torstai 5. joulukuuta 2019

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta



Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta
Otava 2019
Memories of the Future 2019
Suomentanut Kristiina Rikman
Kannen kuva Mauro Grigollo
394 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen (mahdollisesti) autofiktiivinen romaani

Me kaikki kärsimme ja kaikki me kuolemme, mutta sinä, joka luet tätä kirjaa juuri nyt, et ole vielä kuollut. Minä saatan olla kuollut, mutta sinä et. Sinä hengität sisään ja ulos lukiessasi, ja jos pidät tauon ja lasket käden rinnallesi, tunnet sydämesi lyövän, ja huone jossa olet, on valoisa, valoa tulvii sisään ikkunasta tai lampusta tai näyttöruudusta, joka valaisee sivua ja osaa ruumiistasi kun luet.
Kirjailija S. H. muistelee elämäänsä: lapsuuttaan Minnesotassa muiden norjalaisjuuristen ihmisten parissa, nuoruuttaan New Yorkissa, kirjailijuuttaan, aviomiestään. Kuusikymppinen kirjailija S. H. on aivan kuin kirjailija Siri Hustvedt  paitsi että Hustvedtin mies on kirjailija Paul Auster ja S. H.:n puoliso luonnontieteilijä Walter.
Siri Hustvedtin Muistoja tulevaisuudesta on kirja, josta tekisi ensialkuun mieli vetää yhtäläisyysmerkit kirjailijan omaan elämään, lukea teosta autofiktiona. Ja sellainen kirja voi toki ollakin, mutta samalla se laajenee romaaniksi, henkilöhahmonsa muistelmiksi, tarinoiksi tarinan sisällä, kulttuuristen esikuvien ylistykseksi, identiteettipohdinnaksi, fiktiiviseksi muisteluksi (ja kuka tietää, ehkä oikeaksikin).
Hustvedtin romaani koostuu sen nykyhetkestä 2010-luvun loppupuolella, S. H.:n nuoruusajan muistiinpainoista sekä hänen kirjoittamastaan romaaniluonnoksesta. Kaiken keskiössä on kovasti Hustvedtin oloinen S. H., joka nuoruutensa New Yorkissa tuntee olonsa ensin yksinäiseksi, mutta ennen kaikkea vapaaksi. Yksinäisyys helpottuu S. H.:n tutustuessa Whitneyhin ja päästessään tämän myötä osaksi viiden naisen porukkaa, “viiden jengiä”. S. H.:n seinänaapuri Lucy Brite puolestaan kiehtoo nuorta kirjailijaa niin, että hän saa salakuuntelemastaan Lucysta aiheen tekstilleen. S. H.:n nykyhetken ajatuksia määrittävät ikääntyminen, parisuhde, edelleen kirjailijuus, ja oman äidin muistisairaus.
#metoo on kirjassa mukana sekin, 1970-luvulla tapahtunut saa S. H.:n hankkimaan veitsen. Kirjailijuuden alkutaipaleen kuvauksessa saa S. H.:n nuoruudenaikainen käsikirjoitus paljon tilaa: lähestulkoon kokonaisia lukuja S. H.:n käsikirjoitusta sellaisenaan kuin se romaanissa halutaan esittää. Tämä ei osu aivan minun lukumakuuni: mielestäni Muistoja tulevaisuudesta toimisi ilmankin. Mukana on myös Hustvedtin piirroksia, jotka osaltaan tukevat tekstiä. Hustvedt on taitava karikatyyrien tekijä.
Kokonaisuus on siis runsas, muttei liiallinen. Hustvedt kirjoittaa koko ajan taidolla, tietenkin, mutta hän myös eksyttää lukijansa  ainakin sellaisen, joka lukee kokonaisuutta väsyneenä. Muistoja tulevaisuudesta ei ole millään muotoa yhtenäinen tai ehjä romaani, autofiktio tai mikälie, mutta sellaiseen se tunnu edes pyrkivän ja miksi pitäisikään.
Lukukokemuksesta kasvaa ihastuttava, mutta ristiriitainen: osa viehättää, osan tekisi miltei (muttei ihan) mieli hyppiä yli. Lukijan kannalta tärkeintä on Hustvedtin taitavuus kirjoittajana. Hän kirjoittaa aina niin hyvin, että hänen kirjoittamanaan lukisi mielellään lähes mitä tahansa. Hustvedtin onnistuu kaiketi aina yhdistää tietynlainen korkealentoisuus ja maanläheisyys: romaanihenkilönä hän (tai nyt: S. H.) on toisaalta kuin itsenään lähellä lukijaansa ja toisaalta jossain saavuttamattomissa. Lopputuloksena lukija enimmäkseen viihtyy, koko ajan sivistyy ja hetkittäin joutuu hukkapoluille.

Tässä kaikessa Muistoja tulevaisuudesta on taattua Hustvedtia.

torstai 28. marraskuuta 2019

Tiffany Francis: Dark Skies


Tiffany Francis: Dark Skies. A Journey into the Wild Night
Bloomsbury 2019
272 sivu
Brittiläinen luontoaiheinen tietokirja

On a clear night we could always see the stars here, piercingly bright against the darkness, constellations in ever direction, telling the stories of gods and goddesses, warriors and beasts. These were the same stars that had been observed for thousands of years by human civilisations, stretching out over our heads in their glittery array, older than the earth itself.

Yö on ihmeellisin vuorokaudenaika. Se on jännittävä ja ihana, silloin mielikuvituksessa liikkuvat kaikenlaiset kummitukset ja oikeasti muun muassa mäyrät, lepakot ja monet muut – toki myös erilaiset ihmiskulkijat. Kuten minä toisinaan: kesäöiden valoa ihastelemassa, Sipoonkorvessa linnunrataa etsimässä, joulun aikaan pumpulilumen valaistessa muuten niin pimeää vuodenaikaa. Yöllä omat aistitkin ovat jollain tapaa erilaiset kuin päivällä, äänet kuuluvat kovemmin, on ehkä herkkyyttä pienimmillekin risauksille. Yön pimeys voi olla lempeää, mutta se voi myös pelottaa. Ainakin se ruokkii mielikuvitusta: Why are we afraid of the dark? Is it the darkness itself that frightens us or the fear of what it hides?

Englantilaisen Tiffany Francisin kirja Dark Skies on lumoava sukellus yöhön: yöluontoon, kulttuuriin, maisemaan, tekemiseen, aistimiseen. Teoksessaan Francis pohtii muun muassa sitä, miten pimeys muokkaa ihmisten elämää, mutta myös ja etenkin sitä, millainen yötaivas on eri vuodenaikoina ja (pohjoisen) maailman eri kolkissa.

Kirjan 12 kirjoitusta ovat enimmäkseen omakohtaisia, mutta tarpeeksi avaria antaakseen lukijalle mahdollisuuden päästä osaksi kirjailijan kokemaa. Samalla lukija ehkä muistaa myös omia yöelämyksiään. Yötä arkailevia teos saattaa rohkaista liikkumaan esimerkiksi lähiluonnossa, toiset taas innostuvat kirjallisuuden yökuvauksista, sillä Francis käsittelee muun muassa Brontën sisarusten, lordi Byronin ja Agatha Christien kaltaisten klassikkojen yökuvauksia. Christien kohdalla myös kirjailijan koti Devonissa nousee esille, kuten myös osa hänen yksityiselämänsä karikoista. (Sen verran Francisin Devon-kuvaus ihastuttaa, että nyt minäkin haluan Devoniin, ja ainakin haluan lukea jonkun hyvän Christie-elämäkerran).

Luonto on kirjassa syystäkin merkittävässä roolissa. Francis malttaa pohjustaa tekstinsä niin, että lukijakin alkaa odottaa kohtaamista saukon kanssa tai haistaa villiruusujen tuoksu aamuyön hetkinä. Kaikki tällainen johdattaa odotuksen orastavasta tunnelmasta suoranaiseen haltioitumiseen. Dark Skies -kirjaa voisi pitää jopa jonkinlaisena oodina yölle. Oodina ilman juhlavuutta, yön rauhallisten, toisinaan hiljaisten ja toisinaan jännittävienkin elämysten näyttämönä.

Dark Skies keskittyy tietenkin Isoon-Britanniaan, mikä tietenkin sopii minulle paremmin kuin hyvin. Francis retkeilee kauempanakin, hän muun muassa kokee revontulet Norjassa.

Suomelle on omistettu oma lukunsa, jossa Francis muun muassa retkeilee Nuuksiossa, tutustuu kesäöiseen juhlintaan Helsingissä ja ui keskiyön auringon alla, jolloin valo on ihmeellistä. Kuvaus kesäöisestä Suomesta on niin ihastuttavaa luettavaa, että minun tekisi mieli lähteä luontoturistiksi omaan kotimaahani. Suomen kielen sointiakin Francis ihastelee, tosin pohtii samassa yhteydessä Suomen “neuvostohistoriaa” (“Finland’s Soviet history”), mikä jää enemmän kuin kummastuttamaan. Mutta pienet lapsukset voi unohtaa, sillä Suomen kesäyöstä löytyy ...the loud, glorious harbingers of summer, of growth, of new life.

Kaikista kirjan luvuista muodostuu omanlaisiaan kertomuksia, joissa yön olemus (tai monet erilaiset olemukset) avautuu kirjailijan oman kokemusmaailman näkökulmasta. Dark Skies on miellyttävää ja innostavaa luettavaa, täynnä yötaivaan kajastusta, mustarastaan laulua, myyttejä, kirjallisuutta ja omakohtaisuutta. Lukujen alussa aihepiiriin johdattavat myös Francisin tekemät mustavalkoiset piirustukset.



Yöstä kertoo myös Laura Ertimon ja Satu Kontisen ihastuttava koko perheelle sopiva tietokirja Yö. Kirja unesta ja pimeän salaisuuksista. Tiffany Francisinkin mainitsema Patrick Barkhamin Badgerlands kertoo kiehtovasta yöliikkujasta mäyrästä.

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa



Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa
Otava 2019
Körsbär i snön 2019
Suomentanut Jaana Nikula
Kansi Piia Aho
415 sivua
Kotimainen, Yhdysvaltoihin sijoittuva romaani


Voi olla, että pelkoni ja kirjoittamiseni ovat yksi ja sama asia. Se merkitsee, ettei kirjoittamisesta tule mitään ilman Paniikkilintua.

Muistilista:
♥ Kuuntele uudelleen Tori Amosin kappaleet ”Butterfly” ja ”Snow Cherries from France”
♥ Lue The Bell Jar (Lasikellon alla) sekin uudelleen, edellisestä lukukerrasta on noin 20 vuotta
♥ Etsi Sylvia Plathin päiväkirjojen lyhentämätön versio (hyllyssäni vain on Ted Hughesin toimittama laitos)
♥ Tsekkaa Revlonin huulipunan sävy

Sanna Tahvanaisen Kirsikoita lumessa toimii minulle muistutuksena monesta. Niin ikään se on kiinnostava kirja monesta syystä. Se on kotimainen romaani, jossa ei ole mitään suomalaista tai, kirjoituskieltä ajatellen, suomenruotsalaista, tosin Sibelius mainitaan ja yksi sivuhenkilö on Virosta eli läheltä. Se on yhdistelmä viihdettä ja vakavuutta, sen lukeminenkin saa toisaalta aikaan kevyen, miltei ilakoivan olon, mutta toisaalta sen lukeminen vakavoittaa, muistuttaa ihmisyyden hauraudesta. Kiinnostavinta siinä on se, että se menee Sylvia Plathin, tuon varsin ikonisen amerikkalaisten runoilijan ja kirjailijan, nahkoihin.

Minulle Tahvanaisen romaani on kiinnostava myös siksi, että se pakottaa pohtimaan sitä, miten helposti joku kirja voi jäädä lukematta – tai yhtä lailla: miten joku lopulta luettavaksi valikoituu. Itse näet romaanin nimen perusteella kuvittelin, että kyseessä on viihteellinen chick lit -kirja ja vaikka sellaisille on aikansa ja paikkansa (toimivat monesti etenkin äänikirjoina), en yleensä etsi niitä luettavakseni. Onkin kiittäminen Leena Lumin bloggausta ja Bookstagramia siitä, että oivalsin Tahvanaisen romaanin kertovan Sylvia Plathista, jonka teoksia luin innolla parisenkymmentä vuotta sitten ja jonka elämäntarina kiehtoi silloin ja kiehtoo yhä, mutta myös ahdistaa.

Kirsikoita lumessa kertoo yhdestä, melko lyhyestä, ajanjaksosta Plathin elämässä: kesästä 1953, jolloin Sylvia (romaanissa tietenkin Sylvia!) toimii harjoittelijana Mademoiselle-lehdessä. Kesä on monella tapaa ihmeellinen: muut harjoittelijat tuntuvat olevan kuin eri maailmasta, niin vauraita ja vapautuneita, mutta kesän mittaan Sylviakin vapautuu – osin, sillä hänen henkinen taakkansa kasvaa joskus liian suureksi, mutta tässä vaiheessa vain joskus.

Sylvian kesä New Yorkissa helmeilee elämäniloa, mutta kantaa myös painajaisia, unilääkkeitä ja epävarmuutta. Sylvia haluaa kokea kaiken ja samalla vetäytyä kaikesta. Tahvanainen saavuttaa paljon kuvatessaan toisaalta näennäisen kepeää elämää, juhlia, samppanjaa, uusia ja ihmeellisiä ihmisiä ja toisaalta Paniikkilinnun nokkimista Sylvian rinnassa: Pitääkö lintu minusta kiinni nokalla ja kynsillään? Vai pidänkö minä kiinni siitä? Myös historian kulku, esimerkiksi Rosenbergin pariskunnan tuomio, määrittää osaltaan sitä miten Sylvia maailman näkee: Ovatko viikset huulipunaa tärkeämmät? Kysymys on edelleen akuutti.

Kirsikoita lumessa on pääosin lumovoimainen romaani, mutta osin se tuntuu Plathin Lasikellon alla -teoksen pastissilta, toisaalta kunnianosoitukselta tuota omaelämäkerrallista romaania kohtaan. Kummin vain, Tahvanaisen teos vie kiehtovasti Plathin kesään ja kohti sitä tulevaisuutta, joka Plathia myöhemmin odotti. Romaani toimii hienosti myös niille lukijoille, joille Sylvia Plath ei sano juuri mitään: kurkistuksena 1950-luvun New Yorkiin ja toimituksen nuorten harjoittelijanaisten, etenkin yhden Sylvian, iloihin ja suruihin – kaikkeen siihen, mikä pinnan alla vääjäämättä liikehtii.


Ja niistä muistutuksista: Tori Amos on kertonut, kuinka Sylvia Plath on muiden muassa vaikuttanut hänen laululyriikkaansa, Amosin fanifoorumeilla tulkitaan ainakin Butterfly-kappaleen kertovan Plathista ja nyt Tahvanaisen romaanin nimen perusteella ajattelen tietenkin Amosin kappaletta Snow Cherries from France, jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä Plathin kanssa, mutta näinhän eri asiat mielessä yhdistyvät.

Kirsikoita lumessa tuo niin vahvoja muistumia Lasikellon alla -romaanista, että siihen täytyy palata. Plathin päiväkirjoista omistan vain Ted Hughesin toimittaman version, jonka näen nykyisin monestakin syystä ristiriitaisena. Siksi voisi olla hyvä lukea lyhentämätön versio – vai haluaisinko, sittenkään? 

Revlonin huulipuna. No, sävy on nimeltään Cherries in the snow. Vaikka ehostan itseäni, en juurikaan käytä huulipunaa. Kirjallisuus saa googlailemaan kaikenlaista.

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

John Keats: Yön kirkas tähti



John Keats: Yön kirkas tähti. 99 viimeistä kirjettä
Teos 2010
Suomentanut Kaisa Sivenius
281 sivua
Kannen suunnittelu Jenni Saari
Kokoelma kirjeitä vuosilta 1819–20, Iso-Britannia

Ihana tyttöni,

Toivon, ettet soimaa minua liiaksi siitä, etten totellut pyyntöäsi kirjeestä lauantaina: meitä on ollut täällä neljä henkeä piskuisessa huoneessa pelaamassa korttia vuorokauden ympäri, eikä minulla ole ollut ainuttakaan häiriötöntä tilaisuutta kirjoittaa. Nyt Rice ja Martin ovat lähteneet, joten olen vapaa. Surukseni Brown vahvistaa kertomasi: olet ollut sairaana. Et voi käsittää, kuinka kipeästi kaipaan luoksesi, kuinka antaisin henkeni yhdestä ainoasta tunnista – sillä mitä tällä maailmalla on minulle tarjota?

Tiedättekö kirjat, joissa ensin kansi ja sitten ajatus lumoavat jo ennakkoon? Niin kuin tässä, John Keatsin kirjekokoelmassa Yön kirkas tähti. Kannessa nainen istuu (kanervanummella?) selin katsojaan nähden, hän on keskittynyt lukemaan kirjettä. Naisen nutturakampaus ja mekko vievät heti 1800-luvulle, brittiläisen romantiikan aikakauteen.

Yön kirkas tähti pitääkin sisällään sen, minkä kansi lupaa. Kaisa Sivenuksen laadukkaasti suomentama kirjekokoelma on kaunis kokonaisuus, joka valottaa nuorena kuolleen runoilijan ihmissuhteita, tuntoja ja tekemisiä. Keatsin kirjeiden (joista Yön kirkkaassa tähdessä on mukana osa, parin viimeisen elinvuoden ajalta) säilyminen ja julkaiseminen on tietenkin melkoinen kulttuuriteko.

Kannen kuva on Jane Campionin ohjaamasta elokuvasta, jota en ole nähnyt. Kansi viittaa vahvasti Keatsin Fanny Brownelle kirjoittamiin rakkauskirjeisiin ja niitä kirjassa on runsaasti, mutta on myös paljon muuta. Kokoelmaan valitut kirjeen muodostavat kiehtovan kurkistuksen Keatsin lähipiirin elämään: sosiaalisiin suhteisiin, toiveisiin – ja terveyteen, joka, tietenkin, täyttää osan vain 25-vuotiaana kuolleen Keatsin kirjeistä.

Kirjeet Fanny Brownelle kertovat tietenkin seurustelusuhteesta, Keats kihlasi Brownen, mutta Keatsin taloudellisen tilanteen vuoksi niistä välittyy myös haaveilu. Rakkaus on syvää, kaihoisaa. Näitä kirjeitä melkeinpä kiinnostavampia ovat muut, esimerkiksi ystäville ja sukulaisille kirjoitetut. Keatsin kirjeissä on huumoria, itsetietoisuutta, maailmanmenon analysointia ja miljöökuvausta; Keatsin elämä oli varsin liikkuvaista ja kirjeet paikantuvat mm. Winchesteriin, Kentish Towniin, Wentworth Palaceen ja Roomaan. Mitä lyhyemmäksi Keatsin elinaika käy, sitä huolten täyteisimmäksi (ja urheutta yrittävimmiksi) kirjeet muuttuvat.

Kahdeksan tai yhdeksän vuotta sai Yön kirkas tähti odottaa lukemattomana hyllyssäni, mutta eipä parinsadan vuoden takaisten kirjeiden lukemisella kiirettä ollut. En osaa sanoa lumouduinko Keatsin kirjeistä, vaikka sitä ennakkoon niin odotin. Joka tapauksessa kiinnostuin ja viehätyin, pääsin toiseen paikkaan ja aikaan, jonnekin yleisen ja intiimin väliseen maastoon. Kiehtova kurkistus!

P.S. Liki yhdeksän vuotta sitten olin lukenut Keatsia keittiössä ja toivonut saavani tämän Yön kirkkaan tähden joululahjaksi (en saanut, ostin kirjan hieman myöhemmin itse).


sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla


Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla
Siltala 2019
Un monde à portée de main 2018
Suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen
Graafinen suunnittelu Anna Makkonen
255 sivua
Ranskalainen romaani

Ulkomaailman äänet ovat kadonneet, hiljaisuus täyttää seinät ja ainoastaan työhön keskittyneen Paulan hengitys kuuluu voimistuvana värinänä. Mutta hän ei huomaa sitä, hän luo avaraa unitaivasta, keskittyy vaalentamaan nurkat ja reunat luodakseen syvyysvaikutelman, etsii katsellaan kohdan johon tekisi pilven, pohjustaa sen sienellä ja viimeistelee reunat, ja kohta se leijuu katossa kuin pieni ja hyvin inhimillinen ilmalaiva.
Aurinko on jo laskenut, on pimeä, Paula sytyttää halogeenilampun ja jatkaa maalaamista.


Kaikki mitä Paula Karat koskee tuntuu muuttuvan maalauksiksi, usein jo silloin kun hän näkee kohteen. Pariisilainen Paula opiskelee Brysselissä, jossa hän oppii siveltimellä jäljentämään yhtä lailla puunsyitä kuin kilpikonnankuorta. Intensiivinen opiskelu määrittää Paulan ja hänen opiskelutoveriensa Jonas Roetjenin ja Kate Malonen elämää, mutta opiskeluaikaan mahtuu toki monenlaisia tunteita ja illanviettoja. Valmistumisen jälkeen taiteen ja jäljittelyn maailma avautuu entisestään, kun Paula pääsee töihin Italiaan Cinecittàn elokuvastudioille, Moskovaan filmikulisseja rakentamaan ja Etelä-Ranskaan Lascauxin luoliin, tekemään kopioita maailman ensimmäisistä maalauksista.

Kehyksen lyhyt selittäminen ei tee oikeutta Maylis de Kerangalin romaanille Maailma käden ulottuvilla, mutta romaanin nimi ja kansi sen sijaan jo tekevät. Anna Makkosen luomassa kannessa marmonikuvioiset kädet ovat lukijan kosketettavissa, hänen ulottuvillaan, aivan kuten erilaisia maailmoja luovan Paulan käsissä ja siveltimen vedoissa on omanlaiset, totta ja satua liottavat todellisuutensa. Lukijassa herää väistämättä tuttu ja usein esitetty kysymys siitä, jäljitteleekö elämä taidetta vai taide elämää. Miten maailma nähdään silloin kun siitä tehdään kopio? Konkreettinen, käsin kosketeltava, aistittava kopio? Jäljennös, jonka tarkoituksena on luoda elämyksiä, autenttisuuden hetkellistä tuntua.

Ja sitten: on niin paljon muutakin. De Kerangalin romaani kertoo myös luovan työn aikaansaamasta epävarmuudesta, kuten vaihtuvista työpaikoista ja muuttuvista ihmissuhteista. Hetkistä jotka linkittyvät suurempaan kokonaisuuteen, vaikutteista jotka jättävät oman jälkensä.

Maailma käden ulottuvilla ei ole niitä romaaneja, jotka luetaan — ehkä jopa lueskellaan — nopeasti koukuttuen. Se on romaani, joka pakottaa hidastelemaan, pyytää keskittymään, avaa lukijansa aisteja. Sen runsaat virkkeet ovat hyvin visuaalisia, aistivoimaisia. Niissä tuoksuvat maali ja puulevyt, näkyvät pysähdys ja liike, mennyt ja nykyisyys: esikuvien esihistoria ja kiireessä hulmuavat hiukset, laastikaukalot ja 3D-tiedostot. De Kerangalin lauseet ovat jopa liki sivun mittaisia, mutta keskittyneitä. Ne menevät syvälle kuvaamaansa, usein taiteen tekemiseen, mutta myös ihmisiin, paikkoihin, mielialoihin, olemiseen, fyysisyyteen. Niiden runsaassa konkretiassa on myös ilmavuutta ja ohikiitävyyttä. Niissä haluaa viipyä, niistä ei henno päästää irti. 

Kaikkien taidetta ja ihmisyyttä pohtivien ja rakastavien pitäisi lukea tämä kirja. Jo de Kerangalin ihmeellisten lauseiden vuoksi, mutta ennen kaikkea siksi että käsillä on upea romaani. 

--

Muualla:

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Teos 2019
Vem dödade bambi?
Suomentanut Laura Jänisniemi
Kansi Christina Lax
222 sivua
Kotimainen romaani

Ja yhtäkkiä täällä huvilakaupungissa, Auringonpaisteenkadulla juuri tänä maanantaiaamupäivänä syyskuussa 2016, kahdeksan vuotta kaiken jälkeen: kaikki Gustenin ympärillä, katu, jalkakäytävä, tukalan kuuma päivä (on intiaanikesä, ukkosta ilmassa, ollut jo monta päivää), on ihan samanlaista kuin äsken, vain hetki sitten – ja silti ihan toisenlaista. Uutta.

Kahdeksan vuotta kaiken jälkeen Gustenin kouluaikainen tuttava Cosmo aikoo tehdä elokuvan. Mistä? Tarvitseeko minun sanoa, Grippe? Ei tarvitse. Gustenin vatsaa vääntää ja vatsan sisältö loiskahtaa siistin huvilakaupungin jalkakäytävälle. Kahdeksan vuotta aiemmin Gusten on lukiolainen, kauniin laulajattaren kaunis poika, jonka ystäviin kuuluu muun muassa kaupungin menestyjän poika Nathan. On ihastus Emmy ja tämän ystävä Saga-Lill. On unelmia ja on bileitä. On bileet, joissa tapahtuu joukkoraiskaus, joka jakaa ajan, ystävyyden, perheet, yhteisön. Vai jakaako sittenkään? Ehkä kaikki on ollut olemassa jo aiemmin, pinnan alla. Ja tietenkin on uhri, Sascha, koulukodin kasvatti, itsevarma, oman kylän vieras tyttö.

Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? on tapahtumia monesta suunnasta tarkasteleva romaani, yhteisökuvaus sekä kertomus nuoruuden lopusta ja aikuisuudessa kannetuista taakoista. Se kuvaa erilaisten ystävyyksien loppua tai vähintäänkin muuttumista. Se on romaani vaikenemisesta ja siitä, miten nuoret tekevät väärin ja aikuiset vieläkin pahemmin. Se kertoo hiljennetyistä ja siitä, miten samaan aikaan voi olla rohkea ja silti pelkuri.

Kun “Bambin” on kerran lukenut, voisi sen hyvin lukea toisen tai kolmannenkin kerran. Ei kuitenkaan ihan heti, sillä raskas aihepiiri ja kerronnan tiheys vaativat lukijalta osansa. Kuka tappoi bambia lukee hitaasti, tarkkaan. Tekstiin voi toki heittäytyä, mutta sitten heittäytyykin syvälle. 

Fagerholmin teksti poukkoilee samaan tapaan kuin ihmismieli: mennyt ja nykyisyys elävät rinnakkain, ajatuksista syntyy uusia mietteitä, jotka palaavat alkuperäiseen ja johtavat johonkin uuteen. Ihminen tarkkailee itseään ja muita, mutta ei aina uskalla kohdata ketään näistä – ei etenkään itseään. Fagerholmia lukeneet tunnistavat tämän. Laura Jänisniemen suomennos saavuttaa kaiken erinomaisesti.

Fagerholm kertoo suoraan, vihjailee, sirottelee ajatuskulkuja suoraan kerrontaan ja sulkeiden sisälle, ja kuljettaa silti kokonaisuutta, joka etenee vääjäämättä siihen, mitä nuoren Nathanin kotibileissä tapahtuu ja vielä enemmän siihen, mitä sen jälkeen – mitä tapahtuu, ja mitä ei. Lukiessani aloin pohtia, millainen taito Fagerholmilla on katsoa samalla kertaa ulos ja sisään, tai ulkoa ja sisältä, ja antaa lukijan saavuttaa samankaltainen tunne siitä, että hän on osa kaikkea eikä silti lähelläkään.

On selvää, ettei tällainen tarina ja etenkään tällainen teksti päästä helposti irti. Fagerholm kirjoittaa lukijansa pyörryksiin – rumasti ja kauniisti, julmasti ja hellästikin, ironisesti (hurjaa sanoa, että jopa hauskasti) ja hetkittäin ihanasti (haluaisin kävelylle Huvilakaupunkiin, sen kipeydestä huolimatta, voisin kuunnella Emmyn laulamaa hentoa countrya, katsoa huviloiden pitsisyyttä ja uusia taloja, surra, etenkin surra, ja helpottuneena lähteä pois, sillä minähän vain vierailisin). Miten voikin lukiessaan sääliä, kauhistella, inhota, ja toivoa parasta – jokaiselle, vaikkei kaikkia enää kirjan kansien sulkeuduttua edes ole (kunpa fiktiivistäkin aikaa voisi kääntää, ei romaanin vaan sen henkilöiden kannalta).

Kuka murhasi bambin on yksi niistä romaaneista, joille toivon kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuutta.
Ensi viikolla selviää, miten käy.

--
Muualla: Helmi ja Tuija.

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Helsingin kirjamessut: ohjelmavinkkejä


Miten tämä aika kuluu niin nopeasti? Vastahan fiilistelin syyslomaa ja tein ennakkopostauksen Helsingin kirjamessuista. Ja nyt taas! Syyslomalla satoi, mutta Pohjois-Savossa ja -Karjalassa oli syystunnelma aika lailla kohdillaan. Siksi nämä kuvat.

Ja kirjamessut puolestaan ovat yksi vuoden kohokohdista. Harvoin pidän ruuhkista, mutta kirjamessut tekevät tässäkin suhteessa poikkeuksen. On upeaa, että näin moni tulee paikalle kirjakeskustelujen ja toki myös -ostosten vuoksi.

Itse olen messuilla tuttuun tapaan sekä töissä (Avaimen osastolla 6e80) että vapaalla. Messulehti on täynnä toinen toistaan kiinnostavampia keskusteluja, kannattaa tutustua. Tänä vuonna aion messuilla melko rennolla aikataululla, joten listaan nyt muutaman tärppini jokaiselle messupäivälle. Listaan vain sellaisia, joita omien työ- ja muiden aikataulujeni antamissa puitteissa pääsen kuuntelemaan. Paljon kiinnostavaa jää siis listaamatta (mm. Monika Fagerholm, Kello viiden salonki jne.), mutta viihdyn kyllä mainiosti Avaimen osastollakin. Punaisella maalatut liittyvät työhöni, ja niistä kolmessa toimin haastattelijana. Tulkaa kuuntelemaan!



Torstai 24.10.

16.30–17.00 Kumpula
Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat viikinkiajan lapset
Millaista elämä oli 1000 vuotta sitten? Toimin tässä haastattelijana.

18–18.30 Punavuori
Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Yksi kirjavuoteni isoimmista lukukokemuksista, muttei ihan heti. Kirja on ajan myötä kasvanut mielessäni entisestään, upea romaani. Haahtelaa on aina ilo kuunnella.

19–19.30 Esplanadi
Niina Mero: Englantilainen romanssi
Tällaista hyvän viihteen kuuluu olla, samalla kertaa romanttista ja ironista -- ja tietenkin brittilisällä!


Perjantai 25.10.

12.30–13.00 Hakaniemi
Susanna Virkki: Politiikan kuvat
Miten katsomme vaalikuvia?

13–13.30 Töölö
Sanna Ryynänen: Meri Genetz – Levoton sielu
Genetz eli uskomattoman elämän, Ryynäsen kirja tavoittaa sen hienosti.

18–18.30 Toukola
Tittamari Marttinen: Lasten matkaopas Suomeen
Hauskaa lähimatkailua! Toimin tässä haastattelijana.

Perjantaihini kuuluu myös Markku Kaskelan ja Tomi Kontion ihanan Vaelluksia Italiassa -kirjan julkkarit.

Lauantai 26.10.

10.15–11.15 Lonna
Lukupiiri. Aino Vähäpesola: Onnenkissa
Luultavasti en ole messuilla vielä tähän aikaan, mutta äänikirjana kuuntelemani Onnenkissa ajattelutti ja ihastutti. Koetan siis ehtiä!

11-11.30 Kruununhaka
Kim Östman ja Timo Koponen: Mormonit
Minulla ei ole sidoksia mormoneihin, mutta aihepiiri kiinnostaa, kuten uskonto ja politiikka yleensäkin.

11.30–12 Töölö
Riikka Pelo, Juha Siro, haastattelijana Marissa Mehr: Mihin menet kirjallisuus?
Suomen kirjailijaliiton ohjelmaa
Kirjailijaliiton ohjelma on aina kiinnostavaa.

13–13.30 Hakaniemi
Elina Hirvonen: Punainen myrsky
Hieno romaani.

Hmm, ja samaan aikaan Suomenlinna
Terhi Rannela: Kiivaat
Rannelan Kiivaita en ole vielä lukenut, mutta Rannelan haastatteluja on ilo kuunnella.

13.30–14 Senaatintori
David Nicholls: Suloinen suru
Jos jossain on mahdollisuus kuulla brittienglantia, niin… Lisäksi pidin paljon Nichollsin Sinä päivänä -romaanista.

14–14.30 Senaatintori
Pajtim Statovci: Bolla
Vahvin veikkaukseni kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Huikea romaani.

16.30–17 Töölö
Jyri Paretskoi ja Minna Rytisalo: Esikoiskirjan tuska ja ihanuus
Kirjailijaliiton ohjelmaa
Hyvät keskustelijat, joten täytyy mennä kuuntelemaan.

18.30–19 Senaatintori
Juha Itkonen ja Kjell Westö, haastattelijana Katja Kallio
7 + 7 levottoman ajan kirjeitä
Tässäkin erinomaiset keskustelijat. 


Sunnuntai 27.10.

10.30–11 Senaatintori
Astrid Swan, haastattelijana Koko Hubara: Viimeinen kirjani
vai
samaan aikaan Hakaniemi
Maija Muinonen: Sexdeathbabies
Tässä on iso dilemma, molemmat kiinnostavat ihan hurjasti.

11–11.30 Töölö
Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
Yksi kirjavuoteni parhaimmista lukukokemuksista. 

11.30–12 Suomenlinna
Kati Koivikko: Kirkkaankeltaisen Wartburgin kyydissä
DDR-arkea muurin murtumisen jälkeen. Kiehtovia tarinoita itäisestä Saksasta.

12–13 Senaatintori
Helsingin Sanomat: Esikoiskirjailijat
Must.

17–17.30 Kumpula
Seija Helander ja Anne Stolt: Tauno ja Nelli kesäleirillä
Toimin haastattelijana, mainiot nallet.



Toivottavasti nähdään messuilla!

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama



Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
Tammi 2019
319 sivua
Kansi Leena Oravainio
Kotimainen romaani


[--] Totuuden ja kuvitelmien välinen raja hälvenee ensin, ja sitten se katoaa. Aika valuu ja jättää jälkeensä maailmasta suljetun tilan. Lumisadepallon maisema, pulloon rakennettu pieni laiva. Niitä voi kierittää, kääntää ympäri, ylösalaisin, ja kultaiset hiletähdet satavat taivaalta, hopeinen hiutaleryöppy, se peittää kallion ja Julian ja Karlin ja hotellihuoneen lattian kokonaan, jää kellumaan meren tyynelle pinnalle.
Julia ja Karl ylittivät rajan yhdessä. He tulivat takaisin yhdessä. Uskooko joku? Että sellainen on – raja, jonka jälkeen ei ole rajoja lainkaan.
Ja: 
Dioraamoissa petoeläimet eivät koskaan saa kiinni saalistaan, hiiret eivät pelästy haukkoja. Kalliokyyhky, vaivaiskoivu, satakieli. Columba liva, betula nana, luscinia luscinia. Idylli, joka ei rikkoudu.


Ja: 
Kaikki on ensin olemassa mielikuvituksessamme.
Aloitetaan.

Niin, jotkut – aika harvat – kirjat ovat koirankorvakirjoja. Sellaisia, joiden sivuja taittelen lukiessani, jotta löytäisin erityisen merkitykseltä tuntuvia kohtia uudelleen. Teen näin korkeintaan muutaman kerran vuodessa, totta kai vain omistamilleni kirjoille. Koirankorvakirjat ovat sellaisia, joita haluan sivujen taittelusta huolimatta (tai tuon taittelun osoittamana!) vaalia ja pitää lähelläni. Näillä kirjoilla ei ole mitään helposti osoitettavaa yhteistä nimittäjää, vaan niiden joukossa on yhtä lailla kauno- kuin tietokirjallisuutta, niin tiiliskiviä kuin ohuitakin teoksia. Tai, sittenkin: yhteinen nimittäjä on se, että koirankorvakirjat tuntuvat jo lukukokemuksen aikana minulle merkittäviltä. Ne ovat kirjoja jotka toisaalta haluaisin pitää vain itselläni ja silti kuuluttaa muillekin, että lukekaa tämä!

Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama on eittämättä yksi koirankorvakirjoistani. Tiesin sen jo ennen kuin aloin romaania edes lukea, sillä Hakkaraisen edellinen teos Kristallipalatsi oli minulle taianomaisesti sieluun osuva. Odotin Dioraamalta jotain samaa ja sainkin, toki Hakkaraisen kaikki teokset ovat keskenään erilaisia.

Dioraamassa Turun Biologinen museo on Julialle kuin turvapaikka: museossa jokainen asia on paikallaan, paikka kokonaisuudessa ja ketjussa, dioraamojen valot, loruilta kuulostavat asetelmien nimet: Pohjoiskarjalainen aapasuo kesällä. Museossa Julia tapaa Karlin, joka opettaa hänet näkemään maailman kuin taideteoksen. Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Julia on lumen saartamassa hotellissa, jossa hän haluaa muistaa kaiken, mutta muistaminen ei ole hänen ainoa tavoitteensa.

Edellä kuvatusta kehyksestä syntyy romaani, joka vetää heti mukaansa, mutta avautuu parhaiten lukijalle, joka on sekä tarkka että eläytymiskykyinen. Dioraama on paljon enemmän kuin romaani naisesta, joka haluaa pitää asiat kohdillaan, ja se on myös enemmän kuin kuvaus rakkaudesta. Se on arvoituksellinen, suorastaan salaperäinen romaani, joka on leikkiä ja totta, mielikuvitusta ja konkretiaa. Se on toisaalta täynnä museoiden lasivitriinien eristävää tunnelmaa (jota rakastan) ja toisaalta siinä on kehollisuutta. Se on poissa- ja läsnäoloa, pakenemista ja kiintymystä. Se vyöryttää lukijansa eteen tiedettä ja taidetta, sivistystä, pelkoja, yksityistä, yksityisintä, ja sitten myös sellaista yleistä, josta jokainen voi tunnistaa palasia. Paikoista keskeisiksi nousevat Biologinen museo ja talvinen hotelli, kaupungeista Turku ja Rooma.
Arvoituksellinen, suorastaan salaperäinen, romaani on temaattisesti runsaudensarvi, muttei sisällä kuitenkaan mitään liikaa. Hakkarainen kirjoittaa älykkäästi kuin sanojen illusionisti. Moneen suuntaan kurottavassa romaanissa on paljon kerroksia. Hakkarainen luo uusia maailmoja, jotka ikään kuin rikkovat dioraaman tai lumisadepallon. Dioraama tuntuu kysyvän, kuka ja mitä, miten ja miksi – mistä kaikki alkaa, mitä ihminen tahtoo, kenellä on ohjat, mikä on tarinaa ja mikä totta. Kuka sinä olet?
Ihmeellistä romaania ei voi kirjablogissa selittää, vaan Dioraama täytyy kokea. On selvää, että suhteessa kaunokirjallisuuden olen lukija. Hakkaraisen Dioraama on niitä kirjoja, joiden parissa tunnen olevani Lukija. Kiitos. ♥

P.S. Upean kannen tekijä mainitaan kirjan kiitoksissa: Leena Oravainion kansi kuvaa romaanin tunnelmaa juuri oikealla tavalla. Kolibreilla on Dioraamassa oma merkityksensä.
--
Kirjasta on kirjoittanut myös Helmi Kekkonen.


keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö


Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö
Aula & Co 2019
La hija de la española 2019
Suomentanut Taina Helkamo
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
208 sivua
Kustantamosta
Venezuelalainen romaani

Jos asiat kehittyisivät entistä huonompaan suuntaan, puolustaisin omaa oikeuttani elämään kaikkien muiden yli. Ja muut omaansa minun ylitseni. Tässä maassa ei asunut ketään, joka olisi ollut niin ystävällinen, että olisi suonut minulle edes armonlaukausta. He eivät sitoisi silmiäni, eivätkä panisi tupakkaa suuhuni. Kun hetki koittaisi, kukaan ei tuntisi myötätuntoa minua kohtaan.

Kun yhteiskunnassa ei juuri mikään toimi, tuntuu kaikki inhimillisyys katoavan. Adelaida syntyi maassa, joka oli avoin muillekin, ihmisille jotka halusivat aloittaa elämänsä alusta. Nyt siirtolaisten jälkeläiset lähtevät pois äitiensä ja isiensä maihin, jonnekin missä voi elää turvassa. Maa, joka on pettänyt asukkaansa, on Venezuela. Siellä hyvän koulutuksen saanut Adelaida menettää äitinsä sairaalassa, jossa ei ole enää lääkkeitä. Äidin hautajaisten jälkeen Adelaida palaa kotiinsa Caracasissa, mutta turhaan, sillä vallankumouksellisten naisten joukko on vallannut hänen asuntonsa eikä hän pääse sisälle. Kadulla ei voi liikkua, sillä siellä on ryöstöjä, murhia ja bakkanaaleja. Mutta sitten: Aurora Peralta oli kuollut, mutta minä olin yhä elossa. Kuollut naapuri voi toimia apuna, tarjota pakotien.

Eteläamerikkalainen kirjallisuus kiinnostaa minua lähtökohtaisesti, mutten muista lukeneeni mitään Venezuelasta. Kun kuulin Karina Sainz Borgon romaanin Caracasissa on vielä yö ilmestymisestä, kiinnostuin oitis. Taina Helkamon oivallista suomennosta voi pitää kulttuuritekona, joka on vahvasti kiinni tässä ajassa, sillä Sainz Borgon romaani on julkaistu espanjaksikin vasta tänä vuonna.

Caracasissa on vielä yö on kerronnaltaan taidokas – ja vetävä. Sainz Borgon teksti pitää otteessaan, muttei helposti, vaan kuin rautaisella kouralla. Vastaan tulee paljon rumaa ja kauheaa, mutta myös (hetkittäin) kauneutta. Kauneus on pikemminkin suvantokohtia Adelaiden menneisyydestä kuin kerronnan kauneutta, sillä Sainz Borgo kirjoittaa tavalla, jota voisi luonnehtia taloudelliseksi: tyyli on pikemminkin toteava kuin maalaileva ja ehkä siksikin se tehoaa. Tarina on tehokas, varmasti pitkäksi aikaa mieleen jäävä. Kaikkein tehoavinta on caracasilaisten elämän kuvaus, kaikki se mitä maassa tapahtuu. Tämä sovittuu vakuuttavasti yhteen Adelaiden selviytymistarinan kanssa. Fiktio saa pohtimaan elämän epäreiluutta ja ennen kaikkea pieleen menneen politiikan, poliittisen kriisin, seurauksia.

Joskus kaukomaille sijoittuva romaani saa aikaan joko suoranaisen matkakuumeen tai kaunosieluista, epämääräistä, kaipuuta jonnekin. Sainz Borgon romaani ei sitä tee, vaan aivan kuten Adelaida, lukija haluaa Caracasista pois. Se on eräs merkki romaanin väkevyydestä: niin voimakkaasti eloon Sainz Borgo kaupungin herättää, ja niin vahvasti lukija elää Adelaidan rinnalla.

--

Muualla: Riitta, Takkutukka ja Tiina.

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Elina Hirvonen: Punainen myrsky



Elina Hirvonen: Punainen myrsky
WSOY 2019
Kansi Ville Tietäväinen
276 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

”Jos myrsky vie meidät, tietääkö kukaan, että me olimme olemassa?”
Pieni poika käy katsomassa isäänsä vankilassa maassa, jossa Saddam Husseinin hallinto kiduttaa vastustajiaan. Poika jättää kotimaansa Irakin taakseen ja muuttaa suomalaiseen lähiöön, joka tulvii vihreää ja valkoista valoa, hän käy koulua, ihastuu, siirtyy kohti aikuisuutta. Aikuisena mies työskentelee rauhaa edistävissä tehtävissä. Hän iloitsee puolisostaan ja pian syntyvästä vauvastaan, kantaa huolta äidistään ja kokee ylpeyttä siitä, että äiti saa nyt hyvää sairaanhoitoa. Isis on nousemassa ja mennyt, lapsena koetut pelot ja kauhut, elävät miehessä aina.
Kerrotaan se nyt tässäkin: Elina Hirvosen romaani, johon Ville Tietäväinen on luonut upeat kannet, Punainen myrsky perustuu kansanedustaja ja rauhanneuvottelija Hussein Al-Taeen elämään ja hänen suvunsa kokemuksiin. Kirjaa lukiessa, enkä ole ainoa, tulee pakostakin pohtimaan sitä, missä määrin oikeat ihmiset tarinan takana vaikuttavat lukukokemukseen. Hirvosen kirja on luokiteltu romaaniksi, joten se on eittämättä fiktiota. Kuitenkin kirjan päähenkilö saa Al-Taeen kasvot. Al-Taee on romaanin pieni ja teini-ikäinen poika sekä aikuinen mies. Hän on se, jonka äiti huolehtii perheestään, se jonka isä joutuu vankilaan, se joka kasvaa, kaipaa, kokee, kertoo.
Niin, vaikka tiesin lukevani kaunokirjallisuutta, en voinut missään vaiheessa unohtaa lukevani Hussein Al-Taeen ja hänen sukunsa tarinaa. Siksi en voi olla pohtimatta: Olisinko lukenut eri tavalla, jos olisin saanut käsiini vain romaanin ilman taustatarinaa ja uutisointia siitä? Tietenkin olisin, mutta mitä siitä?
Nimittäin, yhtä kaikki: Hirvosen teos on erinomaista kirjallisuutta, hieno romaani. Se on hyvin kirjoitettu, rakenteeltaan onnistunut, kauttaaltaan uskottava, ja puhuttelevuudessaan ajatuksia herättävä.
Erityisen hienosti Hirvonen kuvaa päähenkilön lapsuutta ja nuoruutta, hänen päänsisäistä myllerrystään. Vaikka läsnä ovat myös romaanin miehen äiti ja sisarukset, on kokonaisuudessa vahvasti päähenkilönsä tarina. Sen sijaan Hussein Al-Taaen suvun tarinaa on mukana vähemmän kuin mitä ennakkoon odotin, toki pohja on niissä. Toisaalta romaani pysyy näin paremmin kasassa, ja komeasti pysyykin. Punainen myrsky pitää lukijansa otteessaan intensiivisesti  jopa siinä määrin, että sitä voi painavista teemoistaan huolimatta kutsua vetäväksi.
Kuten aiemmissakin teoksissaan, onnistuu Hirvosen nytkin yhdistää mennyt ja nykyisyys, hirvittävät kokemukset ja kauneus. Punainen myrsky on vahvasti ihmisen puolella, sen kuvaamista raskaistakin tapahtumista versoaa tärkein: toivo.


P.S. Tarkennan vielä, että en blogitekstissäni tai muutenkaan ota mitenkään kantaa kenenkään poliittiseen tai yksityiseen toimintaan. Kyse on siitä, että kenestä tahansa oikeasti elävästä ihmisestä kirjoitettu fiktio herättää minussa sen, etten kykene lukemaan romaania täysin fiktiivisenä. Tämä ei sinänsä haittaa tai ole moite, päähenkilö vaan saa oikean ihmisen kasvot. Sama kävi esimerkiksi Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -romaanin kohdalla.

--
Muualla mm. Kirsi, Leena ja Tiina.

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Maija Muinonen: sexdeathbabies



Maija Muinonen: sexdeathbabies
Teos 2019
Kannen maalaus: Alma Heikkilä
214 sivua
Kotimainen romaani


Eli ikuinen hymy! Voi ajatella esimerkiksi että sinulle annetaan roskia, mutta sinä annat:

Tai vaikkapa että sinulle annetaan kuolemaa mutta sinä annat:

Toisinaan sinun on kaivauduttava esiin arvesta mutta kyllä sinä sittenkin ja lopulta päädyt:

Sijoita itsesi idylliin, jätä rupiset märkivät arvet, ahdistus, kurjuus, negatiivisuus, sijoita itsesi muuanne, ihan ah muihin maaperiin ja sitten ihan kerta kaikkiaan kaikelle sinä annat:

Onnea matkaan ja hyviä hymyjä! Hymysuusi ja kenkäsi ovat upeat!



Hettyn tytär, kolmekymppinen Bibi on kuolemassa syöpään, Bibin kummitäti Clarissa kantaa kehossaan omaa sairauttaan. Clarissa on jo menettänyt jo kolme rakastaan, Hettyllä pitää ikuisesti olla yksi tytär, Bibi on nyt ainokainen. Kuolema siis kolkuttelee ovella, se on vieraillut usein ja pian on aika, mutta on myös elämä, tässä ja nyt: pienissä, absurdeissa asioissa, arjen käänteissä, haaveissa, teoissa, käsillä.
On kirjoja, joita aloittaessaan oikeastaan jo tietää, mitä tuleman pitää – ainakin osittain: tuntee jo tekstilajin tai kerronnan tavan, arvaa sen minne kaikki johtaa, kokee lukevansa uutenakin tuttua romaania. Sitten on teoksia, jotka tuntuvat olevan aivan omanlaisiaan, sellaisia joille ei heti keksi vertailukohtaa; joita ei voi sijoittaa ainakaan kovin moneen lokeroon – tai jos voikin, niin ne kasvavat lokeron yli, kurkistavat muualle, eivät asetu. Uusia tekstin tekemisen ja esittämisen tapoja etsivän TRES-ryhmän perustajiin kuuluvan Maija Muinosen sexdeathbabies kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen joukkoon.
En keksi romaania, johon Muinosen romaani voisi vertautua, mutta sexdeathbabiesiin ihastuville suosittelen Eeva Turusen teosta Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Molemmissa on jotain sellaista, joka pitää lukijansa tarkkana ja ehkä ymmällään, mutta ennen kaikkea sellaista, joka saa innostumaan: tällaista en ole heti lukenut. Muinosen ja Turusen kirjat ovat toki aivan omanlaisiaan, en siis vertaa niitä toisiinsa, rinnastan vain siinä että kummassakin rikotaan suoraviivaisen, ja jopa ”tavallisen” tajunnanvirtakerronnan rajoja.
Muinosen kerronnalla on oma rytminsä ja omat polkunsa. Luku tai osio, miksi sitä nyt kutsuisi, voi päättyä kesken lauseen tai jopa sanan ja jatkua seuraavassa luvussa. Tai olla jatkumatta. Puhujakin voi vaihtua, joten lukija saa olla tarkkana. Sinisellä painettu fontti ihastuttaa (ja tuo mieleen tyystin erilaisen kirjan, Michael Enden Tarinan vailla loppua, jossa on käytetty punaista ja vihreää fonttia – tämä rinnastus koskee siis nimenomaan fontin väriä, ei muuta), sinistä näkyy muutamassa paikkaa muutenkin kuin aukeamalta levinneenä musteena.
Muinosen romaania lukiessa on kuin pääsisi jonkun hyvin omalaatuisen kulkupelin kyytiin. Matka kulkee, mutta toisinaan kyyti nytkähtelee, hypähtää, muljahtelee, liukuu omille reiteilleen. Ja silti kaikki kulkee raiteillaan kohti vääjäämätöntä ja tuntematonta. Matkan aikana Hetty, Clarissa ja myös ilman omaa puheenvuoroaan jäävä Bibi käyvät tutuiksi, kuin uskoutuviksi ystäväksi.
On mitei outoa, miten hyvin tässä kyydissä viihdyin. Tunnustan, että osan ns. kuolleiden kuoron lausumista (laulamista? kutsumista? sanomista?) sanoista, riveistä ja luvuista luin kursorisesti – romaanin alussa ainakin, mutta mitä pidemmälle sexdeathbabies eteni, sitä merkityksellisimmin kuoro-osuudet alkoivat puhutella.
Kokonaisuus  jonka nimi muuten kertoo tätä bloggausta paremmin sen, mistä on kyse  on kokeileva ja omituinen, mutta myös riemastuttava: että näinkin voi kirjoittaa!

P.S. Suosittelen lämpimästi myös Muinosen Mustia papereita.