torstai 21. maaliskuuta 2019

Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta


Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta
Myllylahti 2019
Kansi Karin Niemi
352 sivua
Kustantamosta

”Sitten hautaustapa. Oliks se niin että poltto?” tiedustelen kuin tarjoilija pihvin paistoastetta kysellessään.
”Joo, eiks se tuhkaus olisi ihan kiva?” Tiina vilkaisee minua.
Pieni hymy nousee huulilleni. ”No en nyt tiedä onko kiva, mutta itse ainakin sellaisen aikanaan haluaisin.”
”Otetaan se.”


Pariskunta nauttii tilkasta punaviiniä, nojatuoli on pehmeä, koira on painautunut vaimon kylkeen kiinni. Yhdessä mies ja vaimo kokoavat listaa asioista, jotka täytyy muistaa. Lista koskee kaikkea tärkeää: kummilasten syntymäpäiviä, koiran trimmauspaikan osoitetta ja loputa vaikeinta, vaimon tulevia hautajaisia. Vaimo sairastaa syöpää, joka on pian aivan loppuvaiheessa.

Tuon illan aikana pariskunta sopii myös kirjasta, joka on tätä kirjoittaessani tietokoneeni vieressä. Mikko Within Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta perustuu hänen edesmenneen vaimonsa Tiinan blogiin ja Within omiin tuntoihin. Tiina With sairastaa syöpää – tai syöpiä, kuukauden sisällä hänellä todetaan kaksi eri syöpää – kaikkiaan kahdeksan vuotta ja kirjan alusta saakka lukija tietää, että viimeiset päivät koittavat.

Vaikka kirja on surullinen, on siinä paljon valoa. Kuolema ei vain piileskele jossain nurkan takana, vaan tieto siitä on alati läsnä. Silti sairaudessakin elämä eletään: riidellään ja rakastetaan, stressataan aikatauluista ja yt-neuvotteluista. Lääkärikäynnit ja erilaiset kontrollit tarkoittavatkin (myös) parisuhdeaikaa ja yhteisiä kahvilahetkiä. Mutta kaikkialla on tietoisuus siitä, että sairaus on vakava, hetkittäin on toivoa terveistä ajoista, sitten tulee taas uutisia sairaalasta.

Aiheestaan huolimatta Within kirja on vetävää, jopa viihdyttävää (tuntuu erikoiselta sanoa näin, mutta lukiessaan myös viihtyy eikä kirjaa malttaisi lasketa käsistään) luettavaa. Teksti on luonnomaista, mikä johtuu tietenkin kirjan luonteesta, mutta kokonaisuus on ehjä. Tiina Within blogitekstit osuvat aina jonnekin ytimeen niin sairaina kuin hetkittäisinä terveempinä aikoina. Hän tuntui olleen mainio arjen kuvaaja! Mikko With kuvailee omia tuntojaan avoimesti: vaikeiden paikkojen ja ristiriitaistenkin mietteiden lukeminen auttaa varmasti muita menetyksen kohtaavia, mutta toisaalta arjessa on aina paljon muutakin, jopa iloa. Parisuhteen rinnalle nousee myös perhe: kolmilapsisessa perheessä riittää menoa ja hyvää meininkiä.
Paikoin Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta naurattaakin, usein hymyilyttää hellästi – ja monessa kohtaa se itkettää, saa pohtimaan paitsi Withien perhettä, myös omia läheisiä. Koskaan emme voi tietää, kauanko meillä on aikaa; kysymys yhteisestä ajasta on kirjoitettu myös teoksen takakanteen. Alle puoli vuotta ennen kuolemaansa Tiina With suorittaa teologian opintoja ja matkustaa. Kyse ei ole tilanteen vakavuuden kieltämisessä, vaan elämästä, hetkessä elämisestä:

Tärkeää ei ollut sen miettiminen, olisiko opinnoista enää mitään hyötyä. Tärkeää oli toteuttaa unelmia, pitää katse tässä päivässä, tässä hetkessä.
Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta on pyörinyt mielessäni jo toista viikkoa.  Lopettelin kirjan reilu viikko sitten ja siitä lähtien Within perhe on ollut mielessäni. Elinhän tavallaan heidän mukanaan kaikkien 352 sivun verran. Haluan sanoa jotain, mutta en osaa. Ehkä sen, että elämälle voi olla monella tapaa kiitollinen silloinkin kun tietää sen päättyvän. Tärkeintä on olla läsnä, ennen ja jälkeen.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Katja Kallio: Valkokangastuksia



Katja Kallio: Valkokangastuksia
Otava 2019
159 sivua
Kotimainen kirjoituskokoelma


Joskus sattuu näkemään itsekseen kerta kaikkiaan fantastisen elokuvan, ja koska siihen rakastuu päätä pahkaa sen haluaisi näyttää jollekulle tärkeälle ihmiselle, esimerkiksi puolisolle. Toiveena on, että kokemus voitaisiin jakaa, ja sitten kummastakin tuntuisi hetken aikaa täsmälleen samanlaiselta, koska jostain syystä se on kaikkein harvinaisin ja tavoiteltavin olotila. Mutta ei elokuvia niin vain kenellekään näytetä.

2000-luvun alussa istuin aina maanantaisin joensuulaisen elokuvateatteri Tapion parvella katsomassa Suomen elokuva-arkiston (ny. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) näytöksiä. Kävin siellä joka maanantai. Nautin 1960-luvun ranskalaisten elokuvien esteettisestä yhteiskunnallisuudesta, nukahdin Andrzej Wajdan Sukupolvien aikana (nukahtaminen ei ollut kuitenkaan elokuvan vika), lumouduin uudemman japanilaisen elokuvan minimalistisesta (ja joskus julmasta tai ainakin lohduttomasta) kauneudesta, kärsin korvamadosta Spede Pasasen Noin 7 veljeksen hittilaulun vuoksi. Monesti yllätyin, usein ihastuin, joskus pitkästyin, mutta aina, lopulta, virkistyin.
Ehkä voimakkaimmin minut lumosi tunnelma, joka vanhassa elokuvateatterissa vallitsi. Ihmiset asettautuivat ikään kuin vakiopaikoilleen, joku nauroi kuivasti, muutamalla opiskelijalla oli mukanaan kurkkuvoileipiä. Talvisin ilmassa oli kosteiden talvitakkien hajua, kevätiltaisin valon ja katupölyn sekoitus tuntui raa’alta ja samalla jotenkin tismalleen oikeanlaiselta Tapion hämärän jälkeen.

Tärkeintä tietenkin oli, miten elokuvat veivät toiseen maailmaan. Ja vievät ne edelleenkin. (Viime vuosina olen katsonut enimmäkseen perhe-elokuvia, kuten eilen Goosebumps 2:n. Hmm. Mutta aina toisinaan otan aikaa omalle leffamaulleni, viimeksi katsomistani suosittelen etenkin – ja tietenkin – Alfonso Cuarónin Romaa, joka ansaitsisi oman postauksensa, ehkä vielä kirjoitan siitä ja muutamasta muusta…)
Rakastan myös lukea elokuvista. Olen ilokseni saanut esimerkiksi tehdä töitä Juri Nummelinin ja Markku Soikkelin elokuvia käsittelevien kirjojen parissa ja vapaa-ajalla uppoutua vaikkapa Tim Burtonin, Krysztof Kiewsloskin tai Audrey Hepburnin elämäkertoihin. Yhteen elokuvakirjaan palaan usein: Katja Kallion Elokuvamuistiin, jonka kirjoitukset antavat sekä oivalluksia että samastumisen mahdollisuuden.

Nyt Kalliolta on julkaistu uusi elokuvia käsittelevä kirjoituskokoelma: Valkokangastuksia, jonka teksteistä osa on aiemmin julkaistu Imagessa. Elokuvamuistin sisarteos ei petä lukijansa odotuksia. Kirjaa on ihana (!) lukea. Kallion kirjoitusten myötä pääsee uppoutumaan tuttuihin ja uusiin elokuva-ajatuksiin.

Kallio kirjoittaa Kieslowskista ja Kaurismäestä, Ken Loachin I, Daniel Blakesta (joka muuten särki sydämeni ainakin osin, katsokaa tuo yhteiskunnallinen leffa!) ja Pavel Pawlikowskin Idasta (jota en ole vieläkään nähnyt). Hän kirjoittaa elokuvista, joita on nähnyt ulkomailla tai kotisohvalla, munakarvasta, perheestään, tyttöjutuista ja elämänsä ensimmäisestä sing along -näytöksestä…

Tekstit ovat sellaisia, että haluan toisaalta pitää ne itselläni, sukeltaa niiden myötä elokuvataiteen kirjoon, mutta toisaalta haluan tietenkin vinkata kirjasta mahdollisimman monelle. Siksi tämä postauskin. Kirjassaan Kallio osuu jonnekin minun mielikuvieni kanssa yhteen sovittuvaan käsitykseen elokuvista.
Ytimessä on ajatus siitä, että elokuvia voi katsoa yksin tai yhdessä, mutta ne ovat jokaiselle erilaisia: Ne [elokuvat] ovat ylpeitä ja itsepäisiä ja arkoja eivätkä suostu näyttäytymään käskystä. 
Valkokangastuksien myötä pääsin takaisin jonnekin klassikkoleffojen, Tapion Elokuva-arkistonäytösten kurkkuvoileipien tuoksun ja Netflixin väliin. Kiitos, Katja Kallio.

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Raija Siekkinen: Se tapahtui täällä



Raija Siekkinen: Se tapahtui täällä
Otava 1999
143 sivua
Kotimainen romaani


Hän istuu, takka lämpenee hitaasti, ja paljon myöhemmin lämpenee muuri. Ikkunaruutujen keskiöihin ilmenee kirkas kohta, joka laajenee. Ehkä nainen nukahtaa hetkeksi; mutta herätessään hän heti muistaa sen, minkä on unohtanut, ja sitten, hitaasti, kuin se joka on tullut kauan tyhjillään olleeseen taloon etsimään jotakin hänelle kuuluvaa, kulkenut läpi huoneiden, nähnyt mitä niissä on, sellaisella tavalla jolla etsivä näkee, hitaasti alkanut muistaa: alkanut löytää sitä mitä hakemaan on tullut.


Talo on ollut tyhjillään jo kauan ja nainen on ilmoittanut kiinteistövälittäjälle haluavansa päästä rakennuksesta eroon. Silti nainen on tullut kylmään taloon maaliskuussa. Hän lämmittää takkaa, asettuu taloon. Miksi? Entä miksi mies tarkkailee naista, ei tule esittäytymään, mahdollisesti ostamaan taloa – jos on edes tulossa?

Raija Siekkisen romaani Se tapahtui täällä on hienovireisiä arvoituksia täynnä. Hidastempoinen, mutta tiivis teos ikään kuin tarkkailee päähenkilöitään ja taloa, jossa on koettu ja eletty.

Kaunis, tarkkaan mietitty kieli pakottaa lukijan viipyilemään pienoisromaanin sivuilla, lukemaan rivien välit. Lukija ei näet pääse helposti sisälle, vaan on kuin kirjan mies teoksen alkupuolella: tarkkaileva, jossain hieman kauempana, mutta kuitenkin läsnä.

Kerronta on miltei minimalistista, runsaasti pilkutettua, samalla kertaa avaraa ja sisälleen sulkevaa. Romaani katsoo sisään- ja ulospäin, kokonaisuus hengittää taloa – ja maisemaa, metsää, vuodenkiertoa – ja se hengittää yhdessä naisen ja miehen kanssa, kummankin erikseen kunnes arvoitus, sillä arvoitus määrittää kokonaisuutta, alkaa olla saavutettavissa.

Lukeminen on nautittavaa, mutta myös hyvällä tavalla ristiriitaista. Siekkisen teoksen maailma on tiivis, salaperäinen ja vahvasti läsnä, mutta samalla siinä on jotain etäännyttävää. Vaikka koko teoksen sävy on arvoituksellinen, on kerronnassa konkreettisuutta. Konkretia näkyy ulkoisessa maailmassa: uunin lämmittämisessä, juhannusruokien ostamisena jne.

Se tapahtui täällä on romaani, josta minun on vaikea kirjoittaa. Samalla haluan kuitenkin edes tällaisena epämääräisenä mainintana tuoda sen blogiini, muistuttaakseni lukijoita Siekkisen tuotannosta. Tuohon tuotantoon pitää ainakin minun tutustua paremmin. Yhtenä tienviittana voi toimia muutama vuosi sitten lukemani Joel Haahtelan romaani Katoamispiste.

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Niina Mero: Englantilainen romanssi



Niina Mero: Englantilainen romanssi
Gummerus 2019
Kansi Jenni Noponen
383 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Minä olin nyt siellä, missä Keatsin kirkas tähti vakaana ja muuttumattomana seurasi ihmiskunnan kulkua, siellä missä Shelley oli anarkismillaan ja ateismillaan ravisuttanut yliopiston pölyistä ylemmyydentunnetta, siellä missä ilmasto oli kosteaa mutta huumori kuivaa ja missä minä olin kummallisella tavalla kotona, vaikka erotuin maisemasta kuin koripalloammattilainen lastenkutsuilla.
Juuri tämän takia olin laittanut niin kovasti hanttiin mukavalle pikku kartanolomalle Englannissa. Kun se loppuisi, minun olisi pakko lähteä takaisin, enkä koskaan saisi sitä osaa sielustani takaisin, jonka tämä Avalonin saari oli miehittänyt. Rakastin Englantia niin paljon, etten kyennyt edes ajattelemaan mahdollisuutta, että se torjuisi minut.

Nora on graduaan tekevä kirjallisuuden opiskelija, joka rakastaa kissoja, tatuointeja ja englantilaista kirjallisuutta. Oikeastaan hän rakastaa kaikkea englantilaista niin paljon, ettei halua matkustaa maahan edes siskonsa, oikeammin siskopuolensa, häihin sen vuoksi, että pelkää mielikuviensa rikkoutuvan. Rikkaan Markin kanssa avioituva Heli-sisko saa kuitenkin houkuteltua Noran saarivaltioon. Mark-sulhasen sukukartanon goottilainen tunnelma, Oxfordin kirjakaupat ja mielikuvien toteutunut perienglantilaisuus lopulta vakuuttavat Noran siitä, että matkaan kannatti lähteä.
Goottilainen tunnelma alkaa muuttua todeksi, kun Nora kuulee Markin taiteilijaveljen Jamesin kadonneen vuosia sitten. Kartano tuntuu olevan muuten täynnä salaisuuksia, joista esimerkiksi pentagrammi paljastuu maton alta, hovimestari on kuin olisi karannut Tim Burtonin elokuvasta, ja itse kullakin tuntuu olleen jotain tekemistä Jamesin kanssa. Kaiken lisäksi yläluokkainen puutarhuri Matthew vaikuttaa kiehtovalta ja tutuksi tulee myös oxfordilaisen kirjakaupan Dorian.
Parhaimmillaan kustantamon markkinointiteksti osuu tismalleen oikeaan, kuten nyt: "Niina Meron ahmittavassa esikoisromaanissa Bridget Jonesin mustiin pukeutuva ystävätär kohtaa Kotiopettajattaren romaanin goottilaisuuden, Downton Abbeyn kartanotunnelman ja brittidekkarien juonittelut." 
Kyllä! Harva kirja osuu aivan niin tismalleen hetken määrittämään lukumieleen kuin Niina Meron esikoisromaani Englantilainen romanssi. Ensiksikin luin kirjan Englannin-matkallani. Toiseksi, ja kaikki Lumiomenan seuraajat tämän jo tietävätkin, rakastan (monta huutomerkkiä: !!!!!) monenlaista mielikuvien brittiläistä: vanhoja rakennuksia, klassikkokirjoja, iltapäiväteetä, prerafaeliittien taidetta, brittipoppia, sumun ja auringon vuorottelua, jalopuita jne. (Ja toki tiedostan sen, että mielikuvat ovat eri asia kuin todellisuus: luokkayhteiskunnan epätasa-arvoisuus, taantuvien seutujen rähjäisyys, paikoin kylmät asunnot jne. No, todellisuus on jokaiselle erilainen.) Ja tietenkin rakastan brittiläisiä romanttisia komedioita Neljistä häistä ja yksistä hautajaisista Notting Hilliin.
Meron romaani pitää sisällää valtavan määrän mainitsemiani (ja rakastamiani) brittikliseitä, ja onnistuneesti pitääkin. Teos on romanttinen komedia ja uusgoottilainen mysteeri. Mero taitaa tarinankuljetuksen, huumorin ja jännityksen. Kirjassa on kohdallaan ihan kaikki: tarina, miljöö, kulttuuriset viittaukset, suhtautuminen romanttiseen fiktioon... Tarina imaisee heti mukaansa ja tarjoaa täydellistä uppoutumiskirjallisuutta. Miljöö on kuin angofiilin märkä uni. Minun ainakin.
Englantilaisen romanssin kulttuuriset viittaukset, joita on ilahduttavasti listattu romaanin loppuun, sinkoilevat synkänromanttisesta musiikista yhtä synkänromanttisiin runoihin – tiedättehän Keatsin Oodin melankolialle jne.  Shelleyn ja Kate Bushin rinnalla ovat muuten Danzig ja Kylie Minogue; kuvataiteella puolestaan on merkittävä osansa juonenkin tasolla. Synkkyyttä vahvempana sykkii toki romanttiseen fiktioon kuuluva kepeys, hauskuuskin. Meron kirjoittama romanssi on tietoinen omasta lajityypistään ja uskaltaa iskeä silmää “teossisarilleen”, vaikkei toki raja-aitoja missään vaiheessa rikokaan, Niin, ja Nora on siinä määrin mainio päähenkilö, että hänen innoittamaan melkein herättelin vanhan haaveeni tatuoinnin ottamisesta – mutta vain melkein.
Meron romaani on sellaista kirjallisuutta, jollaista olen kaivannut Suomeen: romanttista viihdettä niille, jotka kavahtavat romanttista viihdettä. Tällä tarkoitan sitä, että liian usein romanttinen viihde on joko sophiakinsellamaisesti puhtaasti vain hauskaa tai sitten se tahtoo mennä imelän puolelle. Joskus romanttinen viihde lähenee mysteeriä, kuten Kate Mortonin teoksissa, mutta silloin taas hauskuus on piilossa. Meron romaani onnistuu olemaan hauska ja jännittävä. Ja vaikka Englantilainen romanssi on kauttaaltaan kevyt ja läpeensä romanttinen, ovat sen romanttiset kasvot kuin hulluruohon ja absintin sävyttämän Luurankokasvoisen kuoleman
Meron esikoisromaani toisaalta ironisoi ja toisaalta herättää henkiin kaikki romantiikan sankarit ja Lontoon palolta tuoksuvat, viktoriaanisten piknikkien punaviinitahrojen täplittämät kirjat. Tämä synkänsuloinen romanssi puri minuun. 
Mikä oivallisesti kirjoitettu, aidosti viihdyttävä kirja!

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Kirjallisella retkellä Oxfordissa


Ennen kuin menen viime aikoina lukemiini kirjoihin, piehtaroin vielä tovin Englannissa. Tällä kertaa fiilistelen Oxfordia, jossa vietimme mukavan ja monenlaisiin kirjatunnelmiin kuljettaneen päivän.



Kirjatunnelmat alkoivat jo Paddingtonin asemalta, jossa kävimme tervehtimässä tuota "Perun perukoilta" lähtenyttä karhua. Junamatka Paddingtonilta Oxfordiin otti vain noin tunnin, jonka aikana muu perhe syventyi puhelimiinsa ja minä luin Virginia Woolfin esseitä (ja toki myös selailin somea). Hetkittäin tarkkailin ohikiitäviä maisemia: asemia, teollisuusrakennuksia, kyliä, lampaita, kevätpaljaita puita jne.

Ja sitten: perillä! Oi, tätä kaikkea: kaupungin tunnelmaa, vuosisataisia rakennuksia, eläväistä akateemista tunnelmaa (ja hurjasti polkupyöriä).





Oxfordin kirjatunnelmissa saimme astua monenlaiseen satuun. Kaupungilla mieleen tulvivat erilaiset dekkarit ja tv-sarjat. Christ Church Collegen ruokasalissa, portaikossa ja ”Tom Quadilla”, yliopiston sisäpihalla, saattoi aistia vahvoja Harry Potter (elokuvien) -viboja (sulkeissa vinkkaan Potter-faneille myös WB-studioiden Potter-kierroksesta toisaalla Lontoon lähellä; olimme sellaisella kaksi vuotta sitten) . Ruokasalin ikkunoiden lasimaalauksista tuli bongattua myös kirjallisia asioita, kuten Liisa Ihmemaassa -hahmoja.








Liisan – tai Alicen, kuten alkuteoksessa ja vuoden 1995 käännöksessä (Alice Martin, WSOY) – jäljille pääsi kaupallisestikin ihan Christ Churchin vieressä lastenkirjahahmon nimeä kantavassa liikkeessä. Kaupassa myytiin vain Liisaan liittyviä tuotteita: koruja, kalvosinnappeja, vaatteita, laukkuja, joulukuusenkoristeita, kyniä, avaimenperiä… Matkamuistoksi ostin Irvikissa-kuusenkoristeen ja keittiöpyyhkeen. Suhteeni Liisaan Ihmemaassa on hieman ristiriitainen Lewis Carrollin persoonan vuoksi, mutta vinksahtanut satumaailma kaikkine hahmoineen on toki vallan kiehtova ja aina jotain yllättävää tarjoava.







Kirjallisuutta huokuvan päiväretken lounashetki oli tietenkin täydellinen, koska sen saimme viettää J.R.R. Tolkienin ja C.S. Lewisin kantapubissa Eagle and Childissa, jota The Inklings-nimellä tunnettu kirjallinen ryhmittymä oli kutsunut Bird and Babyksi. Tein meille pöytävarauksen ennakkoon ja näin pääsimmekin Inklingsien kantapöytään nimekkäiden kirjailijoiden valokuvien alle. Siinä saivat hampurilaiset ja fish and chipsit (tosi iso annos, muuten) kyytipojakseen historian havinaa. Tunnelmallinen pubi oli selvästi suosittu, mutta silti rauhallinen. Pubin hämärästä valoisaan kevätiltapäivään poistuessa olo oli hieman epätodellinen – kuten tällaisen visiitin jälkeen pitää ollakin!









Ja kyllä se niin on, että Oxfordiin täytyy päästä joskus uudelleen! 



P.S. Eagle and Childissa olevaan karttaan olivat vierailijat kiinnittäneet rahoja kotiseudultaan. Suomi oli aika lailla peitossa, joten moni muukin on kulkenut samoja reittejä ja varmasti istunut samassa pöydässä. ♥



sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Hiihtolomalla Lontoossa / piehtarointia


On asioita, joissa voi suorastaan piehtaroida  onnesta. Se, että yksi sellainen on Lontoo, ei yllätä ketään Lumiomenaa pitempään seurannutta. Viime vuonna en Isossa-Britanniassa käynyt (Irlannissa kylläkin, ja ihanaa oli, totta kai), joten nyt tuntui että oli taas aika. Etenkin nyt, kun ei tiedä miten brexitin suhteen lopulta käy.

Olen aiemminkin kertonut, että haaveilin Lontooseen ja muuallekin Isoon-Britanniaan matkustamisesta jo ala-asteikäisenä. Ensimmäisen kerran matkustin saarivaltioon kuitenkin vasta 26-vuotiaana. Nyt olen käynyt siellä jo useamman kerran, aina yhtä suurella ilolla – toki jonkinlaisella turistin rakkaudella. Tiedostan kyllä kyseisen valtion monet epäkohdat ja esimerkiksi metroasemien liepeillä majailevat kodittomat särkevät aina osan sydäntäni. Rakastan Lontoon ristiriitaisuutta: Etelä-Kensingtonin ylellisiä taloja ja Knightsbridgen tavarataloja (vaikken niistä mitään ostakaan), Oxford Streetin hulinaa (kunhan sieltä vain pääsee ajoissa pois), sitä miten samoissa liikennevaloissa seisoo yhtä aikaa tweedhameinen mummo, jostain Intian suunnalta oleva pukumies, lauma kikattavia teinejä, kallista merkkilaukkuaan puristava rouva, selfietä ottava turisti ja ilmaisjakelulehteä mainostava henkilö. Rakastan sitä, miten kirjakaupoissa kirjat ovat esillä ja etusijalla, miten kauniisti iltapäivätee on (turisteja varten) katettu, kuinka käteviä metrot ovat (pölyisine tunneleineen) ja miten kaupungissa voi toisaalta kävellä kilometrikaupalla puistoissa ilman ruuhkia.

Tällainen Lontoo on vierailijalle samalla kertaa suuri klisee ja täyttä totta. Siksi se onkin aina niin tuttu ja vieras, kotoisa ja suuri. Ja osin siksi piehtaroin muun muassa näissä tunnelmissa, hiihtolomalla yhdessä perheen kanssa:






Kävely Lontoon kaduilla, niillä tunnetuimmillakin, tekee onnelliseksi. Tuntuu, että olen tässä ja nyt, mikä on kaltaiselleni suunnittelijaluonteelle vaikeaa.








Oli mikä vuorokaudenaika tahansa, on kulman takana aina jotain mukavaa: jalkapallofanien kuoromöykkää valvovia poliiseja, ihmisten kotien valoja (en voinut ohikulkiessani olla kurkkaamatta sisälle kellariasuntoihin: yhdessä suunniteltiin vaatteita piirrospöydän äärellä, toisessa vauva nukkui isänsä vatsan päällä, kolmannessa harmaatukkainen mies katsoi televisiota), muraaleja, maamerkkejä...






Piehtaroimaan sai sekin, miten taidemuseoissa voi "tavata paikallisia", kuten National Portrait Gallery mainostaa, ja etenkin se, miten museoissakin (British Museum) on kelvollista iltapäiväteetä (tai kokista, ainakin meidän lapsille). Olen käynyt iltapäiväteellä Lontoon luksushotelleissakin (mm. The Goringissa), mutta British Museumin skonssit taisivat viedä voiton kaikista muista (sen sijaan makeat olivat pieni pettymys, etenkin kookospäällysteiset... Inhoan kookoshiutaleita).








Ja sitten tämä: kevät! Valo! Vaikka blogini nimessä onkin sana 'lumi', olen tänä talvena miltei vihannut lumen määrää ja ennen kaikkea loskaa ja jäätä. Kotikatumme on kuin luistelurata. Siksi paitsi piehtaroin, myös suorastaan sukelsin Lontoossa alkaneeseen kevääseen. Annoin sen kohista päässäni, mielessäni ja sydämessäni. Sydän!

Lontoossa ostin kirjoja, totta kai, ja lomalla luetuista tulen kirjoittamaan myöhemmin. Teimme myös yhden junamatkan osin hieman kirjallisillakin jäljillä. Tästä retkestä lisää seuraavassa postauksessa.


P.S. Koska rakastan hotellivinkkejä, jaan niitä mielelläni itsekin (eikä tähänkään liity mitään yhteistyökuvioita). Tällä kertaa majoituimme Hotel Indigo London Kensingtonissa, joka osoittautui oikein kivaksi (ketju)putiikkihotelliksi. Rauhallisella kadulla Earl's Courtin metroaseman lähellä sijaitsevassa hotellissa oli ystävällinen tunnelma, ihana aamiainen, kohtuullisen kokoinen huone (ja huoneessa ilmainen minibaari, kuvassa näkyvien juomien lisäksi tarjolla oli erilaisia limuja, skottikeksejä ja sipsejä) ja laadukkaat kylpytuotteet. Hotellin porraskäytävissä oli kuvia Earl's Courtin ja Kensingtonin asukkaista (mm. Freddie Mercury, Benny Hill ja Alfred Hitchcock). Kun hinta-laatusuhde oli kaikin puolin kohdillaan, voisin yöpyä hotellissa uudelleenkin.


maanantai 18. helmikuuta 2019

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut



Emma Hooper: Koti-ikävän laulut
Gummerus 2019
Our Homesick Songs 2018
Suomentanut Satu Karhulahti
Kannen suunnittelu Lauren Harms
379 sivua
Arvostelukappale
Kanadalainen romaani
 

Kuule, äiti.
Mitä? Martha oli vetänyt Finnin taas tiukasti syliinsä Finnin ollessa menossa hakemaan porkkanaa jääkaapista. Finnin tukka vaimensi äidin äänen.
Onko kaloja vielä? Siis jossain valtamerissä?
En osaa sanoa.
Niitä on pakko olla.
Ehkä niitä on.

[--]
Kun kalat alkavat loppua, päättyy myös ihmisten mahdollisuus elää kotiseudullaan: kun kalastajille ei ole enää töitä, ei riitä asiakkaita leipurillekaan jne. Väki muuttaa muualle, kaupunkeihin varmemman ansion perään. Connorien perhe, vanhemmat Martha ja Aidan sekä lapset Cora ja Finn, koettavat sinnitellä. Martha ja Aidan alkavat käydä töissä manteereella vuorokuukausittain, mutta ajan myötä he muuttuvat yhtä vieraammiksi niin toisilleen kuin lapsilleen. Finn ja Cora viettävät aikaa hylätyissä taloissa. Sitten Cora tekee irtioton, ja Finn odottaa että kalat ja ihmiset palaisivat takaisin.
Kanadalaissyntyisen Emma Hooperin romaani Koti-ikävän laulut pitää sisällään painavia teemoja. Keskiöön nousevat perhesiteet, jonnekin kuuluminen sekä huoli luonnon puolesta: kun kalat ja kalastajien työt loppuvat, on jääkarhujen ruoka loppunut vielä aiemmin. Jäävuoret ajelehtivat etelämmäs, autioituvan kylän vastakohtana kaupungeissa on ahdasta ja ilma saasteista.
Romaanin aikajänne on kiinnostava, sillä kalojen katoaminen tuntuu miltei dystooppiselta, mutta teoksessa liikutaankin 1970-luvulla Marthan ja Aidanin nuoruudessa sekä 1990-luvun alussa, romaanin nykyhetkessä. Perhesiteet rakentuvat, tiivistyvät ja löystyvät samassa rytmissä luonnonmullistusten kanssa. Luonto ei aiheuta muutoksia, vaan ihmisten toimet, esimerkiksi liikakalastus.
Meren rooli on suuri, tietenkin, meri antaa ja ottaa. Hooper kuvailee kiinnostavasti esimerkiksi kuolemaa merellä: usein puhutaan, että joku hukkuu, mutta kuolema ei välttämättä tapahdu hukkumalla, vaan toisinaan rajusti ja väkivaltaisesti, kun esimerkiksi aalto paiskaa ihmisen vasten veden pintaa. Meri antaa aihetta lauluille, musiikki on tärkeää. Kirjan loppuun Hooper on kirjoittanut puolitoistasivuisen tekstin lauluista, joita teoksessaan mainitsee. Nämä merimies- ja kansanlaulut pitävät sisällään monia romaaniin sovittuvia merkityksiä. Tällainen on mielestäni aina jotenkin niin ihastuttavaa.
Musiikki kannattelee siis myös koko romaanin tunnelmaa, joka on melankolinen, muttei toivoton: Finn soittaa haitaria ja hänen soitonopettajansa rouva Callaghan sekä kertoo tarinoita kotiseudulta että pitää omalla tavallaan huolta Finnistä. Mereltä kuuluva laulu tuntuu soivan merenneitojen säveliä.
Koti-ikävän laulut on haikea ja jokseenkin suloisesti kirjoitettu romaani, josta olisin halunnut pitää enemmän kuin mitä siitä lopulta pidin. Hooperin kirja on kiltti. Kiltti tavalla, joka on jotenkin vähän liikaa: herttainen, lempeällä tavalla melankolinen, kaunis, sympaattinen. Se on ns. hyvää tekevää kirjallisuutta hieman samaan tapaan kuin Eowyn Iveyn Lumilapsi, jossa siinäkin luonnon ankaruus ja ihmisten eristäytyminen sekoittuvat maagiseen tunnelmaan, Hooperin romaani toki realistisemmin. Ja samaan kategoriaan menee myös Hooperilta aiemmin suomennettu Etta ja Otto ja Russel ja James, sekin suloisesti melankolinen.
Vaikka kiltti, on Koti-ikävän laulut (onneksi) kuitenkin omaperäinen. Mikä tärkeintä: se on romaani ihmisten toimista ja ilmastonmuutoksesta. Lempeällä kirjalla on siis painava sanoma.

..
Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Mai ja Tiina.

maanantai 11. helmikuuta 2019

Iris Murdoch: Hiekkalinna



Iris Murdoch: Hiekkalinna
WSOY 1965
The Sandcastle 1957
Suomentanut Mikko Kilpi
Kansi Raimo Raatikainen
339 sivua
Brittiläinen romaani
Mor seisoi yksin ajotiellä. Aurinko teki laskua. Ruohikon reunalla käveli lintuja, joiden varjot heittyivät pitkinä nurmelle. Mor katseli niitä. Hän tiesi tehneensä väärin.
Bill Mor on keski-ikäinen mies, jolla on hyvä työpaikka koulun historian ja latinan opettajana sekä mahdollisuus lupaavaan poliittiseen uraan. Hänellä on sivistynyt, joskin etäinen ja tyytymätön vaimo Nan, sekä kaksi teini-ikäistä lasta: Felicity ja Donald (Don). Morin rauhallinen elämä englantilaisessa pikkukaupungissa menee sekaisin, kun hän tutustuu nuoreen, koristeisuudessaan romanttiseen taidemaalariin Rain Carteriin, joka maalaa muotokuvaa Morin koulun eläköityneestä rehtorista. Morin ja Rainin välille syntyy romanssi – väistämättä.
Romanssi kuulostaa liian viihteelliseltä kehykseltä Iris Murdochin romaanille Hiekkalinna, jonka myötä lukija pääsee tai joutuu keskelle keskiluokan kriisiä sekä kiehtovaa yhdistelmää arkea, kauneutta, surua ja julmuuttakin.
Avioliiton ulkopuolinen suhde vaikuttaa paljon laajemmalle kuin vain pariskuntaan: perheeseen, ystäviin, osin elämänhallintaankin. Morin, Nanin ja lasten tempoilussa Murdoch kuvaa eräänlaista keskiluokan kriisiä, joka kumpuaa halusta: halusta toista ihmistä kohtaan, halusta kokea uutta, halusta tuntea olevansa taas jotain, halusta jotain epämääräistä muutosta kohtaan.
Henkilökuvaajana Murdoch on yhtä taitava kuin kirjoittajana muutenkin. Kokonaisuus keskittyy Moriin ja hänen perheeseensä. Rain on tärkeä, taiteellinen ja Morin näkökulmasta ihmeellinenkin, mutta lukijan kannalta perustellusti eläväisyydessäänkin kaukainen. Niin ikään etäinen, mutta ivallisuuteen saakka tympeä Nan vaikuttaa ensin selvältä syyltä siihen, miksi Mor hakeutuu suhteeseen, mutta Nanissa on oma tragiikkansa: hetki, jolloin Nan itkee kuun valossa Felicityn läsnä ollessa, on pysäyttävä. Yhtä pysäyttävä on sisarusten kipuilua ja keskinäistä läheisyyttä kuvastava Felicityn ja Donin “verikyyneleet”. 
Kaiken hänen onnensa sisälläkin tuo tuska tulisi säilymään aina hänen elämänsä loppuun asti.
Paitsi ihastumisen, perhesuhteiden ja syyllisyyden tunnon kuvauksen rinnalla ihastuttavat Hiekkalinnassa myös maalaustaiteen, miljöön ja – tietenkin – Englannin kuvaus. Liikoja maalailematta, juuri sopivasti kuvaillen Murdoch avaa lukijoilleen kokonaisen taivaan: luonnon maagisuus näkyy muun muassa linnunratana puutarhan yllä, hiljaisuus leijui ilmassa kuin tuoksu. Anglofiilia sykähdyttävät koulun kampusalueen rakennukset sekä juoksentelu sateisessa Lontoossa kohti teehetkeä Fortnum and Masonilla.
Myös kaareltaan Hiekkalinna on täysi, mutta silti sopivan ilmava. Juonessa on yllättävyyttä. Kokonaisuus on älykäs ja viihdyttävä, mikä on yhdistelmänä yllättävän hankala, mutta siinäkin Murdoch onnistuu. Tyylikkäässä romaanissa tapahtuu paljon, muttei lennokkaasti, vaan syyt ja seuraukset lomittuvat ihmisen kokoisesti. Kun Mor hautaa kasvonsa nurmikkoon, sekoittuu syyllisyys huumaan.
Hiekkalinna on kirjoitettu yli 60 vuotta sitten, minä luin sitä tietoisena useista sitä aiemmin ja sen jälkeen kirjoitetuista romaaneista. Mielessäni Murdochin teos liittyy osaksi jatkumoa, kuten kaikki kirjoitettu väistämättä aina tekee, on juuria ja jatkumoja. Lukiessani mietin jälkimmäisten osalta, että Murdochissa on myös jotain esi-Shieldsmäistä. Ei siis ihme, että tätä postausta varten tekemässäni googlettelussa tuloksissa näkyi muun muassa haastattelu, jossa Carold Shields kertoi lukevansa kaiken mitä Murdochilta julkaistiin. Shields on ollut suosikkikirjailijani 2000-luvun alkupuolelta saakka. Murdochin Hiekkalinnassa yhteistä Shieldsin kanssa tuntuu olevan tietty arjen ja ironian taju, tarkkanäköinen ihmiskuvaus ja tietty vivahteikkuus. Vaikka ihailen Shieldsiä valtavasti, vei Murdoch jonnekin syvemmälle.
”Sinä olisit kyllä vähän aikaa minun kanssani onnellinen”, Rain sanoi, ”mutta mitä tapahtuisi sitten? Se olisi kaikki kuin kuivaa hiekkaa joka juoksee sormien lomitse.”
Yli kymmenen kirjabloggausvuoteni aikana olen oppinut, että liika hehkuttaminen ja julistaminen on lähes aina liikaa, koska lukijan mieli muuttuu ja aina tulee uusia hyviä kirjoja (kuten pitääkin). Mutta nyt annan mennä:

Murdochin Hiekkalinna on parasta, mitä olen koko alkaneena vuonna lukenut (ja olen lukenut kuitenkin ihan hienoja kirjoja). Hiekkalinna on ensimmäinen lukemani Murdochin romaani, mutta se ei jää viimeiseksi. Itse asiassa olinkin Hiekkalinnaa vajaat kuusi vuotta sitten ostaessani niin varma Murdochin hyvyydestä, että silloin kesäisellä Lontoon-matkallani ostin matkamuistoksi romaanin The Bell. Ennen The Belliä koetan saada minulle suositellun (ja monen mielestä Murdochin parhaimman romaanin) Meri, meren käsiini – joko suomeksi englanniksi.
Loppuun se, jonka jo tiedätte: Rakastin Hiekkalinnassa kaikkea.
--
Pekka on kirjoittanut inspiroivan postauksen Murdochin tuotannosta vuonna 2012. Hiekkalinnasta on kirjoittanut myös Margit.

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Suvi Ratinen: Matkaystävä



Suvi Ratinen: Matkaystävä
Otava 2019
Kansi Piia Aho
346 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Lehdessä luki, että ihmisen miljoonilta soluilta kestää seitsemän vuotta uudistua. Seitsemässä vuodessa koko keho on muuttunut niin, ettei siinä ole enää yhtään samaa solua kuin seitsemän vuotta aikaisemmin.
Minulta kestää vielä kolmisen vuotta päästä eroon viimeisistäkin lestadiolaissoluistani. Yritän nopeuttaa muutosta.
Nousen hakemaan uuden pullon.



Nuori nainen katsoo Bond-elokuvia, nauttii pubi-illoista ja kipuilee menneisyytensä kanssa. Hän on kasvanut vanhoillislestadiolaisen perheen ainoana lapsena kodissa, jossa televisio oli kielletty, ainoa sallittu rytmimusiikin laji oli sotilasmarssit, Marimekon vahakangasliinat sisustivat koteja, ja peitepuikon käytön sopivuudesta keskusteltiin kavereiden kanssa. Menneen ja nykyisen välinen ristiriita leimahtaa entistäkin voimakkaammaksi, kun nainen kuulee lapsuudenaikaisen luokka- ja uskontoverinsa Järvisen Markon kadonneen. Sikalaa pyörittäneen ja motoristien kanssa aikaa viettäneen Markonkin uumoillaan menneen maailmalle, muuttuneen yhdeksi mustaksi lampaaksi aivan kuin nainen itsekin.

Siinä missä Johanna Laitilan Liliumregale sai ensin ajattelemaan, etten jaksa lukea enää yhtään kirjaa Lapin sodasta, tuumin Suvi Ratisen Matkaystävän kohdalla, että eikö näitä uskonnollisia liikkeitä käsitteleviä (esikois)romaaneja ole ilmestynyt jo ihan tarpeeksi. Ratisen romaanin esittelyssä mainittu mysteeritaso, Markon katoaminen, kuitenkin houkutti, vaikka tartuinkin teokseen hieman epäillen.

Epäily katosi heti romaanina alkusivuilla (aivan kuten se hävisi Laitilan kirjankin kohdalla). Ratisen teksti tuntui kulkevan mukavasti niin lapsuus- kuin aikuisuuskuvauksessa, jutustelevasti, ja lukijan heti mukaansa tempaisten. Seuroissa vuonna 1985 kirjoitettu V-A-N-H-U-R-S-K-A-S ja lauletut Siionin virret saavat seurakseen piirretyn rokkibarbin, vuonna 2006 taas puhelu Järvisen Markon katoamisesta sekoittaa ajatukset kesken bileiden suunnittelun. Kirjan alussa olin heti melkein myyty: tässäpä sittenkin kiinnostava* uskontoa käsittelevä kirja!

Lehtijuttujen perusteella Ratisen romaani peilaa kirjailijan elämää ainakin päähenkilön iän ja lestadiolaisuudesta irtautumisen suhteen. Tämän tietäen lukukokemuskin suodattuu osin kirjailijahaastattelujen takana olevaksi tarinaksi, vaikka kyse on tietenkin fiktiosta. Fiktiona Ratisen romaani on pääosin vaivatonta luettavaa, sujuvaa ja hyvin kirjoitettua. Kaltaiseni 1970-luvulla syntynyt voi myös sukeltaa nostalgiaan: miten siellä onkin mukana tutut tuplapesämankat, Levikset, Body Shopin White Muskit sekä Dingon Autiotalo ja Vicky Rostin Sata salamaa. Ja miten onnistuneesti Ratinen kuvaa nuoren tytön maailman ristiriitaisuutta: lestadiolaisten iltakyläilyä ja kaupanvideoita, muiden koululuokkalaisten huolettomalta ja samalla syntiseltä 
tuntuvaa menoa.
Kokonaisuus on kuitenkin (ainakin osittain) sillisalaattia: on realistinen kasvutarina, on katoamismysteeri, on huumoria, ja on jonkinlaista absurdismia loppupuolen käänteissä (joista en kerro enempää). On kuin romaani hakisi paikkaansa, ei osaisi oikein asettua. Asettuminen ei tietenkään ole pakollista, olisi tylsää jos kaikki kirjat voitaisiin aina sulloa esimerkiksi realistisen, hauskan, jännittävän tai traagisen lokeroihin, mutta aineksia on liikaa. Lopun käänteet solmitaan kokonaisuuteen nähden turhan nopeaan. Osin ne ovat suoranaista liioittelua.

Ihan kaikki ei ole myöskään uskottavaa. Uskottavuudella tarkoitan tietenkin uskottavuutta aiheeseen ja romaanin tyylin nähden: eri kirjallisuuslajeissa uskottavuus tarkoittaa eri asioita. Päähenkilö esimerkiksi salaa taustansa avomieheltään ihan täysin. Miten se voi olla mahdollista? Ymmärrän, ettei esimerkiksi ensitreffeillä herätysliiketaustasta tule kerrottua, mutta entä silloin kun jakaa yhteisen kodin toisen kanssa? Miten voi esimerkiksi piilottaa omat vanhempansa puolisoltaan? Sen sijaan kouluikäisen tytön mielenmaisemaa Ratinen kuvaa hienosti, samalla kertaa tarkkanäköisesti ja herkästi: koulun levyraati voi olla jollekin kärsimystä, kun ei niitä sotilasmarssejakaan voi siellä soittaa.
Napinastani huolimatta Matkaystävä on kelpo romaani. Se on sujuvalukuinen ja kiinnostava. Ratinen kuvaa onnistuneesti kahden maailman välissä olemista, kuulumisen ja kiintymisen vaikeutta. Häpeän ja vapauden tunteet mahtuvat niin hyvin samaan ihmiseen – varmasti kaikessa elämässä ja muutenkin kuin lestadiolaisen taustan, jonka kuvailu on romaanin vahvinta antia, kautta.
Niin tarkkanäköistä tuo vanhoillislestadiolaisuuden kuvailu Ratisen oivallisesti nimetyssä romaanissa on, että Marimekon pussilakanoita, Aarikan puuhelmiä tai Ressy Redfordia katsoo nyt ihan eri tavoin kuin aiemmin.

--
Kirjasta muualla: Kirjarikas elämäni -blogissa Matkaystävästä on pidetty paljon.

*Selitän hieman tätä ”sittenkin kiinnostavaa”. Olen lähtökohtaisesti ollut hyvin kiinnostunut uskontoa tai politiikkaa käsittelevistä romaaneista. Luin ensimmäisten joukossa mm. Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja Ben Kallandin teoksen Vien sinut kotiin, joita kumpaakin rakastin suuresti ja joita edelleen suosittelen kenelle tahansa. Uskontoa käsittelevien esikoisromaanien kohdalla voinee kuitenkin puhua jo jonkinlaisesta boomista, aihepiiri tuntuu toisinaan loppuunkalutulta. Kiinnostaviahan nämä kirjat – itselleni lopulta vierasta maailmaa käsittelevät, olen kasvanut aika sekulaarissa luterilaisessa perheessä – oikeastaan aina ovat, mutta jossain kohtaa tulee saturaatiopiste vastaan – onneksi ei vielä Ratisen romaanin kohdalla, mutta ehkä jo seuraavan aihepiiriä käsittelevän kirjan kanssa.

perjantai 25. tammikuuta 2019

Johanna Laitila: Lilium regale



Johanna Laitila: Lilium regale
Gummerus 2018
350 sivua (ennakkokappale)
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Else piti Ingan sanoja kielensä alla kuin sokeripalaa ja antoi sulaa sinne, ahnehti niitä nälkäisenä, kuin olisi kuollut ilman niitä. Ennen Ingaa roikkui hänen kielensä menneisyyden helmoissa. Hänen kielensä oli täynnä jälkiä, sanojen sammioita, joista osa oli märkiviä rakkuloita, osa kielen poikki risteileviä arpia, joista piirtyi kotiin vievä kartta. Isän sanat olivat hänen kielessään kuin sisälmykset kalassa, siemenet mustikassa tai munasarjat hänen vatsanpeitteidensä alla. Sana sanalta oli Inga lähempänä häntä, ja heidän kielistään tuli uusia teitä, veren reittejä.
Lainaus on sama kuin kahdessa muussa blogissa, Tiinan ja Tuijan, mutta se tiivistää olennaisimmat Johanna Laitilan upeakantisesta esikoisromaanista Lilium regale: väkevän kielen, eritteisyyden ja aistillisuuden, rakkaustarinan ja nuoruuden kokemukset. Ennen kaikkea se on tyylinäyte romaanista, jossa kieli – äidinkieli, vieras kieli, sanojen kieli, naisten keskinäinen kieli, kaiken välittävä, opittava ja unohtuvakin kieli – on keskiössä, oikeastaan koko romaanin vahvin ydin. Mutta Laitilan teoksessa on paljon sellaista, joka ei tekstinäytteestä välity, kuten sodan kaiut, pohjoinen, #metoo, ja kysymys jonnekin kuulumisesta.
Lilium regalen kehystä on vaikea avata paljastamatta siitä liikaa. Tällaisena, blogia varten kehystettynä, se kuulostaa sekavalta ja liikaa sisältävältä, mutta yritetään: Toisen maailmansodan vuosina Else on teini-ikäinen, aikuisuuden kynnyksellä oleva tyttö, joka Ruotsissa evakossa ollessaan tutustuu asuinperheensä tyttäreen Ingaan, jonka kanssa jakaa sanat ja kielen, monessa merkityksessä. Suomeen, Tornionjokilaaksoon palattuaan Elsestä tulee piika apteekkari Hurtigin taloon, jossa hän tutustuu apteekkarin Irina-vaimoon ja tulee taas osin kokonaisemmaksi: Oli kuin olisi aina ollut. Elämä sodan jälkeen on kuitenkin kovaa, murheet ja alhot sitä määrittävät.
Aineksia romaanissa on siis paljon. Silti romaanin maailmaan pääsee helposti eikä lukiessa mikään tunnu liialta, vaikka kielikuvat osin vyöryvät päälle ja vaikka kokonaisuudessa on pientä epätasaisuutta. Aivan kaikki alussa asetetut odotukset eivät täyty, ainakaan Elisan, Elsen tyttären suhteen. Alun kehystarinassa muistisairas Else makaa asunnossaan Elisa hoitajanaan. Elisalle äiti on ollut aina etäinen. Aluksi Elisa on kokija ja kertoja, mutta vaikka lopussa moni romaanin keskeisteema sulkeutuu, jää Elisa vieraaksi, kokonaisuuden kannalta jopa turhaksi.
Romaanin tematiikassa on tuttua viime vuosien muista kotimaisista, kaikuja mm. Ketun, Rytisalon ja Kinnusen romaaneista: on pohjoista, on sotaa, on hurjuutta, on rakkautta, on omien isovanhempieni sukupolven peiteltyjä ja salattuja tarinoita. Kuitenkin Laitila kirjoittaa ihan omanlaistaan proosaa, kokonaisuus on komea.
Päällimmäisenä mieleen jää kolme asiaa: kieli, dramatiikka ja aistillisuus. Kieli ei ole vain Laitilan runsasta, omaperäistä kieltä, vaan myös eräs identiteetin perusta. Elselle kieli kuvastaa omaa maata ja maakuntaa, vierautta, rakkautta ja myöhemmin unohdusta. Dramatiikkaa on paljon, erilaisia käännekohtia, koko elämään vaikuttavia väläyksiä, joiden aikana esimerkiksi: Vatsalta tuntui tippuvan pohja, vatsalaukku nousi ylemmäs muljahtelemaan, ja muut sisäelimet tuntuivat valuvan jalkoja pitkin märäksi lätäköksi maahan. Aistillinen kirja on koko ajan, on jo mainitsemani huikea kieli, on renessanssinaiseksi nimeämistä, on luiseva aurinko ja on verta suonissa, kuukautisissa, siskoutena: Miten suonet olivat kaikkiin ilmansuuntiin vieviä vesireittejä kartalla.
Lilium regale on kielen rakastajan kirja, kuten Leenakin toteaa ("kielen rakastajalle huikeaa riemua", olen tästä ihan samaa mieltä). Laitilan kirjoittama kieli on ilmaisuvoimaista, omillaan elävää, väkevyydessään vyöryvää. Näin voimakas kieli tuntuu huutavan sota-ajan ja sen jälkeisen realismin rinnalle mystiikkaa ja siihen huutoon vastataan. Hirven muodossa ilmenevä mystiikka piirtyy jonnekin mielikuvien verkkokalvoille.
Samanlaisena mieleen piirtyy koko romaani, joka houkuttaa mukaansa ja lukija virtaa sen mukana kuin veri kirjan naishahmojen suonissa.