Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia
Kustantaja: Wsoy 2012, Aikamme kertojia -sarja
Alkuteos: Le Livre des brèves amours éternelles 2011
Suomentanut: Annikki Suni
Kansi: Martti Ruokonen
Ulkomainen kertomuskokoelma, Ranska, Venäjä
Sivuja: 158


Joskus muistan myös hänen varoituksensa kevään ensimmäisistä hennoista kukista, joiden hauraat ja ohuet varret voivat vaurioitua meidän veremme tylystä lämmöstä.
Niin kuin rakkaidemme sielut.

Breznevin kasvot, Breznevin tuhritut kasvot, ruosteinen leikkuupuimuri, kohtaamisen piinaavia muistoja, hiljaisia hymyjä ja onnen käsitteen aineellistumista himmeässä kesäkuun päivässä. Pohjoisen aron kylät, joissa on vain muutama talo, mutta sitkeitä mummoja. Neuvostoajasta toipuvalla Venäjällä on monet kasvot, monta tarinaa, kohtaloa ja yksilöiden tietä kohti omaa itseään.

Muutamasta tällaisesta kasvosta kirjoittaa Andreï Makine kertomuskokoelmassaan Ikuisen rakkauden kosketuksia (2011). Teos pitää sisällään kahdeksan kertomusta, joiden kaikkien kertojana on ehkä Makinea itseään, ehkä jotain muuta kotimaansa jättänyttä henkilöä muistuttava mies, jonka muistoissa palataan edesmenneeseen utooppiseen neuvostovaltioon, orpokodin arkeen, ensirakkauksiin sekä ennen kaikkea Venäjän nykyisyyden ja lähihistorian kohtaamiseen. Kaikki alkaa siitä, kun mies muistelee tapaamistaan syöpäsairaan Dmitsi Ressin, mielipidevangin ja "Runoilijan", kanssa. Ressin kärsimyksentäyteinen elämä piirtää kuvaa koko Venäjästä.

Se mitä näimme oli vaatimatonta, harmaata, köyhää. Edellisen vuosisadan taloja, joiden katoilla törrötti kuivia kasvinvarsia. Samea ilma toi mieleen marraskuisen hämärän, talven odotuksen. Me elimme toukokuuta ja koko kaupunki valmisti juhla-ateriaa, pian palaisi aurinko räikeänä ja iloisena. Mutta kauneus oli läsnä siinä vuodenaikojen väliin eksyneessä hetkessä. Se ei tarvinnut kuin himmeitä värisävyjä, lumen vääränaikaista raikkautta, yllättäen heränneen muiston kirvelyä monien talvien takaa. Kauneus sekoittui meidän hengitykseemme, riitti kun vain unohdimme keitä luulimme olevamme.

Makinen kertomuskokoelma on hieno, se on sanottava heti alkuunsa. Se ei kuitenkaan yllä samalle tasolle kuin Makinen mestariteoksena pitämäni Ranskalainen testamentti, jonka myös ystäväni Anna Elina mainitsee Ikuisen rakkauden kosketuksista kertoessaan.

Se, miksi nyt käsiteltävänä oleva teos ei nouse Makinen parhaimmistoon, johtuu ehkä yllättäen kaiken kauneudesta. Makinen teksti on upeaa; se on niin kaunista, virheetöntä ja hienoa, että se saa huokailemaan. Mutta tekstin hienous ja kauneus ei mielestäni ole tällä kertaa vain eduksi, vaan kauneutta on liikaakin, tukahduttavuuteen saakka. Toki kauneus toimii hyvänä vieraannuttajana. Se etäännyttää neuvostoajan vankileirien kauhuista, mulipäiksi ajeltujen orpolasten arjesta sekä ylipäätään maasta, jossa mielipiteenvapautta ei tunneta nykypäivänäkään. Kauneus lakaisee julmuuden ja väärinteot alleen, muttei piilota niitä kokonaan. Makine puhuu metaforin, hän kirjoittaa marxismi-leninismiä ylistävistä lauseista, jotka jäävät savun peittoon tai sätkynukke-Breznevistä. Paikoin hän on rivien välissä hauska - mutta sellaisella melankolisella, "venäläisellä" tavalla, tiedättehän? Hän ymmärtää synnyinmaataan, kirjoittaa oppijärjestelmistä ja ohimenevistä paratiiseista, joihin sitkeästi edelleen uskotaan. Ihmiset eivät muutu samaa tahtia kuin yhteiskunta.

Vaikka Makinen teksti oli osin pakahduttaa minut, en voi kuin ihailla kirjailijan lauseita, joissa kauhun kokeminen yhdistyy lempeään maailmankatsomukseen. Kauneus pelastaa monelta, Makinen kirjan ihmiset ovat osin selviytyjiä, sillä heillä on kyky uskoa elämään ja rakkauteen kaiken korkeimmassa merkityksessä. Kirjan suomentaja, heinäkuussa edesmennyt Annikki Suni onnistuu hienosti käännöstyössään. Makinen runollisesta kielestä ei virheitä löydy, ei kielipuolisia ilmaisuja, ei kömpelöitä lauserakenteita. Sunin suomennos tekee lukemisesta nautittavaa.

Ikuisen rakkauden kosketuksia jää hieman etäiseksi, mutta se on yksi kauneimmista tänä kesänä lukemistani kirjoista. Sen tunnelma jää leijumaan jonnekin ilmaan ja se kantaa mukaan lumen valkoista valoa ja alati kukkivien omenatarhojen muistoja.

****

Ikuisten rakkauden kosketuksen ovat lukeneet Anna Elinan lisäksi myös Sara, Leena Lumi ja Susa.

~Andreï Makine: Ranskalainen testamentti~

Charlotten ympärillä leijui näkymätön aura läpi koko sen menneisyyden, joka heräsi henkiin meidän savuisessa keittiössämme. Lumoutuneena ja hämmästyneenä mietin: "Nainen odottelemassa kuukausikaupalla kuuluisaa kello kolmen lyöntiä kuuraisen ikkunan äärellä on sama salaperäinen ja kuitenkin läheinen olento, joka oli kerran nähnyt hopeisia simpukkapikareita neuillyläisessä kahvilassa!".

Joskus käy niin, että kohdelle osuu hyvä kirja, jonka lukee ja jonka hienouden tajuaa, mutta josta ei saa irti sitä, mitä odottaa. Minulle kävi näin Andreï Makinen Ranskalaisen testamentin (WSOY1996; Le testament Francais 1995) kanssa kymmenkunta vuotta sitten. Sain kirjan lahjaksi ystävältäni, joka rakastaa Makinea. Olin etukäteen päättänyt - ei, vaan tiesin sen - että pitäisin Makinesta, mutta toisin kävi. Vaikka kirjassa olivat kaikki ne elementit, joista kaunokirjallisuudessa pidän, en päässyt kirjan maailmaan. Päätin nyt antaa Ranskalaiselle testamentille uuden mahdollisuuden.

Siperiassa, (kuvitteellisessa) Saranzan kaupungissa aron laidalla Andreï Makinea muistuttava poika istuu isosiskonsa kanssa parvekkeella ja kuuntelee ranskalaissyntyisen isoäitinsä Charlotten muistoja tämän menneisyydestä vanhassa kotimaassa. Pojan mielessä Ranska ja ranskalaisuus sekoittuvat venäläis-siperialaiseen arkeen. Neuillyn kylä sekä Pariisilaiset talot ja katedraalit saavat pojan ajattelemaan kuvitteellista Atlantis-Ranskaa, jossa kristallikruunut loistavat izbojen mustuneissa hirsikatoissa. Charlotten matkalaukku pitää sisällään konkreettisempaa sisältöä valokuvien muodossa. Valokuvissa tsaari ja tsaaritar poseeraavat Seinen rannalla kuin aavistaen myöhemmän kohtalonsa.

Charlotte on erilainen kuin asuinalueen muut mummot, babuskat. Hän ei kuulu heidän joukkoonsa, mutta mahtuu siihen. Samaan tapaan poika ei kuulu koulutoveriensa joukkoon. Hän on neuvostokansalaisenakin liian ranskalainen ja liian kiinnostunut Baudelairen ja Hugon kirjoista, että sopisi mukaan vilkkaaseen poikajoukkoon. Tämä ikuinen ulkopuolisuus tulee leimaamaan hänen elämäänsä niin Venäjällä kuin myöhemmin Ranskassakin.

Makinen kieli on kaunista ja soljuvaa. Hänen kertojanäänensä mukana lukijan on mahdollista siirtyä siperialaiselta babuskapenkiltä kohti linnunradan fosforihohdetta, tulla uhanalaisten saigojen pelastamaksi, tuntea arotuuli ja maistaa pariisilaisia herkkuja. Voi kokea ensirakkauden ja orastavan seksuaalisuuden, maailmansotien lohduttomuuden ja väkivallan mielettömyyden. Ja edelleen on mahdollista olla läsnä jossain ihmeellisessä maailmassa, joka muodostaa sillan kahden niin kaukaisen maailman, Ranskan ja Venäjän, Charlotten muistojen ja pojan arjen, välille.

Minut oli siirretty suureen eurooppalaiseen pääkaupunkiin, missä käännyin tarkastelemaan oman valtavia vehnäpeltoja ja lumisia tasankoja kuun loisteessa. Näin Venäjän ranskalaiset! Olin muualla. Poissa venäläisestä elämästäni. Ja ristiriita oli niin kipeä ja samalla haltioittava, että jouduin sulkemaan silmäni. Pelkäsin, etten enää tulisi tolkkuihini vaan jäisin pariisilaiseen iltaan. Siristin silmiäni ja vedin syvään henkeä. Öisen aron kuuma tuuli levisi minuun taas.

Työssäni olen viime aikoina pyöritellyt kuvitteellisen ja oikean (mitä ne sitten ovatkin) yhteisöllisyyden ja hieman muistitiedonkin ideaa. Ranskalainen testamentti sai minut ajattelemaan kuviteltuja muistoja. Voiko sellaisia olemassa? Ja jos voi, niin voivatko ne olla jaettuja? Joskus kuviteltu voi olla enemmän totta kuin todistettavasti tapahtuneet asiat. Näin ollen pariisilainen ylimystö voi hyvinkin saada ylleen siperialaisen arokansan tummat vaatteet ja Pariisin hienoin talo olla tehty hirsistä. Tärkeintä on uskoa muistin muovaamiin tarinoihin, jotka voi kuulla iltaisin lampun syttyessä.

Olen onnellinen siitä, että kymmenen vuoden takaiset, silloin täyttymättömät ennakkokäsitykseni Makinen tekstin hienoudesta pitivät sittenkin paikkansa. Ranskalainen testamentti on kuin uni, joka on samaan aikaan etäinen ja vieraannuttava ja silti niin läsnäoleva, kirkas on puhtaan peilin pinta.

*****-

Ranskalaisesta testamentista ovat kirjoittaneet ainakin Zephyr ja Ilse.