Kate Morton: Kellontekijän tytär

Kate Morton: Kellontekijän tytär
Otava 2019
The Clockamaker’s Daughter 2018
Suomentanut Hilkka Pekkanen ja Tuukka Pekkanen
Kansi Lisa White
557 sivua
Australialainen, Englantiin sijoittuva romaani

Olen vähitellen oppinut ymmärtämään, että menetys jättää ihmiseen aukon ja että aukot pyrkivät täyttymään. Sellainen on luonnon järjestys.
Juuri nämä ihmiset ovat niitä, jotka todennäköisimmin kuulevat minun puhuvan… ja silloin tällöin, kun onni on myötä, joku heistä myös vastaa minulle.

Kukapa romanttissieluinen ei kaipaisi toisinaan uppoutumiskirjaa, jossa on vanhoja taloja – yleensä tietenkin kartanoita – toisiinsa sekoittuvaa mennyttä ja nykyisyyttä, kunnollinen mysteeri, kirjoja tai kuvataidetta ja tietenkin sukusalaisuuksia. Kate Mortonin romaaneissa kaikkea edellä mainittua on aina, joskus onnistuneemmin, toisinaan heikommin.

Tänä vuonna suomennettu Kellontekijän tytär kuuluu Mortonin onnistuneempaan tuotantoon.

Vuoteen 2017 sijoittuvassa kehyskertomuksessa arkistonhoitajana työskentelevä Elodie löytää patinoituneen nahkasalkun, jonka sisällä on viktoriaanisen ajan kuuluisan taiteilijan Edward Radcliffen luonnoslehtiö sekä valokuva nuoresta naisesta. Radcliffen luonnosten joukossa on myös piirros vanhasta kartanosta, joka muistuttaa tarinasta jota Elodien edesmennyt äiti kertoi aikoinaan. Kesken omien häidensä suunnittelun Elodien on selvitettävä niin talon, valokuvan naisen kuin oman äitinsäkin arvoitus.

Ja näin sekä Elodie että lukija tempautuvat noin 150 vuoden taakse, 1860-luvun Birchwood Manoriin, prerafaeliittejä muistuttavan magentaveljeskunnan taiteeseen ja rakkauksiin, mutta myös Lontoon ränskemmille kulmille lähes dickensläisiin tunnelmiin. Kaiken edellä mainitun ohella Mortonin romaani pitää sisällään kummitustarinan. Kummituksella on oma mielensä ja omat sanansa, hän kertoo oman tarinansa.

Tunnelma on kliseisyyteen saakka englantilainen (Morton itse on australialainen, mikä saattaa osaltaan selittää tätä romanttista suhtautumista brittiläisyyteen). Kyynisellä mielellä Mortonia ei kannatakaan lukea, kuten ei silloinkaan kun odottaa esimerkiksi yhteiskunnallisia jännitteitä tai historian syvällistä käsittelyä. Erilaisia käänteitä ja ennen kaikkea henkilöhahmojakin Kellontekijän tyttäressä on liikaa eikä kokonaisuus muutenkaan toimi koko ajan, vaan Mortonin luoma runsaudensarvi läikkyy yli reilusti. Hetkittäin lukija pitkästyy tai suorastaan hukkuu kaiken paljoututeen, vähemmän voisi taas kerran olla enemmän. Silti joku romaanissa jaksaa kiehtoa... (No, kummitusjuttu, valokuvaus, tunnelma, ja se, miten Lilynä tunnettu malli muuttuu mielessäni prerafaeliittien mestareiden John William Waterhousen, Dante Rossettin ja John Everett Millais'n maalausten naishahmoiksi; edellä mainituilla taiteilijoilla oli toki useita malleja).

Edellä mainittu ihastumisen ja ylenpalttisuuden tunteen sekoittuminen pätee useimpien Mortonin romaanien kohdalla. Jos tätä kaikkea sietää, on käsissä kelpo viihdettä, romantiikkakaan ei onneksi ole (enimmäkseen) rakkausromantiikkaa, vaan suhtautumista muratin peittämiin talovanhuksiin, vanhoista matkalaukuista löytyviin kirjeisiin ja kaiken peittäviin sukusalaisuuksiin – tietenkin viktoriaanisella patinalla varustettuihin.

P.S. Jos Mortonin romaanien miljööt miellyttävät, kannattaa seurata kirjailijan Instagram-tiliä.

Kate Morton: Talo järven rannalla

Kate Morton: Talo järven rannalla
Bazar 2017
The Lake House 2016
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Kansi Eevaliina Rusanen
671 sivua
Australialainen, Englantiin sijoittuva romaani


Sitä hän ei vielä silloin tiennyt, ettei hän koko elämänsä aikana pääsisi näistä äänistä eroon; ne seurasivat häntä tästä paikasta ja ajasta, tunkeutuivat hänen uniinsa ja painajaisiinsa ja muistuttivat jatkuvasti siitä, mitä hän oli tehnyt.

Menneisyyden teot ja äänet seuraavat niin ikääntynyttä kirjailijaa Alice Edevanea kuin pakkolomalle lähetettyä rikostutkijaa Sadie Sparrowta. Kesällä 1933 juhannusaaton juhlien aikana kirjailijuudesta haaveilevan 16-vuotiaan vuotiaan Alicen perhe kohtaa tragedian, kun kaikkien silmäterä Theo-vauva katoaa. Kesäkuussa 2003 Sadie vetäytyy Cornwalliin isoisänsä luo saadakseen rauhaa työssä kokemistaan vastoinkäymisistä. Eräänä päivänä hän löytää hylätyn talon. Paikalliset tuntevat edelleen huhun talossa asuneesta pienestä pojasta, joka katosi jälkiä jättämättä. Samaan aikaan, kesällä 2003, Alice on kuuluisa rikoskirjailija. Hänen rauhansa järkkyy, kun Sadie alkaa tutkia hänen perheensä menneisyyttä.

Jokaisella pitää olla oma salainen kulttuuripaheensa. Minun paheeni ei ole kovin paha eikä se ole enää salainenkaan (tai ehkä pitäisi kirjoittaa tv-sarjoista, joita katson), sillä olen aiemminkin harvakseltaan kirjoittanut brittiläisiin kartanoihin sijoittuvista puolimysteereistä, joista muun muassa australialainen Kate Morton on tunnettu ja kiitettykin. En voi sanoa olevani lajityypin suuri ystävä, mutta sanapari brittiläinen ja kartano on jotain, jota toisinaan suorastaan tarvitsen. Mortonin kirjoista vielä muutama sananen: luin Paluun Rivertoniin keväällä 2011 ja vaikka viehätyin kirjasta, koin sen hieman pinnallisena – en tuossa vaiheessa nimittäin osannut viihteellisyyttä, hah! No, seuraavaa Mortonia aloitellessani viihteellisyys oli jo odotuksissani ja ehkä siksi Hylätty puutarha oli yksinomaan suuri lukunautinto, vähän kuin olisi Fazerin Sinistä syönyt. Kaksi seuraavaa Morton-suomennosta, Kaukaiset hetket ja Salaisuuden kantaja olivat sen sijaan sellaisia ylipitkiä pettymyksiä, että päätin jättää Mortonit sikseen, etenkin viimeksi mainittua harppoessani. Mutta toisin kävi: se mainitsemani sanapari vanhoista brittitaloista.

Ja hyvin kävikin, sillä Talo järven rannalla on jotain sellaista, jota olin odottanut Hylätystä puutarhasta saakka: toimivaa, hivenen liikoja juonipolkuja tarjoavaa laatuviihdettä, jossa mennyt ja nykyisyys lomittuvat kevytmysteeriksi – ja englantilaista shabby chick -romantiikkakin on luvassa, onneksi nimenomaan miljöön puolesta, ilman imelää rakkaustarinaa! Ihanaa uppoutumiskirjallisuutta, siis.

Talo järven rannalla lienee luonnehdittavissa tyypilliseksi Mortonin kirjaksi, joten kirjailijan tuotannon ystävät eivät pety. Mortonia tuntemattomille voin sanoa, että lukekaa jos tämä lajityyppi (jos kyse on lajityypistä), eli brittikartanomysteeri, kiinnostaa, mutta lukekaa se nimenomaan viihdetiiliskiven tarpeeseen. Sellaisena Talo järven rannalla toimii mainiosti. Mortonilla on toki tapana upottaa romaaneihinsa turhia juonikuvioita, esimerkiksi nytkin Sadien työstressin aiheuttanut arvoitus olisi voinut jäädä pois, jolloin teos olisi jäntevöitynyt. Mutta mikä tärkeintä, Theo-vauvan katoamismysteeri toimii ja kannattelee kirjaa. Mainioita ovat myös Mortonin luomat hahmot kaikkine karikatyyrisine piirteineenkin: Hampsteadin asunnossaan viihtyvä iäkäs kirjailija, hieman yli-innokas poliisi, tämän herttainen cornwallilainen isoisä… Ja yhtä lailla ihastuttavaa on Mortonin taito luoda tapahtumapaikkoja ihan romaaninsa hengen mukaisesti: istuttaa hahmonsa iltapäiväteelle Victoria & Albert -museoon, näyttää silkkiäispuuhuoneesta avautuva näköala järvelle ja antaa villiintyneen puutarhan luoneen ikään kuin tunnelin taikamaahan, Edmund Spenserin ”Keijukaiskuningattaren” maailmaan.

Kaikkein tärkeimmäksi nousevat, osin ennalta-arvattavasti, kysymykset suvusta ja menneisyyden painolastin sovittamisesta: Maailmassa vallitsi tasapaino ja luonnollinen oikeudenmukaisuus. Kaikesta oli aina maksettava, ja nyt oli liian myöhäistä sulkea ovea enää.

Tässähän alkaa ihan odottaa kirjailijan tulevaa tuotantoa! Mortonia on suomennettu tiheään tahtiin, mutta hän näyttää julkaisevan romaaneja parin vuoden välein, joten uutta suomennosta saanee odottaa vielä pari vuotta. Ja mikäs olisi odotellessa, sillä Talo järven rannalla on romaani, joka palautti uskoni Mortonin kykyyn kirjoittaa laatuviihdettä.

Kate Morton: Salaisuuden kantaja

Kate Morton: Salaisuuden kantaja

Bazar 2016
The Secret Keeper 2012
Suomentanut Hilkka Pekkanen
669 sivua
Arvostelukappale
Australialainen, Isoon-Britanniaan sijoittuva romaani

Äkkiä Laurelista tuntui, että kaikki hänen oman elämänsä tyhjät kohdat, kaikki menetykset ja surut, kaikki pimeässä kärsityt painajaiset, kaikki selittämättömät surumielisyydet saivat saman vastausta vaille jääneen kysymyksen hämärän muodon, joka oli ollut olemassa siitä asti kun hän oli ollut kuusitoista. Kysymys koski äidin salaisuutta, josta ei ollut puhuttu.
”Kuka sinä olet Dorothy?” --

Romaanin takakansiteksti lupaa ”ystävyyttä, petoksia ja ikuista rakkautta”. Dramatiikkaa ei siis puutu Kate Mortonin Salaisuuden kantajasta, joka kuljettaa lukijansa 1930-luvulta kuta kuinkin nykypäivään. Keskiössä ovat sota-ajan Lontoo, 1960-luvun Suffolk ja vuosi 2011, jolloin Laurel on kuuluisa näyttelijä, joka suunnittelee huonokuntoisen äitinsä Dorothyn 90-vuotisjuhlia. Mennyt ei jätä Laurelia rauhaan, sillä eräänä kesäisenä iltapäivänä 1961 hän on nähnyt äitinsä tekevän jotain selittämätöntä. Menneen teon juuret ovat toisen maailmansodan ajassa, ja tapahtunut on selvitettävä ennen kuin Dorothy kuolee.

Olen luultavasti kysynyt tätä aiemminkin ja itserefleksiivisyyden uhalla kysyn taas, että onko vika kirjassa vai lukijassa, kun viihdekirja ei viihdytä? Varmasti molemmissa. Jos vika on kirjassa, niin syitä ovat ainakin se, että tarinassa on muutama sata sivua liikaa sekä se, että se on hetkittäin naiivi, minkä voi toki lukea ansioksikin jos kaipaa aivot narikkaan -tyylistä viihdettä. Jos vika on lukijassa, niin sille ei nyt voi mitään. Sitä joko pitää tai kirjasta tai ei; luen viihdettä harvakseltaan, mutta joskus kaipaan hyvää ajanvietekirjallisuutta, sellaista helpohkoa lukuromaania, joka vie mukanaan eikä jää lukemisen jälkeen turhan paljon mieltä vaivaamaan. Mortonin aiemmassa tuotannossa tähän tarpeesen ovat vastanneet Paluu Rivertoniin, laadukas lukuromaani, sekä suklaalevyllisen kanssa niin täydellinen Hylätty puutarha. Koska viime vuonna ilmestynyt Kaukaiset hetket oli puuduttavuudessaan pettymys – oman lajityyppinsä sisällä, mitä haluan erikseen korostaa – odotin ja toivoin Salaisuuden kantajan palauttavan Mortonin minulle. Säästelin kirjaa mukaani Turun kirjamessuille, sillä arvelin messuhulinasta väsyneenä nauttivani mukaansa tempaisevasta arvoitusromaanista hotellihuoneen yksinäisyydessä.

Pohjustuksestani voitte päätellä, että en nauttinut. Hotellissa pääsin kyllä hyvään alkuun. Salaisuuden kantajan ensimmäiset luvut ovat kaikin osin mukaansa houkuttelevia: On menneisyydestä kumpuava arvoitus, sukusalaisuuksia, kolme eri aikakautta aina yhtä ihanassa Englannissa ja koko joukko kiinnostavia henkilöhahmoja. Mutta sitten: tyssäys. Tarina tuntui yhdentekevältä, henkilöhahmot alkoivat ärsyttää, Lontoo-kuvaus ei syttynyt kunnolla eloon ja kaiken lisäksi Dorothy oli huomannut alkavansa nauttia pommitusten keskellä kulkemisesta. Ihanko totta parikymppinen neitokainen nautiskelisi pommitusten keskellä kävelystä? Lisäksi romaani tuntui sisältävän kuta kuinkin kaikki mahdolliset lajityyppinsä kliseet, kuten köyhyyden, lahjakkuuden ja velvollisuudentunteen yhdistelmän sekä petostarinan.

Eikä siinäkään mitään, voihan sitä joskus upota tiettyjä itsestäänselvyyksiä vilisevään tarinaan, mutta silloin täytyy muuten olla kerronnan vietävissä. Salaisuuden kantaja ei ole Mortonin romaaniksi edes kovin vetävä. Tunnustan hypänneeni sata sivua yli tuosta vaan enkä silti koe menettäneeni mitään.

Mortonin romaanissa on tietysti hyvätkin puolensa. Se oli luettava loppuun, jotta menneisyydessä tapahtunut sai selityksensä; Englannin vuoksi kliseinenkin kuvaus oli jotenkuten kestettävissä (tietenkin: viktoriaaniset talot Kensingtonissa, kuu Bayswaterin yllä, Oxford-ajatukset Kansalliskirjastossa jne.), ja Morton kyllä kuvaa vetävästi eri sukupolvia ja taitaa oman lajityyppinsä. Silti se taika, joka Paluussa Rivertoniin ja Hylätyssä puutarhassa oli, on minulta kadonnut.

Jos romaani ei niin sanotusti toimi, niin se ei sitten toimi. Tämän lukijan näkökulmasta vika on siis sekä lukijassa että kirjassa. Nyt olen palannut taas omaan lukijarooliini ja nauttinut useammasta erinomaisesta kotimaisesta, joista paremmin lisää tulevissa bloggauksissa. Viihdyttävän ja hyvän lukuromaanin aika tulee sekin taas ja siihen lukuhetkeen kaipaan suosituksia. Mitä te luette, silloin kaipaatte helppoa, mutta kohtalaisen laadukasta kirjallisuutta, niin sanottua välipalalukemista?

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Kate Morton: Kaukaiset hetket
Bazar 2015
The Distant Hours 2010
Suomentanut Natasha Vilokkinen
Kansi Satu Kontinen
Kustantamosta
727 sivua (ennakkokappale)
Australialainen, Isoon-Britanniaan sijoittuva romaani

Oletteko Koskaan miettineet, miltä aika tuoksuu? En voi itsekään sanoa sitä pohtineeni, en ennen kuin astuin sisälle Middlehurstin linnaan, mutta nyt minä tiedän. Homeelta ja ammoniakilta, häivähdykseltä laventelia ja kunnon tujaukselta pölyä, ikivanhoilta hapertuneilta papereilta. Kaiken sen alla oli vielä muutakin, jotakin joka muistutti mädäntynyttä tai hautunutta, mutta ei kuitenkaan haissut aivan siltä. Kesti aikansa ennen kuin keksin, mutta nyt arvelen tietäväni mikä se on. Se on menneisyys. Ajatukset, unelmat, toiveet ja pettymykset, jotka muhivat kaikki yhdessä, käydä pulputtavat tunkkaisessa ilmassa pääsemättä koskaan haihtumaan lopullisesti.

Edie Burchill on nuori lontoolainen kustannustoimittaja. Hänen elämänsä ei ole niin hohdokasta kuin miltä ensimmäinen esittelylause saattaa kuulostaa: kustantamo, jossa Edie työskentelee on pieni ja tuntematon, Edien avoliittokin on päättynyt ja myös suhde omaan äitiin on vaikea. Äiti Meredith saa kuitenkin vuosikymmenten jälkeen kirjeen, joka yhdistää Edien suvun kuuluisaan Liejumieheen, Raymond Blythen kirjoittamaan pelottavaan ja kiehtovaan lastenromaaniklassikkoon. Ennen pitkää Edien tie viekin Blythejen suvun vanhaan kartanoon, jossa jo aikaa sitten edesmenneen kirjailijan kolme tytärtä, kaksoset Persephone ja Seraphina sekä myöhemmästä avioliitosta syntynyt Juniper viettävät eläkepäiviään. Mikä on tarina Liejumiehen ja erikoisten siskosten takana ja miten Edien äiti liittyy kaikkeen?

Australialainen Kate Morton kirjoittaa vetäviä lukuromaaneja, jotka vetoavat varmasti hyvinkin monenlaiseen yleisöön: ne ovat helppoa viihdettä ja sopivat siten kirjallisiksi välipaloiksi, mutta niissä on jotain viehättävän vanhanaikaista: menneitä vuosikymmeniä, salaisuuksia ja englantilaisia kartanoita sekä viittauksia romanttisen kirjallisuuden klassikkoteoksiin. Minulle tärkeintä on juuri mielikuvallinen brittitunnelma: on kirjoilta tuoksuvia mysteerejä, lämmintä teetä ja tilkka sherryä sekä totta kai tarpeeksi kipakoita henkilöhahmoja. Tällaisia päiväunia tarjoaa myös syyskuussa ilmestyvä Kaukaiset hetket, jonka Natasha Vilokkinen on laadukkaasti suomentanut.

Mutta toisin kuin Mortonin aimmat teokset, Kaukaiset hetket ei tarjonnut sitä kesiini kuuluvaa viihde-elämystä, johon olisi ilo upota hellepäivinä. Tänä kesänä hellepäivien mainitseminen on tietenkin turhaa, mutta romaani ei muutenkaan tyydyttänyt kepeämmän kirjallisuuden kaipuutani. Olen päinvastoin hieman pettynytkin. En voi olla vertaamatta Kaukaisia hetkiä Mortonin aiemmmin suomennettuihin: Paluu Rivertoniin oli minulle pieni pettymys, koska jostain käsittämättömästä syystä odotin siltä jotain enemmän. Tunnelmaa siinä toki on, kahden kerroksen väen kuvailua ja vetävä juonikin. Hylätyn puutarhan kohdalla olin valmistautunut paremmin, en odottanut mitään vetävää juoniromaania kummempaa ja nautin lukemastani niin, että toistaiseksi kirja on Morton-suosikkini ja oikeastaan se on ylipäätään parhaimpia viihderomaaneja, joita olen lukenut. Kahteen aiempaan verrattuna Kaukaiset hetket on heikoin Mortonin kirja: Sillä jos viihderomaani ei vedä ensimmäisellä kolmellasadalla sivullaan, on jossain jotain vikaa. Onko vika sitten lukijassa vai romaanissa, siihen en tietenkään voi antaa vastausta. Sen verran kirjailijaan kuitenkin luotin, että jatkoin lukemista sinnikkäästi. Se kannattikin, sillä lopulta Kaukaiset hetket tarjosi juuri sitä, mitä Mortonilta voi odottaa.

Romantikkosieluinen lukija viehättyy tietenkin kirjan juonesta, mutta yhtä lailla romaanin yksityiskohdista. Onhan se aika ihastuttavaa, kun talolla on suonet ja niistä muodostuu kokonainen piilokäytävien verkosto; Tai miten kaksoset ovat kaksi puolikasta jotka muodostavat kokonaisuuden, toinen estää toista kehittymästä omaan suuntaansa. Keskeistä on myös kirjeiden rooli: kirjeet ovat pieniä aikamatkaajia, jotka ovat odottaneet löytämistään. Tunnelmakin on kohdallaan. Yö erilaista aikaa: kaikki on toisin kun maailma on musta. On kaatosadetta, tuulta ja rämiseviä ikkunaluukkuja - kaikki kartanotunnelmaisia salaisuuksia lupaillen. Paikoin voi melkein aistia Mortonin luultavina vaikutteina olleet klassikkoromaanit Humisevasta harjusta Rebekkaan, joskin Kaukaisten hetkien anti anti jää kertakäyttökirjallisuudeksi (missä ei tietenkään ole mitään vikaa).

Kaikki uskottavuus Mortonin romaanista puuttuu, mutta mitäpä siitä! Ylilyönnit voi lukea toisaalta lajityypin, toisaalta yllättävissä kohdissa vastaan tulevan raikkaan huumorin piikkiin. Ja vaikka romaanissa on sivuja turhankin runsaasti, jää osa kiinnostavista juoniaihioista paitsioon. Esimerkiksi  Edien äiti Meredith voisi olla kiinnostava hahmo, jota Morton olisi voinut hyödyntää enemmänkin Blythen perheen arvoitusta punoessaan.

Sujuvaa, mutta junnaavaa. Viihdettä, joka täyttää synkkiä salaisuuksia kaipaavan lukijan tarpeet, mutta vain osin. Julkaisuajankohtanaan syksyllä Mortonin romaani tarjoaa tunnelmaa yli 700 sivun verran: kartanogotiikkaa ja kaikenlaisia käänteitä tarjoavan sisarustarinan. Seuraksi kannattaa varata iso kannullinen teetä ja mielellään tuoreita skonsseja - toisaalta kirjan tyyliin eilispäiväisetkin sopinevat.

-
Kaukaisia hetkiä on esitelty blogeissa on jonkin verran, muun muassa Ulla, Maija ja Maria ovat kirjoittaneet kirjasta. Englanniksi sen on lukenut Norkku ja kuunnellut Karoliina.

Kate Morton: Hylätty puutarha

Kate Morton: Hylätty puutarha
Kustantaja: Bazar 2014
Alkuteos: The Forgotten Garden 2008
Suomennos: Hilkka Pekkanen
Sivuja: 669
Kustantamosta
Romaani, Australia ja Iso-Britannia

Cassandra hankasi betonipolun pintaa tossunsa kärjellä ja karisti murheeliset ajatukset entisajoista mielestään. Sitten hän otti asiapaperit käteensä ja huomasi vasta nyt päällimmäiseen paperiin niitatun viestin. Se oli Nellin vanhan ihmisen käsialaa, melkein mahdotonta lukea. Cassandra vei sen lähelle silmiään ja sitten kauemmaksi ja luki sanat hitaasti yksitellen. Cassandralle, siinä luki, joka ymmärtää kyllä syyn.

1900. 1907. 1913. 1914. 1975. 1976. 2005. Kadonneita, löydettyjä ja hylättyjä tyttölapsia, kuvataidetta ja satuja, pelottavan oloinen Kirjailijatar, elämää sumuisessa ja ankeassa Lontoossa ja iloisessa Brisbanessa, rantatalo Cornwallissa, hiljainen ja synkkä sokkeloinen puutarha ja monta sukupolvea kulkenut arvoitus. Pieni Nell päätyy laivassa Englannista Australiaan, vuosia myöhemmin hänen tyttärentyttärensä Cassandra alkaa käydä läpi isoäitinsä jäämistöä ja kohtaa salaisuuden, joka johdattaa hänet Englantiin ja sukunsa mahdollisille juurille. Mitä merkitystä Blackhurstin kartanolla, karhunvatukkasokkelolla ja rantatalolla oli Nellille? Cassandran on selvitettävä sadan vuoden taakse saakka yltävä mysteeri.

Australialaisen Kate Mortonin pääosin Englantiin sijoittuva Hylätty puutarha tarjoaa suuria salaisuuksia, erään suvun naisten historiaa ja otteessaan pitävän kartanoromaanin. Joitakin vuosia sitten suomennettu Paluu Rivertoniin oli romaani, jolta odotin enemmän kuin sain. Se oli kuitenkin tarpeeksi kiehtova ja tunnelmaltaan siinä määrin brittiläinen, että halusin ehdottomasti lukea hiljattain ilmestyneen Hylätyn puutarhan. Itse asiassa aloittelinkin kuuntelemaan Hylättyä puutarhaa äänikirjana muutama vuosi sitten, mutta omaan makuuni äänikirjat yleensäkin etenevät liian hitaasti ja kuuntelu unohtui.

Haluan mainita kaksi seikkaa, jotka joskus määrittelevät lukuvalintojani. 1) Isoon-Britanniaan sijoittuvat kirjat ovat heikko kohtani ja jos vain tunnelma on kohdillaan, luen melkein  mitä vain tuonne saarivaltioon sijoittuvaa. 2) Minun on jossain määrin ongelmallista suhtautua viihderomaaneihin, sillä haluanhan toki profiloitua Keltaisen kirjaston ystäväksi. Vaadin lukuromaaneilta aika paljon, valitsen niitä luettavakseni koko lailla nirppanokkaisesti. Hylätyssä puutarhassa nämä brittitunnelma ja viihdyttävyys kohtaavat onnistuneesti.

Mortonin romaani aukeaa moneen suuntaan. Sen rakenne on kiehtova, sillä se tarjoaa eräänlaisen ajallisen spriraalin. Sen aikajana on toki lineaarinen, mutta luvut menevät milloin eteen-, milloin taaksepäin aina 1900-luvun alusta meidän vuosituhannellemme ja jäävät toisinaan sinne välille 1970-luvullekin. Hylätty puutarha kertoo kolmen naisen tarinan: Nellin ja Cassandran lisäksi keskiössä on Kirjailijattarena tunnettu luonnonlapsi, Eliza Makepeace. Jokainen lukija löytänee oman suosikkihahmonsa naisten joukosta, omani ovat Eliza ja Nell. Ei tarvitse olla kovinkaan nokkela lukija oivaltaakseen, että salattu sokkelopuutarha kumartaa F. H. Burnettiin suuntaan ja Burnett vieraileekin eräässä romaanissa kuvatussa juhlassa.

Juonenkäänteitä riittää. Ne ovat toisinaan yllättäviä, joskus ennalta-arvattavia, mutta koko ajan koukuttavia. Hylätty puutarha on romaani, johon on hyvä uppoutua väsyttävän työpäivän jälkeen. Se vie ajatukset pois arjesta. Juonenkäänteet ja romaanin kysymyksenasettelut eivät kuitenkaan ole yksinomaan kiinnostavia, vaan ne roikkuvat osin kliseisyyden rajoilla. Juonenkäänteiden näkeminen kliseisenä on tietenkin aika lukijakohtaista, mutta minulle esimerkiksi hyljeksityt orpolapset ja kopeat, pahansuovat aikuiset ovat sellaisia. Jos Morton ei kirjoittaisi niin vetävästi, olisin saattanut jättää kirjan kesken. Nyt en siihen pystynyt enkä sitä edes halunnut, onhan romaanissa ihmeellisiä satuja, punarintoja, muureja ja tutkielman kaltaisia muotokuvia. On miellyttävää lukea romaania, jossa on lukuisia ajallisia kerrostumia ja huolella laadittuja päähenkilöitä sekä tarpeeksi sivuja, jotta kaikki ehditään myös pohjustaa hyvin. Morton tietää mistä narusta lukijaa voi milloinkin vetää, Hilkka Pekkasen laadukas suomennos välittää tunnelman juuri oikeanlaisena. Kokonaisuudessaan Hylätty puutarha on - ystävääni Susaa - lainatakseni viihdyttävien lukuromaanien aatelia.

Minulle Hylätty puutarha toimi siis kuin levyllinen Fazerin suklaata: se ei ehkä tarjoa mitään uutta, mutta siihen voi luottaa ja se jopa lohduttaa. Levyllinen ei mene ihan kerralla, mutta mitään vaikeuksia sen nauttimisessa ei ole. Ja joukkoon mahtuu niitä rusinoita ja pähkinöitäkin, joiden ansiosta kokonaisuus nousee keskivertoa paremmaksi elämykseksi. Mortonin romaani tarjoaa sopivasti tuttua ja ripauksen uutta, se viihdyttää koko kestonsa ajan, pitää sisällään aikuisille suunnatun sadun lumoa ja selvästikin myös keijukaispölyä. Mikä parasta, siinä on menneen ajan brittimaailman lumoa - omaa kirjallista sielunmaisemaani. Se on täydellinen uppoutumiskirja.

--
Myös muun muassa Leena, Sonja ja Karoliina ovat kirjoittaneet kirjasta.

Isoon-Britanniaan hurahtaneet saattavat löytää blogistani lisää lukuvinkkejä Iso-Britannia-tunnisteen alta sekä Lontoo-kirjoja koskevan keskustelun kommenttiosiosta.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Mutta sitten alkoi tapahtua jotakin kummallista. Mieleni kaukaisiin sopukoihin työnnetyt muistot alkoivat hitaasti ryömiä koloistaan esiin. Vanhat tapahtumat kohosivat silmieni eteen kuvantarkkoina, aivan kuin kokonaista ihmisikää ei olisi kulunutkaan. Ja ensimmäisten epäröivien pisaroiden jälkeen puhkesi tulva: muistin kokonaisia keskusteluja sana sanalta, vivahde vivahteelta, kuin elokuvan kohtauksena.
Tuntuu oudolta. Koit ovat syöneet reikiä lähimuistiini, mutta kaukainen menneisyys nousee mieleeni elävänä ja kirkkaana. Entisen elämäni haamut vierailevat luonani usein, ja hämmästyksekseni huomaan, että en pane sitä edes pahakseni.

98-vuotias Grace Adler, palvelijatar ja myöhemmin arkeologian tohtori, viettää elämänsä viimeisiä vuosia hyvämaineisessa vanhainkodissa. Elämää rytmittävät Ruth-tyttären vierailut, rupattelutuokiot hoitajien kanssa sekä huoli Ruthin pojan Marcuksen katoamisesta. Grace äänittää muistelmiaan Marcukselle tarkoituksenaan avata sukunsa vaiheita. Muistelmat saavat uuden suunnan, kun nuori amerikkalainen elokuvaohjaaja Ursula haluaa kuulla Gracen version Rivertonin kartanossa kesäisenä yönä 1924 tapahtuneesta runoilija Robbie Hunterin itsemurhasta. Ursulan pyyntö saa Gracen paitsi palaamaan Rivertoniin sekä ajatuksissaan että fyysisestikin, myös kaivamaan kaikki menneisyytensä haamut ulos koloistaan.

Englantilaisen Kate Mortonin romaani Paluu Rivertoniin (Bazar 2011; The House at Riverton / The Shifting Fog 2006) on samalla kertaa mysteeri, mikrohistoriallisen tarkka fiktio englantilaisesta aristokratiasta ja heidän palvelusväestään, kertomus sodasta ja rakkaudesta sekä ennen kaikkea kuvaus siskoksista, suvusta ja luottamuksesta.

Grace on vasta varhaisessa teini-iässä päätyessään piiaksi Rivertonin kartanoon, jossa hänen ompelijana työskentelevä äitinsäkin oli aikoinaan ollut palkollisena. Hyväkäytöksinen ja näppärä Garce pääsee ennen pitkää keittiöstä aatelisten asuinkerroksiin siivoamaan lastenhuonetta ja pölyttämään kirjoja. Aviottomana syntynyt sisareton Grace lumoutuu Hattfordin sisarusten, vilkkaan Emmelinen, omapäisen Hannahin ja heidän myöhemmin sotatantereelle ikuisesti jäävän veljensä Davidin eloisuudesta ja leikistä, joka on sisarusten oma salaisuus. Vuosien kuluessa Gracesta tulee Hannahin kamarineiti, joka tietää tämän perheestä enemmän kuin kukaan muu. Elämä järkiavioliiton solmineen Hannahin rinnalla vie oman haaveensa uhranneen Gracen asumaan Lontooseen, vierailulle Pariisiin pelottavan paheellisiin taiteilijakortteleihin, englantilaisen politiikan aitiopaikalle sekä salaisuuksien vartijaksi. Siellä, missä Hannah on, ovat aina myös Emmeline sekä sodasta palannut Robbie Hunter.

Paluu Rivertoniin kulkee kahdessa eri ajassa, ikääntyneen Gracen ja elokuvaohjaaja Ursulan kohtaamisissa sekä Gracen tyttärenpojalleen Marcukselle äänittämissä nauhoissa, joissa 1910- ja 20-luku herää uudelleen eloon yksityiskohtaisen tarkkana, oikukkaana ja tiheätunnelmaisena. Vaikka nimenomaan Gracen muistot kuljettavat tarinaa Hartfordin siskoksista ja Rivertonin kartanosta, pidin tavattomasti 98-vuotiaan Gracen ja Ursulan kohtaamisista, vanhan lumivalkotukkaisen naisen tavasta juoda teetä, panna kengät jalkaansa sekä hänen ällistyttävän hyvästä muististaan ja liberaalista elämänasenteestaan. Nuori Grace on ensin sisäkkö ja myöhemmin kamarineiti, hiljainen tarkkailija, joka on opetettu sanomaan kyllä, rouva ja  sen jälkeen vaikenemaan. Iäkäs Grace taas on omaan kuolemaansa valmistautuva entinen arkeologi, jonka tehtävänä kertoa värikylläinen tarina ja jäädä sen jälkeen pohjoistuulen kuljetettavaksi sinne, mistä ei ole paluuta.

Ennen vanhaan ihmiset pitivät tarinansa omana tietonaan. Heille ei tullut mieleenkään, että se saattaisi kiinnostaa muita. Nyt kaikki kirjoittavat muistelmiaan ja kilpailevat, kenellä on ollut kaikkein kauhein lapsuus, kaikkein väkivaltaisin isä.
Ilmeisesti minun pitäisi olla tyytyväinen. Toisessa elämässäni, Rivertonin jälkeen, toisen maailmansodan jälkeen, vietin paljon aikaa etsien ihmisten unohtuneita tarinoita. Hain silminnäkijöitä, yritin löytää lihaa luiden ympärille.
-- Toivon, että se on vaivan arvoista. Että Ursula on oikeassa. Että Marcus kuuntelee ja ymmärtää. Että oma syyllisyyteeni ja sen syntymiseen liittyvä tarina pystyvät jotenkin vapauttamaan hänet.

Mortonin romaania markkinoidaan tenhovana tarinana murhasta, rakkaudesta ja synkistä salaisuuksista. Tämän perusteella odotin tarttuvani 1920-luvun englantilaiseen luokkayhteiskuntaan sijoittuvaan murhamysteeriin, joka on tunnelmaltaan jostain Diane Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen ja Agatha Christien dekkareiden (modernien versioiden) välisestä maastosta. Kirja eteneekin Gracen muistoissa määrätietoisesti kohti kesää 1924, jonka eräänä yönä runoilija Robbie Hunter kohtasi kohtalonsa sumuisella järvellä. Silti kirjan keskiö ei mielestäni ole runoilijan kuolemaan liittyvä mysteeri ja hyytävä tunnelma, vaan brittiläisen luokkayhteiskunnan kukoistuksen ja murenemisen aika, koko kultainen 20-luku uusine ajatuksineen.

Koska luin Paluuta Rivertoniin ensin nimenomaan murhamysteerinä, tuskastuin romaanin ensimmäisellä puoliskolla sen hitauteen. Tunnelma ei rakentunutkaan jännityksen varaan, vaan pikemminkin sosiaalisten jännitteiden. Sosiaaliset jännitteet ja luokkayhteiskunta ovat kiehtovia teemoja (ja erityisesti omaan mieleeni), mutta Mortonilla tuntui kirjan ensimmäisellä puoliskolla olevan vaikeuksia päästä asiaan tai minulla kerronnan imuun. Mortonin kerronta ei jumiudu, mutta hän tuntuu lumoutuneen hieman liiaksi pitkistä illalliskeskusteluista ja cocktailtilaisuuksista. Mielestäni kirjaa olisi voitu editoida siten, että pohjustusosiota, joksi romaanin alkua kutsun, olisi voitu lyhentää hyvin satakin sivua. Tästä huolimatta romaani toimii. Gracen ja Hartfordin siskosten Emmelinen ja Hannahin tarina on kiehtova, joskaan ei kovin yllättävä. Se voisi olla jopa fiktiivinen siskokirja Mary S. Lovellin erinomaiselle sisaruselämäkerralle Mitfordin tytöille, jonka Morton mainitseekin teoksensa kiitoksissa.

Turha yksityiskohtaisuus saa aikaan sen, että lukiessa ehtii ajatuksissaan tarinan loppuun, vaikka itse kirja onkin vielä kesken. Morton antaa lukijoilleen niin paljon vihjeitä ja ennakkoa tulevasta, että ainakin minä arvasin - tiesin - joiden asioiden kulun johtavan tiettyihin ratkaisuihin. Yksityiskohtien runsaus, esimerkiksi henkilöhahmojen tapa poseerata, saa romaanimaailman näyttäytymään hieman ulkoa päin kuvatulta. On kuin Mortonin teksti olisi samaan aikaan romaani ja elokuvakäsikirjoitus. Tästä huolimatta Paluu Rivertoniin kietoo pauloihinsa nimenomaan tarinansa osalta ja saa miltei rakastumaan henkilöihinsä ja heidän oikkuihinsa.

Vaikeat asiat ja hankalat ajavat kuormansa Emmelinen, Hannahin ja Gracen harteille. Armeijan sanotaan tekevän pojista miehiä, mutta sota ei sitä tee. Naisten kannettavaksi jää paljon ja muistoina elänyt tarina tulee kertoa loppuun. Kirjan jälkimakuna mielessäni soi jazz, ilotulitusraketit sekoittuvat järvisumuun ja englantilainen kartanomaisema uuden ajan (villiin) taiteeseen. Vaikka Rivertoniin voi palata monellakin tapaa, ei entistä onneksi saa koskaan takaisin.

****-

P.S: Yllättäen Paluu Rivertoniin päätyy nyt myös erääksi Karoliinan siskoshaasteen kirjakseni. Tämä jos mikä on siskokirja. En ensin edes ajatellut osallistuvani siskohaasteeseen, mutta mukana ollaan!