Karl Ove Knausgård: Syksy

Karl Ove Knausgård: Syksy
Like 2016
Om høsten 2015
Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
217 sivua
Norjalainen kertomuskokoelma

Haluan näyttää sinulle tämän maailman sellaisena kuin se on tällä hetkellä: oven, lattian, hanan ja pesualtaan, puutarhatuolin tiiliseinän vieressä keittiön ikkunan alla, auringon, veden, puut. Koska sinä näet sen omalla tavallasi, hankit omia kokemuksia ja elät omaa elämääsi, teen tämän tietysti ennen muuta itseni vuoksi: maailman näyttäminen sinulle, pikkuinen, tekee minun elämästäni elämisen arvoista.

Kenelläpä ei olisi mielikuvaa ruotsalaistuneen norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjasta. Toisille Knausgårdin tuotannon kuuluisin osa, tai pääteos, on aikamme klassikko, jonkinlaista autofiktiivistä avainkirjallisuutta, toisille taas tylsää omanapaista jaarittelua. Moni ei ole ”Knasua” lukenut, mutta on ehkä kiinnostunut ilmiöstä. Mielipiteitä moneen lähtöön. Olen itse lukenut Taisteluni-sarjan neljä ensimmäistä osaa ja pitänyt teossarjan tavasta sekoittaa autenttisuuden tunnetta fiktioon. Aion lukea sarjan kaksi viimeistäkin kirjaa, mutta vasta myöhemmin.

Jos oikein muistan, Knausgårdin ei pitänyt enää kirjoittaa (mitään?). Toisin kävi, viime vuonna norjaksi ilmestyneen ”vuodenaika-sarjan” ensimmäinen teos Syksy on ilmestynyt hiljattain suomeksi. Syksy on kokoelma pieniä havaintoja maailmasta ja se on alaotsikoitu "Kirjeeksi syntymättömälle tyttärelle".

Syksyn, ja koko vuodenaikasarjan, eräs idea on sisällyttää lyhyt tarina vuoden jokaiselle päivälle. Pikemminkin kuin tarinoita, Knausgård tallentaa hetkiä. Hän kulkee kuulaan syysilman ja omenapuiden alla syömisen ihanuudesta täiden aiheuttamaan häpeään ja anteeksiannon merkityksestä yksinäisyyden eri ulottuvuuksiin. Osa teksteistä on pohdiskelevuudessaan onnistuneita miniesseitä, toiset aiheuttavat myötähäpeää; häpyhuulia ja oksennusta käsittelevät luvut myönnän lukeneeni silmäillen. Häpyhuuli-luvun yhteydessä linkitän Helsingin Sanomien kritiikin*, jossa Sanna Kangasniemi kokee että teoksen suuntaaminen omalle lapselle on epäuskottavaa. Kieltämättä.

Onkin selvää, että Knausgård kirjoittaa taas osin itselleen sekä tietenkin aikuiselle lukijayleisölleen. Syksyssä on kyllä muutama alaotsikon lisäksi vielä erikseen Kirjeeksi syntymättömälle tyttärelle nimetty osio, joissa kirjailija-isä puhuttelee vielä vaimonsa kohdussa kasvavaa vauvaa hellästi, mutta etäisesti. Jos unohtaa, että kirjan eräs fokus on suunnata pienet kirjoitukset lapselle ja lukee niitä niin sanotusti muuten vain, pääsee paremmin sisälle kokonaisuuteen, joka on osin kaunis ja syvä, paikoin kuulas ja hetkittäin niljakas, osin pinnallinen ja tyhjänpäiväinenkin – kuten elämä itsessään.

Koska halusin tuoda Syksyn blogiini vuodenaikakirjallisuutena, luin sen nopeasti muutaman bussimatkan aikana. Talven aion myös lukea, koska Knausgårdin teksteissä on parhaimmillaan paljasta viehätystä, arkisten asioiden katsomista uusin silmin, hetkittäin melakolista romantiikkaakin. Myöhemmin tänä vuonna ilmestyvän Talven kanssa en aio pitää kiirettä, vaan lukea siitä tekstin päivässä. Sellaisena Knausgårdin vuodenaika saattaa toimia parhaiten, pieninä annoksina, vain itselle luettuna.

 *Kangasniemi ei vaikuttunut teossarjan ulkoasusta, koska katsoo kansien visuaalisen ilmeen muistuttavan liikaa Taisteluni-kirjojen ulkoasua. Omasta mielestäni Syksy on ulkoasultaan erinomaisen onnistunut: Sen oranssi hehkuu ruskaa ja Taisteluni-kirjoista tuttu fontti taas muistuttaa kirjailijasta, siitä että käsissä on uusi Knasu.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja
Like 2014
Min kamp. Fjerde bok 2010
Suomentanut Katriina Huttunen
534 sivua
Norjalainen romaani


Petollisempaa kuvitelmaa ei ollut olemassakaan. Tieto siitä että olin vain kolmenkymmenen sekunnin päässä ainoastan haluamastani asiasta mutta samalla kuilun väärällä reunalla oli tehdä minut hulluksi. Toivoin monta kertaa että olisimme olleet vielä kivikaudella, silloin olisin voinut lähteä ulos nuija kädessä, lyödä lähintä naista päähän, raahata hänet kotiin ja tehdä hänelle sen jälkeen mitä halusin. Mutta se ei käynyt, oikoteitä ei ollut, kolmenkymmentä sekuntia olivat illuusio.

Kun kolmekymmentä sekuntiakin on illuusio, ei ole ihme että kliimaksin saavuttaminen kasvaa yhdeksi koko elämän päämääristä. Karl Ove on nyt päässyt lukiosta ja saanut työpaikan opettajan sijaisena pohjoisnorjalaisesta pikkukylästä. Hän tutustuu niin työhönsä kuin oppilaisiinsa, haaveilee kontakteista tyttöjen kanssa, kirjoittaa novelleja ja hakee paikkaansa omassa elämässään. Talvi pohjoisessa on synkkä ja Karl Ove alkaa juoda entistäkin enemmän, ei kuitenkaan niin paljon kuin isänsä.

Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan Neljännen kirjan lukemisesta on aikaa jo toista kuukautta ja mietin, mitä siitä muistan. Ainakin tunnelman, itseinhossa vellomisen, nuoren miehen toiveikkuuden, sekoilun, kirjoittamisen ja jonkinlaisen mielikuvieni mukaisen norjalaiseen syrjäseutuun liittyvän takapajuisuuden. Ja sen koko ajan kirjaa lukiessani mielessäni olleen päällimmäisen tunnon, että luen sarjan ehkä huonointaa osaa, joka on kuitenkin jossain tapaa hyvin keskeinen.

Knasun Nelonen on keskeinen, koska siinä Karl Ove oivaltaa olevansa kirjailija. Hänen kirjailijuutensa on toki ollut lukijoiden tietoisuudessa koko ajan, koska koko sarjan eräs lähtökohtahan jo ennestään tunnetun kirjailijan hyvin omakohtainen ja avoin, yksityiskohdissaan runsas omaelämäkerrallinen tilitys. Pelkkää tilitystä Knausgårdin teksti ei tietenkään ole, sillä se on omakohtaisuudessaankin ehta kaunokirja.

Onkin - totta kai ja tälläkin kertaa - koko ajan syytä muistaa, että vaikka Knausgård kirjoittaa omasta elämästään, on hänellä kirjailijana päätösvalta siitä, mitä ja miten hän haluaa kertoa. Kirjoissa korostuu (ja niistä uutisoidessa korostetaan) rehellisyys ja tarkkuus kuvata elettyä elämää sellaisena kuin se on. Ja kuitenkin kyse on romaanikirjallisuudesta, ei suoranaisesta asiaproosan alle menevästä elämäkerrasta. Ehkä kaikki on muistitietoon pohjautuvaa fiktiota? Ehkä muistojen värittämää totta. Knausgård on Karl Ove, minäkertoja. Kirjailija Knausgård ei tingi romaanisarjasta kirjallisista ansioista, vaan kirjoittaa selvästi ehjän romaanisarjan keskellekin kokonaisen romaanin, jonka kaari kantaa ja kerronta on sopivasti muistelevaa, hallitusti rikottua ja lukijan pauloihinsa kietovaa.

Kuten sarjat aiemmat osat, on Neljäs kirjakin täynnä uhmaa ja häpeää, herkän ja roisin välisessä maastossa vellovan nuorukaisen kokemuksia ja kliimaksiin pääsemisestä haaveilua. Pohjoisessa asumisen, opettajuuden ja kirjailijahaaveiden lisäksi keskiöön asettuu Karl Oven isän juominen, tämän nenänvalkaisupäivät ja sisäinen taisto, joka tasaantuu vasta viinakauppareissun myötä. Karl Ove itsekin juo paljon, osin kerätäkseen rohkeutta, osin ajanvietteekseen, ja isänsä kohdatessaan hän joutuu pohtimaan myös itseään. Eikä hän kertojana itseään säästäkään: hän on toisaalta epävarma ja ajatuksissaan kovastikin vonkaava nuorimies, toisaalta itsestään hyvin tietoinen, jonkinlainen oman nuoruudensa tähti. Itseinhon ja omakehun rinnakkainen ilmentymä.

Neljännestä kirjasta on vaikea sanoa mitään sellaista, mitä en olisi sanonut jo sarjan aiempien osien kohdalla. Se ei tehnyt minuun enää samanlaista suurta vaikutusta kuin edelliset osat ja se on turhan toisteinen, mutta siinä on omaa avoimuuttaan ja kiinnostavuuttaan. Koko kirjasarja onkin niin koukuttava, että eihän tässä auta kuin hankkia Viides kirjakin - jossain vaiheessa tänä kesänä.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja.
Kustantaja: Like 2013
Alkuteos: Min kamp. Tredje bok 2009
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 470
Mistä: Ostos
Norjalainen omaelämäkerrallinen romaani

Aika ei koskaan kulu niin nopeasti kuin lapsuudessa, koskaan ei tunti ole niin lyhyt kuin silloin. Kaikki on auki, lapsi juoksentelee milloin sinne, milloin tänne, tekee yhtä ja sitten toista, ja sitten aurinko on laskenut ja lapsi seisoo pilkkopimeässä, edessään aika joka on äkkiä laskettu kuin puomi hänen eteensä: voi ei, onko kello jo yhdeksän? Toisaalta aika ei koskaan kulu yhtä hitaasti kuin lapsuudessa, eikä tunti ole koskaan niin pitkä kuin silloin. Kun avoimuus katoaa, katoavat myös sinne tänne ryntäilyn mahdollisuudet, jokaisesta minuutista tulee kuin puomi, aika on tila johon lapsi on vangittu.

Karl Ove on pieni koululainen Etelä-Norjassa 1970-luvulla. Lapsuus voisi olla huoleton: on loputtomasti aikaa, musiikkia, jalkapalloa, ystäviä ja ensimmäiset ihastukset. On isoveli, on lempeä äiti ja sitten on isä: opettaja, joka vie uimakouluun - ja joka on ankara, väkivaltainen ja joka väijyy Karl Oven mielessä kuin musta pilvi. Isä, joka ärähtää joka kerta, kun lapsi vaihtaa asentoa automatkalla ja isä, joka liian usein tarraa kiinni poikansa korvasta.

Olen löytänyt tänä vuonna Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Luin sarjan Ensimmäisen kirjan talvella ja Toisen kirjan kesällä. Sarjaa tuntemattomille kerron saatesanoiksi, että Knausgårdin kirjasarja on kaikkiaan kuusiosainen ja jokaisessa osassa hän kirjoittaa omasta elämästään läheisiään säästelemättä. Jotain taikaa norjalaiskirjailijan tekstissä on, sillä luin käsillä olevan lapsuuteen sijoittuvan Kolmannen kirjan muutamassa päivässä.

Alan melkein itkeä kun kirjoitan tätä ja kuulen sen mielessäni.
Hänen raivonsa tuli aaltoina, se huuhtoi huoneiden läpi, se löi minua päin lyömästä päästyään, kunnes se vetäytyi takaisin. Sitten saattoi olla monta viikkoa rauhallista.

Knausgård kirjoittaa voimakkaasti, mutta onko sarjan kolmas kirja jonkinlainen välityö? Kirjahan palaa ajassa aiempia osia varhaisempaan aikaan. Sitä on vaikea sanoa: olisi helppoa todeta lapsuusmuistojen olevan vähemmän merkittäviä kuin nuoruus- tai avioliittokuvaukset. Lisäksi Knausgård on kirjoittanut jo lapsuudestaan, tosin teini-ikäisestä itsestään. Kolme osaa luettuani pidän avioliittoon ja kirjailijuuteen keskittyvää Toista kirjaa sarjan parhaimpana. Mikä siis on "kolmosen" merkitys sarjassa?

Tälläkin kertaa Knausgård osaa kirjoittaa. En varmaan koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka Knausgård voi jaaritella ja kirjoittaa pikkuseikoista niin yksityiskohtaisesti ilman, että lukija pitkästyy. Päinvastoin: Taisteluni-sarjan kolmas osa on aiempien tavoin koukuttavaa luettavaa. Ajankuva on vahvaa, 1970-lukulainen Norja on hieman samanlainen ja kuitenkin niin valtavan erilainen kuin sen ajan Suomi. (Miltei) luvuton kirja soljuu eteenpäin ja sen lukee ahmaisten. Knausgård saa lukijan tuntemaan kaiken: myötähäpeän vääränlaisesta uimalakista, tuskan siitä, kun ötökkä pistää pippeliin, koko mielen ja kehon valtaavan pelon isän arvaattomuudesta, kaveripiirissä viriävät toiveet ja ilon monista pienistä asioista, kuten hiihtoretkistä, kaatopaikkalöydöistä, hyvästä musiikista ja sarjakuvalehdistä.

Knausgård muistelee omaa lapsuuttaan aiemmista kirjoista tuttuun tapaan: hän tuntuu muistavan kaiken hyvin tarkkaan - ja rakentaa kuvauksestaan kauttaaltaan uskottavan. Hän ei säästele ketään, mutta ymmärtää joitakin paremmin kuin toisia. Ja lapsuus selittää osin sitä, millaiseksi teiniksi ja aikuiseksi, millaiseksi isäksi, puolisoksi ja kirjailijaksi, Karl Ove kasvaa. Parasta on kuitenkin se, ettei kirjasta tule tirkistelevän lukijan oloa, sillä kaiken keskiössä on Karl Ove itse.

Taisteluni. Kolmas kirja ei tuo mitään kirjallisesti uutta Knausgårdin omaelämäkerralliseen sarjaan, mutta kuten kaksi aiempaa osaa, on se kirjoitettu hyvin, koskettavasti, rehellisen oloisesti ja itseään säästelemättä. Se on väkevä lapsuuskuvaus pelosta, ahdistuksesta, ilosta ja ajoittaisesta huolettomuudestakin. Ennen kaikkea se saa odottamaan Neljännen kirjan suomennosta.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja.
Kustantaja: Like 2012
Alkuteos: Min kamp. Andre bok
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 639
Mistä: Ostos
Norjalainen omaelämäkerrallinen romaani

Emme voineet kuvitellakaan että meitä odotti muu kuin onni. En ainakaan minä. Niissä kysymyksissä jotka eivät liittyneet filosofiaan, kirjallisuuteen, taiteeseen tai politiikkaan vaan elämään sellaisenaan, minussa ja ympärilläni, en koskaan ajatellut. Minä vain tunsin, ja tunteeni määräsivät teot. Sama koski Lindaa, ehkä vieläkin enemmän.

Kirjailija elää elämänsä ruuhkavuosia, hoitaa lapsiaan, vaihtaa vaippoja, käy ruokaostoksilla, riitelee ja rakastaa ja kirjoittaa. Kirjoittaa omasta elämästään puolisoaan, vanhempiaan ja lapsiaankaan säästelemättä. Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja kaipaa tuskin sen pitempiä esittelyjä. Luin sarjan ensimmäisen osan helmikuussa ja pääsin sen myötä syvälle norjalaiseen nuoruuteen ja nuoren miehen kipeään maailmaan.

Taisteluni. Toinen kirja keskittyy Knausgårdin perhe-elämään, sen parhaimpiin ja - ehkä näin voi sanoa, en tiedä mitä kaikkea sarja tuo tullessaan - pahimpiin puoliin. Ruotsalaisen Linda-vaimon myötä perhe asuu Ruotsissa, ensin Tukholmassa, myöhemmin Malmössä. Tyttäret Heidi ja Vanja sekä poika John syntyvät ja elävät pikkulapsuuttaan kirjassa. Koti-elämä, parisuhde, etenkin Lindan masennus, ja kirjailijuus määrittävät perheen arkea.

Jos joku luulee että sopeutumattomuus on nykyajan syytä, hän on joku suuruudenhullu tai vain tyhmä, ja molemmissa tapauksissa häneltä puuttuu historiantuntemusta. Omassa ajassani oli paljon sellaista mitä inhosin, mutta merkityksettömyyden tunne ei johtunut siitä, eikä se ollut pysyvää... Esimerkiksi sinä keväänä kun muutin Tukholmaan ja tapasin Lindan, maailma avautu minulle, ja samalla sen intensiivisyys kasvoi hurjaa vauhtia.

Kun kirjoitin Taisteluni-sarjan Ensimmäisestä kirjasta, pohdin toden ja kaunokirjallisuuden rajoja. Knausgård itse on sanonut, ettei kirjoita fiktiota, vaan kirjoittaa sitä mikä on totta. Lukija tietenkin tekee aina oman tulkintansa. Minä koetin - suorastaan halusin - lukea nyt fiktiivisestä Karl Ovesta, muttei siitä tietenkään mitään tullut. Televisiodokumenteista tutuksi käyneet Knausgårdin ehkä aavistuksen piinatuiltakin näyttävät kasvot olivat mielessäni enkä voinut olla "näkemättä" niitä kirjaa lukiessani. Kirjailijan omaelämäkerrallisuus lyö läpi koko romaanin, jonka Kaarina Huttunen on suomentanut taitavasti.

En tiedä, miten Knausgård tekee sen: kirjoittaa omasta elämästään poukkoillen ja jaaritellen, pysähtyen johonkin yksityiskohtaan paikoin suorastaan pitkästyttävästi, mutta silti tavalla, ettei hänen tekstiään voi hyppiä yli, vaan sitä lukee lukemisen ilosta ja mielenkiinnosta niin kirjan tarinaa kuin kirjailijan elämää kohtaan. On myös ihailtavaa, kuinka Knausgårdin onnistuu välittää tekstissään kaikki se ilo, kauneus, suru, alakulo, huoli ja toiveikkuus, joiden keinoin hänestä ja hänen läheisistään tulee autofiktiossakin lukijalle totta. Kokonaisuudessaan Knausgård kirjoittaa tietenkin hurjan hyvin. Hänen tekstiään lukee ahmien: lukiessa vaikuttuu, sivistyy, kokee ilkikurisuutta ja omalla tavallaan lumoutuu, miltei mykistyy kaiken edessä.

Knausgårdia lukiessa sivistyy, koska hän jää pohtimaan kirjallisuutta, filosofiaa ja politiikkaa. Hänen kanssaan ei tarvitse olla samaa mieltä, hän ehkä haluaakin ärsyttää. Toisaalta Knausgård sivaltaa etenkin ruotsalaisuutta hykerryttävästi: ruotsalaisilla on sääntöjä jokaiseen asiaan, ei ole ruotsalaista, joka ei maksaisi laskujaan eräpäivään mennessä. Itsetyytyväisyyteen taipuvaisen kansankodin pääkaupunki on kaunis, mutta kylmä, ja norjalaisen on vaikea sopeutua elämään siellä. Kuten Jaana, minäkin pohdin, että tässä suhteessa suomalaisen lukijan on helppo samaistua Knausgårdiin.

Sivistävää omakohtaista yhteiskunnallisuutta tärkemmäksi nousee kuitenkin kirjan keskeisteema: parisuhde ja perheen perustaminen ja siihen liittyvät onnen ja piinan hetket. Rakkaus Lindaa kohtaan on suurta, vaikka vaikeaa. Rakkaus lapsiin ehdotonta. Hullut naapurit, pinnalliset ystävät, sukulaiset Norjassa ja Ruotsissa saavat kaikki osansa. Luminen Tukholma, jota Knausgård toisaalta pitää pinnallisena, on pohjimmiltaan runollisella tavalla kaunis: juuri sellainen melankolinen kaupunki, jossa voi lukea Dostojevskia. Ensimmäisestä kirjasta tuttu isän varjo kulkee kintereillä, minkä vuoksi kaikessa kyse on perimmiltään tietenkin ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta. Kaikesta Knausgård kertoo hieman vinosti, kuten Maria kirjoittaa, ja koko ajan koukuttavasti, itseään säästelemättä.

Luin kirjaa ruotsinlaivalla, kaikkeen nähden varsin sopivasti tukholmalaisen puiston penkillä, automatkalla ja tietenkin myös kotisohvalla. Pekkaa lainaten sanon, että kirja toimi joka tilanteessa ja paikassa. Olen valmis julistamaan Knausgårdin yhdeksi lempikirjailijakseni, vaikkei Taisteluni-sarjan kumpikaan ensimmäinen kirja ole paras lukemani kirja. Knausgård pitää vain kokea ja minun täytyy marssia pian kirjakauppaan ostamaan Kolmas kirja.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja
Kustantaja: Like 2011
Alkuteos: Min Kamp. Forste bok. 2009
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 489
Omaelämäkerrallinen romaani, Norja

Ulkona oli aivan hiljaista niin kuin vain talvella voi olla. Ja vaikka oli pilvistä ja taivas oli harmaa, valo oli maisemassa täysin valkoinen ja hohtava. Muistan ajatelleeni että juuri silloin minun ei tehnyt mieli muuta kuin istua siellä juuri silloin, vastarakennetussa talossa, valokiilassa keskellä metsää ja olla niin tyhmä kuin halusin.

Norjan puhutuin kirjailija, suurkohun herättänyt kirjasarja. Mies, joka kirjoittaa omasta elämästään ja tuo kaikki läheisensäkin mukaan kirjaan. Palkittu, huomattu, massiivinen teos. Olin sivuuttanut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan sen ensimmäisen osan ilmestyessä suomeksi, mutta viime syksynä ilmestynyt Toinen kirja sai minut kiinnostumaan ja muutama viikko sitten kävin ostamassa Taisteluni. Ensimmäisen kirjan (2009) omaan hyllyyni.

Taisteluni-sarja kertoo Karl Ove Kausgårdista itsestään. Kirjailija on teostensa päähenkilö, näkijä, sivustakatsoja ja kokija. Menneisyyden ja nykyisyyden ristiaallokossa kulkevat kirjat piirtävät kuvaa yhden norjalaismiehen elämästä onnenhetkineen ja menetyksineen. Ensimmäisessä kirjassa Knausgård pureutuu lapsuuteensa ja nuoruuteensa sekä isänsä pahenevaan alkoholismiin. Romaani on matka norjalaiseen lähimenneisyyteen sekä kirjailijan oman perheen sisälle.

Tässä talossa oli aina oltu tarkkoja siitä ettei kukaan ulkopuolinen näkisi sisään, pyritty moiteettomuuteen kaikessa mikä näkyi, vaatetuksessa, puutarhassa, talon julkisivussa, autossa ja lasten käytöksessä. Ei siis tullut kuuloonkaan panna valaistussa keittiössä viinapulloa ikkunalle. Siksi heitä niin nauratti, ja pian myös minua.

Taisteluni-sarjan ensimmäinen kirja on omakohtainen - mitä koko sarjan pitäisi olla - jopa siinä määrin, että
Knausgård vaikuttaa miltei pelottavan avoimelta. Hän tuntuu tuovan kaiken lukijan eteen, mutta romaaniksi luokiteltavassa omaelämäkerrallisessa teoksessa tämä avoimuus on totta kai sekä kirjailijan että kustantajan valitsemaa. Koko teos(sarja) on monumentaalinen; sukua Proustille, kuten Mika huomauttaa. Oman elämänsä tuomisessa kirjalliseen tuotantoon ei sinänsä ole mitään uutta. Knausgårdin oman itsensä kanssa taistelua voi varmasti pitää myös korkeakirjallisena Kalle Päätalona, jonkinlaisena laveana Pirkko Saisiona tai ehkäpä sitä voi ajankohtaisesti verrata Jörn Donnerin Mammuttiinkin. Omien läheisten tuominen romaanihenkilöiksi muistuttaa Riikka Ala-Harjan ympärillä käytyä keskustelua. Toki näissä kirjoissa on valtavasti eroja (enkä ole lukenut edellä mainituista kuin Saisiota) ja vasta hieman yli 40-vuotiaana Knausgård on kohtalaisen nuori kirjoittamaan omaelämäkerrallista proosaa.

Omaelämäkerrallinen romaani herättää kysymyksen faktan ja fiktion luonteesta. Nanna pohtii, pitäisikö Knausgårdia lukea kuitenkin fiktiona. Suomalaiselle lukijalle se on kohtalaisen helppoa. Knausgård kirjoittaa vetävästi, kaunokirjallisesti, ja ainakin minun oli helppo lukea kirjaa kuin mitä tahansa romaania. Taisteluni saakin pohtimaan, missä menee elämäkerran, fiktion, autofiktion ja dokumenttiromaanin rajat. Onko kyse erittäin hyvin kirjoitetusta muistitiedosta vai jopa metakirjoittamisesta, kuten Reeta pohtii? Autofiktiossaan Knausgård tuo mieleeni hienon maanmiehensä Gaute Heivollin, väkevyydessään taas Per Pettersonin. Laveassa ilmaisussaan Knausgård on lukemistani norjalaiskirjailijoista aivan omanlaisensa. Hänen kirjoittamanaan Norjan kuulaat merimaisemat ja toisaalta tunkkainen, kauhistuttava saastainen lika ja läheisten rappiotila tulevat ihan liki. Vaikea isäsuhde leimaa koko elämää.

Koska Knausgård kirjoittaa niin hyvin, voi Taisteluani lukea ahmien, mutta sen parissa voi myös viipyillä, löytää viittauksia niin August Strindbergin jantelaisuuteen kuin 1980-luvun populaarimusiikkiin. Sony Walkmanit, sukulaispäivälliset, kotibileiden hapuilevat seksikokemukset, tolpasta tolppaan juoksevat sähköjohdot ja merellä uiva tanskanlautta tarjoavat kiinnittymispintaa ja ajankuvaa suomalaisellekin lukijalle. Jotain koskettavaa, jotain syvää ja ihmisluontoa perinpohjin tutkailevaa Knausgårdin kerronnassa on. Kirjan teemat tai kysymyksenasettelut katsovat yleistä yksityisestä: orastavaa seksuaalisuutta miltei myötähäpeällisesti, kuolemaa ja ihmisyyttä yhtenä arkisena muotona muiden joukossa. Knausgård on kertojana samalla kertaa armoton ja hellä, hän järkyttää ja lumoaa. Toki kirjaan mahtuu jaaritteluakin, paikoin kerronta on niin luonnosmaista ja hiomatonta, että kokonaisia sivuja olisi varsin hyvin voinut ottaa pois. Pääosin Knausgårdin teksti on kuitenkin huikeaa ja niin rehellisen oloista.

Olen vaikuttunut. Taisteluni-sarjan ensimmäinen osa on kiehtova ja koskettava kirja, jonka toivon jäävän mieleeni pitkäksi aikaa. Haluan ehdottomasti lukea sarjan muutkin osat, joista toistaiseksi vain Toinen kirja on suomennettu. Edessä taitaa olla reissu kirjastoon tai kirjakauppaan.

****½