Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme
Aula & Co 2021
Lessico famigliare 1963
Suomentanut Elina Melander
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
254 sivua
Arvostelukappale
Italialainen romaani
Sodan jälkeisinä vuosina olimme harrastaneet itsekritiikkiä runsain mitoin.
Analysoimme ja paloittelimme tekemiämme virheitä ääneen. Punoimme virheitä
virheiden lomaan, ja itsekritiikki kietoutui ja sekoittui niihin niin kuin
oopperassa musiikki sekoittuu sanoihin, hämärtää niiden merkityksen ja
häivyttää ne omaan, kunniakkaaseen tahtiinsa.
Kukat
ja lempeys. Kun selailee kirjagramista* kuvia Natalia Ginzburgin romaanista Kieli
jota puhuimme, monessa kuvassa näkyy kukkia ja monessa tekstissä korostuu
kirjasta huokuva lempeys. Niin tässäkin: on kukkia, romaanista päällimmäiseksi
jää mieleen laaja perhe kaikkine keskusteluineen, toinen maailmansota
jälkeisineen sekä –
niin –
lempeys.
Lempeys kaiken keskellä. Vivahteikas omaelämäkerrallinen romaani tekee lukijansa tutuksi torinolaisen perheen kanssa. Alussa eletään Mussolinin aikaa, lopussa sota on jo takana. Perheen isä on juutalainen ja äiti katolilainen. Elämä on usein meluisaa, ruokapöydässä keskustellaan (ja syödään) paljon. Taustalla väijyy aikakauden raskaus, piilottelu oman hengen ylläpitämiseksi, katoamisetkin. Toisaalta on sukupolvelta toiselle siirtyviä tapoja, akateemisuutta, poliittisia keskusteluja, kasvamista.
On
kiinnostavaa, miten Ginzburg tuo oman perheensä tarinan lähelle ja samalla
etäännyttää lukijansa. Hän korostaa, miten teos tulee lukea romaanina ja
samalla kuitenkin kertoo kaikkien paikkojen, henkilöiden ja yksityiskohtien
olevan täysin todellisia. Tämä lähtökohta yhdessä sen kanssa, että joskus
taannoin luin Ginzburgin pojan Carlo Ginzburgin Johtolankoja-teosta
suurella innolla, sai minut kiinnostumaan tästä Italiassa Premio Stregalla
vuonna 1963 palkitusta kirjasta. Lukiessani unohdin tämän toden ja
kaunokirjallisuuden yhteensovittamisen ja luin, vain luin.
Tempaannuin siis romaanin vietäväksi. Ennen kaikkea kiinnyin perheeseen, mutta
samalla olin hieman eksyksissä teoksen suuren henkilömäärän kanssa. Myös vuodet
vierivät vinhaa vauhtia ja moni iso asia, kuten Ginzburgin ensimmäisen
aviomiehen kohtalo fasistien käsissä, jää näennäisesti sivuosaan. Vaikka
keskiössä on perhe ja se kaikki, mitä se toisen maailmansodan aikana ja sen
jälkeen, on perheen tapa olla ja erityisesti tapa puhua romaanin kannalta
merkittävää: miten sanaillaan, mistä puhutaan ja mistä vaietaan, miten
puheenparret kuvastavat ikää –
miten kaikki sanottu muovaa perhettä ja kuinka perhe ikään kuin omistaa sanat.
Miten herkullista, samalla kertaa pelkistettyä ja eläväistä. Uskoisin, että
monet Ferranten Napoli-sarjan ystävät pitäisivät myös Ginzburgista.
Kieli jota puhuimme on surumielinen ja lämmin perheromaani, jossa keskeistä ovat toisen maailmansodan aika ja kieli: puhe, sanat, merkitykset. Elina Melanderin suomennos on laatutyötä.
*Kirjagramiin viittasin, sillä postasin tästä romaanista Lumiomenan
Instagramiin jo aiemmin. Aina toisinaan muistan vinkatakin: kirjajuttujani on
nykyisin enemmän ja nopeammin Instassa, saa seurata (klik).
