Kruunuvuoren huvilat ja lokakuisia kirjamenoja

Aurinkoinen syyssunnuntai ja kummistalomaiset, autiot puuhuvilat ovat melkoinen yhdistelmä. Kontrasti on kiehtova. Kävin muutaman kirjabloggaavan ystäväni kanssa retkellä Helsingin Kruunuvuoressa, jonka puuhuviloista on kirjoitettu paljon. Villojen kohtalo on surullinen ja olen retken jälkeen jälkeen pohtinut paljon minulle tuntematonta mennyttä.

Jätän teidät pian kuvapaljouden pariin, mutta tähän vielä pari sanaa lokakuun kirjatapahtumista. Kirjamessuthan ovat kaikille kynnelle kykeneville kirjanystäville herkkua enemmänkin kuin messulipun edestä. Tänä viikonloppuna messuillaan Turussa, jossa esiinnyn ihanan Amman kanssa perjantaina 3.10. Kuisti-lavalla klo 10.50-11.10. Juttelemme tietenkin kirjastamme Linnasta huvisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa. Kirja on keskustelun kohteena myös Helsingin kirjamessuilla kuun lopussa, siitä vinkkaan tarkemmin sitten aikanaan. Messujen lisäksi aion osallistua lukupiiriin, jossa saa kohdata kirjailijan. Ei ole mikään salaisuus, että Joel Haahtela on yksi suosikkikirjailijoistani. Lastenkirjailijanakin tunnettu Meri Savonen on perustanut Kirjailijan kanssa -lukupiirin ja Haahtelan Tähtikirjas, lumivalkeasta keskustellaan Kallion kirjastossa 28.10. Ilmoittautukaa mukaan!

Kirjamessumaailma tuntuu olevan miltei valovuosien päässä hylätystä Kruunuvuoresta. Mutta melkoisia tarinoita tännekin mahtuu, vai mitä? En tiedä, milloin huvilat rapistuvat, lahoavat tai puretaan kokonaan. Melankolinen kauneus vetoaa minuun ja tiedänkin, että haluan nähdä Kruunuvuoren villat vielä edes kertaalleen ennen kuin ne katoavat. Iso kiitos retkiseuralle!

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Kustantaja: Tammi 2014, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi 2013
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 330
Arvostelukappale
Japanilainen romaani

Ne neljä kiinnostavat minua henkilökohtaisesti. Haluaisin tietää heistä enemmän. Ihmisistä joita et vieläkään ole saanut karistetuksi harteiltasi. Saran sanat pitivät luultavasti paikkansa, Tsukuru ajatteli käytyään kyljelleen vuoteelle. Nuo neljä olivat yhä kiinni hänessä. Luultavasti tiekemmin kuin Sara arvelikaan.
Mister Red.
Mister Blue.
Miss White.
Miss Black.

Tsukuru Tazaki on yksinäinen mies. Hänen elämänsä on periaatteessa ihan hyvää. Hän on hyväkuntoinen 36-vuotias mies, joka työskentelee asemarakennussuunnittelijana ja seurustelee fiksun Saran kanssa. Menneisyys ei kuitenkaan koskaan päästä Tsukurua otteestaan. Hän oli nuoruudessaan osa tiivistä viiden nuoren porukkaa, mutta aivan yhtäkkiä ja ilman selityksiä ystävät hylkäsivät hänet, hänet suljettiin pois porukasta. Tämä hylkääminen on varjostanut Tsukurun elämää, hän on ikuisesti vailla persoonallisuutta, hän on oman elämänsä väritön mies. Saran kehotuksesta Tsukuru alkaa selvittää, miksi hänet hylättiin. Hän lähtee entisten ystäviensä jäljille - aina Suomeen saakka - kohdatakseen menneisyytensä.

Joitakin vuosia sitten lukemani Kafka rannalla teki minusta kertaheitolla Haruki Murakamin fanin ja olen ollut jossain määrin ihastunut kirjailijan jokaiseen teokseen, vaikka jotkut ovat hämmentäneetkin. Murakami kirjoittaa vetäviä romaania, joissa on yleensä enemmän tai vähemmän outoa twistiä. Värittömän miehen vaellusvuosissa tätä twistiä on vähemmän. Murakamin romaaniksi teos suorastaan henkii realismia, vaikka paljon tuttuakin on jäljellä. Kyseessä on ensimmäinen suoraan japanista suomeksi käännetty Murakamin romaani, Raisa Porrasmaa tavoittaa käännöksessään hienosti murakamilaisen hengen.

Tuttuun tapaansa Murakamin päähenkilö on jonkinlainen oman elämänsä matkailija, etsijä tai haahuilija, muttei kuitenkaan vailla päämärää. Tsukurun päämääränähän on selvittää, miksi hänet jätettiin ystäväjoukon ulkopuolelle. Jälleen kerran Murakami sukeltaa nuoruuteen, musiikkiin - nyt kuunnellaan teoksen henkeen sopivasti Lisztin Vaellusvuosia, niin tokiolaisessa kerrostalossa  kuin suomalaisen järven rannallakin - seksuaalisiin uniin ja ajatukseen identiteetistä. Mahdollisuutta toiseen todellisuuteenkin vilautetaan, mutta keskiössä on värittömän Tsukurun matka, joka henkii tietynlaista ulkopuolisuutta, pohdinnoissaankin ehkä tarkoitushakuista hengettömyyttä. Murakamin toinen suomennettu realistissävytteinen romaani Norwegian Wood sai itkuttomankin lukijan kyynelkanavat auki, tällä kertaa siltä säästytään. Tämä kytkeytyy irrallisuuden tunteeseen: lukija on vähintään yhtä irrallaan Tsukurusta kuin Tsukuru itse. Kaikkea katsotaan jostain kaukaa, mikä ei välttämättä ole ollenkaan huono kerronnallinen ratkaisu. Murakamille tyypillisesti kerronta vetää koko ajan ja kirjan lukaiseekin varsin nopeaan.

Entä sitten Suomi? Onhan se toki monin osin tunnistettava: Tsukurun mielestä suomalaiset ovat melko iloisia ja juttelevat vilkkaasti ja äänekkäästi. Tämä tietenkin tuntuu hupaisalta suomalaisesta lukijasta, sillä olemmehan tottuneet ajatukseen hiljaisista suomalaisista. Mutta jos suomalaisia vertaa (mielikuvien) japanilaisiin, niin ehkäpä me olemmekin hilpeitä ja puheliaita? Sen sijaan haitarinsoittajaa pienen koiransa kanssa tuskin tapaa kovinkaan monessa ravintolassa ja se, että ravintolassa poltetaan tupakkaa sisällä on tietenkin selkeä virhe, sillä googleineen ja prepaid-liittyminen romaani sijoittuu kuta kuinkin nykyaikaan. En oikein usko siihenkään, että taksi olisi vanhanmallinen Mercedes. Joka tapauksessa Suomessa talvi on pitkä, mutta ehtiipä lukea kirjoja. Suomi erään Tsukurun entisen ystävän uutena kotimaana on hauskaa eksotiikkaa tuova lisämauste, mutta Suomen sijasta kaikki voisi tapahtua missä tahansa Tsukurulle vieraassa maassa.

1Q84:n ja Kafkan rannalla omituisuuksista viehättyneet eivät välttämättä ihastu Tsukurun kohtaamiseen menneisyytensä kanssa, sillä nimensä mukaisesti romaanikin on melko väritön. Tapahtumia vailla se ei kuitenkaan ole ja juonessa on aineksia jonkinasteiseksi jännityskirjaksi, vaikka osa arvoituksia ratkeaa heti, osa jää lukijan tulkittavaksi. Luin kirjan jo kolmisen viikkoa sitten ja luulen, että Värittömän miehen vaellusvuodet on salaviisas kirja, jonka merkitys kasvaa pikkuhiljaa. Siinä on paljon filosofiaa, joka ei onneksi painotu coelhomaisesti valmiiksi pureskeltuihin vastauksiin, vaan jättää (ei niin omaperäisiä, mutta alati kiinnostavia) kysymyksiä: onko jokaisessa ihmisessä pimeä ja valoisa puoli? Ihmisen rehellisyys itseään kohtaa nousee niin ikään keskiöön. Minua puhutteli erityisesti tämä: Paljonko elämän ajasta katoaa, kun se riistetään tuohon (ilmeisesti) merkityksettömään paikasta toiseen siirtymiseen? Miten paljon se kuluttaa ja hiertääkään ihmistä? Kysymykset tuntuivat puhuttelevan sen vuoksi, että matkustan itse miltei päivittäin 30 kilometriä suuntaansa kotini ja työpaikkani väliä. Toisaalta juuri työmatkan ansiosta minulla on ruhtinaallisesti lukuaikaa.

Kuten jokaisessa Murakamin romaanissa, myös Värittömän miehen vaellusvuosissa melankolinen perusvire viehättää minua. Kaikki on jotenkin etäännytettyä ja kuin vesiväreillä huuhdottua tai sumuisen lasin läpi suodatettua ja silti oudolla tavalla selkeää. Omaksi Murakami-suosikseni tämä uutuus ei vielä nouse, mutta en ehkä osaa vielä sijoittaa sitä kirjailijan muihin teoksiin. Sen tiedän, että pidin kirjasta kovasti. Kokonaisuus on haikeankirpeä, ja sellaisen luomisessa Murakami onnistuu melkein yhtä hyvin kuin reaalifantasiankin parissa.

Jari Järvelä: Särkyvää

Jari Järvelä: Särkyvää
Kustantaja: Tammi 2014
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 219
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Yhden ihmisen paskaisen kengännauhat ovat toisen kultakääty.
Yhden karu, palanut ruohikko on toiselle miljoonien lajien astuttama viidakko jossa seikkailla.
Jos hengitän nyt, vedänkö keuhkoihini hiilidioksidia vai happea?

Teemulla ei mene hyvin. Hän on lihava, keski-ikäinen ja perheensä hylkäämä. Hän on yrittänyt polttaa kotitalonsa. Hän näkee itsemurhan ainoana ratkaisunaan, mutta ei halua jättää elämäänsä miten vain, vaan aikoo päättää päivänsä Pamplonan härkäjuoksussa Lasse Virénin kulta-ajoilta peräisin olevat shortsit jalassaan. Teemu ajaa Euroopan halki vuoden 1977 vuosimallia olevalla Lada 1200L:llä. Matkaseurakseen  hän saa suomalaisen liftaritytön Agnesin, jolla on asennetta ja Lähiökuningatar-tekstillä varustettu t-paita. Ladan takakontissa on pahvilaatikossa Teemun elämän merkityksellisimmät asiat, 41 erilaista esinettä.

Jari Järvelän tuotanto on kutkuttanut mieltäni pitkään, ehkä kaikkein eniten eräässä suosikkiblogissani Ilselässä julkaistun kirjeen jälkeen. Olen aikonut lukea Järvelän tuotantoa siitä saakka, kun luin Minnan tekstin. Tänä syksynä ilmestynyt Särkyvää tavoitti minut kuitenkin ensin. Myönnän, että vaikka olin kuullut Järvelän teoksista paljon hyvää, kuvittelin aluksi lukevani huumoriromaania suomalaisesta surkimuksesta.

Osin sitäkin, toki, mutta lopulta niin paljon enemmän. Ensisijaisesti Särkyvää on kertomus miehestä, jolta on viety kaikki: tippaleipäaivoinen  ja ammeessa kirjoja lukeva opettajavaimo on mennyt ja vienyt lapset (Haista Heli vittu), lihavuus osin terveyden, elämänmeno omanarvontunnon. Tietynlainen luuseriuden kaari tuntuu alkaneen jo lapsuudessa, kun isän pankkiura otti askeleita taaksepäin ja Omppopompoksi nimetty Lada ei houkuttanut tyttöjä. Teemu ja Agnes kertovat matkasta vuorovedoin, mutta vain Teemun sielunelämää avataan lukijalle. Teemun Särkyvää-blogissa kommentoijan roolissa ääneen pääsevät muun muassa Teemun täydellinen sisko, tupajumeja ja hevosmuurahaisia pohtivat satunnaiset kommentaattorit ja Helikin.

Järvelä kirjoittaa vauhdikkaasti, ironisesti, viiltävästi ja hellästi. Hän liioittelee, esimerkiksi Teemun pakkomielle suojella perhettään osoittaa miehisen ylilyönnin varsin osuvasti. Hän tunnelmoi; lasinsiruissakin voi nähdä tuikkivia tähtiä. Koko ajan Järvelä kuljettaa tarinaa samalla vauhdilla kuin mitä Lada kiitää saksalaisilla teillä, nyrjähtyneesti ja silti varmasti, rämänäkin kohti määränpäätä. Lukijan on pakko samalla kertaa sääliä ja ylenkatsoa sekä ihailla Teemua, kantaa tästä huoltakin.

Särkyvää kytkeytyy vahvasti siihen kylmän naurun perinteeseen, johon ovat liitettävissä myös muun muassa jo mainitsemani Arto Paasilinnan Hurmaava joukkoitsemurha ja Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie - nämä kaikki kolme romaania naurattavat lukijaansa ja luotaavat samalla jonnekin syvälle suomalaisen miehen sielun ytimiin. Järvelä vie kaiken kuitenkin vielä aivan uusille kierroksille, Särkyvää on paljon enemmän. En ole huumorikirjojen ystävä, vaan kaipaan aina jotain kylmänkin naurun rinnalle. Särkyvää-romaanissa on useita tasoja, jotka avautuvat lukijalle sitä mukaa, kun tarinan kierrokset lisääntyvät. Kaiken muun hyvän lisäksi Järvelä kirjoittaa hyvää kieltä.

Teemun ja Agnesin on the road -kertomus on tragikomediaa parhaimmillaan. Se on samalla kertaa hullu, absurdi ja lähestulkoon runollinen. Kokonaisuus naurattaa ja hirvittää, loppu saa täydellisyydessään miltei kyyneliin. Jos oppisin joskus jotain kiteyttämään, sanoisin että Särkyvää on ihan helkkarin hieno romaani.

Brittijäljillä Helsingissä: teetä, kummituksia ja kirjailijoita

Syksy on suosikkiaikaani vuodesta ja Brittein saaret alue, jonne matkailullisessa mielessä kaipaan kaikkein useimmin. Nämä kaksi rakkauttani yhdistyivät eilen, kun lähdimme ihanan ystäväni Saran kanssa brittiläisen sielunmaiseman jäljille - Helsingissä!

Britanniaa Helsingistä ei ihan heti löytynyt, Ateneumin kulmalta näkyi aika ankeita maisemia, joista tosin saattoi hakea pientä tuntumaa:

Moinen maisema vaati pientä tuumaustaukoa heti aluksi, joten päätimme poiketa Isosta-Britanniasta länteen haikeaniloiseen Irlantiin tai ainakin sinne päin:

Molly Malone's -pubissa juttelimme Irlannista, maasta, jossa haluan vierailla ja jonne toivon pääseväni jo ensi vuonna. Tuuliselta saarelta ei ole kuin askel kohti synkeitä kummitustarinoita ja jälleen sitä isompaa Britanniaa, jossa kummitustaloja riittää ja erilaisilla kummituskävelyllä käy monenlaista väkeä.

Helsinkikään ei ole täysin vailla kummituksia - eikä edes vailla brittivaikutteisia aaveita. Kaivopuiston vanhimmassa rakennuksessa Villa Kleinehissa pitää majaansa Vaalea Neito, joka on aikoinaan säikäyttänyt pois niin talon englantilaisen sisäkön kuin koko liittoutuneiden valvontakomission. Aurinkoisena syysiltapäivänä nykyisin Alankomaiden suurlähetystönä toimiva rakennus ei tuntunut kovin aavemaiselta, mutta hämärähetkenä voisi hyvinkin kuvitella Vaalean Neidon vaeltelemaan talossa ja haikaillen vanhoja aikoja, elinpäiviään ja loistokkaan talon vieraiden seuraa.

Kruununhaassa, jos jossain, leijailee kummituksia. Heistä suinkaan vähäisin ei ole Kruununhaan harmaa nainen, rakkaudessaan pettynyt harmaanutturainen nainen, joka kilisyttelee nykyisen Svenska Klubbenin kristallikruunuja Maurinkatu 6:ssa. Brittiläisistä linnoista vaikutteensa saaneen talon oli aikoinaan suunnitellut englantilainen arkkitehti sir Robert Lorimer ja  talon rakennuttajan insinööri Donnerinkin vaimo oli skottilaissyntyinen.

Nyt alkoi tuntua jo melkein brittiläiseltä! Ja teeaikakin koitti. Englantilaisvaikutteista iltapäiväteetä tarjoilevat Helsingissä ainakin hotelli Kämp sekä Salutorget, jonne nälissämme suuntasimme. Saimme kauniin kattauksen, erinomaista Earl Greyta sekä metkasti skandinaavis-brittivaikutteista syötävää. Sekä Saran että minun suurimmaksi suosikiksi nousivat tietenkin skonssit. Teehetki oli kaunis ja rauhallinen, ehdottoman suositeltava muillekin teehetkien ystäville.

Kruununhaassa bongattu Mika Launiksen työtilan ikkuna Harry Potter -kuvituksineen muistutti siitä, miten me molemmat rakastamme englantilaista kirjallisuutta ja lontoolaisia puistoja, etenkin St. Jamesin puistoa. Ihan sinne emme Töölössä päässeet, mutta Kirjailijapuiston penkit henkivät englantilaispuistojen tunnelmaa niin vihreän värinsä kuin lahjoituslaattojensakin osalta. Löysimme muun muassa Tove Janssonin, Kyllikki Villan ja kummankin yhteisen suosikin Antti Hyryn sanoin varustetut penkit: Kirja on semmoinen tila, jossa lukija voi asua.

Voihan English Rose (tai sinne päin) ja kaikki muukin! Kummitusten, teen ja kirjailijoiden jälkeen palasimme vielä teekupposten äärelle. Tai "teen": hotelli Tornin American Barin Tea-time Punchia ei ole suotta palkittu ja kehuttu. Se tarjoiltiin vielä hauskasti teekannusta ja -kupeista, ja koko hetki kantoi hillittyä Liisa Ihmemaassa -tunnelmaa. Palvelukin oli loistavaa.

Brittitunnelmaa siis löytyi kuin löytyikin Helsingistä ja vieläpä varsin monesta paikkaa! Union Jack oli ehkä Skotlannin itsenäistymisäänestyksen jälkeen hieman mytyssä, mutta koossa kuitenkin. Kiitos matkaseurasta Saralle.

Julia Savtchenko: Salainen sienikirja

Julia Savtchenko: Salainen sienikirja. Professori funguksen kadonneet muistiinpanot
Kustantaja: Karisto 2014
Arvostelukappale
Kotimainen lasten fiktiivinen tietokirja

Polkukynsikäs voi olla kulkijalle verraton apu tai kohtalokas huijari. Onnenpolkukynsikäs ilmestyy reitiltään eksyneelle ja näyttää oikean tien. Turmanpolkukynsikäs taas johdattaa kulkijan surman suuhun, ellei tämä pidä varaansa ja jätä petollista opasta huomioimatta.

Lukijalla on käsissään kirja, joka on koottu fragmenteista: turkoosista matkalaukusta löytyneistä muistiinpanoista ja matkapäiväkirjoista, hapertuneille papereille kirjoitetuista merkinnöistä. Merkinnät on kirjoittanut mytomykolgian eli mytologisen sienitieteen professori Cornelius Fungus, joka 1900-luvun alusta aina 1950-luvulle kiersi ympäri maailmaa etsimässä todisteita mytologisista sienistä apunaan pienikokoinen ja lentotaitoinen rouva Rimosa. Kiinnostavin päiväkirjoista on tietenkin "Salainen".

Näin kertoo Julia Savtchenko, joka on koonnut ja kuvittanut Salaisen sienikirjan. Professori funguksen kadonneet muistiinpanot. Lukijalla on käsissään salaperäinen ja hieman koreakin kuvakirja, lapsille suunnattu fiktiivinen tietokirja.

Savtchenkon kirja on monella tapaa hauska ja jännittävä: fiktiivisenä tietokirjana se leikittelee oikeiden sienikirjojen tekstilajilla ja kuvastolla. Teoksessa kuvaillaan satusienten ulkonäkö, levinneisyys ja käyttäarvo. Sieniä onkin monenlaisia. On avuliaita, kuten onnenpolkukynsikäs, joka avustaa pois Loputtoman syksyn metsästä. On liikuttavia, kuten pörrövalmuska, uskollinen seuralainen erityisesti ujoille lapsille. Lentävä kikatuskuukunen saa nauramaan, yhdellä mustepisarallaan tappava kalmanmustesieni on ehkä kaikkein arvoituksellisin, siitä kun ei ole ollenkaan aiempia varmoja havaintoja.

Kuvakirjana Salainen sienikirja on (miltei) satukirja, jonka kuvitus mukailee keskieurooppalaisella ja brittiläisellä keijukais- ja tonttukirjojen perinteellä. Kuvat ovat taidokkaasti ja kauniisti toteutettuja. Ne ovat värikylläisiä, mutteivät hyppää silmille, hauskoja, oivaltavia ja sopivasti omaperäisiä ja tuttuja. Tämänkin lastenkirjan luin tietenkin omien lasteni kanssa ja he kumpikin pitivät etenkin kirjan kuvituksesta. 

Kahdeksanvuotias esikoiseni innostui kirjan myötä tekemään omia fiktiivisiä sienitutkimuksiaan yhdessä luokkakaverinsa kanssa. Tytöt poimivat lähimetsästä tatteja ja haperoita, tutkivat niitä suurennuslasilla ja kuvasivat kännykällä tutkimuksistaan "salaisen sienivideon", jonka lopputekstit he kirjoittivat katuliiduilla etupihan asfalttiin. Yksi hyvän lastenkirjan merkki onkin se, että teos innostaa lapsia soveltamaan lukemaansa jollain tapaa: piirtämään keijukaisia, haluamaan itselleen Hermionen taikataitoja - tai leikkimään salaisia sienitutkijoita.

Salainen sienikirja on kertakaikkisen mainio tuttavuus, joka kiehtoo monenlaisia lukijoita ja lumonnee aikuisiakin. Jäin kaipaamaan vain hieman kerronnallisempaa otetta. Olisi ollut hauskaa kuulla hieman enemmän itse professori Fungusista ja rouva Rimosasta, mutta  mutta näinkin kirja viehättää, naurattaa ja kalmamustesienen kohdalla pelottaa (sopivasti!) ja surettaakin. Ja niin sen kuuluu mennäkin, että fiktiivisessä tietokirjassa tarinat ovat siellä, missä sienetkin. Savtchenkon kirja opettaa, miten kaikkea voi katsoa uudella tavalla, jokaista käpyä ja jokaista kääpää.

Peter Sandström: Valkea kuulas

Peter Sandström: Valkea kuulas
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014
Alkuteos: Transparente blanche
Suomennos: Outi Menna
Graafinen suunnittelu: Anders Carpelan
Sivuja: 239
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Me joimme kahvia vaitonaisina keittiön pöydän ääressä. Tauko tuli totisesti tarpeeseen pihakeinussa pidetyn esitelmän jälkeen.
Kuinka lähelle toisiamme me juuri silloin pääsimmekään.
Ajattelin että äiti oli nyt saavuttanut pisteen, jossa moni aiemmin epämääräisen häälyvänä leijunut asia oli vihdoin mahdollista nivoa yhteen; irralliset ajatukset, lapsuudesta saakka mieltä painaneet pelot, pimeys ja valo jotka vuorottelivat päivästä toiseen.

Äiti on saanut kutsun, joka vaivaa hänen mieltään. Aikuisella, jo keski-ikäisellä pojalla olisi ollut muitakin suunnitelmia: hän oli Visbyn kirjailijakeskuksessa tullut palkatuksi alkoholinmyyjäksi Pärnuun. Nyt hän on kuitenkin lapsuudenkodissaan Keski-Pohjanmaalla, koska äiti ei ole usein pyytänyt apua. Äitiä kaivataan parantajan tehtäviin ja pojan on määrä kuskata äitiään määränpäähän vanhalla Ford Caprilla. Mennyt palaa mieleen ja sekoittuu nykyhetkeen: muistot ensirakkaudesta, hevosten lopettajana toimineesta isästä ja luopumisesta - kaikki ne kysymykset, joihin ei ehkä olekaan vastausta.

Joskus - tai varmasti lähestulkoon aina - lukuhetki vaikuttaa siihen, mitä kirjasta saa irti. Luin Peter Sandströmin Valkean kuulaan omissa lapsuusmaisemissani ja sain jotenkin niin hyvin kiinni kirjasta, jossa moni entinen palaa mieleen ja kaikki kuitenkin muuttuu. 

Omalla kohdallani tämä toteutui suorastaan konkreettisesti, sillä Sandström kirjoittaa kuinka kaikki tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäluvun uudisrakennukset olisivat pian vanhoja ja rapistuneita, ne purettaisiin ehkä ennen kuin minun aikani olisi ohi - ja juuri näin on lapsuuteni kotikaupungissa käymässä: hieman kolho, tasakattoinen kaupungintalo aiotaan purkaa. Kaiken lisäksi Sandströmin kirja sopii kuin täydelliseksi jatkoksi viime viikolla lukemalleni Per Pettersonin romaanille En suostu, jossa samoin liikutaan keski-ikäisten miesten muistoissa ja nykyhetkessä, kaivataan ja hapuillaankin - ja jossa kieli on kaunista, mutta tunnelma paikoin viiltävän melankolinen. Aivan kuten Valkeassa kuulaassa.

Sandsrtömin teksti nostalgisoi mennyttä ja arvostaa sitä, mutta ei kuitenkaan ihannoi. Asiat eivät olleen paremmin aiemmin, mutta hyvin ne eivät ole nytkään. Mennyt ja nykyisyys vertautuvat tuon tuostakin. Päähenkilö antaa muistojensa nousta pintaan: isänsä laukussa on koko entinen maailma, ennen ruoka oli yksinkertaista ja silti maukasta, sitten jo vuosikymmeniä sitten sähkövatkaimet alkoivat vispata kerman. Maailma, johon ihminen on kerran syntynyt ei ole enää olemassa, ja runouskin löytyy netistä.

Valkea kuulas on tunnelmaltaan rauhallinen romaani, joka poukkoilee menneestä tulevaan ja takaisin. Sandström kirjoittaa taidokkaasti, samalla kertaa kuulaasti ja tahmeasti ikään katsoisi kaikkea jonkinlaisen suodattimen läpi - tai kuten päähenkilö muistelee, miten aina oli välissä lasi, ja huulemme ja sormenpäämme tavoittivat sen. Teksti toisaalta tarjoilee lukijalle ilmaa ja tilaa hengittää, toisaalta se tukahduttaa tämän hapen. Kerronnan kauneutta rikkoo myös paikoittainen rajuus, joka iskee vasten kasvoja miltei shokkiefektin tavoin. Eräskin kohtaus tuntuu julmuudessaan miltei hurjalta, mutta toisaalta se kertoo siitä menneisyyden lastista, josta ei ole ulospääsyä edes tekojen kautta. 

Valkea kuulas kysyy enemmän kuin vastaa ja tämä hämmensi minua ainakin osin, kaikki tuntui olevan samalla kertaa lähellä ja kuitenkin niin etäällä. Esimerkiksi päähenkilön nykytilanne, eräänlainen ajelehtiminen, käy ilmi vain satunnaisista viittauksista ja ajatuksista. Lopulta huomasin pitäväni niistä kysymyksistä, joita Valkea kuulas jättää jälkeensä: millaisia jälkiä kontaktit jättävät sieluun ja mieleen, millaisia varpaille pudonneet talviomenalaatikot? Romaanin kipuisa ja huikean kaunis loppu myllertää paitsi päähenkilön, myös lukijan sielussa.

Per Petterson: En suostu

Per Petterson: En suostu

Kustantaja: Otava 2014, Otavan kirjasto

Alkuteos: Jeg nekter 2012

Suomennos: Katriina Huttunen

Sivuja: 243

Arvostelukappale

Norjalainen romaani

[--] Minulla oli vieläkin Jim mielessäni. Hänen kulunut kassinsa. Kipparintakki. Tumma neulepipo. Yhteen aikaan hän oli ollut niin tyylikkäästi pukeutunut, ensimmäinen jolla oli kotikulmillamme pitkät hiukset, ensimmäinen jolla oli leveälahkeiset lantiofarkut, kipparintakki ja huivi kaulassa. Pitkätukkainen merimies kuivalla maalla. Hän näytti mahtavalta.

On syyskuu, moottoritien laidalla kasvavat puut hohtavat himmeän keltaisina ja punaisina, ilma on kosteaa ja kylmää. Jim ja Tommy, parhaat ystävät vuosikymmenten takaa, kohtaavat toisensa jälleen. Jim kalastaa nuhruisissa vaatteissaan, Tommylla on komea auto ja tyylikkäät vaatteet sekä työhuone upouudessa toimistotalossa Oslossa. Lapsuus oli enteillyt päinvastaista: Tommy sisaruksineen kasvoi rikkonaisessa perheessä, jossa äiti oli lähtenyt pois ja roskakuskina työskennellyt isä pahoinpiteli heitä. Jim taas varttui kahden opettajaäitinsä kanssa. Nyt kaikki on toisin, mutta miksi - ja ennen kaikkea: mitä nyt?

Jotkut kirjailijat ovat sellaisia, että heidän tekstinsä lumoavat jo yhden tiiviin romaanin osalta. Olen lukenut Per Pettersonilta aiemmin vain kaksi romaania, kaikki edelliset suomennetut. Niiden perusteella uskallan kutsua Pettersonia erääksi suosikkikirjailijakseni ja tämä nyt käsillä oleva kolmas suomennos, Norjassa vuonna 2012 ilmestynyt En suostu jatkaa tätä vakuuttelua.

En suostu on muiden lukemieni Pettersonin romaanien tavoin samalla kertaa viipyilevä ja voimakas. Se viipyilee hyisessä norjalaismaisemassa, vuonoilla, sillalla jossa miehet kalastavat sekä jossain määrin henkisesti ahtaassa pikkukaupungissa. Se on voimakas kuvaillessaan ihmisten tempoilua sinne tänne. Petterson antaa kummallekin nuorukaiselle ja sittemmin keski-ikäiselle miehelle oman äänensä, kuten myös Tommyn siskolle Sirille ja osin muutamalle muullekin Jimin ja Tommyn elämään vaikuttaneelle henkilölle. Mennyt ja nykyisyys vuorottelevat: Nykyhetkessä eletään syksyä 2006, menneessä käydään 1960- ja 70-luvuilla ja kaikki kiertyy lopulta yhteen. Mennyt muovaa ihmisiä, vaikka nykyhetki olisi kuin toisesta maailmasta. En suostu ei kuitenkaan ole välttämättä kehitysromaani, ei ainakaan kaikkien päähenkilöidensä osalta.

Petterson kirjoittaa melankoliasta, kaipuusta, sisaruudesta ja ystävyydestä, muttei kirjoita mitään auki. Hän kirjoittaa intensiivisesti ja samalla kuitenkin ilmavasti, jättää kysymyksiä,  antaa vastauksiakin - ehkä. Kysymykset ja vastaukset eivät kuitenkaan ole En suostu -romaanissa keskeisiä. Keskeistä on se, mikä ajaa ihmisiä erilleen ja kuinka heidän elämänsä, kohtalonsa tai yhteinen menneisyys kuitenkin pitää heidät enemmän tai vähemmän yhdessä. Keskeistä on myös se, kuinka sattuma muovaa ihmisiä, valinnatkaan eivät aina ole ihmisten itsensä käsissä. Pettersonin teksti on koko ajan kaunista, muttei missään vaiheessa imelää. Paikoin Petterson kirjoittaa liki lakonisesti tai vähintäänkin toteavasti sellainen paikka se oli. Mitäpä siihen lisäämään? Enempää sanoja ei tarvita, koska kaikki on jo läsnä ja silti niin etäällä: Joskus ei ole mahdollista muistaa tarkkaan mitä jossakin elämänvaiheessa tapahtui, mitä sillä kertaa teki, vaan voi muistaa vaikkapa päivien värin tai vaatekappaleen, sen että tuo vaatekappale oli tärkeä mutta ei sitä miksi se oli tärkeä.

Ihan Hevosvarkaiden melankolista ihanuutta ja Kirotun ajan katoavan virran voimaa En suostu ei minulle kanna, mutta melkoinen kaunokirjallinen taidonnäyte sekin on. Ennen kaikkea se on yksi kirjasyksyni hienoimmista käännösromaaneista. Petterson kirjoittaa kirjallisuutta, jollaista haluan lukea: kieleltään selkeää ja kaunista, tunnelmaltaan melankolista ja väkevää. Juuri enempää en ainakaan nyt osaa kirjallisuudelta pyytää.

Lukutaito-haaste ja syystunnelmia

Kuten vuosi sitten syyskuussa, tänäkin vuonna on aika kerätä rahaa yhdelle tärkeimmistä asioista, nimittäin lukutaidolle. Lukutaito avaa ovia moneen, lisää mahdollisuuksia hyvinvointiin, tasa-arvoon ja tietoon. Suomen pakolaisavun Parempi lahja -lukutaitokampanjassa on helppo olla mukana. Haastankin kaikki Lumiomenan lukijat mukaan:

1. Lue kirja, lehti tai joku itseäsi kiinnostava teksti.
2. Lahjoita euro (1€) jokaista lukemaasi kirjaa tai tekstiä kohden lähettämällä tekstiviesti 1E LUKUHAASTE numeroon 16588.
3. Anna halutessasi kasvot lukutaidolle ja julkaise lukukuva Instragramissa, Twitterissä tai Facebookissa #Lukuhaaste, ja haasta mukaan ystäväsi tai kollegasi viemään lukutaitoa Afrikkaan.

Lukuhaaste-kampanja kestää syyskuun loppuun saakka. Olen itse mukana jokaisella syyskuun aikana lukemallani kirjalla.

Alkusyksy on aina ollut kovasti mieleeni, onhan se kuulaiden aamujen, sadonkorjuun, takkatulen ja villasukkien aikaan. Ja hyvien kirjojen. Tänä syksynä en ole suunnitellut lukemisiani kovinkaan tarkkaan. Syksyn uutuuksissa on muutamia ehdottomia kirjoja, sillä monen suosikkikirjailijani, kuten Juha Itkosen, Haruki Murakamin ja Michael Cunninghamin uutuus on ilmestymässä tai jo ilmestynyt. Aion myös tutustua muutamaan itselleni uuteen kirjailijaan ja jatkaa aina toisinaan tyttökirjojenkin parissa. Kauhu- tai pelottavien kirjojen viikko tulee nyt syyspimeillä, kunhan oma olo alkaa kaivata outojen kummitus- ja murhatarinoiden äärelle. Kiitän runsaista kirjavinkeistä ja otan mielelläni vastaan niitä lisääkin tämän postauksen yhteydessä. Kokoan vinkeistä listan kaikkien kauhu- ja kummituskirjoista kiinnostuneiden iloksi.

Niitä näitä -jutustelua jatkaakseni: olen nyt viimeisen viikon ajan ollut melko kiireinen, mikä näkyy blogihiljaisuutena. Tiedän, ettei noin viikon tauko ole kovinkaan pitkä, mutta minulle se on. Silloin kun blogilaiskuus iskee, saattaa kuitenkin Lumiomenan Facebook -sivulle kaikenlaista pientä. Ilmoittelen Facebookissa muutenkin aika uusimmista postauksista ja linkitän sinne toisinaan kirjamaailman uutisia. Liittykää seuraajaksi! Olen muutenkin jalkautunut innolla sosiaaliseen mediaan: lukemisiani voi seurata Goodreadsissa, jossa olen omalla nimelläni. Goodreads-kaveriksi saa pyytää. Instragramissa minut löytää nimellä lumiomena. Instragram-tilini on nyt toistaiseksi yksityinen, mutta hyväksyn kyllä suurimman osan seuraajapyynnöistä. Instragramista puheenollen: jos ei jaksa kuljettaa järkkäriä mukanaan, saa puhelimellakin taltioitua syystunnelmaa!

Värikkäitä syyskuun päiviä, sieni- ja kirjaonnea!

Vinkkejä kaivataan: pelottavat kirjat

1. Kummitussalolla on kesämökki ja sinne mökille on haudattu koira. Koiralla on hitsin hieno hautakivi. Kymmenen metrin päästä hautakivestä on koivu. Jos koivun kiertää kymmenen kertaa vastapäivään, nousee koira haudastaan. 2. Jos koululla katsoo silmät kierossa puheopetushuoneen peiliä, ilmestyy peiliin piru. Kävin katsomassa koiran hautakiveä, mutta en uskaltanut kiertää koivua varmaan edes puolikasta kertaa. En käynyt puheterapiassa enkä todellakaan katsonut koulun peiliin silmät kierossa.

Lapsuuteni lempilukemistoa oli ikäpolvelleni varmaan jossain määrin legendaarinen Noidan käsikirja ja siinä erityisesti tarina verisestä kreivittärestä. Ahmin myös vanhempaa perua olevaa, kouluni pikkukirjastosta löytämääni Tietohyrrä-sarjan kirjaa aaveista ja kummituksista kertovaa osaa ja pelkäsin valkopukuisen aaveen ilmestymistä. Teini-ikäisenä viihdyin Stephen Kingin romaanien parissa (ja vielä hieman myöhemminmin, esimerkiksi Piina on mielestäni erinomainen) ja katsoin Painajaista Elm Streetillä. Sittemmin en ole katsonut kauhuelokuvia, Blair Witch Project taitaa olla viimeisin. Timburtonmaista kauhukuvastolla kikkailevaa romantiikkaa sen sijaan rakastan eikä kukaan saa tulla moittimaan Sleepy Hollowta minulle.

Kuten arvaatte, en nykyisin lue juurikaan kauhua, mutta viihdyin satunnaisesti aavemaisissa tunnelmissa. Sarah Watersin Vieras kartanossa on esimerkki romaanista, jossa on kummitusromaanimaista tunnelmaa, vaikkakin (ja minulle mieleisesti) suhteellisen realistiset puitteet. Anne Ricen Veren vangeista pidin, mutta senkin lukemisesta on aikaa noin 20 vuotta.

Nyt syyskuisena torstaina intiaanikesä väreilee ilmassa ja kummitukset ovat jossain kaukana. Syysillat kuitenkin pimenevät koko ajan. Tästä syystä aion jossain vaiheessa syksyä - ehkä sitten kun eniten syksyttää, sade piiskaa ikkunoihin, myrsky rämisyttää savupiipun peltiä ja jossain kolisee - pitää pelottavien kirjojen viikon. Kaipaankin kirjavinkkejä kirjoista, jotka säikäyttävät tai pelottavatkin. Kertokaa, ja missä kirjoissa on parhaimmat hirviöt, kaameimmat kummitukset, (sopivasti) pelottavinta kauhua tai sumuisen aavemaista tunnelmaa. Paranormaalia tai realistista, korneja tai oikeasti hienoja, lapsille tai aikuisille suunnattua, uutta tai vanhaa - sillä ei väliä! Olen kiitollinen kaikista kirjavinkeistä ja kokoan niistä pelotuskirjojen listan muillekin vinkiksi.

Mitä pelottavia kirjoja suosittelette kauhua kaihtavalle?

--

Kuukuvan otin elokuussa ns. superkuun aikana.

Veera Salmi: Kaikki kevään merkit

Veera Salmi: Kaikki kevään merkit
Kustantaja: Otava 2014
Sivuja: 234
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Vihdoin ohut lumi suli ja paljas maa tuoksui, minä imin sitä tuoksua itseeni, avasin suuren ikkunan, että voisin kunnolla hengittää, minulla oli pölyä keuhkoissa. Vihdoin minä näin kuinka ruoho versoi.

Marie varttuu vanhassa huvilassa äitinsä, mamman, kanssa. Mamma ei kuitenkaan jaksa kantaa elämänsä suuria suruja ja isäkin on palannut kotimaahansa Norjaan. Marie kasvaa etäisyyden ja hiljaisuuden ympäröimänä. Vuosia myöhemmin Marien kaksostytöt viettävät kuusivuotispäiväänsä ja talo täyttyy ihmisistä. On aika käydä läpi mennyttä. Liikutaan Kallion maisemissa, Eläintarhan alueen puutaloissa. On vanha talo, sammalta, ruusuja ja jonkinlainen keskustan ja muun Helsingin välinen tila, jossa tunnelma on omanlaisensa. On jättäjiä ja jääviä, sukupolvelta toiselle siirtyvää surua ja paljon salattua.

Olen ilahtunut siitä, että Puluboi-kirjasarjallaan tunnetuksi tullut Veera Salmi on kirjoittanut ensimmäisen aikuisille suunnatun romaaninsa Kaikki kevään merkit. Sen voi siis lukea Salmen esikoisromaaniksi, mutta siitä miten suhtautua lasten- ja nuortenkirjailijoiden ensimmäisiin aikuistenkirjoihin, on paljon keskustelua esimerkiksi etenkin täällä ja hieman täälläkin.

Kaikki kevään merkit lupaa paljon hyvää. Se on ulkoasuaan myöten houkutteleva: romaanin kansi on yksi kauneimmista tänä vuonna näkemistäni. En harmikseni löytänyt kansigraafikon nimeä mistään, mutta jos bloggaukseni tavoittaa hänet, haluan kiittää kauniista kannesta.

Romaanin sisältökin on periaatteessa sellainen, josta lähtökohtaisesti pidän. Kaikki kevään merkit on kelpo romaani. Siinä on kiehtova miljöö, hyvät ja kiinnostavat henkilöt, siskoutta, kirjeitä, haamukipuja, kaksosuutta, vanhanaikainen kinuskikakkukin. Salmen romaani sisältää nimeään myöten paljon symboliikkaa, jota en tässä avaa. Teoksessa on kuitenkin hivenen liikaa yritystä, minkä vuoksi teksti ei juokse vaivatta. Romaaniin ei pääse heti sisälle, vaan alku tuntuu töksähtelevän, loppupuolella jännitteet pitävät paremmin. Salmen teksti ei myöskään tunnu kovin omaperäiseltä, vaikka onkin kirjoitettu sangen taitavasti. Salmi kirjoittaa toisinaan tajunnanvirtaa, toisinaan suoraa kerrontaa. Lauseet ovat paikoin hyvin lyhyitä, kuin asetelmia, toisinaan taas kaikki virtaa kauniisti. En saanut näitä täysin sovittumaan omassa lukukokemuksessani.

Salmen onnistuu tavoittaa jotain oman sukupolveni, 1970-luvulla syntyneiden ja 1980-luvulla koulunsa aloittaneiden ikäpolvesta, yhteisistä kokemuksista, mutta samalla hänen kahdeksankymmentälukunsa tuntuu kovin nostalgiselta, melkein kuin katsoisi verhon takaa jotain outoa aikakautta, jossa on ripaus tuttua. Tämä on kiehtovaa ja johtuu ehkä osin miljööstä ja osin romaanin henkilökaarista. Lukiessani ajattelin muun muassa Katja Kalliota ja Riikka Pulkkista, jotka onnistuvat mielestäni paremmin eri sukupolvien välisten jännitteiden kuvaamisessa. Olen kuitenkin varma, että Salmen oma tyyli löytyy vielä tätä "aikuisten esikoista" vahvemmin.

Tällä kertaa osat - hahmot, tunnelma, tarina, osin kielikin - ovat kokonaisuutta parempia ja olenkin harmissani siitä, ettei tämä ollut ihan minun romaanini. Se olisi voinut olla. Mikään pikkuseikka ei olekaan se, että lopuksi mieleen jää kokonaisuuden pakahduttava, samalla kertaa surullinen ja vapauttava kauneus: puut, sade, elämä.