Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Kustantaja: Teos 2012
Kansi: Ville Tiihonen
Kotimainen romaani, dystopia
Sivuja: 266


Kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa toisistaan, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä niistä meidät on lopulta tehty: veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Vedellä ei ole alkua tai loppua, mutta kuolemalla on molemmat. Kuolema on molemmat. Toisinaan kuolema kulkee kätkettynä veteen, ja toisinaan vesi karkottaa kuoleman, mutta ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä.

Suomen Koillismaa jossain kaukana tulevaisuudessa. Tunturiluonto kätkee salaisuuksia, roihukärpäslyhdyt tuovat maailmaan valoa, kuukekriä valmistellaan ja juuri aikuisuuteen astunut Noria Kaitio on valmis astumaan uudeksi teemestariksi isänsä jälkeen, sukupolvien takaista traditiota vaaliakseen. Vesi on tärkeintä, mitä olla voi, se on elämän ja kuoleman liittolainen. Maapallo ja tietenkin koko ihmiskunta ovat käyneet läpi luonnonkatastrofin, jonka seurauksena myrskyt ovat moukaroineet mantereita ja siirtäneet rantaviivaa, öljy on kulunut loppuun ja ihmiset paenneet niille seuduille, jotka ovat vielä asuttavia. Koska vesivarannot ovat huvenneet, säännöstellään vettä Skandinavian Unionin diktatuurin ikeen alla. Teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat kuitenkin kertovat menneistä ajoista ja niistä Noria haluaa kaiken vaarankin uhalla saada selvää.

Teoksen scifi- ja fantasiaromaanikilpailun voittanut Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja (2012) kiinnitti huomioni heti Teoksen kevätkuvastoa selaillessani. Häpeäkseni ja omaksi kirjalliseksi häviökseni tunnustan, etten ole suuri scifin tai fantasian ystävä, mutta pidän dystopioista jonkin verran ja nykyisen Kuusamon alueelle ilmeisesti sijoittuvana teoksena Teemestarin kirja tuntui heti alkusivuilaan lähtien raikkaalta ja sopivalla tavalla älykkäältä.

Itärannan luoma kuva tulevaisuuden maailmasta hämmentää ja tuntuu kuitenkin uskottavalta. Muovihaudalta löytyneet vanhat TDK-nauhat ovat miltei pyhän kaltaisia ihmeitä, matkanteko Kiinaan kestää viikkoja ja naisten rooli on osin kuin paluuta vanhaan aikaan; esimerkiksi sotilaat ovat hyvin miehisiä, kun taas kylän itkijänaiset kantavat mukanaan samaa tärkeää roolia kuin vanhassa Karjalassa kantaen kasvoillaan surun vuorovettä. Toisaalta ehkä näin kuuluukin olla. Norian tarinassa maailma on monessa suhteessa meidän nykytodellisuutta arkaaisempi ja pelokkaampi. Ja juuri Noria on se, joka ensimmäisenä naispuolisena teemestarina on ikivanhan tradition ja vesioikeuksien puolustaja, uranuurtajanainen. Hän kantaa mukanaan pelkoja ja rohkeutta, elää sekä mennyttä että tulevaa: Sillä muistoilla on oma muotonsa, eikä se ole aina sama kuin elämän:

Mutta tuo elämäni päivä on asettunut muiston muotoon, ja se on ainoa muoto, jossa voin sitä katsoa. Sen tosi, muuttumaton olemus ei ole enää ulottuvillani.
Muistan, miten puin teemestarin asun päälleni. Se tuntui uutuudenjäykältä ylläni.
Muistan, miten kiinnitin hiukseni taakse suurella neulalla. Ne olivat pitkien suortuvien väliin tarttuneesta kosteudesta raskaat.
En muista, miten kävelin teemajalle, mutta minun on täytynyt tehdä niin. Ei ollut mitään muuta paikkaa, minne olisin voinut mennä.

Turhaan en Itärannan kirjaan tarttunut eivätkä jo Teoksen kevätkatalogista mieleeni singahtaneet ennakko-odotukset olleet vääriä. Teemestarin kirja on hyvä romaani. Esikoiseksi se on suorastaan huikean hyvä. Dramaturginakin toiminut Itäranta on kokenut kirjoittaja, mikä näkyy niin hänen romaaninsa ehyytenä kuin siinä, että hänen tekstinsä on sekä puhuttelevaa että nautittavaa. Ennen kaikkea se on kaunista. Itäranta osaa viipyillä ja luoda rauhallisuuden ilmapiirin, mutta hän osaa kuvata myös pelottavia ja surullisia asioita siten, että ainakin minä aloin myötäelää Norian kanssa voimakkaasti ja paikoin henkeäni pidätellen. Pientä tyhjäkäyntiä tai liiallista viipyilyä on paikoin niin luontoon veteen, muistoihin kuin kuolemaankin liittyvissä kuvailuissa, mutta toisaalta juuri tuo viipyilevyys luo osaltaan sitä rauhallisuuden ilmapiiriä, joka tekee Teemestarin kirjasta niin miellyttävän lukea.

Teemestarin kirja on monin osin virkistävää luettavaa. Jos haen kirjasta jotain heikkoa, niin henkilöhahmoista osa jää ehkä turhankin vieraaksi tai tyyppeinä ennalta-arvattaviksi ja jotkut luonnontieteelliset seikat ihmetyttävät, mutta kokonaisuudessaan Itärannan romaani on niin vahva, etten tällä kertaa halua takertua pikkuseikkoihin, sillä pidin kirjasta tavattomasti. Pidin muun muassa siitä, ettei dystopia tarkoita kyborgien valtakuntaa tai minkäänlaista teknologian ylivaltaa -  saati sitten intergalaksista matkustelua sinne sun tänne. Ruoka ei tule pillereistä, vaan torilta tai omista marjapensaista. Maailma ei ole välttämättä kehittynyt teknologisesti tai jos onkin, niin ekologisempaan suuntaan, osin toki ympäristökatastrofin saneleman pakon edessä. Ympäristötuho tekee kirjasta myös tärkeän. Sitä lukiessa muistaa olla kiitollinen siitä, että voin esimerkiksi itse keittää teeni puhtaaseen veteen, tuhlatava vettä lämpimässä suihkussa tai pyörittää jopa puolityhjää pesukoneellista pyykkiä.

Tulevaisuudenkuvitelmat kohtaavat ikiaikaisen teetradition ja ympäristötuhon kokenut maailma luottaa junaliikenteeseen, ihmiset vain eivät voi luotta toisiinsa samalla tavalla kuin ehkä entismaailmassa oli tehty. Lumi on pelkkää historiaa ja Kuusamon korkeudella kasvaa kirsikkapuita, mutta tunturiluonto on edelleen raikas ja ehkä tärkeämpi voimavarojen paikka kuin koskaan aikaisemmin. Tämän menneen ja tulevan, ikiaikaisen ja kovin vieraan, Itäranta taitavana kertoja sitoo onnistuneesti yhteen.

Kirjavuoden ollessa vasta alussa on vaikeaa ja suorastaan vaarallista alkaa povata palkintoehdokkuuksia tai julistaa kirjavuoden parhaita teoksia. Sen voin kuitenkin sanoa, että en olisi lainkaan ihmeissäni, jos Teemestarin kirja mainittaisiin vuoden lopulla useissakin ehdokkuusveikkauksissa. Itärannan romaani on kaunis ja vahva. Se luo pelottavan, mutta täysin mahdollisen vision tulevaisuudesta kantaen kuitenkin mukanaan ikiaikaisuuden sävyjä. Tästä syntyy ehjä romaani, joka ajatteluttaa sekä kertoo tärkeää viestiä siitä, ettei kaiken elämän perusedellytyksenä oleva vesi ole välttämättä itsestäänselvyys edes täällä tuhansien järvien maassa.

****½

Teemestarin kirjan on lukenut myös Johnny. Helsingin Sanomissa ilmestyi tänään Toni Jerrmanin arvio kirjasta.

Kirjakuulumisia: Teoksen Teemestari sekä ilta Tammitalossa

Haaveissani lumi hehkui himmeää, valkoista valoa, kuin miljardit roihukärpäset olisivat pudottaneet siipensä ja maa olisi peittynyt niihin. Pimeys muuttui mielessäni läpikuultavammaksi ja kevyemmäksi kantaa, kun kuvittelin sen lumen hopeanvalkoista hohdetta vasten, ja ikävöin entismaailmaa, jota en ollut koskaan tuntenut. Kuvittelin vedenvalkeat taivaalle kuulaan lumen ylle, ja toisinaan menneet talvet kipinöivät unissani kesääkin kirkkaampina.

Kaunista, eikö vaan? Tuon tekstinäytteen ja hieman enemmänkin kuulin eilen Senaatintorin laidalla sijaitsevassa ravintola Sunnissa, jossa pidettiin Teoksen esikoiskirjailijan Emmi Itärantan tiedotustilaisuus. Englantilaishenkisen teehetken aikana kuulimme muun muassa Leena Krohnin ja Johanna Sinisalon mietteitä kirjallisuudesta, scifin ja fantasian - syystäkin! - vaikeasta lokeroitavuudesta ja pitkästä historiasta sekä ennen kaikkea pääsimme tutustumaan Itärannan romaaniin Teemestarin kirja.

Minä kiinnostuin Teemestarin kirjasta heti silloin, kun sain käsiini Teoksen uutuusluettelon. En ole suuri dystopioiden ystävä (Margaret Atwoodin jotkut teokset tekevät poikkeuksen), mutta olen aina ollut sitä mieltä, että hyvä kirjallisuus ylittää monet genrelajit ja sellaisen kuvan sain nytkin. Teemestarin kirja kertoo ajasta jossain kaukana tulevaisuudessa. Maapallo ja tietenkin koko ihmiskunta ovat käyneet läpi jonkinlaisen luonnonkatastrofin, jonka seurauksena vesivarannot ovat huvenneet ja vettä säännöstellään diktatuurin ikeen alla. Teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat kuitenkin kertovat menneistä ajoista. Noria on teemestarien sukua ja tulee hänen aikansa ottaa vastaan teemestarin arvo sekä samalla siihen kuuluvat salaisuudet. Teemestarien kirjaa luonnehditaan pelottavaksi ja uskottavaksi kuvaukseksi mahdollisesta tulevaisuudestamme sekä samalla kielellisesti kuulaaksi ja tarkaksi.

Aloittelin kirjaa eilen bussissa ja ihastuin. Tarina vie mukanaan, kieli on erinomaista ja tunnelma kiehtova. Tulen siis kirjoittamaan Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta blogiarvion sitten aikanaan, mutta nyt haluan vielä tunnelmoida lumisessa Helsingissä. Ravintola Sunnin ikkunoista oli nimittäin upeat näkymät kohti talvista Tuomiokirkkoa:

Teemestarin kirjaa koskevasta tiedotustilaisuudesta minun sekä muutaman muun kirjabloggajaystävän tie vei kohti Tammitaloa, jossa pääsimme mukaan Tammen tilaisuuteen. Hyvää, kotimaista ruokaa nautittuamme mukava ilta vierähti kuin siivillä kirjoja katsellen ja tuttuja kirjailijoita bongaillen.

Tammen kevät lupailee taas kerran erinomaista kirjallisuutta. Lempeästi huvittuneena huomasin tämän tammikuuni olleen melko tammipainotteinen, sillä olen ehtinyt lukea Tammen kevätkirjoista jo kolme: Emma Donoghuen mukaansatempaavan lukuromaanin Huoneen, Haruki Murakamin minulle parhautta edustavan Norwegian Woodin sekä Johan Bargumin taidokkaan Syyspurjehduksen. Ja ei, tammipainotteisuuteni ei ole mitenkään kirjablogillisesti järjestetty juttu, vaan minua kaikkein eniten kiinnostaneet Tammen kirjat vaan sattuivat ilmestymään juuri heti vuoden alussa.

Toki - tai tietenkin - Tammella on paljon, paljon muutakin kiinnostavaa kevätohjelmassaan. Sinisen linnan kirjaston Maria esimerkiksi kirjoitti Merete Mazzarellan Ainoista todellisista asioista, jonka haluan jossain vaiheessa lukea. Anni M taas on englanninkielellä lukenut huhtikuussa suomeksi ilmestyvän Jennifer Eganin Aika suuren hämäyksen, joka sekin vaikuttaa raikkaalta ja kiehtovalta. Ja onhan Tammen valikoimassa ilmestymässä vaikka mitä muutakin, muun muassa lukuisa määrä dekkareita, ihania lastenkirjoja sekä Kinuskikissana tunnetun Sini Visan leivontakirja.

Tänään aamulla kotona katselin kirjahyllyämme. Monissa blogeissa on aina ajoittain ollut puolittain leikkimielistä "kisaa" siitä, onko  itse kukin bloggaaja enemmän Otavan Sinisen vaiko Tammen Keltaisen ystävä. Minä kiinnostun yleensä välittömästi kummankin laatukirjaston tarjonnasta. Sinisestä voisin lukea varmaan minkä tahansa teoksen, valikoimaltaan suuremmassa Keltaisessa on tietenkin teoksia moneen makuun, mutta niin vain on, että meillä kotona alkaa Keltaista olla kapea kirjavitriini täynnä.

Kiitos Teokselle ja Tammelle sekä blogikollegoille torstai-iltapäivän ja illan mukavasta kirjatunnelmasta! Jokaiselle blogini lukijalle ihanaa viikonloppua. Meillä taitaakin nyt perjantaina olla kunnon karkkipäivä, sillä kun minä pääsin kirjatapahtumiin, pääsi eskari-ikäinen esikoiseni oikealle unelmaretkelle Fazerin karkkitehtaalle ja tuomisina kotiin oli tietenkin karkkia Panttereista Susu-paloihin sekä hedelmäkarkkeihin. Oli kassissa hieman leipääkin, ettei ilta mene ihan sokerihumalassa. :)

David Safier: Huono karma

David Safier: Huono karma
Kustantaja: Bazar 2011
Alkuteos: Mieses karma 2007
Suomentanut: Tiina Hakala
Ulkomainen romaani, Saksa
Sivuja: 280


"Tämä ei ole painajaista."
"Onko tämä hallusinaatiota?"
"Ei hallusinaatiotakaan."
"Mitä tämä sitten on?" minä kysyin ja arvasin jo, etten pitäisi vastauksesta.
"Tämä on sinun uusi elämäsi."
Silloin hennot koipeni alkoivat tutista, ja tuntosarveni heilahtelivat järkytyksestä.

Kim Lange, eräs Saksan merkittävimmistä ja kuuluisimmista televisiotoimittajista on oikea uratykki. Hienoissa muotiluomuksissaan hän on tottunut alansa arvostetuimpien palkintojen tulvaan, hänellä on runsaasti alaisia joille kiukutella sekä taidokas rakastajakin. Vain kotiarki ei aivan suju Kimin avioliiton rakoillessa: Kimin mies Alex on pariskunnan viisivuotiaalle tyttärelle Lillylle rakastava ja läheinen vanhempi, mitä Kim ei ole koskaan osannut olla. Kimin nousujohteinen ura ja koko elämä katkeaa, kun hän jää venäläisestä avaruusaluksesta pudonneen lavuaarin alle ja kuolee. Tästä alkaa Kimin uusi elämä, ja toinen, kolmas, neljäs ja niin edelleen.

David Safierin romaanin Huonon karman (2007/2011) keskeisidea pyörii sielunvaelluksen humoristisessa kuvailussa. Kuoleman jälkeen Kimille ilmestyvä buddhalainen muurahainen osoittaa, ettei Kim ole elänyt kovin hyvää elämää. Täten hänen on määrä elää työläismuurahaisen kehossa ja pyrkiä hyvyydellä saavuttamaan eräänlaisen inkarnaatio-opin seuraava ja sitä seuraava pykälä hyvää karmaa hankkimalla. Kim alkaa kaivata paitsi ihmiskehoaan, myös perhettään ja päättää aloittaa määrätietoisen hyvän kilvoittelun. Sielunvaellusseurakseen Kim saa kuuluisan Casanovan, joka tavoilleen uskollisena on elänyt muurahaisena jo satojen elämien ajan. Kuinka Kim onnistuu hyvän karman keräämisessä? Onko hänen enää koskaan mahdollista tehdä sovinto perheensä kanssa?

Huonon karman idea on erinomainen: kuolemansa jälkeen hyvää karmaa keräävän entisen uratykin sekä muurahaisenakin hieman elostelevan Casanovan yhteinen sielunvaellus lupaa hervottoman hauskaa seikkailua, joten odotin lukevani mainion välipalakirjan, joka ilahduttaa hieman absurdilla aihepiirillään. 

Minä näin valon.
Se muuttui yhä kirkkaammaksi.
Se oli ihmeen kaunis.
Se ympäröi minut.

Arvasin kuitenkin, että valo jättäisi minut jälleen. Ponnistin kaikki voimani, etten olisi antautunut syleilemään sitä. Sulauduin siihen. En halunnut kokea enää uudelleen samanlaista pettymystä.

Lunastiko Huono karma sitten lupauksensa? Minun kohdallani niin ei valitettavasti käynyt. Kirjan kaksi suurinta ongelmaa ovat vitsin venyminen sekä stereotyyppisyys. Ok, aina uudelleen ja uudelleen kuollessaan Kim näkee valon muuttuu muurahaiseksi, sitten hamsteriksi (vai marsuko se oli?), välillä kastemadoksi, sitten lehmäksi, koiraksi ja niin edelleen. Hyvän tai huonon karman aikaansaamat lukuisat uudelleensyntymät eivät tuo mitään uutta tarinaan, jossa monessa kehossa vain käväistään. Olisin ihan mielelläni voinut lukea hieman enemmän vaikkapa Kimin elämästä kastematona, sillä kaksineuvoisuus olisi voinut tuoda omaa, hieman rohkeampaa huumoria nyt hyvin konventionaaliseen romaaniin. Stereotyyppinen Huono karma on melkein kaikessa: uranainen Kim on kylmä nainen, joka ei osaa olla perheensä kanssa. Kun hän kuolee, täytyy hänen hankkia hyvää karmaa ja pyrkiä hyväksi, äidilliseksi naiseksi. Safierin naiskuva ärsytti minua ehkä kaikkein eniten. Menestyvät ihmiset ovat pinnallisia, ulkonäkökeskeisiä laatuviinien juojia. Työttömät ja duunarit sen sijaan elävät tietenkin ikävässä läävässä betonilähiössä ja voivat lihavana ruhona syödä havaijipitsaa vaaleanpunaisissa alushousuissaan. Minun on pakko sanoa, että kirjan hauskaksi naamioitu asenteellisuus - suuntaan tai toiseen - sai minut kiehumaan. Ihmiset eivät ole noin yksioikoisia, eivät toivottavasti edes humoristisiksi tarkoitetuissa romaaneissa. Romaanin parasta antia onkin tavoilleen uskollinen Casanova, joka on muurahaisen kehossa säälittävä ja kuitenkin ihailtavan itsevarma.

Onko Huonossa karmassa sitten mitään hyvää? Mitään sellaista, joka miellyttäisi minua? Erinomaisen ideansa lisäksi kirja on ärsyttävistä piirteistään huolimatta paikoin aidosti hauska. Se tuo hymyn huulille ja kirjaa bussissa lukiessani taisin nauraa ääneen. Safierin kerronta rullaa mainiosti, se ei pysähdy, ei kikkaile, vaan kertoo yhden naisen sekä kuuluisan Casanovan sielunvaelluksesta siihen malliin, että kyseessä on selvä page turner. Ja vaikka Kim on kaikkea muuta kuin miellyttävä nainen, tulee hänen pyrkimyksiään kohti parempaa karmaa seurattua lämmöllä. Hyvänen aika sentään, minähän ihan kiinnyin Kimiin. Jokainen ansaitsee oikeaa rakkautta ja huolenpitoa, elipä sitten ihmisenä tai eläimenä, eikö vaan?

Suosittelen Huonoa karmaa kaikille niille, jotka kaipaavat kevyttä lukemista, mutta haluavat karttaa kaikken tavanomaisimpia chicklit- tai huumoriteoksia. Vaikken itse kirjalle lämmennyt, tuo Safierin mainio tarina energiaa ja lämpöä vaikkapa sydäntalven päiviin. Niin - ja kirjan kansi on tietenkin kerrassaan riemastuttava.


**½ (tämä tällaisena itseni kanssa käymieni neuvottelujen jälkeisenä tasapainottavana arvosanana, pidin kirjasta kahden tähden verran, mutta omaperäisyydestään ja paikoin aidosta hauskuudestaan kirja ansaitsisi kolmekin tähteä. Tämä osuu juuri siihen puoliväliin.)

Monet ovat pitäneet Huonosta karmasta minua enemmän. Kirjan lukeneet myös Mari A., Susa, anni. M., Maija, Kata sekä Norkku.
Kirjalla nappaan myös pisteen Ikkunat auki Eurooppaan-haasteessa.

Jos minä saisin valita ja Big, big dreams

Jos minä saisin valita
- Koko perheeni saisi elää pitkän ja onnellisen elämän
 - Minulla olisi lukuaikaa monta tuntia päivässä
- Osaisin laulaa nuotilleen
- Syöpään keksittäisiin parannus
- Suomalainen kirjastojärjestelmä leviäisi maailman kaikkiin maihin
- Ikkunat puhdistuisivat itsestään
- Kaikki ruoka olisi eettisesti tuotettua
- Lumi olisi aina kevyttä pakkaslunta
- Pääsisin joka vuosi Lontooseen
- Meillä olisi lautalattiat
- Ilkeydelle ei olisi sijaa
- En olisi niin kiukuttelevainen kuin olen
- Seuraava presidentti edustaisi vihreitä arvoja
- Maailma olisi oikeudenmukaisempi
- En tuhlaisi aikaani niin huonoihin kirjoihin kuin tänään (aina ei kirjallinen ennakkoaavistus osu kohdilleen)
- Jääkaapissa olisi aina Rieslingiä
- Päässäni ei aina soisi kananmunia, kananmunia silloin kun kuulen Silja Linen mainoslaulun
- Päiväkodeissa olisi kuukausittainen Astrid Lindgren-teemapäivä

Edit. Tuo kananmunia, kananmunia-juttu sai aikaan kyseleviä kommentteja, joten selitän asiaa hieman tuolla kommenttilaatikossa. :)

Big, big dreams: Jos minulla olisi kaikki raha maailmassa
- Olisi kaikkialla maailmassa hyvinvointia ilman tuloeroja, itse kutakin kulttuuria kunnioittaen
(Hmm, tuohon vastaukseen taitaa sisältyäkin kaikki, koska mitä muuta voisi toivoa?)
- Maksaisin tietenkin talomme lainan pois ja eläisin velatonta elämää
- Matkustelisin enemmän
- Huolehtisin kaikkien läheisteni aineellisesta hyvinvoinnista
- Takaisin kirjastoille enemmän määrärahoja

Jos minä saisin valita-haasteen sain Helmi-Maaria Pisaralta. Big, big dreamsilla minua taas muisti Minttuli, jonka koira kuvittaa tätä haastevastausta (terveisiä, äiti!). Toivon, että haasteen nappaavat mukaansa kaikki ne, jotka haluaisivat tehdä kaikkivoipia valintoja.

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Johan Bargum: Syyspurjehdus
Kustantaja: Tammi 2012
Alkuteos: Seglats i september 2011
Käsikirjoituksesta suomentanut: Marja Kyrö
Kotimainen romaani
Sivuja: 120

Kirjoitan tätä, koska olen ymmälläni ja minua suoraan sanoen hiukan pelottaa. Purjehdusmatkaan liittyy jotain outoa. Totta kai hänen puhelunsa yllätti. Olimme keskustelleet viimeksi kaksikymmentä vuotta sitten. Liikeasioista, minä olin siihen aikaan hänen asiakkaansa. Keskustelu oli ollut epämiellyttävä ja johtanut siihen, että minä vaihdoin pankkia heti kun pystyin. Sen jälkeen olin nähnyt hänet vain jonkun kerran ja nyökännyt kaukaa niin kuin ihmiselle, jonka tuntee mutta jonka kanssa ei halua jutella. Miksi hän soitti minulle? Sen ymmärrän, että kernaastihan sitä tekee vielä pienen syyspurjehduksen, ennen kuin tyhjentää veneen ja panee sen talviteloille, niin olisin tehnyt mielelläni itsekin, jos minulla olisi ollut aikaa. Mutta miksi hän halusi juuri minut gastiksi?

Entiset liike- ja rakkauselämän kilpakumppanukset Harald ja Olof lähtevät purjehtimaan viimeisen kerran ennen talven tuloa. Koko yhteisen purjehduksen idea tuntuu vieraalta: syöpäsairas Harald ja liikemies Olof ovat kaukana ystävyksistä ja toisen esittämä purjehduspyyntö tuntuu oudolta. Miehet lähtevät kuitenkin merelle Olofin Alkyone-veneellä, osin menneitä asioita selvittääkseen ja saadakseen rauhan niiden suhteen. Kirjan takakansi kertoo enemmän, mutta itse paljastan nyt vain, että purjehdusmatkan aikana toinen on käyttänyt vanhaa asetta ja ainoastaan toinen miehistä palaa takaisin maihin kohtalokkaalta purjehdukselta. Onko kyseessä itsemurha, tappo vai murha? Ja auttaako vastauksen löytäminen mitään silloin, kun menneisyys ei lähde pois ihmisestä?

Hienolla Syyskesällään minua suuresti ihastuttaneen Johan Bargumin tuore romaani Syyspurjehdus (2011/2012) ei alkuasetelmastaan huolimatta ole dekkari. Syyspurjehdus on Olofin ja Haraldin vuorovedoin kertoma tarina, jota toinen kertoo poliiseille, toinen jälkeensä jättämässä kirjoituksessaan. Miesten yhteenkietotuvan tarinan keskiössä ovat uskonto ja uskonnottomuus, taikauskoiset tavat, sairaus, nykyhetki ja lamavuodet, Helsinki sekä vuodenaikojen mukaan vaihtuva meriluonto. Antiikin kauniit myytit Alkyonesta ja Benerikestä kertovat miestenkin elämään kytkeytyviä tarinoitaan edesmennyttä miestään mereen seuranneesta kuningattaresta sekä hiuksensa uhranneesta naisesta. Ja kaiken, aivan kaiken, keskellä on liikenneonnettomuudessa aiemmin menehtynyt Elin, molempien miesten rakkauden kohde.

Moottorivene irtosi laiturista lähirannasta ja suuntasi hitaasti kohti soutustadionia. Sitten Elin ilmestyi yhtäkkiä turistibussin takaa. Hänellä oli kirkkaankeltainen öljykangasasu. Huppu niin kireällä, että vain silmät ja nenänpää näkyivät.
- Jaaha, sinäkö taas, hän sanoi, - mikä sattuma.
- Tulin kuuntelemaan urkupillejä.
Hänen silmänsä hymyilivät.
- Yksinäinen mies, joka ei ole kovin hyvä valehtelemaan.

Syyspurjehdus on pinnaltaan rauhallinen, mutta aaltojensa alla kuohuva kirja. Bargum kirjoittaa pienieleisesti, mutta välittää romaanissaan moniulotteisen tarinan. Syyspurjehdus on toki mustasukkaisuusdraama, mutta vain alkuasetelmansa puolesta. Olofin ja Haraldin kertomukset paljastavat, miten arkitodellisuuden ankeus, menetty tai saavutettu rakkaus sekä pienten asioiden kauneus ovat kaikki osiensa summia: koko elämää määräävä katolilaisuus sekoittuu taikauskoisiin tapoihin, lama-aika näyttää niin menestyjien kuin epäonnistujien kasvot, merkittävien kohtaamisen aikana juodaan punaviiniä tai teetä ja syödään berliininmunkkeja, kaikkein ratkaisevampana ajankohtana Venus on vain pieni valkoinen pilkku lounaassa eivätkä rantakivet välitä onko joku ihminen olemassa vaiko ei. Tätä kaikkea Bargum kuvailee hienosti, en voi kuin ihailla sitä, kuinka hänen onnistuu ilmaista niin paljon niin tiiviisti.

Bargumin romaani on kirja, joka varmasti kestää useammankin lukukerran. Itse asiassa tuntuu, ettei yksi ainoa lukukerta riitä, vaan teos tarvitsee oman aikansa. Tätä ei kannata kuitenkaan säikähtää, sillä Bargumin teksti on nautittavaa ja soljuvaa luettavaa sellaisenaankin, se ei ole tajunnanvirtaista, vaan tiivistä ja kaunista kuvausta ihmisistä pelkojensa äärellä. Uudelleenluenta kuitenkin avaisi varmasti monia merkityksiä Haraldin, Olofin sekä Elinin - suosikkihahmoni - tarinan takana. Romaanin henkilöhahmot ovat ylipäätään tyylikkäästi rakennettuja, ehkä hienoiseen etäisyyteen saakka, mutta heidän sisimmät tuntonsa tulevat liki sitä mukaa, kun aikatasosta toiseen liikkuva tarina etenee. Etenkin Elinin on pakkokin jäädä hieman kaukaiseksi, sillä hän on nainen, joka elää vain muistoissa.

Syyspurjehdus on hieno pieni kirja, jonka pienuus on kuitenkin vain romaanin koossa. Bargumin tiivis kerronta pitää sisällään monisyisen tarinan, johon ei ole - eikä kuulukaan olla - yksiselitteistä vastausta tai ratkaisua. Olof, Harald ja Elin ovat ihmisiä, joiden kaikkia toimia ei tarvitse hyväksyä, mutta joista suuren osan voi ymmärtää. Synkkyyteen saakka melankolinen, kauneudessaan ja kuulaudessan väkeä Syyspurjehdus on kirja, jonka tiedän lukevani uudelleen vielä monta kertaa.

****+

Syyspurjehduksella ovat olleet myös Maria sekä Leena Lumi.

Gunnar Mattsson: Prinsessa

Gunnar Mattsson: Prinsessa
Kustantaja: Wsoy 1966
Alkuteos: Prinsessan 1965
Suomennos: Mikko Kilpi
Kotimainen omaelämäkerrallinen romaani
Sivuja: 196


Olen usein halunnut yrittää kuvata suomalaista sisua, joka ilmenee niin monin tavoin. Tämä on minun ensimmäinen kunnollinen yritykseni.
Tämä on samalla reportaasi suomalaistytöstä. Hän itse tahtoi minun kertovan mitä hänelle on tapahtunut. Hän sanoi, että se auttaisi monia sairaita, ja hän tietää mistä puhuu.

Rakkaustarina, sairauskertomus, aikalaiskuvaus 1960-luvun kirjailijaelämästä sekä Kalliosta. Suomenruotsalaisen Gunnar Mattssonin omaelämäkerrallinen teos Prinsessa (1965) oli ilmeisesti oman aikansa hittikirja, joka käännettiin kolmellekymmenelle kielelle ja jonka kirjoittaja oli naistenlehtien vakiohaastateltava, mies joka omien sanojensa mukaan sai kosiokirjeitä sadoilta naisilta, ei kieltäytynyt alkoholista ja joka osasi nauttia suosiostaan. Romaanissaan Prinsessa Mattsson kuvaa avioliittoon yltävää rakastumistaan naiseen, prinsessaan, joka sairastaa laajalle levinnyttä hodgkinin tautia. Hullaantuminen on vahvaa ja prinsessa oksentelevainen, mutta kaikkia ennusteita uhmaten pariskunta alkaa odottaa lasta.

Prinsessa on minulle eräänlainen nostalgiakirja. En toki ollut vielä syntynyt tai edes vanhempieni haaveissa kirjan ilmestymisaikaan, mutta 1990-luvun alkuvuosina lukioikäisenä kirjaa luki moni ystäväni ja itsekin lumouduin kirjasta silloin. Tässä blogiarviossani pohdinkin toki itse kirjaa, mutta peilaan hieman omaa lukukokemustani tyyliin "20 vuotta - silloin ja nyt". Millainen on aikaisemmin rakastamani kirja, jonka henkilöistä kukaan ei Mattssonin mukaan ole mielikuvituksen tuotetta, vaan kaikki yhtäläisyydet nykyisin elävien henkilöiden kanssa ovat tahallisia? Miten miltei unohtunut hulluudessaan suloinen rakkaustarina vetoaa kaltaiseeni aavistuksen kyyniseen nykylukijaan?

Hän nousi ja meni keittiöön. Hän otti muutamia keksejä ja vähän voita ja marmelaadia. Mutta kun hän levitti voita ja marmelaadia keksille, tuli eräästä makkaraviipaleita sisältävästä paketista haju hänen nenäänsä ja niin hän viskasi keksinsä ja voinsa ja marmelaadinsa likaämpäriin ja palasi huoneenseensa ja vuoteelleen.
- Tahdon olla terve, terve, terve, hän huohotti. - Tahdon saada lapsen ja olla terve ja onnellinen ja JOTAKIN.
Ja niin hän jälleen makasi siinä vuotellaan sammuneena. Hän miltei torkahti ja silloin hän näki taas nuo silmät. Silmät jotka loistivat ja leijuivat.

Ensimmäisellä lukukerralla liki kaksikymmentä vuotta sitten luin Prinsessan ahmien. Ihastuin kirjan raikkauteen, liikutuin sen koskettavuudesta ja ennen kaikkea olin itsekin vastarakastuneena ihmeissäni Mattssonin ja prinsessan välisestä rakkaudesta. Miten nuori ja suosittu kirjailija jaksoi palvoa naista, joka oksenteli, raapi itseään sekä hautoi itsemurhaa? Miten Mattsson vaan osti makeita tikkareita rakkaalleen, ihaili tämän upeita korvakoruja ja ennen kaikkea kirjailijana kiintyi naiseen, jonka pienen kirjahyllyn harvoja romaaneja olivat Netta Muskettin teokset? Nyt toisella lukukerralla kirja avautui toisin. Prinsessa oli Mattssonille paitsi hullaantumisen ja aidon rakkaudenkin kohde, myös haaste. Mattsson kuvailee muita naissuhteitaan, joita on runsaasti, jonoksi saakka. Prinsessa ei sairautensa vuoksi ole helposti saatavissa, minkä vuoksi Mattsson kiinnostuu vain hänestä. Minulle tästä tuli tällä lukukerralla aavistuksen kiusaantunut olo: ei kai Mattsson vain ollut aikansa en-nyt-sano-kuka-kirjallisuusmies, joka kirjoitti sairaasta puolisostaan?

Onneksi Mattssonin romaani kertoo loppujen lopuksi enemmän Mattsonista itsesään kuin prinsessasta. Prinsessa, olkootkin kirjailijan vaimo ja tulevan lapsen äiti, on sairaudessaankin hieman etäinen. Mattsson purkaa kirjassaan nuoren, 26-vuotiaan, miehen tuntoja naisen sairauden äärellä. Sairaskuvauksena Prinsessa onkin hyvä. Se välittää autenttisen oloisen, melkein raporttimaisenkin kuvan syövän rumuudesta sekä ihmeellisen potilaan taistelutahdosta ja sisäisestä voimasta. Raporttimaisuus johtuu varmasti osin Mattssonin omasta urasta paitsi kirjailijana, myös sanomalehtitoimittajana.

Prinsessa kosketti minua nuorempana, mutta nyt koko tarina jäi hivenen etäiseksi. Kaunokirjana teos ei ole kovin vahva. On kuin Mattsson katsoisi kaikkea kaukaa, mikä toisaalta tuo romaaniin tietynlaista raikkautta. Ehkei syöpäkertomusta voisi lukeakaan, jos kaikki tulisi iholle saakka. Kirjailijaelämänkuvauksena Prinsessa on vähintäänkin mielenkiintoinen, miltei romanttinen: Mattsson istuu kotona kirjoittamassa muutaman pakinan, lukee sen jälkeen kirjaa klubilla je menee ravintolaan - juomaan koskenkorvaa ja istumaan tyttöjen keskelle. Myös teoksen ajankuva jaksoi viehättää edelleen: naisten ja miesten käyttäytymiskoodisto, oman aikansa Kallio raitiovaunuineen ja kävelyineen, kauppahalli ja salmiakkimakeiset tuovat omaan valoaan kertomukseen.

Niin, mitä jäi mieleen tällä kertaa? Edelleen varsin onnistunut rakkaustarina, rehellisen oloinen, mutta etäinen romaani. Prinsessa ei ole uniikki kirja enkä ollut järin ihastunut Mattssonin kirjoitustyyliin, mutta teoksen raikkaudessa on edelleen jotain poikkeuksellista. Tuo raikkaus yhdistettunä jossain machon ja pehmon 60-lukulaisen miehen mielenmaisemaan teki Prinsessasta lukemisen arvoisen tälläkin kertaa. Usko kaiken parantavaan rakkauteen on ihmeitä tekevä voima. Mattssonin prinsessaan kiintyy etäisyydestään huolimatta myös henkilönä: halusin ihan ulkokirjallisesti ottaa hänestä selvää. Nyt tiedänkin, että prinsessa on pakostakin ollut ihmeellinen nainen, sillä hän meni myöhemmin naimisiin norjalaisen Ola Tungesvikin kanssa. Myös Tungesvik kirjoitti prinsessasta kirjan.

Mutta hän sanoi; "Lupaa, että et koskaan rakasta minua". Ja se oli liian paljon pyydetty.

*** (koskettavuutensa, intensiivisyytensä sekä mielenkiintonsa vuoksi enemmänkin, kaunokirjana kuitenkin nämä kolme tähteä)

Luetko tunteella, analysoiden, itkien, nauraen, unohtaen?

Otsikko sen kysyykin: millainen lukija olet tunnetasolla? Kysymys tuli mieleeni, kun Haruki Murakamin ihanaa (adjektiivi, jota en muuten kumma kyllä käyttänyt kertaakaan kirjaa käsittelevässä blogitekstissäni ;) Norwgian Woodia koskevassa arviossani mainitsin, etten juuri koskaan itke kirjoja lukiessani. Tästä sukeutui pienimuotoinen keskustelu lukemisen aikana ilmenevistä tunteista ja aihe alkoi kiinnostaa minua niin, että haluan tehdä siitä ihan oman postauksensa.

Siispä sana on vapaa! Miten luet? Heittäydytkö täysillä tarinaan, tekstiin tai tunnelmaan? Nauratko, itketkö tai pelkäätkö lukiessasi? Tunnetko merituulen, maistatko mummon mansikkahillon tai haistatko synkän metsikön kalmanhajun? Tai luetko ehkä "punakynän kanssa", kaikkea analysoiden? Häiritseekö huono suomennos, hyppäävätkö väärät sijamuodot esiin rivien välistä? Koetatko miettiä mahdollisia piilomerkityksiä yksinkertaisessakin tekstissä? Ovatko kirjat mukavaa ajanvietettä, kenties jopa eräänlainen kertakäyttöhyödyke, jonka jälkeen voi huoletta siirtyä seuraavaan kirjaan ja käydä kohti uusia seikkailuja?

Kysymykseni ovat tietenkin yksinkertaistettuja, koska jokainen lukukokemus on varmasti erilainen ja itse kukin lukee eri kirjoja eri tavoin. Marian Keyesia, Milan Kunderaa ja Veikko Huovista ei yleensä lueta ihan samalla tavalla, mutta mistäs sitä tietää. Itse voisin sanoa olevani tunteikas lukija, joka kuitenkin aina jossain takaraivossaan analysoi lukemaansa ja suhteuttaa käsissään olevan kirjan paikkaa kaikkeen muuhun lukemaansa. Heittäydyn helposti kirjan tunnelmaan: esimerkiksi syksyiseen yöaikaan lukemani Sarah Watersin Vieras kartanossa sai minut jättämään valot eteiseen nukkumaan mennessäni; Bo Carpelanin Lehtiä syksyn arkistosta oli niin hieno, että tunsin pakahtuvani ja Elina Tiilikan Punaisen mekon päähenkilö sai minut ärsyyntymään ja tuntemaan myötähäpeää niin, että inhosin koko kirjaa.

Kulloinkin lukemani kirjan sisältö kuitenkin määrittää lukukokemustani. En aina heittäydy, en haluakaan heittäytyä. Olen parhaillaan lukemassa A.S. Byattin Lasten kirjaa, jota olen lukenut muiden kirjojen kanssa rinnakkain jo joulusta saakka. Byatt vaatii selvästi paljon aikaa ja hänen teoksensa kulttuuri- ja aatehistorialliset viittaukset saavat minut tarkastamaan asioita nettiensyklopedioista. Byattia ei voikaan lukea lukuromaanimaisesti, käsittääkseni jonkinlainen lukijan etäännyttäminen on ollut jopa kirjailijan omakin tarkoitus teosta kirjoittaessaan. Joskus taas aika lukea jotain kirjaa on väärä. Olisin voinut ehkä liikuttua Nadeem Aslamin Elävältä haudatuista tai ihastuneesti höpsähtää Dodie Smithin Linnanneidon lokikirjasta, jos olisin lukenut kirjat toisenlaisena aikana kuin mitä ne luin. Nyt nämä kaksi kirjaa jäivät muiden asioiden jalkoihin. Tai sitten olen vain ylikriittinen lukija joissakin asioissa ja liiaksi ladatut odotukset kääntyvät itseään vastaan. Se vain pitää hyväksyä eikä kaikkien kirjojen tarvitsekaan tarjota kokonaisvaltaisia elämyksiä. Ihan hyvä riittää usein mainiosti.

Vaikka olen ihan iloisesti tunteikkuuden ja analyyttisen rajamailla liikkuva lukija, on minua alkanut vaivata kirjallinen itkuttomuuteni. Muuten olen oikea itkupilli. Kyyneleet vierähtävät silmäkulmaani silloin, kun lentokone laskeutuu, kun kuulen hyvää musiikkia, kun elokuvateatterin mainokset alkavat, kun näen asuinalueeni papat, kaksi iäkästä miestä, kellontarkalla sauvakävelylenkillään. Minähän itken jopa Dallasin alkumusiikin aikana! Mutta kirjoja lukiessani en itke, paitsi tietenkin Norwegian Woodia.

Summa summarus: analyyttisyyskin voi olla - tai tietenkin on! - osa eheää lukukokemusta. Kyyneleet eivät ole tunteellisuuden mitta - eivätkä punakynä ja nessupaketti sulje toisiaan pois.

Mikä kirjat sai sinut itkemään tai nauramaan? Mikä kaivamaan punakynän esille? Vai onko olemassa kirja, joka sait sinut tekemään nuo kaikki? Ehkä olet aloittanut jo uuden kirjan ja unohtanut edellisen lukemasi teoksen kokonaan.

Kuvassa kämmenelläni istuva haltia ei ole meidän kotimme kirjatonttu, vaan mieheni saama itsetehty lahja italialaiselta ystävältämme, jonka saimme meille vieraaksemme viime viikonloppuna.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Haruki Murakami: Norwegian Wood
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2012
Alkuteos: Noruwei no mori 1987
Suomennos: Englanninkielisestä versiosta Aleksi Milonoff
Ulkomainen romaani, Japani
Sivuja: 426

Luin Naokon kirjeen uudestaan ja uudestaan, ja joka kerta minut täytti sama sietämätön suru, jota tunsin aina kun Naoko katsoi minua silmiin. En osannut käsitellä surua; minulla ei ollut paikkaa, mihin sijoittaa tai kätkeä se. Niin kuin ulkona puhaltava tuuli, suru oli muodotonta ja painotonta, eikä siihen voinut takertua. Maisema ympärilläni vain lipui ohitseni enkä saanut selvää, mitä minulle yritettiin sanoa.

Lentokoneen laskeutuessa Hampurin kentälle alkaa koneen kovaäänisistä kuulua instrumentaaliversio The Beatlesin kappaleesta Norwegian Wood. Muistattehan laulun: I once had a girl, or should I say, she once had me? Kappale vie Toru Watanaben takaisin vuoteen 1969, opiskelijaelämän sekä unenomaisen haikean ensirakkauden pariin. Torun mielessä liki parin vuosikymmenen takainen aika koostuu ystävyyden, seksin ja ennen kaikkea surun määrittämistä muistoista.

Haruki Murakamin läpimurtoteos Norwegian Wood (1987) on ikärajat ylittävä sukupolviromaani. Romaanin alussa Torun paras ystävä Kizuki tekee itsemurhan ja Kizukin tyttöystävä, ihana ja ihmeellinen Naoko kokee aikuiseksi kasvamisen vaikeaksi. Yliopiston aloittanut Toru keskittyy opiskeluunsa sekä ajelehtii yhden yön suhteesta toiseen Naokoa suuresti rakastaen. Hänen opiskelutoverinsa Midori on hauska, aistillinen nainen, joka kokee elokuvateatterissa yhdessä katsotut pornofilmitkin herttaisiksi, sillä niiden seksikohtaukset saavat koko yleisön nielaisemaan samanaikaisesti. Musiikillisesti lahjakas, jo ryppyiseksi käynyt Reiko osaa antaa hyviä neuvoja, vaikka kaipaa niitä itsekin.

Norwgian Wood kuljettaa lukijansa tokiolaisen opiskelijaelämän pariin niin luennoille kuin aamuviideltäkin juomiaan tarjoavien sakeautomaattien pariin. Se kertoo sekä musiikista ja kirjallisuudesta että runkkaamisesta ja sotkuisista lakanoista. Romaani kuvailee yhtä lailla japanilaista maaseutua peltoaukeineen, halkopinoineen ja seetrimetsineen kuin Midorin valmistamia hienostuneita kansailaisia ruokia; kuutamoöitä ja valkoviiniä kuin ihmisen ikuista läheisyydenkaipuuta. Ennen  kaikkea se kertoo haikealla tavalla elämästä, joka näyttäytyy erilaisena itse kullekin: toisilla se lipuu ohi, joistakin se loittonee kokonaan ja toiset ovat elämää täynnä.

"Mitä tapahtuu, kun avaa sydämensä?"
Reiko pani kätensä pöydällä ristiin tupakka yhä suunpielessään. Hän selvästi nautti tilanteesta. "Silloin paranee", hän sanoi. Tupakasta putosi tuhkaa pöydälle, mutta Reiko ei välittänyt.

Toisin kuin (ymmärrykseni mukaan) muut Murakamin teokset, Norwegian Wood on realistinen. Se on vailla Murakamille ominaisia maagisen realismin ja arvoituksellisuuden tai suoranaisen frakmentaarisuuden piirteitä. Norwegian Wood on kuitenkin hyvin murakamilainen kirja: se on eräänlainen kasvukertomus, eroottinen ja melankolisuudessaankin hauska. Pidän suuresti myös siitä, miten Murakami kykenee kirjoittamaan koskettavasti, muttei pateettisesti sekä unenomaisesti ja silti realistisesti. 1960-lopun Japani näyttäytyy monikasvoisena ja minun mielikuvilleni yllättävän länsimaisema maana.

Murakami osaa tehdä arjesta runoutta. Ja jos romaanissa on paljon vesisadetta, keltaisia sadevaatteita, Henri Mancinin LP-levyjä, itseneulottuja lapasia sekä yöllistä haahuilua, en ole lukukokemuksen jälkeen mitään vailla. Norwgian Woodin maailma on siis läpensä romanttinen, muttei imelä. Kirjan haikea pohjavire tulee selväsi heti ensisivuilta lähtien ja Murakami käyttää eräänä tyylikeinonaan ennakointia, minkä ansiosta ainakin minä aavistin, mitä tuleman pitää. Siitä huolimatta romaani tarjoaa yllätyksiä ja pitää jännitteensä.

Ei voi ehkä sanoa, että tunnelmaltaan hivenen unenomainen kirja räjäyttää alkuvuoden lukupotin, mutta jokin minussa liikahti Torun, Naokon, Reikon ja Midorin tarinaa lukiessan: vaikka en koskaan itke lukiessani, huomasin nyt silmäkulmieni kostuvan kirjaa lopetellessani. Jo Kafkaa rannalla lukiessani tiesin, että olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan. Nyt olen varma siitä, että tämä on kirjarakkautta enkä ollenkaan tiedä, milloin voin syventyä seuraavaan kirjaan.

*****-

Norwgian Woodin ovat lukeneet englanniksi Sara ja Tessa sekä suomeksi Peikkoneito.

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Kustantaja: Siltala 2011
Alkuteos: Die Unmöglichkeit des vierhändigen Spiels 2009
Suomennos: Helen Moster
Ulkomainen romaani, Saksa
Sivuja: 526

Kun mikään ei enää toimi: kävele.
Kun olen hämmentynyt, kävelen niin kauan kunnes liiat monimutkaisuudet haihtuvat ja ajatukset saavat kiinni yksinkertaisesta kävelyrytmistä ilman että kuitenkaan sammuisivat. Andante con moto.
Tosin laivalla ei ole kovinkaan helppo kävellä vapaasti, sillä täällä ei ole väljyyttä. Tai kyllä sitä on, mutta vain jos seisoo reelingin vieressä ja katsoo merelle. Muuten silmien eteen ilmestyy aina jokin este, koko ajan täytyy kääntyä jostain kulmasta, on kuin kävelisi labyrintissä eikä reitillä, joka vie määräänpäähän tai jopa ei minnekään, ja siksi kävelemisestä ei voi tulla vapauttavaa.

Äiti ja poika. Luksusristeilijä hienoine matkustajineen ja aluksen ruumassa salaa matkustavat pakolaiset. Edesmenneet DDR ja Länsi-Saksa. Laivapsykologi ja asiakkaat. Blüthnerin flyygeli, Bach ja Schubert. Kaksi kättä, joilla soittaa juuri oikealla tempolla, sillä nelikätisesti soittaminen tuntuu mahdottomalta. Stefan Mosterin esikoisromaani Nelikätisen soiton mahdottomuus (2009/2011) peilaa äidin ja pojan suhdetta sekä maailman kuiluja niin Saksojen kuin äärimmäisen rikkaiden ja köyhien maiden välillä. Mikrokosmokseksi rakentuva laiva toimii näyttämönä suurille kysymyksille, jotka käsittelevät yksinäisyyttä, rakkautta, valtaa ja ihmisoikeuksia.

DDR:ssä uransa tehnyt yksinäinen Almut Schäfer on loistoristeilijän laivapsykologi, jota tosin kutsutaan avioliittoneuvojaksi sen vuoksi, että kalliit laivaliput hankkineilla matkustajilla olisi mahdollisimman huoleton lomatunnelma kaikkine ongelmineenkin. Almut on myös intohimoinen harrastajapianisti, joka osaa ihmisten sormista kertoa, sopivatko nämä soittamaan Rahmaninovia tai pärjäävätkö paremmin Schubertin kanssa. Asiakkaiden lisäksi hänelle avautuu laivan henkilöstöpäälikkö, Bernd Gaus, joka käy Almutin vastaanottohuoneessa soittamassa. Gaus on Firman, Stasin, entinen upseeri. Almutin poika Sebastian on lähtenyt kotoa ovet paukkuen. Saksan demokraattisessa tasavallassa syntynyt, mutta yhteissaksalaisena lapsena varttunut Sebastian toimii laivan piastina. Kuukausikaupalla äiti ja poika asuvat samalla laivalla, mutta toisistaan tietämättä kulkevat toistensa ohi toisiaan usein pohtien ja jopa kaivaten.

Sekä Almut että Sebastian kumpikin etsivät jotain: äiti elämänsä suuntaa ja helpotusta ainaisen ulkopuolisuuden tunteeseen; poika omaa tietään moraalikysymysten äärellä. Laiva tarjoaa näennäistä vapautta, mutta onkin pakopaikka - monille muillekin kuin Almutille ja Sebastinianille.

Mutta vasta Sebastianin lähtö raivasi pakotien lopullisesti vapaaksi. Astuin laivaan, tunsin itseni pakolaiseksi, luopioksi - ja olin ensi alkuun kaikkeen täydellisen tyytyväinen. Vasta ajan mittaan aloin hämärästi aavistaa: en ole tällä laivalla ainoa, joka pakenee. Tänne on kokoontunut kaiken värisiä pakolaisia. Luksusongelmatiikasta kärsivistä ei ole puutetta, mutta mukana matkustaa myös surkeita kurjakalleja, alhaalla, ruumassa, valaan huolto- ja ruoansulatuselimistössä.

Kolmeen osaan jakautuva Nelikätisen soiton mahdottomuus kertoo ihmisistä, jotka kulkevat toistensa ohitse ja ovat yksinäisiä, vaikka ympäri maailman meriä samassa ylellisessä peltipurkissa seilaa tuhansia muitakin ihmisiä. Almutin ja Sebastianin vuoroluvuin kertovassa tarinassa mennyt ja nykyisyys lomittuvat ja asettuvat suorastaan vastakkain. Kerros kerrokselta laiva paljastaa hierarkiansa, maailma epätasa-arvoisuutensa ja ihminen luonteensa olipa se sitten millainen vain.

Moster on hyvin tarkka kertoja. Kun hän alkaa kuvata jotain, huomioi hän paitsi kokonaisuuden, myös pienet yksityiskohdat. Tämä näkyy yhtä lailla Almutin muistoissa - sillä, onko ihminen syntynyt Travemündessä vai Warnemündessä oli rautaesiripun jakamassa Saksassa suuri merkitys, vaikka maisema oli itämerellisesti miltei tismalleen sama - kuin siinä, miten Sebastian ihmettelee Buenos Airesin muovikuusia sekä sitä, miten argentiinalaiset vanhemmat eivät ole pelikentän laidalla coolisti, vaan täysin tosissaan. Ihmiset voivat olla tyyppiä harmaakaihi, kuten sekä Almut että Sebastian huomioivat harmaatukkaista poolopaitaista herraa. Näitä äidin ja pojan yhteisiä ajatuksia tulee kirjassa vastaan aina ajoittain, niiden bongaaminen tarjoaa lukijalle metkoja oivalluksia tuoden hymynkareen suunpieliin.

Nelikätisen soiton mahdottomuus ei kuitenkaan ole mikään yksityiskohtien kirja, vaan kerronnallisesti vahva romaani joka kasvaa pikkuhiljaa tutkielmaksi ihmisyydestä, Saksojen vaikeasta historiasta sekä ihmisten salakuljetuksesta ja luottamuksesta. Myöskään kerronnan tarkkuus ei ole tuskastuttavaa laatua, koska Moster ei kuvailleessaankaan pysähdy tai viipyile, vaan kuljettaa samalla Almutin, Sebastianin sekä lukuisten sivuhenkilöiden tarinaa kohti monien seikkojen uudelleen asemointia. Minulle tärkeää on myös se, että päähenkilöihin kiintyy. He, etenkin Almut, ovat oikeita ihmisiä, jotka pohtivat itseään ja joita lukija miettii varmasti aika kauankin kirjan kansien sulkemisen jälkeen. Mosterin puoliso Helen Moster on tehnyt erinomaista työtä kirjaa kääntäessään, jokainen pikkuseikkakin tuntuu tarkkaan mietityltä ja silti tai juuri siksi niin luontevalta. Kaareltaan ehjän romaanin jännite ei katoa missään vaiheessa ja kaikkein suurimman palkintonsa lukija saakin teoksen lopussa.

Nelikätisen soiton mahdottomuus on laatukirjallisuutta sanan kaikissa merkityksissä. Se on myös ihmisarvoa kunnioittava romaani, jonka kannet sulkee hivenen haikeana, mutta äärettömän onnellisena.

****+

Nelikätisen soiton mahdottomuudelle toivoisin enemmän blogisavuja. Itseni lisäksi kirjan on lukeneet Arja sekä Minna, jonka arvio innosti minut tarttumaan tähän hienoon kirjaan.

Kevätkirjatärppejä ja uudenvuodenaikomuksia

Eilen oli varmasti koko talven upein päivä, jollaisia toivon lisää. Noiden hohtavien talvipäivien ainoa huono puoli on se, että ehdin  lukea vasta iltamyöhällä, mutta talven valoa on vaikea voittaa. Mieli vieläkin eilisessä ja kahden kirjan, Byattin Lasten kirjan ja Mosterin Nelikätisen soiton mahdottomuuden, ollessa edelleen kesken kurkkaan hieman omaan kirjakevääseeni.

Uudenvuodenaikomuksia

Teettekö uudenvuodenlupauksia? Ja jos teette, niin millaisia? Erityisen kiinnostunut olen tietenkin kirjoihin kohdistuvista lupauksista tai aikomuksista, mutta jos joku haluaa kertoa muista uudenvuodenlupauksistaan, niin tietenkin luen mielelläni myös niistä. Olen itse sitä tyyppiä, että en tee uudenvuodenlupauksia. Olen nimittäin helposti innostuva, mutta nopeasti kyllästyvä. Vaikka kuinka mieleni tekisi, en lupaa tänäkään vuonna lukea Ruusun nimeä (nimim. kirja kesken jo kymmenen vuoden ajan) tai Saatanaa saapuu Moskovaan (jonka haluan kyllä lukea joka vuosi pääsiäisen alla).

Tänä vuonna kuitenkin aion juhlallisesti tehdä kolme kirjoja koskevaa uudenvuodenaikomusta:
1. En ahnehdi uutuuksia, vaikka totta kai luen niitä runsaasti. Koetan keskittyä oman kirjahyllyni aarteisiin, muun muassa Murakamin Suuri lammasseikkailu, Fraynin Päistikkaa sekä Gallayn Tyrskyt odottavat jo. Murakamia olen jo aloitellutkin.
2. Luen tänä vuonna uudelleen erään kymmenen vuoden takaisen suosikkikirjani, Robert McLiam Wilsonin Eureka Street, Belfastin. Linnean ihana arvio muistutti, miksi tuota rujonkaunista kirjaa niin rakastankaan. Tämä on ainoa uudenvuodenlupaukseni, kaikki muu on silkkaa aikomusta.
3. Luen vähintään yhden kirjan jokaisesta maanosasta.


Kirjatärppejä

Monissa kirjablogeissa on esitelty kevään 2012 kirjauutuuksia ja nostettu esiin muutamia lukutärppejä tai -vinkkejä. Siksi minunkin pitää tehdä sama! Olen selaillut kustantamoiden katalogeja aivan innoissani ja jos minulla olisi muutama ylimääräinen tunti vuorokaudessa, niin lukisin varmaan vieläkin enemmän. Nyt kuitenkin nostan satunnaisessa järjestyksessä (=miten itse kunkin kustantamon katalogi on käsiini sattunut tai netissä esille asettunut) esille 12 sellaista kirjaa, joiden ilmestymistä odotan suurella innolla. Kyse on eräänlaisesta muistilistasta, moni muukin teos kiinnostaa minua enkä luultavasti tule lukemaan kaikkia listaamiani, vaan menen aika lailla lukufiilikseni mukaan. Tässä kuitenkin omat uutuuslukuvinkkini alkaneelle vuodelle:

Johan Bargum: Syyspurjehdus (Tammi), koska ihastuin niin Syyskesään.
Haruki Murakami: Norwegian Wood (Tammi), Kafka rannalla teki minusta Murakami-fanin.
Rosamund Lupton: Sisar (Gummerus), josta olen kuullut niin paljon.
Turkka Hautala: Kansalliskirja (Gummerus), joka vaikuttaa kaikin tavoin mainiolta.
Seija Vilén: Pohjan akka (Avain), vanhana folkloristina tähän on pakko tarttua.
Carol Shields: Ruohonvihreää (Otava), kaikki mitä Shields kirjoitti on minulle rakasta.
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos), kotimaisen dystopian kieltä on kehuttu kovasti
Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi (Bazar), jatko-osa Krokotiilin keltaisille silmille
Hernán Livera Letelier: Elokuvankertoja (Siltala), chileläinen kunnianosoitus elokuvalle
Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa (Siltala), olen jo jonkin aikaa halunnut tutustua Ulitskajan tuotantoon
Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia (Wsoy), uusi Makine kiinnostaa aina
Wille Riekkinen: Erävesien lumo (Kirjapaja), koska erämiesten ajatukset kiinnostavat mm. oman isäni harrastusten vuoksi

Blogin kevätkaudesta

Uudenvuodenaikomuksissani sekä kevätkirjatärpeissäni mainitsinkin muutaman kirjan, jotka haaveilen nyt talven ja kevään mittaan lukevani. Blogini pysyy siis aika samansisältöisenä kuin tähänkin saakka: kirja-arvioita ja esittelyjä, toisinaan sivupolkuja muiden kirja-aiheiden sekä tunnelmien maailmaan.

Viime syksynä aloitin blogissani kotimaisen keskiviikon sekä kuukauden tyttökirjaklassikon. Aion tänäkin vuonna jatkaa tyttökirjaklassikon lukemista vähintään kerran kuussa, mutta kotimaisesta keskiviikosta taidan luopua. En missään nimessä ole vähentämässä kotimaisen kirjallisuuden lukemista, en kuuna päivänä, mutta en halua rajata kotimaisista kirjoista kirjoittamistani keskiviikkoon.

Blogini ulkoasua en katso tarpeelliseksi muuttaa, joskin yläbanneriani saatan aina ajoittain fiksailla esimerkiksi vuodenajan mukaan. Aloin tänään myös lisätä lukemiini kirjoihin mukaan maatunnisteet. Homma on vielä kesken. Se ei myöskään ole niin helppoa kuin voisi kuvitella, sillä esimerkiksi kirjailijan kotimaa ei välttämättä kerro siitä kulttuurista, josta kirjailija on lähtöisin. Intiassa syntynyt Jhumpa Lahiri on yhdysvaltalainen ja kirjoittaa englanniksi, venäläinen Andrëi Makine taas asuu Ranskassa ja ruotsalainen, englanniksi kirjoittava Linda Olsson Uudessa-Seelannissa. Näille kirjailijoille annankin useamman kotimaan, joten heidän kirjojaan löytyy eri maiden tunnisteiden alta.

Teidän lukijoiden mielipiteitä olisi myös mukava kuulla. Onko mitään blogiani koskevia toiveita? Enemmän/vähemmän jonkun genren kirjoja? Pitempiä/lyhyempiä arvioita? Samaa vanhaa linjaa vaan? Vilkkuvia animaatioita blogini sivupalkkeihin? ;)

Talven valoa jokaiselle!

Sanna Isto: Tinka ja Taika

Sanna Isto: Tinka ja Taika
Kustantaja: Wsoy 2011
Kuvitus: Julia Vuori
Kotimainen lastenkirja, saturomaani
Sivuja: 176

"Ehkä mummo on noita", Tinka sanoi haltioissaan.
"Niin, silloinhan äiti olisi noidan tytär", Taika aloitti, "ja me olisimme noidan tyttären tyttäriä -"
"Eli myös noitia!" Tinka huisi.
"Joopa joo, ja minulla olisi pian kuumat oltavat", isä motkotti. "Mutta muistakaa yksi asia", hän lisäsi ääntään madaltaen. "Ei noitavitsejä äidin kuullen. Eikä mummon."

Sanna Iston esikoiskirja Tinka ja Taika (2011) kertoo teoksen nimeä kantavista siskoksista, jotka asuvat äitinsä ja isänsä kanssa idyllisessä puutalossa, jonka suuri puutarha kukoistaa kiitos äidin ammatin puutarhurina. Eräänä päivänä ilmassa on suurta jännitystä, sillä Tinka ja Taika vanhempineen ovat saamassa vieraakseen mummon, jota eivät ole tavanneet sitten Tinkan vauvavuosien. Mummo on maailmanmatkaaja ja kasvienkeräilijä, joka lähettelee kortteja milloin Japanista, milloin mistäkin. Jotain muutakin outoa mummossa on. Tämä nimittäin saa tuulenpuuskan puhaltamaan kuin taikaiskusta ja iäkkääksi hennoksi naiseksi hän kantaa mukanaan painavaa matka-arkkua; matka-arkkua, jota isä ei saa hievahtamaankaan! Tinka ja Taika alkavat uskoa, että mummo on noita. Ja miten ihmeessä äitikin saa puutarhansa kukoistamaan vaikka yhdessä yössä? Tai miksi äiti sulkee keittiön ovet ruokaa laittaessaan? Koskaan sinne ei saa edes kurkistaa.

Mummon vierailu alkaa leppoisasti, mutta kun Tinka ja Taikakin jaksavat kantaa matka-arkun yläkertaan omaksi ällistyksekseen, alkavat he kiinnostua paitsi mummosta, myös arkusta ihan uudella tavalla. Samaan aikaan talossa tapahtuu kummia. Omituinen kaupustelija, Montonen nimeltään, on erityisen kiinnostunut mummon omaisuudesta, Lilli-pehmohevonen saa oman suuren roolinsa ja ennen pitkää matka-arkkukin osoittautuu juuri niin yllätystentäyteiseksi kuin tytöt heti alusta saakka uumoilivatkin. Taian ilmapiiri tuntuu vallitsevan kaikkialla, mutta äiti ja isä eivät huomaa mitään.

"Mummo", Tinka kokeili, ja "Sesam aukene!". Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
Hän taikoi ja loihti käsillään, yritti hokkuspokkusta ja simsalabimiä. Hän koetti komentaa ja leperrellä, maanitella ja uhkailla, mutta mikään ei auttanut. Lopulta hän potkaisi arkkua harmissaan niin, että varpaaseen sattui, ja silloin arkusta kuului naksahdus.
Epäuskoisena Tinka tarttui arkun kanteen. Se oli auki! Hän henkäisi jännityksestä.

Tinka ja Taika jatkaa kunniakkaasti kotimaisten saturomaanien perinnettä aivan Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin, Nopoloiden Heinähatun ja Vilttitossun sekä kansainvälisemmin hieman itsensä P.L. Traversin Maija Poppasen ja (hyvin pienin, mutta tärkein osin) jopa C.S. Lewisin Narnioiden hengessä, toki nykyaikaisessa kontekstissa ja pientä hyvän noituuden taikaa mukanaan kuljettaen. Tinkan ja Taikan perusasetelma on klassinen hyvän ja pahan ottelu, minkä vuoksi ei ole ihme, että tarina jännittää kohdeyleisöään; Tinka ja Taika sopii mielestäni parhaiten alakoululaisille itse luettavaksi, mutta ainakin meillä esikoululainen nautti tavattomasti kirjan kuuntelusta.

Sanna Iston teksti rullaa vaivattomasti, sitä on ilo lukea. Tinka ja Taika pitää otteessaan kokenuttakin aikuislukijaa. Tekstissä on tarpeeksi tuttua - muun muassa kodikas ilmapiiri, vanhempien ja lasten suhteet monessakin polvessa sekä ihmeellisen, taianomaisen kesän tapahtumat - ja sopivasti yllätyksellisyyttä, jotta sivu toisensa jälkeen kääntyy kuin itsestään. Iston kieli on helppolukuista, mutta hyvää. Se on myös raikasta ja sopivasti herättelevää: pionien ja päivänkakkaroiden keskellä voi huutaa vaikka samperia, kun oikein keljuttaa. Paksuudestaan huolimatta - kirjassa on kaikkiaan 176 sivua - teksti on ilmavaa niin sisällöllisesti kuin fyysisestikin. Pientä tyhjäkäyntiä romaanissa on mummon matka-arkkua koskien, mikä johtunee tuon arkun keskeisestä roolista koko saturomaanin kulussa. Isto ei aliarvioi lukijoidensa fiksuutta, vaan Tinkan ja Taikan tarina avaa salaisuuteensa kerros kerrokselta, tosin se kaikkein suurin yllätys on (ehkä tarkoituksellisesti) ainakin aikuislukijalle selvillä jo heti alusta saakka. Loppu jää sopivalla tavalla avoimeksi, minkä vuoksi odotan ja toivonkin Tinkan ja Taikan saavan jatkoa.

Julia Vuoren kuvitus tukee hienosti Iston saturomaania. Tai ei vain tue, vaan on erottamaton osa laadukasta kokonaisuutta. Upeita värikuvia saisi olla vieläkin enemmän.

Tinka ja Taika on lastenkirja, jollaista olen (tietämättäni) odottanut jo kauan. Se on kirja, jollaisen olisin halunnut lukea alakouluikäisenä. Nyt olen lukenut Tinkan ja Taikan ääneen esikoululaiselleni ja odotan jo malttamattomana, että milloin hän haluaa kuulla kirjan uudestaan. Tiivistäen: Tinkaa ja Taikaa täydellisempää kotimaista lastenkirjauutuutta saa hakea.

*****- (ja samaa mieltä on myös jouluna kuusi täyttänyt tyttäreni: Hmm, tää on kyllä kuus tähtee tai kymmenen. Viisi on aika vähän. Minä tykkäsin kirjassa kaikesta. Paitsi siitä Montosesta.)

Tinkan ja Taikan on lukenut myös Maria.

Emma Donoghue: Huone

Emma Donoghue: Huone
Kustantaja: Tammi 2012
Alkuteos: Room 2010
Suomennos: Sari Karhulahti
Ulkomainen romaani, Irlanti/Yhdysvallat
Sivuja: 323

Me tehdään mobile pitkästä spagetinpätkästä ja naruista, joihin me sidotaan kaikenlaista, pikkuruisia oransseja kuvia minusta ja vihreitä kuvia Äidistä ja foliokierrettä ja vessapaperitukkoja. Äiti panee mobilen ylänarun kiinni Kattoon Ompelutarvikerasian viimeisellä nuppineulalla ja spagetti riippuu Katosta ja kaikki pienet koristeet lentää kun me seisotaan alapuolella ja puhalletaan kovaa.
Minulla on nälkä joten Äiti sanoo että voin syödä viimeisen omenan.
Mitä jos Vanha Kehno ei tuo enää lisää omenoita?

Viisivuotias Jack asuu Äidin kanssa Huoneessa, joka  on koko maailma. Huoneessa ovat  myös Lipasto, Kasvi, Kattoikkuna sekä Matto, jonka päälle Jack syntyi. Huoneessa Jack leikkii, ruokailee, leikkii Saarta sekä menee Kaappiin piiloon silloin, kun Vanha Kehno tulee. Vanha Kehno tulee öisin ja silloin ovi sanoo Piip piip. Vanha kehno natisuttaa Äidin sänkyä ja Jack laskee saaden lukumääräksi joskus 97, joskus jopa 217. Jack laskee monia muitakin asioita, kuten hampaitaan. Kaikki muut ihmiset, kuten oikealta näyttävät aikuiset ja lapset sekä Seikkailija Dora, asuvat Televisiossa tai Ulkoavaruuden muilla Planeetoilla, kuten myös kissat tai kivilohkareet ja puut.

Emma Donoghuen Huoneesta (2010/2012) on kirjoitettu lukuisissa kirjablogeissa niin paljon, että minulla oli vahva ennakkomielikuva kirjasta, jota en välttämättä halunnut lukea, mutta joka silti kiinnosti. Kun sitten sain kirjan ennakkokappaleen Tammelta hieman yllättäen juuri ennen joulua, oli minunkin tartuttavava pienen Jackin ja hänen äitinsä tarinaan. Tein sen osin uteliaana: Millainen on kirja, josta kaikki puhuvat? Osin olin pelokas: ollaanko tässä nyt toreyhaydenmaisen sosiaalipornon äärellä tai aiheuttaisiko kertomus mielipuolisen raiskaajan vangitseman äidin ja tämän viisivuotiaan lapsen elämästä ahdistusta ja pahoja unia? Ennen kaikkea halusin tarttua tarinaan, jonka ainutlaatuisesta kielestä olin kuullut kehuja.

"Onko televisiohenkilöt oikeita ihmisiä?"
Äiti nyökkää. "Ja televisiossa näkyvät paikatkin on todellisia, esimerkiksi metsät, maatilat, suurkaupungit ja lentokoneet..."
"Eikö ole". Miksi Äiti juksaa? "Mihin ne muka mahtuisi?"
"Tuonne ulos", sanoo Äiti. "Ulkopuolelle." Hän nytkäyttää päätä taaksepäin.
"Sänkyseinän ulkopuolelleko?" Tuijotan Sänkyseinää.
"Huoneen ulkopuolelle." Nyt Äiti osoittaa toiseen suuntaan, kohti Hellaseinää, ja piirtää sitten sormella ilmaan ympyrän.

Donoghuen romaanikerronta on kaikista kehuista huolimatta mielestäni melko tavallista tarinavetoista kerrontaa: asioita tapahtuu ja niistä kerrotaan siinä määrin vetävästi, että kirja pitää lukea miltei yhdeltä istumalta. Huone onkin viihdyttävä (kyllä vaan, mutta viihdyttävä puhuttelevalla tavalla) lukuromaani, jota voisi luonnehtia parhaiten englanninkielisellä ilmaisulla a page-turner. Se on psykologinen selviytymistarina, jonka henkilöihin kiintyy ja joiden puolesta jännittää, melkein hengittääkin. Aivan tasainen romaani ei kuitenkaan ole. Sen keskivaiheilla tapahtuu jotain, joka jakaa kirjan ikään kuin kahteen osaan. Vaikka loppupuoli on sen alkuosaa kaikin tavoin tärkeämpi, on teoksen alku kuitenkin huomattavasti intensiivisempi.

Se, mikä erottaa Huoneen tavanomaisesta lukuromaanikerronnasta on Jackin käyttämä kieli ja ylipäätään Jackin, viisivuotiaan lapsen, näkökulma Huoneeseen ja koko maailmaan. Sen Donoghue on luonut taitavasti, sillä nimenomaan Jackin näkökulma on se, joka erottaa Huoneen muista raflaavia teemoja sisältävistä lukuromaaneista. Vain Äidin ja välillisesti Vanhan Kehnon vaikutuspiirissä elänyt Jack omaa ikäisekseen laajan sanavaraston, nimeää hän asioita hyvin omaleimaisella tavalla. En ole lukenut englanninkielistä alkuteosta, mutta kuvittelen suomentaja Sari Karhulahden suoriutuneen vaativasta tehtävästään mallikkaasti. Hän on työllään tuonut Jackin ajatteluun vaikkapa Sulalusikan tai sen, että joskus äiti on pois päältä, vaikka onkin ihan vieressä. Huone ei ole niitä kirjoja, joiden tenho riittää ainakaan minun kirjamielessäni uudelleenlukuun, mutta olisi hauska vilkaista alkukielistä teosta ihan vain nähdäkseen, millaista Jackin kieli siinä on.

Huone on kauheasta teemastaan huolimatta (yllättävän) valoisa kirja. Se ei onneksi ole juurikaan toreyhaydenmainen, sillä fiktiona se suurimmilta osin välttää sellaisen tirkistelyn tunteen, jonka monet kauheista ihmiskohtaloista kertovat dokumentaarisuuteen pyrkivät teokset minussa synnyttävät. Silti sen lukemisesta tulee hieman likainen olo, koska se tuo mieleeni myös uutisista tutuksi tulleet samankaltaiset tarinat. Huone herättää monia kysymyksiä sekä halun keskustella sen henkilöistä sekä niistä seikoista, miksi asiat näyttäytyvät Jackille niin erilaisina kuin meille tavallista, onnellista elämää viettäville. Huone ei ole mikään merkkiteos, mutta se on tarina siitä, miten ihminen voi aidon ja pyyteettömän (äidin)rakkauden ansiosta kokea mitä kauhistuttavimmassakin oloissa myös iloa ja onnea.

Jack, jonka isä pilliä soittaa,
possun pölli, nyt paeta koittaa.

***+

Huoneen ovat ehtineet lukea suomeksi ainakin Minna, jonka blogiarvion kanssa olen suurilta osin samaa mieltä. Lisäksi myös Maria ja Peikkoneito ovat kirjoittaneet kirjasta hienosti. Englanniksi kirjaa on luettu ihan hurjasti, kurkatkaa vaikkapa Susan, Booksyn, Zephyrin ja Miian blogiarviot.

Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja

Kuukauden (aikuisten) tyttökirjaklassikko
Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja
Kustantaja: Gummerus 2002
Alkuteos: I Capture the Castle 1949 (ilmestynyt samana vuonna suomeksi nimellä Rauniolinna)
Suomennos: Merja Helanen-Ahtola
Kansi: Liisa Holm
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia/Yhdysvallat
Sivuja: 374

Olen juuri todennut Roselle, että meidän tilanteemme on oikeastaan aika romanttinen - kaksi tyttöä tässä omituisessa ja syrjäisessä talossa. Hän vastasi, että hänen mielestään ei ole lainkaan romanttista olla loukussa murenevissa raunioissa liejumeren keskellä. Täytyy myöntää, että meidän kotimme on aivan järjetön asuinpaikka. Silti minä rakastan sitä.

Kulttikirja. Moderni klassikko. Monen polven lukijoiden kestosuosikki. Dodie Smithin Linnanneidon lokikirjaa (1949) on luonnehdittu monin, houkuttelevin kääntein. Itse kuulin kirjasta ensimmäistä kertaa vasta kirjablogeissa, ja täysin minut herätti Amman laatima pseudotieteellinen testi, joka kertoi minulle, että Tämä on sinun kirjasi. Ainoastaan suhteettomiksi nousseet odotukset tai kertakaikkisen huono ajoitus lukemisen suhteen voivat estää nautinnollisen lukukokemuksen. Muussa tapauksessa olet varmasti myyty.

Moisen testituloksen jälkeen ei auttanut kuin ottaa selvää kirjasta, jonka kaikki piirteet viittasivat ennakkoon siihen, että pitelisin käsissäni kirjaa, jota tulisin rakastamaan. Smithin kirjan lähtökohdat enteilivät täydellistä loma-ajan kirjaa: köyhtynyt, mutta kirjallinen perhe Englannin maaseudulla; pieniä matkoja Lontooseen; taidetta, päiväkirjamerkintöjä; ihastumisia; aurinkoa ja omenankukkia; sadetta, takkatulta ja portviiniä sekä ennen kaikkea lemmenhuolia älykkäästi kirjoitettuna.

Linnanneidon lokikirja kertoo Mortmainin perheen tarinan. Perhe on köyhä, mutta sille ei voi mitään, sillä esikoiskirjallaan mainetta niittänyt ja nykyisin varsin toimeton isä on nero eikä neroja saa hoputtaa. Onnekseen perhe asuu vuokraamassaan linnassa, jossa on tornihuone ja olematon vuokra, mutta rahat hupenevat kovaa vauhtia. Kaikki apu on tarpeen. Minä-kertojana toimivan Cassandran ja tämän Rose-siskon elämään ilmaantuvatkin komeat - toinen parrasta huolimatta - amerikkalaisveljekset Simon ja Neil, jotka alkuasetelman mukaan voivat pelastaa niin linnan kuin siellä asuvat neidotkin. Mukana kuvioissa on myös puutarha-apuna ilman palkkaa työskentelevä Stephen. Miten kaikessa käy, sitä en tietenkään paljasta. Siitä lukijat saavat ottaa selvää Cassandran päiväkirjakirjoitusten, hänen lokikirjansa myötä.

Lopettelen tätä makuuhuoneessa, sillä kuulin Stephenin peseytyvän puutarhan pumpulla ja säntäsin yläkertaan. Olen juuri kurkistanut ikkunasta hänen suuntaansa ja tunnen kauheaa syyllisyyttä siitä, että vein hänet mielessäni sille kävelylle; syyllisyyttä ja häpeää, minua vähän heikottaa sydänalasta. En ryhdy toiste kuvittelemaan sellaista. Ja nyt olen aivan varma, että en halua hänen suutelevan minua. Hän näyttää tavattoman komealta tuolla pumpulla, mutta hänellä on taas se hölmö ilmeensä - voi Stephen ressukka, minä olen peto, ei hänen ilmeensä todellakaan ole hölmö!

Odotukseni olivat ehkä hivenen suhteettomat ja kiireinen lukuaika juuri ennen joulua (koetin ahnehtia kirjan nopeasti, sillä halusin pikaisesti päästä joululahjakirjojeni pariin) söi osan siitä lumosta, jota odotin kirjalta saavani. Smithin teos ei siis tuonut minulle niitä samanlaisia romanttis-älyllisiä kicksejä kuin Jane Austenin vain Brontën siskosten parhaimmat romaanit. Smithin teos on toki hellää parodiaa niin Austenia, Brontëja kuin monia tyttökirjaklassikkojakin kohtaan. Parodiana kirjaa luinkin ja nautin suuresti, mutta kirja sai minussa aikaan enemmän sellaista pientä hymyilyä kuin ääneennauramista tai ihastunutta huokailua.

Ehkä hyvä niin. Padorisuus vieraannutti Cassandran mietteistäni juuri sopivasti ja hänen romanttisen haaveilunsa sekä toiminnallisuutensa yhteensovittaminen tarjosi virkistävän ja pikemminkin ilkikurisen kuin yltiöromanttisen lukukokemuksen, mikä sopii minulle. Koska muun muassa 101 dalmatialaiskoirastakin tunnettu Smith kirjoitti teoksensa 1940-luvun lopulla, on päiväkirjaromaani ajatusmaailmaltaan moderni: kaiken ei tarvitse ratketa perinteisen kaavan mukaan, vaikka ainekset siihen ovatkin olemassa. Smith kirjoittaa hauskasti. Hän tuntee teoksensa esikuvien huippukohdat sekä kliseet ja kuljettaa niitä Cassandran tarinassa varsin vetävästi. Kirjoittava päähenkilö, koulutettujen ihmisten köyhyys ja mahdollinen paluu vaurauteen tytärten naimapuuhien kautta ovat kaikki romanttisen romaanin kerronnallista peruskuvastoa. Sen sijaan se, että päähenkilö pukeutuu kynttilänvalossa, koska on lukenut sen olevan muodikasta tai se, että Cassandra tuijottaa kylän baarissa minttu- ja kirsikkalikööripulloa portviiniannoksensa loputtua, ovat selkeää modernin ajan kuvastoa. Ennen kaikkea omasta ajastaan 1930-luvulle sijoittuva kirja kertoo siinä, että nimenomaan naiset ovat teoksen toimijoita miesten jäädessä taka-alalle, toki komeina ja naimakelpoisina. Ja voisiko vaikka Järjellä ja tunteella-romaanin Elinor tai Marianne pitää suorastaan romanttisena sitä, että rahat ovat loppu ja talo kolkko ja vetoisa? Tuskin.

Kokonaisuudessaan Linnanneidon lokikirja on onnistunut yhdistelmä janeaustenmaista nokkelaa romantiikkaa sekä toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettuna myös puolivakavaa, hellää parodiaa kartanoromaaneja kohtaan. Se on eräänlainen aikuisten tyttökirja. Vaikka en ihastunut kirjaan niin paljon kuin ennakkoon toivon, on Smithin kerronnan kepeä älykkyys virkistävää laatua. Tällä kertaa en saanut kirjasta irti muuta kuin mukavan lukukokemuksen. Seuraavan kerran aionkin lukea Linnanneidon lokikirjan jonain kesänä, ehkä Cassandran lempipäivänä juhannuksena, jolloin olo on kuin sydän puhkeaisi kukkaan. Silloin Smithin teos pääsisi minun mielessäni varmasti paremmin niihin oikeuksiinsa, joita kirjan nokkeluus pitää sisällään.

***½

Linnanneidon lokikirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Maria ja Satu. Amman testin linkitinkin jo tämän blogiarvioni leipätekstiin.

Joel Haahtela: Traumbach

Joel Haahtela: Traumbach
Kustantaja: Otava 2012
Kannen grafiikka Päivi Puustinen; Kuva Jukka Mykkänen
Kotimainen pienoisromaani
Sivuja: 112

Kun istuu tässä, eikä tee mitään, Jochen ajattelee, kaikki on hyvin. Kaikki pyrkii tasapainoon ja lähestyy harmoniaa, kultaista leikkausta. Katsokaapa kättänne, mitatkaa sorminivelien suhde toisiinsa tai olkavarren suhde muuhun käteen! Entä nilkan suhde sääreen? Avaruudessa galaksit pyörivät Fibonacchin lukujonon mukaisesti ja samoin järjestyvät kukkien terälehden, simpukoiden kierteet, altaassa pyörivän veden spiraali. Kannattaako sellaiseen sopusointuun puuttua? Olisiko vain helpompi antaa olla ja kävellä pois, kirjoittaa muistikirjaan vain se minkä näkee, ei muuta.

Nuori Frankfurter Allgemainen toimittaja Jochen on saanut yksinkertaisen tehtävän. Hänen tulee matkustaa pieneen uneliaaseen kaupunkiin, löytää vanhempi virkamies herra Traumbach ja haastatella tätä. Haastattelua varten Jochen saapuu helteiseen kaupunkiin mukanaan vain herra Traumbachin osoite. Haastattelun saaminen osoittautuu kaikkea muuta kuin helpoksi, sillä herra Traumbachia ei saa millään kiinni. On kuin haastateltava pakenisi jotain samalla kun nuori, vielä elämänpölyä vailla oleva Jochen etsisi paitsi Traumbachia, myös omaa itseään.

Suosikkikirjailijani Joel Haahtelan uutuus, pienoisromaani Traumbach (2012) liikkuu parin vuosikymmenen takaisessa Itä-Saksassa, juuri rautaesiripun avautumisen jälkeisissä tunnelmissa. Kaikkitietävän kertojan näkökulmasta avautuvan romaanin tunnelma on vahva ja unenomainen. Aika kuluu; kello on ensin kolme, sekunnit ja minuutit kuluvat, iltaa seuraa perunantuoksuinen elokuinen yö, joka vaihtuu aamunkajoon. Traumbachia etsiessään Jochen harhailee kaupungilla ja merkitsee havintojaan ylös muistikirjaansa. Lukija alkaa jännittää, että kuinka Jochenin käy? Onnistuuko hänen tavoittaa herra Traumbach ja mikä merkitys on muilla hänen kohtaamillaan ihmisillä?

Nuku nuori Jochen, nuku nurmilintu. Lepää rauhassa ja kerää voimia, huomenna on taas uusi päivä. Ehkä maailma kuitenkin tarvitsee sinua ja sinä maailmaa. Mieli tekisi suojella, silittää päätä, suoristaa kaulus, mutta jokaisella on oma polkunsa ja siihen on turha liian vahvasti puuttua.

Haahtela tekee sen tälläkin kertaa; kirjoittaa sellaisia lauseita, joista jokaisen voisi säilöä pulloon tai kirjoittaa ylös omaan muistikirjaansa voidakseen palata niihin aika ajoin. Traumbachissa maailma liikkuu ja leppäkerttu kapuaa kengänviertä; miltei sattumalta kahvilassa kohdattu nainen kutsuu Jochnenin rapistuneeseen asuntoonsa, jonka seinällä katsoo Romy Scheider Sissi-keisarinnana; sattuma on mystisyydessään suuri paradoksi ja yhtäläinen mysteeri on myös rakkaus. Kaikkea leimaa samanlainen seepiansävy kuin Elenaakin. Tunnelma on vahvasti keski- tai itäeurooppalainen, juuri sellainen kuin mielikuvieni mukainen Berliinin muurin murtumisen jälkeinen itäisen Saksa: toivo korvaa monia aineellisia puutteita, vaikka melankolia on ehtinyt jo tehdä pesänsä tyhjeneviin taloihin.

Traumbachissa Haahtela ei kuitenkaan vain tunnelmoi ja luo ihmeellistä tarinaa, vaan hän leikittelee omalla kirjailijanurallaan. Hän heittäytyy suorastaan satiiriseksi! Ääneennauramista on lukukokemukselta turha odottaa, mutta kaltaiseni fani sai tälläkin kertaa nauttia lukuisista oivalluksista: Haahtelahan uskaltaa selvästi heittää peliin ison osan kirjallisista maneereistaan ja tehdä sen lempeästi ja hivenen ironisesti. Kaiken tämän vuoksi uskallan suositella Traumbachia vain Haahtelaa aiemmin lukeneille. Siten Traumbach antaa varmasti eniten, sillä ensimmäisenä luettavaksi päätyvänä Haahtelan teoksena sen intertekstuaalinen humoristisuus tai leikkisyys saattaisi mennä ohi.

Vaikka Traumbach on leikkisä, kielellisesti loistokas ja tunnelmaltaan peräti kieslowskimainen, ei se mielestäni ole Haahtelan parhaimmistoa. Tuntuu kuin kirjailija hieman sotkeutuisi oman lahjakkuutensa jalkoihin. Traumbach on nokkela. Se on kaunis ja kiehtova, virkistävällä tavalla keskieurooppalainen kotimainen kirja. Jochenille toivoo pelkkää hyvää, hän on viaton (ja ehkä osin myös viallinen). Silti Traumbach ei täytä kaikkia lupauksiaan. Kun pienoisromaani loppui, se ei muiden Haahtelan kirjojen tavoin vetänytkään minulta kirjallista mattoa jalkojeni alta, vaan pystyin aika suoraan aloittamaan seuraavan romaanin.

Olenko siis hieman pettynyt kirjaan? Olen ja en. En saanut kirjalta samaa täyttymystä (!), joka on vallannut minut kaikkien aiemmin lukemieni Haahtelan kirjojen kohdalla. Kaikesta huolimatta pidin kuitenkin myös Traumbachista, sillä Haahtelan luoma vahva tunnelma sekä hänen upeat lauseensa ja raikas leikkisyytensä riittävät pitämään minut tyytyväisenä lukijana. Tällä kertaa se riittää mainiosti.

****-

Traumbachin ovat heti tuoreeltaan ehtineet lukea jo Karoliina ja Pekka.

P.S. Samasssa yhteydessä onnittelen lämpimästä Katja Kettua, joka romaanillaan Kätilö voitti Blogistanian Finlandian 2011. Onnea!

P.S. 2. Nyt kun Traumbachin lukemisesta on kulunut aikaa jo pian puolitoista kuukautta, on kirjan arvo noussut mielessäni. Traumbachissa on jotain sellaista suloisuutta, joka lämmittää mieltä pitkän aikaa!

Ehdokkaani Blogistanian Finlandia-kisaan

Hyvää alkanutta vuotta kaikille! Etelä-Suomikin taitaa tänään saada lumipeittoon, mikäli sääennusteeseen on luottamista. Olen toiveikas. Joulunaikaan Savossa pääsin ihailemaan appeni tekemiä lumilyhtyjä sekä rakentamaan lasteni kanssa ihan kunnon porkkananenäistä lumiukkoa. Vuoden ensimmäisen postaukseni aiheena ei kuitenkaan ole lumi, vaan tietenkin kirjat. Juuri tällä hetkellä, ihan samanaikaisesti, monessa blogissa julkistetaan ehdokkaat Blogistanian Finlandiaa ajatellen.

Sallan Lukupäiväkirjassa olevien ohjeiden mukaisesti itse kukin kirjabloggaaja valitsee ehdolle 3-6 sellaista vuonna 2011 ilmestynyttä kotimaista kirjaa, joiden katsoo olevan blogifinlandian arvoisia. Tehtävä on siinä mielessä helppo ja kuitenkin vaikea, että omien lukukokemustensa ohella voi luottaa myös muiden makuun ja erilaisia blogiarvioita punniten on mahdollista nostaa ehdolle myös sellaisia teoksia, joita ei itse ole lukenut, mutta jotka ovat saaneet kovasti ylistäviä blogisavuja muissa blogeissa.

Ohjeita noudattaen asetan ehdolle yhden sellaisen kirjan, jota en vielä ole lukenut, mutta ehdokkaista muut ovat itselleni mieluisia, jopa rakkaita. En listaa kirjoja arvottaen niitä wanna-be-kirjallisuuskriittisesti. Jos tekisin niin, niin silloin nostaisin esiin ainakin osin erilaisia kirjoja. Koska blogi kuitenkin antaa mahdollisuuden subjektiiviseen tunteiluun, ovat omat ehdokkaani kirjoja, jotka kokemuksen tai oletusten mukaisia ovat hyviä juuri minulle.

Omista ehdokkaistani olen lukenut viisi. Kirjoista yhtä en syystä tai toisesta ole vielä lukenut, mutta muiden kirjoittamien blogiarvioiden perusteella uskon sen olevan niin hyvä, että se täyttää omien mielikuvieni Finlandia-kriteerit.

Tässä omat ehdokkaani aakkosjärjestyksessä pienine perusteluineen sekä arviolinkityksineen:

Kristina Carlson: William F. päiväkirja

Kirjoitin kirjasta mm. näin: Carlson nimittäin kirjoittaa samaan aikaan intelligentisti ja salaviisaasti. Hän on salaviisas sen vuoksi, että William N.:n näennäisen naiiveja huuhdahduksia lukee nopeaan, mutta niihin sisältyy paljon: päähenkilönsä lyhyisiin päiväkirjamerkintöihin Carlson ujuttaa valtavan määrän tietoa, rivien välit täyteen yleisiä ja yksityisiä hienoja vivahteita. Carlsonin älykkyys suorastaan säkenöi, minkä ansiosta lukija sekä sivistyy että nauttii.

Oma arvioni; Ilselän Minnan Juuri tällainen arvio ja Joanallekin kirja avautui merkittävänä.


Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Mietteitäni kirjasta: Lehtiä syksyn arkistosta on surumielisellä tavalla lohduttava. Muutama bloggaajaystäväni on liimannut kirjan sivuille post it-lappuja tai kokenut, että koko kirjan voisi alleviivata, jos kehtaisi. Niin täynnä hienoja lauseita se on. Minä taittelen omistamieni kirjojen sivuja koirankorville niistä kohdista, jotka tuntuvat erityisen merkityksellisiltä. Kun lopetin Carpelanin teoksen lukemisen, huomasin korvamerkinneeni miltei jokaisen aukeaman.

Kirjoitin kirjasta näin; Myös Anna Elina piti kovasti, samoin Sinisen Linnan kirjaston Maria. Juuri tällaista-blogissa Ilselän Minna nosti erääksi elämänsä parhaimmaksi kirjaksi.


Katja Kaukonen: Odelma

Luin Odelman juhannusyönä ja vaikutuin: Odelman takakansiteksti lupaa, että Odelma saa lukijan hengittämään tahdissaan. Lupaus ei johda harhaan, koska juuri sitä Odelma tekee. Se vangitsee tunnelmallaan, tarinallaan, ihmeellisyydellään ja kielellään. Kaukonen kirjoittaa lumovoimaisesti.  -- Kaukosen romaanissa on paljon sellaista, jota ei selitetä auki, mutta silti kirja ei jätä jälkeensä tyhjää oloa tai vaillinasta kohtaa.

Oman arvioni lisäksi linkitän tänne Penjamin, Mari An sekä Marjiksen arviot.

Helmi Kekkonen: Valinta

Pohdin, että vaikka Valinnassa on omat nakkipaperinsa, niin melankolisuudessaankin se on toiveikas, harmaassaan valoisa teos. Valinta on eräs parhaista tänä vuonna lukemistani kotimaisista kirjoista, ja tällä lukumäärällä se on paljon sanottu.

Oma arvioni; Järjellä ja tunteella-blogin Susan mietteet kirjasta.


Katja Kettu: Kätilö

En ole lukenut Kätilöä vielä. Kirja odottaa hyllyssäni ja kiinnostaa kovasti, mutta odotan oikeanlaista oloa tälle kirjalle. En halua pilata omaa lukukokemustani.

Joanan mukaan Ketun kirja on ronski ja karhea, täynnä lemuja ja eritteitä, teoksen maisemat lumoavia ja kieli alkukantaisen sykähdyttävää. Ketun Kätilö tulee uniin. Kaiken voimallisuuden keskellä koko ajan keskiöön nousevat suuret kysymykset: Mitä on ihmisyys? Mitä eroa on ihmisellä ja eläimellä? Mitä on ihmisarvo? Entä koskemattomuus?

Jaana katsoo, että Ketun Kätilö uudistaa sekä historiallisen romaanin genreä että kieltä uskaliaalla otteellaan.  Leena Lumi taas oli kokonaisvaltaisesti kirjan vietävänä. Näiden suositusten mukaan kirja on pakko lukea nyt alkaneen vuoden aikana!


Essi Tammimaa: Paljain käsin

Tammimaan kirja oli kovasti omaan mieleeni: Paljain käsin ei sisällä mitään liikaa, se ei myöskään selitä kaikkea auki. Naisen rooli mylittleponymaailmassa kasvatettuna vauvantekokoneena voi asettua toiseen valoon elämänviivan aistillisuudessa. Siksi maailman voi kohdata paljain käsin.

Paljain käsin on jakanut lukijoidensa mielipiteitä, mutta lukekaa oman esittelyni ohella ainakin Marian, Susan ja Lauran arviot.

----
Tässä siis omat ehdokkaani, nyt aloitan kierroksen muissa blogeissa nähdäkseni itse kunkin kirjablogaajan ehdokkaat.


Edit.!!!! Blogistanian Finlandian voitti Katja Kettu romaanillaan Kätilö. Lämpimät onnittelut! Lue perustelut sekä koko Finlandia-finaaliin päässyt kuusikko Sallan lukupäiväkirjasta. Itse olen iloinen, että eräs oma suosikkini, Katja Kaukosen Odelma pärjäsi niin ikään hienosti.