Hannu Väisänen: Toiset kengät
Kustantaja: Otava 2007
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 367
Kotimainen romaani
Tunsin olevani hyrrän kaltainen. Kaaduin ja kuolin, jos en kieriskellyt jonkun pakkomielteen liikkeelle piiskaamana. Pyrin tekemään öisiä piruetteja, jottei uneton vuoteeni olisi litistänyt minua seinää vasten ja vaatinut käräjille.
Kun uni ei tullut etsimälläkään, luovutin, pukeuduin, kompuroin ulos, otin jonkun omaani paremman pyörän telineestä ja lähdin polkemaan, tietämättä useinkaan mihin suuntaan renkaat halusivat.
Pyörän dynamo vaan hurisee, kun teini-ikäinen Antero ajelee pyörällään Oulun hiljaisessa yössä. Kuu ja pyöränvalo heijastuvat lätäköihin ja Antero tuntee olonsa rauhalliseksi, pohtii elämänsä tulevia päätöksiä. Viisilapsisen, äidittömän perheen taiteellinen poika kokee olonsa ulkopuoliseksi Perämeren kaupungissa, jossa on helpompi naittaa lattiaharja Ruotsin kuninkaalle kuin löytää seurustelun itu teinihipoista; jossa mormonipojat tuovat lupauksen suuresta maailmasta, kanjoneista ja avoautoista, ja jossa kehitysvammainen isoveli Sakari panee kuumalla säällä ylleen lämmintä ja kulkee kylmällä vähissä vaatteissa ja avopäin. Antero tekee taidekokeiluja, haaveilee sileäpintaisista mokkakengistä ja alkaa murtautua ulos Oulun seudun ahtaista raameista kohti omaa itseään.
Minun on jo kauan ollut tarkoitus lukea kuvataiteilijanakin tunnetun Hannu Väisäsen tuotantoa. Luin hänen esikoisensa Vanikan palat tuoreeltaan ja pidin kirjasta, mutta jostain syystä en ole tullut lukeneeksi Väisäsen muuta tuotantoa. Minnan kirjoitus kirjailijan tuoreimmasta romaanista Taivaanvartijoista ihastutti minua niin, että muistin hyllystäni löytyvät Väisäsen romaanit ja tartuin Finlandia-palkittuun Toisiin kenkiin (2007).
Siinä varjokuvien ja musteharsojen välissä istuessani nautin ehkä eniten siitä että yksikään noista kuvista ei ollut kenenkään lahjojen tuotetta eikä tullut kenenkään muistista.
Hyvä, että tartuin. Nyt nimittäin ihmettelen, miksen lukenut kirjaa heti sen ilmestyttyä. Toiset kengät jatkaa Anteron tarinaa siitä, mihin Vanikan palat jäi. Koti kasarmilla on muuttunut kodiksi uudella asuinalueella, mutta isä ura armeijassa säätelee edelleen perhe-elämää, vaikkakin koko ajan vähemmän ja vähemmän Anteron ja hänen veljiensä koetellessa itsenäisyytensä rajoja. Mielikuvituksen rinnalla taiteen merkitys kasvaa koko ajan, kun Antero tekee kokeita jopa kalanmaksaöljyllä ja toisinaan piirtää vaikka veteen. Savonlinnan taidelukio kutsuu voimakkaammin kuin oululainen kasarmin ja vankilan piirtämä maisema.
Väisäsen romaanit ovat omaelämäkerrallista fiktiota. Antero on romaanihenkilö, mutta romaanin takakannen antamien viitteidenkin mukaan hän rinnastuu kirjailijaan itseensä. Lukijalle hän on Hannu Väisänen. Koska luin norjalaisen Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen romaanisarjan ensimmäisen osan muutama viikko sitten, en voi Väisäsen kirjan yhteydessä olla pohtimatta tunnustuksellisia sävyjä saavaa autofiktiota. Omasta elämästään kun ammentavat monet kirjailijat Kalle Päätalosta Merete Mazzarellaan ja John Irvingiin. Olisi väärin verrata Knausgårdia ja Väisästä - kahta niin erilaista kirjailijaa - toisiinsa, mutta en tietenkään lukijana voi mitään sille, että teokset pakostikin vertautuvat ainakin osittain. Siinä, missä Knausgård on väkevä ja vakava, on Väisänen aistikkaampi ja hauskempi - kummallakin isän alkoholismi ja tietty ulkopuolisuuden tunne antavat oman sävynsä kerrontaan. Väisänen kuitenkin viettelee sanoillaan dokumentoivaa Knausgårdia enemmän, hän kirjoittaa tyylitellysti, hauskuudessaan haikeasti. Kummankin kirjailijan tekstistä pidän suunnattomasti.
Väisäsen kirjoitustyyliä ei voi kuin ihailla. Hänen lauseensa ovat hiottuja, mutta ajatus silti lentää. Ja voi, miten se lentääkään! Toiset kengät voisi olla täydellinen romaani, mutta paikoin kerronta tuntuu irralliselta kirjan tarinasta. Tämä tosin selittyy sillä, että taiteellinen, seksuaalista identiteettiään hakeva Antero on osin irrallaan ympäröivästä arjesta. Hän katsoo maailmaa toisin, näkee valoa jopa juuttisäkkiin sullottuna, vaikka tiedostaa samalla kaiken säkin ulkopuolella olevan. Toisissa kengissä Anteron sisäisen maailman kuvaus korostuu ja juuri se tekee Väisäsen romaanista niin rakastettavan ja niin taidokkaasti kerrotun.
Toiset kengät on ihana (!) kirja. Se on täynnä ironiaa ja haaveita, napakkaa sanailua ja yksityiskohtiin suuntautuvaa kauneudentajua. Se on täynnä elämää, elämän- ja taiteennälkää, kuvausta nuorukaisesta, joka uskaltaa epävarmuudessaankin olla erilainen niin perheensä sisällä kuin kouluyhteisössä. Toiset kengät katsoo välillä aika hulluakin maailmaa lempein silmin aina Oulusta Savolinnaan; se luo elämän virtausta uuteen, käänteiseen suuntaan.
****½
Toisiin kenkiin on ihastunut myös Luru. Jaakko piti etenkin kirjan kielestä, niin minäkin!
