Juha Hurme: Niemi
Teos 2017
Ulkoasu Jenni Saari
448 sivua
Kotimainen faktaa
sisältävä romaani
Samaa sakkia ollaan,
maailmankansalaisia ja moneen suuntaan vuosikymmentuhansien aikana paremman
elämän toivossa vaeltanutta, kuolemaa onnistuneesti paennutta, sukupuuton
välttänyttä porukkaa.
Alussa, tänä vuonna, Suomeen syntyy tyttövauva, joka saa nimekseen
Aino. Ainon äiti on varsin nuori, 25-vuotias, mutta niin oli hänen äitinsäkin
aikoinaan. Ja äidinäiti, äidinäidinäiti ja niin edelleen. Aino-tyttö kaikkine
esiäiteineen on johdanto Suomeen, mutta määrittelemättömään ja epäyhtenäiseen
maahan, oikeammin Niemeen. Vuosisatojen ja -tuhansien maahanmuutto niin idästä
kuin lännestä on muokannut Ainon perimää. Oikeastaan mennään vielä kauemmas,
maailmankaikkeuden syntyyn saakka. Olemattoman pienestä pisteestä 13,8
miljardia vuotta sitten vuoteen 1809 on käsittämättömän pitkä matka, mutta
sellainen matka on nyt edessä – ja nimenomaan Suomen(niemen) kannalta
käsiteltynä, ”maailmankaikkeuden kulttuurihistoriaksi” kirjoitettuna. Joko
miltei mykistää?
Ehkä mykistää, mutta
toivottavasti vielä enemmän innostaa. Jos olisin laatinut
Finlandia-ehdokasveikkauksen, kuten moni bloggaakollega viime viikolla teki,
olisin ehkä nostanut omalle listalleni Juha Hurmeen Niemen. Ehkä, koska
Finlandia-ehdokkaiden julkistuksen aikaan kirjamessuilta ostamani teos oli
vielä hieman kesken, ja koska olen hieman hattarapäinen muistellessani tätä
kirjavuotta, olisin kuitenkin unohtanut listaltani monta hyvää lukemaani. Vuosihan on ollut erinomainen nimenomaan kotimaisen kirjallisuuden
osalta. Nyt Niemi on luettu ja sinne erinomaisten joukkoonhan se varsin
vaivatta sujahtaa.
Oli maamme, hansakaupasta
huolimatta, köyhä, ja siksi jäi. Niukkuus sai aikaa Niemelle ja
laajemminkin Ruotsin valtakuntaan tasa-arvoa ja vapautta. Manner-Euroopassa
yksinvaltiaat ostivat uskollisuutta feodaalipäälliköiltä jakamalla näille isoja
tontteja eli läänityksiä talonpoikineen, -tyttärineen, hevosineen ja
nautoineen. Ruotsissa tällaiseen järjestelyyn ei ollut mahdollisuutta, koska
kelvollista, muhevaa maata ja elävää ihmisvoimaa ei riittänyt lahjuksiksi.
Miltei 450 sivua ja
aikajatkumo maailmankaikkeuden alusta Ruotsin vallan loppuun Suomessa. Hurme
tykittää menemään melkoisella vauhdilla, hetkittäin päätä huimaa, mutta
kyydissä on helppo pysyä, sillä Hurmeen minäkertoja kuljettaa Niemen tarinaa
hauskasti, älykkäästi, koukkuja menneestä tulevaan tarjoten. On luonnon- ja
kulttuurihistorian käänteitä, on ihmisiä Jonathan Swiftistä Pentti Linkolaan,
Descartesista ja Negristä Cajanukseen; itämerensuomalaisten jumalten
hölmöilystä päästään tietenkin Tolkieniin ja Kalevalaan, jota Hurme luonnehtii
sanoilla ”läpeensä weird”. Reformaatio saa osansa sekä tietenkin sen
rooli kirjoitetun suomen luomisessa. Aina läsnä ovat myös naapurit, Ruotsi ja
Venäjä, mutta kaukaisempikin maailma on lähellä, sillä niemeläisyys on monien
osien alati muuttuva summa.
Tarttumispintaa siis on, ihan jokaiselle tällä niemellä asuvalle lukutaitoiselle ihmiselle. Melko miehinen Niemi on, mistä Hesarin kolumnissa kirjoitetaan. Mutta kyllä Niemessä naisiakin on, vaikkei (vielä) kovin keskeisessä roolissa. Vanha folkloristi minussa ihan voimaantuu, kun Hurme kirjoittaa hienosti itkuvirsiperinteestä feministisenä kritiikkinä, karhun pyllyttämisestä, naisnäkökulmaisista runoista ja kirjan viimeisessä luvussa puhutaan jo Minna Canthin odotuksesta.
Kerronta on
kokonaisuudessaan paitsi vetävää, myös hauskaa ja murheellista, koskettavaa ja
innostavaa, kauttaaltaan nautittavaa luettavaa.
Semmoista se on. Niemi ei ole (vielä, kuten kustantamon esittelyssä huomautetaan) Suomi.
Mutta kyllä se Suomeksi on muuttumassa. Jatko-osa olisi tervetullut monestakin
syystä. Ennen kaikkea siksi, että Hurme vie lukijaansa niin, että tämä huvittuu
ja sivistyy – ja löytää ehkä osan itsestään.
--
