Näytetään tekstit, joissa on tunniste Fagerholm Monika. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Fagerholm Monika. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Teos 2019
Vem dödade bambi?
Suomentanut Laura Jänisniemi
Kansi Christina Lax
222 sivua
Kotimainen romaani

Ja yhtäkkiä täällä huvilakaupungissa, Auringonpaisteenkadulla juuri tänä maanantaiaamupäivänä syyskuussa 2016, kahdeksan vuotta kaiken jälkeen: kaikki Gustenin ympärillä, katu, jalkakäytävä, tukalan kuuma päivä (on intiaanikesä, ukkosta ilmassa, ollut jo monta päivää), on ihan samanlaista kuin äsken, vain hetki sitten – ja silti ihan toisenlaista. Uutta.

Kahdeksan vuotta kaiken jälkeen Gustenin kouluaikainen tuttava Cosmo aikoo tehdä elokuvan. Mistä? Tarvitseeko minun sanoa, Grippe? Ei tarvitse. Gustenin vatsaa vääntää ja vatsan sisältö loiskahtaa siistin huvilakaupungin jalkakäytävälle. Kahdeksan vuotta aiemmin Gusten on lukiolainen, kauniin laulajattaren kaunis poika, jonka ystäviin kuuluu muun muassa kaupungin menestyjän poika Nathan. On ihastus Emmy ja tämän ystävä Saga-Lill. On unelmia ja on bileitä. On bileet, joissa tapahtuu joukkoraiskaus, joka jakaa ajan, ystävyyden, perheet, yhteisön. Vai jakaako sittenkään? Ehkä kaikki on ollut olemassa jo aiemmin, pinnan alla. Ja tietenkin on uhri, Sascha, koulukodin kasvatti, itsevarma, oman kylän vieras tyttö.

Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? on tapahtumia monesta suunnasta tarkasteleva romaani, yhteisökuvaus sekä kertomus nuoruuden lopusta ja aikuisuudessa kannetuista taakoista. Se kuvaa erilaisten ystävyyksien loppua tai vähintäänkin muuttumista. Se on romaani vaikenemisesta ja siitä, miten nuoret tekevät väärin ja aikuiset vieläkin pahemmin. Se kertoo hiljennetyistä ja siitä, miten samaan aikaan voi olla rohkea ja silti pelkuri.

Kun “Bambin” on kerran lukenut, voisi sen hyvin lukea toisen tai kolmannenkin kerran. Ei kuitenkaan ihan heti, sillä raskas aihepiiri ja kerronnan tiheys vaativat lukijalta osansa. Kuka tappoi bambia lukee hitaasti, tarkkaan. Tekstiin voi toki heittäytyä, mutta sitten heittäytyykin syvälle. 

Fagerholmin teksti poukkoilee samaan tapaan kuin ihmismieli: mennyt ja nykyisyys elävät rinnakkain, ajatuksista syntyy uusia mietteitä, jotka palaavat alkuperäiseen ja johtavat johonkin uuteen. Ihminen tarkkailee itseään ja muita, mutta ei aina uskalla kohdata ketään näistä – ei etenkään itseään. Fagerholmia lukeneet tunnistavat tämän. Laura Jänisniemen suomennos saavuttaa kaiken erinomaisesti.

Fagerholm kertoo suoraan, vihjailee, sirottelee ajatuskulkuja suoraan kerrontaan ja sulkeiden sisälle, ja kuljettaa silti kokonaisuutta, joka etenee vääjäämättä siihen, mitä nuoren Nathanin kotibileissä tapahtuu ja vielä enemmän siihen, mitä sen jälkeen – mitä tapahtuu, ja mitä ei. Lukiessani aloin pohtia, millainen taito Fagerholmilla on katsoa samalla kertaa ulos ja sisään, tai ulkoa ja sisältä, ja antaa lukijan saavuttaa samankaltainen tunne siitä, että hän on osa kaikkea eikä silti lähelläkään.

On selvää, ettei tällainen tarina ja etenkään tällainen teksti päästä helposti irti. Fagerholm kirjoittaa lukijansa pyörryksiin – rumasti ja kauniisti, julmasti ja hellästikin, ironisesti (hurjaa sanoa, että jopa hauskasti) ja hetkittäin ihanasti (haluaisin kävelylle Huvilakaupunkiin, sen kipeydestä huolimatta, voisin kuunnella Emmyn laulamaa hentoa countrya, katsoa huviloiden pitsisyyttä ja uusia taloja, surra, etenkin surra, ja helpottuneena lähteä pois, sillä minähän vain vierailisin). Miten voikin lukiessaan sääliä, kauhistella, inhota, ja toivoa parasta – jokaiselle, vaikkei kaikkia enää kirjan kansien sulkeuduttua edes ole (kunpa fiktiivistäkin aikaa voisi kääntää, ei romaanin vaan sen henkilöiden kannalta).

Kuka murhasi bambin on yksi niistä romaaneista, joille toivon kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuutta.
Ensi viikolla selviää, miten käy.

--
Muualla: Helmi ja Tuija.

tiistai 4. elokuuta 2015

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
Otava 1994
Underbara kvinnor vid vatten
Suomentanut Arja Tuomari
Kansi Anna Lehtonen
334 sivua
Kotimainen romaani

Mutta mitään kameraa ei ole, tämä ei ole elokuva, tämä on todellista elämää. Viimeinen kesä valkoisessa huvilassa vuonna 1965, toinen kesä Rosan kanssa, ja filmitähti on IsabellaVedenneito, Thomaksen äiti, Rosan ystävä, hyvä pihvi joka vaatii hyvän punaviinin, pihvi ja punaviini, JazzKajuksen unelma, joka tämän kesän jälkeen pannaan loppuelämäksi piiloon lukkojen taakse tavallisen kaupunkiasunnon vaatekaappiin eräässä itäisessä lähiössä, ja paljon, paljon muuta, kaikkea mahdollista Thomas!

1960-luvun alkuvuodet ovat miltei taianomaisia, etenkin valkoisessa huvilassa. Siellä Isabella ja Kajus viettävät kesiään yhdessä kahdeksanvuotiaan Thomas-poikansa kanssa. Isabellan ja Kajuksen tarinakin on ihmeellinen, sillä Isabella on entinen vedenneito huvipuistosta. Kesäparatiisin naapuriin muuttaa Enkelin perhe: Rosa ja Gabriel sekä heidän lapsensa Renée. Rosa ja Isabella ystävystyvät, mutta aivan samanlaisia he eivät ole. Kesäonni muuttuu, uudet kesät ovat erilaisia.

On hassua, etten ole aikaisemmin lukenut Monika Fagerholmia. Olen nimittäin aina ollut varma, että hän on ihan minun kirjailijani: olen lukenut paljon Fagerholmin teoksista, monet sellainet lukijat joiden makuun luotan, pitävät Fagerholmista. Kaiken lisäksi erilaisten kirjallisuuskeskustelujen perusteella Fagerholmista välittyy sellainen hurmaavuus, jonka olen uskonut välittyvän hänen teoksistaankin. Ja kyllä: Ihanat naiset rannalla riittää vakuuttamaan minut siitä, että Fagerholm on minun kirjailijani ja että hänen romaaneissaan on paljon hurmaavaa.

Hurmaavaa: ajankuva, ihmiset, osin - ja vain osin - tarina. Bella ja Rosa ovat hurmaavia hekin, ainakin kaukaa katsottuna. Ehkä kaikkein hurmaavinta ovat 1960-lukua henkivät pikkuseikat: musiikki, Coca-Cola, värikkäät drinkit, savukkeet, coolina oleminen, kauniit rantanaiset vesisuksilla ja hiljainen juttelu keittiössä, Elizabeth Taylorin rakkauselämäkin. Mutta toisin kuin romaanin nimen ja takakansitekstin perusteella - riemukas löytöretki - voisi kuvitella, Ihanissa naisissa rannalla on paljon surua, suoranaista synkkyyttä. Jossain taustalla velloo epämiellyttävä, selittämätön tunne, ahdistus saa lyömään itseään poskelle, vedenneidon leningissä on liejua ja Apple Blossom sekoittuu oksennuksen lemuun.

Ihanien naisten rannalla keskiöön nousee Thomas, aluksi pieni poika, sittemmin aikuistuva mies. Thomasin näkökulmasta toiset ihmiset ja asiat tulevat lähelle ja läheisiksi, mutta joskus ne läheisimmät jäävät etäälle, kuin kesäisillä kallioilla nähdyksi päiväuneksi tai auringon läikiksi tummassa vedessä. Mutta Thomaskin on keskiössä vain osin, sillä päähenkilö tai -tekijä on itse asiassa Fagerholmin tapa kirjoittaa.

Fagerholm kirjoittaa tavalla, joka ei aukea heti: romaanin tunnelmaan kyllä solahtaa, sen ihanuuteen ja traagisuuteen, mutta Fagerholmin teksti ei soljuvuudestaan huolimatta ole helppoa. Se poukkoilee muistoissa, vaikka kertookin kaiken preesensissä. Se sisältää puolittaista tajunnanvirtaa ja on kuitenkin raikasta. Kaikki on samalla kertaa hurmaavaa ja surullista. Kirjan lopussa soiva Bowien Starman henkii niin tekstin tapaa elää kuin itse romaanin tarinaakin: Let the children lose it / Let the children use it / Let the children boogie. Kyllä - ihanasti ja kipeästi.

--
Lukekaa myös Saran, Liisan ja Jennin mietteet kirjasta.