Carol Shields: Ruohonvihreää

Carol Shields: Ruohonvihreää
Kustantaja: Otava 2012
Alkuteos: The Box Garden 1977
Kannen kuva: SKOY
Suomentanut: Hanna Tarkka
Ulkomainen romaani, Kanada
Sivuja: 261

Jos olisimme saaneet kasvaa perinteikkään ystävällisyyden hengessä ja meidän tunneherkkyyttämme olisi koulittu, olisimme saattaneet muistuttaa Jane Austenin rakastavia, syvästi toisiinsa kiintyneitä ja hienoja vivahteita arvostavia sisarusparvia kaikkine kirjeineen, pyörtymisineen, hermoja raastavine mielenkuohuineen ja keinoineen pitää toisistaan loputtomasti, suulaasti, loputtomasti huolta. Mutta meidän ainesosamme ovat karkeampaa lajia: tylsyyttä ja raadantaa, tietämättömyyttä ja sulaa itsesäilytysvaistoa.

38-vuotiaan Charleenin parhaat päivät arvostettuna runoilijana ovat takana. Hän viettää ulkoisesti vaatimatonta elämää ja elättää itsensä sekä teini-ikäisen Seth-poikansa tehden oikolukijan töitä. Hän on sulkenut monia läheisiään elämänsä ulkopuolelle ja käy mieluummin kirjeenvaihtoa salaperäisen Veli Adamin kanssa, jolta on saanut lahjaksi laatikon, multaa ja ruohonsiemeniä. Charleen ei ole koskaan täysin lakannut haikailemasta ex-miehensä Watsonin perään, vaikka hän onkin hapuilevassa ja kiintymyksentäyteisessä ihmissuhteessa oikomishoitoja tekevän hammaslääkäri Eugenin kanssa. Juuri Eugenin seurassa hän matkustaa vehreälle synnyinseudulleen juhliakseen rintasyövän sairastaneen äitinsä häihin. Matka halki Kanadan herättää Charleenin mielessä monia muistoja, mutta tuo eteen myös yllätyksen toisensa perään.

Vuonna 1977 Kanadassa ilmestynyt Ruohonvihreää on  Carol Shieldsin toinen romaani ja hänen esikoisensa, ihastuttavan Pikkuseikkojen siskokirja. Siskokirjasta puhuminen on nyt oikeutetumpaa kuin ehkä koskaan, sillä Ruohonvihreän päähenkilö Charleen on Pikkuseikkojen Judithin sisko. Perhe ja suku ovat tälläkin kertaa keskeisellä sijalla, vaikka nyt kirjassa on toiminnallisia elementtejä enemmän kuin monissa muissa Shieldsin teoksissa. Romaanissa myös matkustetaan paljon. Junassa, henkilöautossa, metrossa ja lentokoneessa reissaaminen ei kuitenkaan ole pelkkää road tripin kaltaista eteenpäin menoa, vaan shieldsmäisesti keskusteluja menneestä tulevaan:

Ja minä mietin, miten merkillistä on, että autossa on niin helppo jutella. Sen täytyy liittyä jotenkin siihen, että ihmiset on pakotettu olemaan tilapäisesti lähekkäin, tai yksinkertaisesti tilan suhteisiin tai jopa auton sisätilojen pehmustettuun, suljettuun hiljaisuuteen, joka ehkä jollain tavoin muistuttaa sitä Greta Savagen kerran viikossa kokoontuvaa terapiaryhmän eriytyneisyyden tilaa. Ikään kuin auto olisi jonkinlainen erikoisvalmisteinen, lasinen kone, joka on tarkoitus täyttää ihmisten puheella. Ja koska autossa on myös pakko katsella tiellä, matkustajan ajatukset saavat vapaasti harhailla, ja näin ollen keskusteluun saattaa tulla odottamattoman luistava ja huoleton sävy.

Jokainen Shieldsin kirja on minulle kuin lahja. Hänen teostensa henkilöt ovat kuin ulkomailla asuvia ystäviä, joihin pitää yhteyttä harvakseltaan, mutta jotka ovat kuitenkin siellä jossain tuttuina, yllättävinä ja silti niin arkisina. Ei siis ole vaikea arvata, että saadessani Ruohonvihreän käsiini minulle tuli pieni joulu. Tämä blogikirjoitukseni onkin ehkä enemmän höpsähtäneen Shields-fanin ajatuksenjuoksua kuin jossain määrin analyyttisyyteen pyrkivän kirjabloggaajan tekstiä. En vain voi vastustaa Shieldsin tapaa kirjoittaa elämää järkyttävistä seikoista sekä keittokinkku- ja juustopäällysteisistä voileivistä miltei samassa kappaleessa. Voileivät ovatkin parasta katastrofiruokaa ja henkilökohtaisen katastrofin uhka on täyttä totta Charleenin elämässä. En voi kuin ihailla Shieldsin tilanteentajua ja humaaniutta. Vaikka mitä (mahdollisesti) tapahtuisi, on elettävä arkea, minkä vuoksi paahtoleipiä, automatkakeskusteluja tai harmaana roikkuvaa sadetakkia ei voi ylenkatsoa.

Tässäkin romaanissaan Shields poukkoilee. Hän unohtuu kuvailemaan kaikkea Charleenin kokemaa tai näkemää. Matkalla erääseen romaanin kannalta ratkaisevaan paikkaan, Shields ei kuljetakaan lukijaansa heti tuonne paikkaan, vaan kertoo kuinka eräässä kyltissä ilmoitetaan myynnissä olevan salottisipuleita, raparperia, kotitekoista leipää, tuoreita munia, taimia. Tällaiset pikkuseikat saavat minut omaan shieldshurmiooni, sillä sekä romaanihenkilön pään sisällä poukkoilu että tapa kuvailla ruokia, puutarhaa tai Judithin nahkasalkkua ovat Shieldsin tavaramerkki ja yksi syy, miksi hänen tuotantoaan niin rakastan. Toinen tavaramerkki on aina yhtä uskottavasti laaditut henkilöhahmot. Charleen kaikkine läheisineen on todellinen, oikea keski-ikäinen nainen, epävarma ja vahva samalla kertaa. Toisia Shieldsille ominainen arjen kuvailu voi pitkästyttää, mutta minä olenkin kahvinjuontikirjallisuuden ylin ystävä.

Niille, jotka ovat kokeneet Shieldsin tylsäksi, voin kuitenkin suositella juuri Ruohonvihreää, sillä se pitää sisällään enemmän tapahtumia kuin moni muu kirjailijan teos. Kirjan juonelliset käänteet osaavat yllättää Shieldsin muuhun tuotantoon tottuneet, minkä koin erittäin virkistävänä. Hanna Tarkka on tehnyt jälleen laatutyötä kirjaa suomentaessaan. Tälläkin kertaa kirjan englannin- ja suomenkieliset nimet eroavat toisistaan. Pidän molemmista: The Box Garden viittaa konkreettisesti ja symbolisesti Charleenin elämään sekä hänen kohtaamiinsa asioihin. Sen sijaan Ruohonvihreää on juuri se mielikuva tai tunnelma, joka kirjasta jää mieleen: romaanin mielenmaisema on loppujen lopuksi raikas kuin sateen jälkeinen kumpuileva maa.

Ruohonvihreää ei varmastikaan ole kaunokirjallisesti paras tänä vuonna tai edes maaliskuussa lukemani kirja. Se on kuitenkin ilmiselvästi jo nyt yksi rakkaimmista kirjoistani tänä vuonna. Se päätyy aarteeksi kirjahyllyyni kunniapaikalle Pikkuseikkojen viereen. Olen onnellinen. Olen myös mielelläni höpsähtänyt ja otan palan liian kuivaa kakkua sekä vaarin Charleenin neuvosta: Varo taas symboliikkaa. Asiat voivat olla juuri sitä, miltä ne näyttävät ja silti niin paljon enemmän.

****½

Voi että. Voi että!!!, päättää Ilselän Minna arvionsa. Voin yhtyä hänen sanoihinsa täysin. Sinisen linnan kirjaston Maria puolestaan oli pohtinut lukukokemuksensa aluksi, että onko Charleen keski-ikäinen Bridget Jones, mutta hän(kin) nostaa lopulta kirjan maaliskuun parhaaksi lukukokemuksekseen. Poplaarin Pekka on lukenut kirjan englanniksi.

Rakkauden tasavalta ja muita kirjarakkauksia

Sanotaan että rakkaus tekee ilkiöistäkin enkeleitä. Että rakastuneet ihmiset ovat ystävällisempiä, pysyvät lujemmin päätöksissään ja loistavat sisäistä valoa, joka on niin impulsiivista ja aulista, niin herkkää ja miltei viatonta, että muut ihmiset tulevat heitä tarkkaillessaan ajatelleeksi lapsia - satujen hyviä, rohkeita ja neuvokkaita lapsia.
-- Sanotaan että rakkaus vääristää arvostelukyvyn, niin että moraaliltaan vankinkin saattaa sortua pahuuteen ja paha yltää hyvyyteen.

Hyvää ystävänpäivää! Monissa maissa Valentinuksen päivä on omistettu rakkaudelle, minkä vuoksi höpöttelen hieman rakkauskirjoista - etenkin yhdestä ainoasta.

Nimittäin Carol Shieldsin Rakkauden tasavalta on mielestäni rakkauskirjoista kaikkein ihanin. Se ei ole romanttinen - ei kynttäläillallismielessä eikä melankolisen kaipuun ilmentäjänä - vaan pikemminkin arkinen. Merenneitoja tutkivan folkloristi Fayn ja radiojuontaja Tomin aikuinen rakkauskertomus syntyy yllätten, ensisilmäyksellä. Se on hullaannuttaa, tuntuu monimutkaiselta ja kuitenkin arkiselta, samaan aikaan luontevalta ja epävarmalta. Arkisuus on hyvä pohja parisuhteelle, sillä ainainen pää pilvissä ja sydän roihuten eläminen kuluttaa, vaikka antaa varmasti hetkellisesti paljon. Rakkauden tasavalta on arkisuudessaan kuitenkin yllättävä ja hauska. Samanlaisia pieniä elämän yllätyksiä tulee jokaisen eteen lähes väistämättä, hauskuus taas pelastaa paljon. Minulla on monia syitä rakastaa Carol Shieldsiä, ja Rakkauden tasavalta on hänen romaaneistaan minulle se kaikkein suurin.

En sano, että Shieldsin Rakkauden tasavalta on mielestäni kaikkien aikojen paras tai suurin rakkausromaani. En itse asiassa juurikaan lue varsinaisia rakkauskertomuksia ja monet suuret rakkauskirjaklassikotkaan, kuten Tuulen viemää tai Kamelianainen, eivät ole minun elämäni kirjoja. En ehkä edes tiedä, miten rakkauskirjat määritellään. Pidän eniten pienimuotoisista rakkautta pohtivista kertomuksista, kuten Joel Haahtelan ihmeellisestä Elenasta tai hieman höpsöistä, mutta yllätyksiä täynnä olevista kertomuksista, kuten Andrew Nichollin Rouva Agathen rakkaudesta, joka ei kuitenkaan millään muotoa ole edes oma suosikkikirjani, mutta rakkauskertomuksena se on makuuni suloisella tavalla sopivan omituinen. Kotimaisista omituisuudessaan ihanin on ehdottomasti Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät. Samoin pienimuotoiseksi kirjoitetut pohjimmiltaan suuret tragediat, kuten Haruki Murakamin Norwegian Wood, vetoavat minuun. Palaan kuitenkin Shieldsiin pienen, eikä edes niin kaukaisen, mutkan kautta: Jane Austen on minulle ehkä se suurin rakkauskirjojen kirjoittaja. Samaistun aina järkevään Ellinor Dashwoodiin, mutta kyllä Ylpeys ja ennakkoluulo-kirjan Elisabeth Bennettin nokkeluus sekä Herra Darcyn koppavuus ovat silkkaa iltapäiväteetä minun mielelleni. Kaiken kukkuraksi Jane Austen on toiminut suurena esikuvana Carol Shieldsille, mikä näkyy Shieldsin erinomaisessa kyvyssä kuvata arkea tarkkanäköisesti ja hellän satiirisesti.

Pääsin siis takaisin Shieldsiin. Rakkaus voi olla tässä ja nyt, pieninä tekoina ja pään sisäisenä myllerryksenä. Jos minun pitäisi suositella rakkauskirjaa ystävänpäiväksi, olisi valintani ehdottomasti Shieldsin Rakkauden tasavalta. Olen iloinen, jos joku ottaa vinkistäni vaarin ja näen pian tämän hienon kirjan jossain blogissa.

Rakkauden tasavallan kannessa on sydämenmuotoisia tomaatteja. Muistelen, että tomaatteja pidetään lemmenruokana. Niin tai näin, rakastan tomaatteja, Carol Shieldsin tuotantoa sekä tietenkin omia kaikkein läheisimpiäni.

Mikä on sinun suosikkirakkauskirjasi? Tai suurin kirjarakkautesi? Niin - ja miten määrittelet rakkauskirjan? Millainen se on?

Carol Shields: Rakkauden tasavalta.Otava 2002. Republic of Love. Suomentanut Hanna Tarkka.

~Carol Shields: Pikkuseikkoja~

Sitten vain istumme hiljaa, juomme kahvimme emmekä puhu enää mitään.
Mitä me sanoimme? Emme paljonkaan. Mutta me siirryimme hetkeksi abstraktioiden tuolle puolen. Annoimme jonkinlaisen pantin ja torjuimme sen, että geenien sattumanvaraisuudet tai toisten ihmisten tunkkainen maailma saisi meidät pois tolaltamme. Me voimme päihittää surumme, sillä mitä muuta ne ovat kuin uusia abstraktioita, virtaavaa ilmaa.

Nelikymppinen Judith Gill asuu mukavalla omakotitaloalueella, joka ei ole lähiö eikä kylä, yhdessä puolisonsa sekä teini-ikäisten lastensa Meredithin ja Richardin kanssa. Työkseen Judith kirjoittaa elämäkertoja, hänen miehensä on John Miltoniin keskittyvä kirjallisuudentutkija. Judith on parantumattoman utelias, muttei missään nimessä juoruileva. Hän omaa hiljaista tietoa niin tutkimistaan ihmisistä kuin ystävistään ja puolisostaan. Pikkuseikoista, kuten keittiövälineistä, parranajovehkeistä tai ehkäisypillerikiekoista hän suodattaa oman kokonaisuutensa läheisistään. Elämä syyskuusta toukokuuhun soljuu akateemisen arjen, iltaisen televisionkatsomisen sekä laajan tuttavajoukon tapaamisten merkeissä.Tasaisuuden rikkoo Judithin huomio siitä, että kirjailijatuttava on ammentanut Judithin ideaa menestyskirjaansa. Tuttu arki ja läheiset ihmiset alkavat näyttäytyä oudossa valossa.

Pikkuseikkoja (Otava 2011; Small Ceremonies 1976) on kanadalaisen Carol Shieldsin (1935-2003) vihdoin suomennettu esikoisromaani. Shields mainitaan usein arjen mestarina  ja monitahoisten elämäkertojen taitajana eivätkä hänen kirjojensa ystävät pety esikoisenkaan äärellä; Tähänastisesta elämästä ja itsestäänselvyyksistä koostuu suurempi kokonaisuus.

Lempeän ironisesti kuvattu arki on Pikkuseikoissa keskeisintä, vaikka monet juhlahetket pilkkovat sitä. Järisyttävien tapahtumien ja tunne-elämysten, runollisen kauniiden seepianväristen lauseiden sekä maailmanpolitiikkaa ja henkilöhistoriaa sekoittavien romaanien jälkeen tuntui hyvältä lukea melko korutontakin ajankuvaa 1970-luvulta. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat liki 35 vuoden taakse, voisi kaikki tapahtua nykypäivänä. 1970-luvusta kielivät lähinnä tuhkakupit kodeissa, älymystön lievä sosialistisuus ja osallistuminen abortinvastaisiin mielenosoituksiin sekä oikeat kirjeet, joita lähetetään niin lasten ja vanhempien kuin ulkomailla asuvien tuttavien kesken. Arjessa istutaan arkistossa, syödään maissihiutaleita ja paahtoleipää, valitaan kirjepaperia, avataan vesi- ja viemärilaskuja sekä asutaan jonkun toisen näköisessä talossa. Shields kirjoittaa niin hyvin, että hän saisi hampaiden lankauksenkin osaksi sujuvaa kaunokirjallisuutta.

Me siis jatkamme teerituaalia. Emme ole kuitenkaan kertaakaan onnistuneet tavoittamaan sitä perimmäistä suojaisaa kodikkuutta, yhteistä tunnetta, että olemme turvassa maailman mysrkyiltä. Leijumme jossain siinä välissä. Talomme on ehkä liian suuri tai väljä, liian avara, emmekä sitä paitsi enää ole edes samoja ihmisiä kuin silloin, mutta jatkamme sinnikkäästi.

Joskus jään miettimään romaanin alkukielisen ja suomennetun nimen eroavaisuuksia. Teen sen harvoin, koska edellisen kerran pohdin samaa viime syksynä luettuani Joyce Carol Oatesin erinomaisen Kosto: rakkaustarinan, jonka englanninkielisessä nimessä ei mainita kostoa, vaan raiskaus. Shieldsin Pikkuseikkojen englanninkielinen nimi on Small ceremonies. Pieniä seremonioita viittaa suomeksi mielestäni enemmän konkreettisiin juhlahetkiin, seremoniallisiin häihin ja uudenvuodenjuhliin. Small cerenomies on mielestäni jotain arkisempaa, vaikkapa arki-illan teeateria (jollainen tässä romaanissa kuvataan niin tarkkaan kinkkuineen ja sitruunakakkuineen, että kaikki Shieldin ystävät saavat olla onnesta soikeita, minä ainakin olin!) tai ystävän vastaanottaminen ilman mitään oikeasti seremoniallisia menoja.

Pikkuseikkoja on mainio käännös myös sen vuoksi, että me kaikki koostamme käsityksemme itsestämme, arjestamme ja läheisistämme niistä pienistä vihjeistä, joita saamme: Lankakeristä pöytälaatikossa, tavasta pureskella paahtopaistia, television suosikkisarjoista, filosofisista kannanotoista tai siitä, onko ulko-ovessa ovikello vai kolkutin. Pikkuseikka on sekin, että Judithin läheisin ystävä, kuplavolkkarillaan ajeleva Nancy Krantz, on vain satunnainen vierailija Judithin elämässä; Naisten välinen ystävyys perustuu lyhyille arkisille, mutta aidoille, keskusteluille ja ajoittaisille sherrylasillisille.

Olen muistaakseni joskus kertonut, että Carol Shields on John Irvingin ohella ehdoton suosikkikirjailijani. Mitä tahansa heiltä suomennetaankin, tartun kirjaan innolla. Ja kuten aina paljon julkaisseen kirjailijan kohdalla, mahtuu tuotantoon uudelleen ja uudelleen luettavissa olevia helmiä, ylilyöntejä ja rimanalituksia sekä kaikkea siltä väliltä. Oman suosikkikirjailijan teoksista on vaikea kirjoittaa blogiarviota, koska näitä kirjoja odottaa ja lukee erityisen latautuneena.

Esikoisromaaneilla katsotaan monesti olevan omat harha-askeleensa ja hapuilunsa, mutta ne kuitenkin kertovat kirjailijan tulevista kyvyistä. Minä en nähnyt Pikkuseikoissa minkäänlaista hapuilua, vaan se on hyvin vahva pieni romaani erään perheen arjesta ja päähenkilönsä mietteistä. Käsikirjoitusten laatimisella on romaanissa niin suuri rooli, että jossain vaiheessa kuvittelin sen olevan tätä hapuilua ja Shieldsin oman kirjailijuuden etsimistä, mutta lopulta juuri arkielämästä, tieteen ja fiktion kirjoittamisesta sekä tarinoiden lähteistä muodostuu Pikkuseikkojen ydin,  myös petosepäilyn kohde, ja kaiken keskellä päähenkilö Judith on uteliaan tarkkailijan, syntymävikansa, roolissa.

Kuinka monesta teeskentelykerrostumasta me kaikki muodostammekaan mielikuvamme ihmisistä? Myös meistä itsestämme.

****½