sunnuntai 11. elokuuta 2019

Pajtim Statovci: Bolla


Pajtim Statovci: Bolla
Otava 2019
Kansi Mirella Mäkilä
240 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Hän kulkee hieman edelläni, ja yhtäkkiä minä tartun häntä olkapäästä, kuin hullu, keskellä kirjaston sisääntuloaulaa, aivan niin, täysin luonteeni vastaisesti, mitään miettimättä, rakennuksesta purkautuvan ihmisjoukon keskellä, nihkeän lämpimäksi kierähtäneen iltapäivän sydämessä minä toden totta tartun häneen, ja hän pysähtyy, ja vasta hetken kuluttua kääntää päätään, katsoo ensin kättäni olkapäällään, sormenpäitäni jotka lepäävät solisluun kaarella, ja sitten minua, sen lyhyen tuokion olen kokonaan toinen mies – näin elossa, ajattelen, näin elossa minä en ole kuunaan ollut.

Aluksi on ihastuminen ja rakastuminen. Kirjallisuutta opiskeleva Arsim ja lääkäriksi aikova Miloš kohtaavat Pristinassa 1990-luvun puolivälissä. Toinen on albaani, toinen serbi, molemmat ovat miehiä uusiksi valtioiksi pirstaloivuvassa Jugoslaviassa. Kaikki lähtökohdat ennustavat mahdotonta suhdetta, ja mahdoton se onkin. Arsim on naimisissa Ajshen kanssa, pariskunnalle on syntymässä lapsi, on myös kansakuntien välistä vihanpitoa ja tietenkin yhteiskunnasta elävä ajatus siitä, ettei mies voi olla miehen kanssa. Kaunis alku, rakkaus, himo, asioiden jakaminen, muuttuu suruksi ja kaipaukseksi.

[--] voisiko tämä olla meille molemmille elämämme paras ja pahin päivä. Suru ja kaipaus ovat vain osa niistä tunteista, joita lukija kokee Pajtim Statovcin romaanin Bolla äärellä. Teoksen edetessä lukija kokee myös hämmästystä, kauneutta, inhoa, epätietoisuutta ja ennen kaikkea ihastusta siitä, että käsillä on näin taitavasti kirjoitettu kirja.
Statovcilla on hallussaan sanojen mahti. Hän käyttää kieltä upeasti, luo sillä uusia maailmoja, muttei kikkaile turhanaikaisia: Bolla on nautittavaa luettavaa. Bollan erinomaisuus ei tietenkään jää vain kieleen, vaan niin romaanin tematiikka kuin sen rakennekin toimivat. Kerrontaa rytmittävät Arsimin minäkerronta, Milošin kirjoittamat osiot sekä kaikkea kannattelevat toiveet, realismi ja tarinat.
Kirjan esilehdillä annetaan selitys sanalle 'bolla'. Se on:
1. haamu, näkymätön, peto, piru
2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento
3. ulkopuolinen
Statovcin romaanin kolme osaa mukailevat bolla-sanan eri muotoja. Lähtökohtana oleva rakkaus on parasta, mitä ihminen voi kohdata. Mutta jos rakkaus ei – monista syistä – voi kantaa, vaan muuttuu tuskaiseksi kaipuuksi, ottaa bolla vallan pirun ominaisuudessaan. Käärmeenkaltainen olento muodostuu, kun romaanin sisällä kulkeva tarina luolassa asuvasta tytöstä ja käärmeestä etenee. Ulkopuolinen taas on Bollassa oikeastaan jokainen. Ja silti: kaikki tulkinnat pätevät melkein kaikkeen romaanissa, etenkin Arsimiin.
Romaanissa on kohtia, jotka hätkähdyttävät. Kaikkia Arsimin ratkaisuja tai tekoja ei voi hyväksyä, esimerkiksi vaimoon tai erääseen treffikohtaamiseen liittyviä. Ne puistattavat, mutta ovat osa Bollan vahvuuksia kirjallisuutena: ihminen on moniulotteinen, vääryyksiä tekevä, ei aina ymmärrettävissä.

Yksinäisyys kuorii ihmisen ulos ihostaan, leikkaa kielen ja hylkää hitaasti haihtumaan lukitun huoneen ilmaan.

Bolla onkin yksi moniulotteisimmista romaaneista, joita olen aikoihin lukenut. Se on tarina eräästä avioliitosta, kuvaus kielletystä rakkaudesta ja voimakkaasta kaipauksesta, kertomus vääryydestä ja väärin tekemisestä, kuvaus pakolaisuudesta, jonnekin tai jonkun kanssa yhteen kuulumisesta. Se sekoittaa realismin ja folkloren tasoja, kertoo arjesta ja kirjoittamisesta, totuudesta ja unelmista.

Romaanissa kaikki on kohdillaan: kielen kauneus, rujous, rumuus, surumielisyys, vakuuttavuus. Kun kirjan kannet sulkee, jäävät mieleen suru ja ajatus siitä miten hetki onnea on saavutettavissa muttei pidettävissä.

P.S. Vielä – lässytyksen uhallakin: Jos olisi olemassa jonkinlaisia kirjoittajahenkiä, yksi niistä kiertelisi ja kaartelisi aikansa, vierailisi monien keskinkertaisten ja hyvien kirjoittajien luona ja jättäisi heille lahjakkuuden murusia, isojakin paloja, mutta jatkaisi sitten matkaansa. Joitakin hän ei muistaisi muruilla eikä kimpaleilla, vaan asettuisi näiden olkapäälle ja mieleen, tulisi kiinteäksi osaksi kirjailijaa. Pajtim Statovci olisi tällainen, jonne kirjoittajahenki tekisi kotinsa – tai ehkei sen tarvitsisi edes asettua, vaan se olisi jo aina asunut siellä, lahjakkuuden luona.
Muualla: Kirsi, Airi ja Tuija.

4 kommenttia:

  1. Tuo sinun P.S. ❤ Voiko kirjailijalle kauniinmpaa kehua antaa! En ole lukenut Statovcia, mutta arviosi todella herätti kiinnostuksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villis, mietin että onko se ylisentimentaalinen, mutta kun romaani on niin hieno. :) ♥

      Poista
  2. Kiitos tästä. Tuo kuvasi kirjasta on upea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, upea romaani ja kuivuneet ruusut antoivat innostusta kuvaamiseenkin.

      Poista