tiistai 18. helmikuuta 2020

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja


Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja
Gummerus 2020
The Little Shop of Happy Ever After 2016
Suomentanut Paula Takio
360 sivua
Kustantamosta
Skottilainen romaani

Ninan teki mieli heilauttaa kädet ilmaan luopumisen merkiksi, sillä hän inhosi kinastelua. Hän ei voinut tehdä niin, sillä hän ei päässyt irti tunteesta, joka hänet oli aamulla vallannut. Hänestä sukeutuisi yhtä vahva persoona kuin Nälkäpelin Katniss Everdeenistä, yhtä järkähtämätön kuin Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth Bennetistä ja yhtä urhea kuin kreikkalaisten tarujen Herosta.
Moderni mediakeskus Birminghamissa korvaa pienen kirjaston ja kirjastolaiset jäävät vaille työtä. Eräs heistä on Nina Redmond, jolle kirjat ovat lähes koko elämä. Työttömäksi jääminen saa Ninan toteuttamaan erään unelmansa: hän perustaa oman kirjakaupan – pakettiautoon! Edessä on muutto Skotlannin ylämaille, missiona saada mahdollisimman moni rakastamaan lukemista, mutta toki elantokin täytyy tienata. Ujo Nina tempaisee oikein kunnolla, mutta Skotlanti tuo hänen elämäänsä muitakin muutoksia – kenties jopa ikioman Mr. Darcyn.

Kentiespä hyvinkin (heh). Jenny Colganin romaani Uusia alkuja ja onnellisia loppuja tarjoaa lähtökohtaisesti kunnollista viihdettä kaikille kirjojen rakastajille: kirjakauppa-auton, runsaan määrän viittauksia tuttuihin kirjoihin, skottikylän innostamista lukemiseen – toimiipa lukeminen monien henkilökohtaisten ongelmien ratkaisijanakin. Ja tietenkin on myös upeita skottimaisemia, omaperäisiä pubi-ihmisiä, lammaskoiria, ja parikin eri tavalla kiehtovaa miestä: latvialainen junamekaanikko Marek ja suuren sukutalon synkeähkö omistaja Lennox. 

Uusia alkuja ja onnellisia loppuja tarjoaa kokonaisen nipullisen kliseitä, ehdottomasti. Kliseet ovat kuitenkin sellaisia, joita on helppo sietää silloin, kun väsyttää, tekee mieli kääriytyä vilttiin ja kaipaa lukemaltaan jotain sellaista, mitä helppo tv-sarjakin voisi tarjota. Colganin kirjan lukeminen osui omalla kohdallani otolliseen aikaan: hiihtoloman alkuun. Edelliset neljä lukemaani kirjaa olivat kaikki erinomaisia ja myös pohdiskelua vaativia. Nyt kaipasin jotain todella kevyttä. Colganin romaania olin aloitellut englanninkielisenä äänikirjana toissakesänä, mutta jostain syystä sen kuuntelu jäi silloin kesken – luultavasti tilalle tuli jotain parempaa. Joka tapauksessa, nyt oli oiva aika siirtyä Skotlannin romanttisille ylämaille.

Jenny Colganin teokset ovat kustantajan esittelyn mukaisesti hyvän mielen romaaneja. Sellainen on Uusia alkuja ja onnellisia loppujakin, jopa liiankin herttainen. Kirjasta puuttuu sellainen pieni särmä, jota parhaimmissa chick lit -romaaneissa on. Juonessa on toki vastoinkäymisensä ja voittonsa, muttei mitään yllättävää, jollei sellaiseksi lasketa painokasta puhetta lukemisen ilosanomasta (jee). Nina on suloinen, mutta hieman hengetön päähenkilö, Marek ja Lennox ihan mainioita, mutta etäiseksi jääviä, ja samanlaisia ovat oikeastaan kaikki romaanin henkilöt. Jännite ei ehdi kasvaa kovin suureksi. Silti jotain todella sujuvaa ja viehättävää Colganin romaanissa on, sillä kirjan lukee ihan mielellään (tässä samalla kerron, että pari muuta viihderomaania on jäänyt minulta kesken, jopa David Nichollsin uusin, jonka latteus on yllättänyt, mutta jonka yritän joskus lukea loppuun) Skotlannin ja kirjojen vuoksi.

Colganin tuotantoa ollaan julkaisemassa suomeksi lisääkin. Omalla kohdallani niiden lukeminen menee kategoriaan "heikko ehkä", mutta jos Ninan kirjakauppa-autosta tehtäisiin tv-sarja, katsoisin sen enemmän kuin mielelläni. Hieman etäiset ja paperinmakuiset henkilöhahmot toimisivat varmasti mainiosti tweediin, villapaitoihin ja kumisaappaisiin puettuna skottiaksentin kanssa – ja tietenkin kirja kourassa, taustalla vehreät skottimaisemat.

Muualla: Amma, Mari ja Tuija.

torstai 13. helmikuuta 2020

Anu Kaaja: Katie-Kate



Anu Kaaja: Katie-Kate
Teos 2020
Ulkoasu Jenni Saari
262 sivua
Kustantamosta
Kotimainen, Isoon-Britanniaan sijoittuva romaani

Mitä pidit Katie-Kate? Kysyvät Helen ja Roger Katie-Katelta. Ja Katie-Kate sanoo: Diana näytti ihastuttavalta, mutta ei sano: hän on lahjaksi paketoitu, lahjapuotien lahja ja astiapyyhkeiden kasvo, memorabilian ikoni, joka täyttää hänen huoneensa, Helenin Diana-huoneen, jossa Katie-Kate vetää ylleen pussilakaan painetut kasvot. Memorabilia ja lasi maitoa. Hyvää yötä, Katie-Kate, sanoo Helen. Hyvää yötä, vastaa Katie-Kate. Matkalaukku on vielä purkamatta. Tästä alkaa hänen uusi elämänsä.
Lontoolaisessa rivitalossa on omat huoneensa tärkeimmille brittikuninkaallisille, huonoin Camillalle. Asunnossa asuu ikääntyvä pariskunta Helen ja Roger, jotka ovat olleet rojalisteja jo vuosikymmenten ajan. Kun Kate Middleton synnyttää, asettautuvat Helen ja Roger sairaalaan Lido-siiven tuntumaan. Kolmekymppinen skandinaavinainen muistuttaa… Aivan, hiusten värjäyksen jälkeen nuori nainen on kuin Kate Middleton: Katie-Kate. Ja sitten on glamourmalli Katie Price, jonka hintalappu on Kate Middletonia suurempi. Tuhkimo lauloi: A Dream is a wish your Heart makes. [Raameissa] ...ja mietipä missä Tuhkimo on nyt. Missä Katie-Kate on nyt? Helenin ja Rogerin Diana-huoneessapa hyvinkin.
Anu Kaajan Katie-Kate on huikea romaani. Mitäpä sitä kirjabloggaajan mielipidettä postauksen viimeiseen kappaleeseen säästelemään.
Kaajan romaani on merkityksiä täynnä – niin paljon, että tätä bloggausta kirjoittaessani olen varmasti unohtanut valtavasti sellaista, mitä lukiessani ajattelin. Ja ajattelin kyllä vaikka mitä, suuntaan jos toiseenkin. Jos kuvittelet prinsessan tai glamourmallin tai ihan tavallisen nuoren naisen paikan maailmassa ja mediassa, olet luultavasti osin oikeassa, mutta takuulla olet myös väärässä. Hänen on oltava ihastuttava ja ihastunut kaikkeen mitä näkee. Äiti, vaimo ja prinsessa. Kate Middleton täyttää kaikki naisen roolit. Katie-Kate tarkastelee valtasuhteita, halua, ulkonäköä ja käsityksiä ulkonäöstä, rahaa. Keskiössä ovat muuttumisleikki ja fetissit, ahdistus ja pelastus, ja prinsessat: oikeat, Disneyn ja pornoteollisuuden. On feminismiä, sukupuolikäsityksiä, ulkopuolisuutta, piilotettua ja avoimuutta. On kaunista ja rumaa, eritteitä ja etäännyttämistä.
Katie-Kate on terävä romaani. Kaaja piirtää kuvaa tästä ajasta, mutta myös laajemmasta perspektiivistä. Romaani on myös tarkoituksellisen liiallinen – niin pitääkin! Kaaja vyöryttää lukijan verkkokalvoille sanallistettua valtavirtapornoa siinä määrin, että jossain välissä turruttaa, mikä on varmasti tarkoituskin. Näinhän verkon syövereissäkin on: yksi hakusana johtaa toiseen, yksi teema toiseen, syvemmälle, katsoja koukuttuu, mielikuvat vahvistuvat. Lukujen nimet esittelevät pornon kuvastoa, minkä vuoksi olin iloinen että luin kirjaa kotona enkä esimerkiksi ruuhkabussissa. Silti Katie-Kate ei ole inhottavaa luettavaa, päinvastoin. Kaajan feministinen ja analyyttinen ote pilkkoo kuvaston, yksityiskohtien – eritteiden, reikien, kehon – runsaus etäännyttää. Kaiken vastapainona on terävää analyysia.
Kaaja kirjoittaa hauskasti, vaikka hetkittäin kylmääkin. Helen ja Roger ovat hirvittäviä mutta heitä ei voi silti inhota ainakaan koko aikaa. Katie-Kate-hahmon toiminta ihmetyttää: miksi nuori skandinainen asettautuu rooliinsa? Hieno romaani kyllä selittää tätä. Kaajan satiiri on tyylitajuista, hilpeys ja traagisuus sekoittuvat, katse käy kohti tulevaa. Kate Middletonia ei voi enää koskaan katsoa samoin kuin ennen. 
Kaunokirjallisuutena Katie-Kate voidaan lukea kokeilevaksi. Se ulottuu moneen suuntaan, sisältää graafisia ratkaisuja ja listoja, haastatteluja ja suoraa kerrontaa. Ja kuitenkin se on ehjä, koukuttavakin romaani – niin koukuttava, että luin sen yhden vuorokauden sisällä. Sillä on alku ja loppu, sen henkilöillä – yhtä lailla fiktiivisillä kuin oikeilla, kaukaa katsottavilla julkisuudenhenkilöillä – on omat tarinalliset kaarensa. Kaajan romaani on hyvällä suomen kielellä kirjoitettu ja oudosti ihana (!). Katie-Kate kietoutuu lukijaansa eikä päästä irti ennen kuin kirjan viimeinenkin sivu on kääntynyt.
Katie-Kate ei ole jokaisen makuun. En osaa sanoa, suosittelisinko sitä jokaiselle blogini lukijalle. Ehkä en. Mutta suosittelen (ilman konditionaalia) sitä kaikille, joita kiinnostavat valta-asetelmat, mielihalut, kuninkaalliset ja ihmisen muokkaus, omistaminen ja kulttuuritalous ja queerfeminismi. Ja ennen kaikkea suosittelen Kaajan romaania kaikille, jotka haluavat lukea hyvää kirjallisuutta. Mikä kirja!

♥ 
Katie-Katen upea ulkoasu on Jenni Saaren käsialaa, kuten Kaajan edellinen romaani Ledakin.

torstai 6. helmikuuta 2020

Anna Burns: Maitomies



Anna Burns: Maitomies
Docendo 2019
Milkman 2018
Suomentanut Laura Jänisniemi
399 sivua
Brittiläinen romaani

Häpeä oli minulle vieras asia. Siis sanana, koska se ei vielä kuulunut yhteiseen sanastoomme. Häpeän tunne oli minulle varmasti tuttu, ja tiesin että niin oli kaikille muillekin. Se ei missään nimessä ollut laimea tunne, sillä se tuntui väkevämmältä kuin suuttumus, väkevämmältä kuin viha, väkevämmältä kuin edes kaikkein salatuin tunne, pelko. Siihen aikaan häpeää vastaan ei voinut mitenkään taistella eikä sen yläpuolelle voinut nousta. Ja usein se oli julkinen tunne, vaati kasvaakseen joukkoja, olipa itse häpäisijän, häpäisyn todistajan tai häpäisyn kohteen roolissa. Koska tunne oli niin mutkikas, hyvin monimuotoinen, useimmat täkäläiset keksivät kaikenlaisia kiemuroita, jotta eivät joutuisi kokemaan sitä: tappoivat ihmisiä, tekivät heille sanallista väkivaltaa, vahingoittivat heitä henkisesti ja  ei mitenkään vähäisimpänä tai harvinaisimpana  tekivät samoja asioita myös itselleen.
Kaupunki vaarallinen. On pommi-iskuja, puolensa valitsevia ihmisiä, tarkkailijoita, huhujen levittäjiä. Annetuista malleista ei saa poiketa, kaikki rajantakainen edustaa väärää, samoin toisella tavalla uskovat. Kaupungissa voi olla vaarallista jopa lukea kirjaa ulkoillessaan. Erään perheen siskoksista keskimmäinen, minäkertoja, on 18-vuotias tyttö, joka lenkkeilee puistossa. Kun Maitomieheksi kutsuttu puolisotilaallisiin joukkoihin kuuluva mies pyrkii hänen seuraansa, alkavat juorut liikkua entistäkin vahvemmin. Maitomies tuntuu tietävän nuoren naisen perheestä paljon.
Anna Burnsin The Man Booker -palkittu romaani Maitomies pureutuu huhujen, seksuaalisen häirinnän ja politiikan teemoihin. Sitä määrittävät käsitykset häpeästä ja yhteisöllisestä kontrollista.
Maitomies on runsas romaani, joka pitää paljon piilossa. Romaanin paikka ja aika ovat häivytetty. Teoksen maailma voi hyvin sijoittua muutaman vuosikymmenen takaiseen Belfastiin, josta Burns on syntyisin, mutta kyse on voi olla myös dystopiasta. Joku voisi lukea Maitomiehen allegoriana brexitistä, toinen taas näkee siinä vaikutteita Margaret Atwoodin tuotannosta. Kuitenkaan Burnsin teos ei ole pastissi mistään toisesta teoksesta, vaan se on ihan omanlaisensa.
Yhtä lailla ajan ja paikan kanssa ovat muutkin tunnistettavat asiat etäännytetty  siis fiktiossakin tunnistettavat: keskeishenkilöillä ei ole nimiä. On ensimmäinen sisko, ehkä-poikaystävä, kolmas lanko ja McJoku. Nimeltä mainitaan vain kuuluisuuksia tai historian henkilöitä. On myös yhteiskunnallista liikehdintää kuvastavia kasvottomaksi jääviä irtautujia ja naisten alaryhmiä.
Maitomies on tiheä tunnelmaltaan, merkityksiltään ja myös rakenteellisesti. Sen luvut ja kappaleet ovat pitkiä, se sekä häivyttää että kertoo. Tapahtumissa – jo alussa käy ilmi, että Maitomies kuolee – on kuitenkin käsinkosketeltavaa kirkkautta, on kuin unenomaisuus ja terävyys olisi kirjoitettu samoihin lauseisiin.
Etäännyttäväkin Maitomies on tunteikas, lähelle tuleva romaani. Se on raskaslukuinen kirja, jonka haluaisi päättyvän mahdollisimman pian. Silti sitä lukee ahmien, sillä romaanin outo tunnelma ja Burnsin taitava tarinankuljetus pakottavat kääntämään seuraavallekin sivulle ja sitä seuraavalle.

Vaikka Maitomies on eittämättä hieno romaani, en ole ihan varma, pidinkö siitä vaiko en. Sillä se ei ole helppo, virkistävä tai rakastettava romaani, mutta vaikuttava se on. Burns taitaa tehokeinot ja tuntuu kirjoittavan juuri sellaista proosaa kuin haluaa.

lauantai 1. helmikuuta 2020

Taija Tuominen: Kuningaskobra



Taija Tuominen: Kuningaskobra
Tammi 2019
Kannen suunnittelu Laura Lyytinen
245 sivua
Kotimainen autofiktio

Onko minulla oikeus kirjoittaa äidistäni, lapsuudestani ja suvustani?
Onko minulla oikeus omiin muistoihini?
On kulunut lähes kaksikymmentä vuotta siitä, kun Taija Tuomisen esikoisromaani Tiikerihai on julkaistu. Kuvaus alkoholisoituneen äidin pilaamasta lapsuudesta herätti ilmestyessään kohua. Vuonna 2019 ilmestynyt Kuningaskobra on Tuomisen toinen romaani. Sen alussa lapsuudenkoti on tuhoutunut tulipalossa ja kertoja toivoo, että äitisi olisi mennyt palon mukana, isä ei ole puhunut tyttärelleen esikoisromaanin ilmestymisen jälkeen. Lapsuuden traumat kulkevat ikuisesti mukana, mutta elämä kuljettaa onneksi muualle: vieraille maille, ystävien luo, kirjoittamisen pariin.
Vau! Yhdellä, hieman hengästyneellä huudahduksella voin kiteyttää paljon Tuomisen Kuningaskobrasta. Niin romaanin aihepiireistä kuin ennen kaikkea siitä, miten Tuominen kirjoittaa – kipeästi, kauniisti, vangitsevasti. Niin vangitsevasti, että olisin lukenut Kuningaskobran lähes yhdeltä istumalta, jos työpäivä ei olisi tullut väliin.
Elämäkerrat ovat illuusioita todellisuudesta, jossa menneisyys luodaan uudelleen. Tuominen kirjoittaa hirvittävistä asioista, kaikesta siitä mitä lapsuudenkoti on häneen jättänyt. Jotain sukulaisuutta Kuningaskobrassa ja luultavasti vielä enemmän Tiikerihaissa (jota en ole vielä lukenut) on Kreetta Onkelin Ilosen talon kanssa: ainakin se, miten omia vanhempiaan ei voi valita, miten lapsuuskokemukset jäsentävät koko eloa. Jos olisin valinnut toisin, olisin hullumpi kuin äitini. Muuten romaanit ovat toki omanlaisensa, kuten myös Onkelin ja Tuomisen tapa kirjoittaa. Kumpikin kirjoittaa taidolla, Tuomisen tyyli vetoaa minuun enemmän.
Tuominen kirjoittaa rankan rinnalla pakahduttavan kauniista asioista, leppäkertuista, Alaskasta, ystävistään. David Bowie kulkee rinnalla, mikä sykähdyttää erityisesti kaltaistani Bowieta vuosia kuunnellutta, mutta miksei ketä tahansa. Tuomisen teksti elää ja hengittää samaa tahtia lukijan kanssa, muttei hengästytä, vaan on koko ajan hallittua. Tuominen kirjoittaa niin että, lukija viihtyy ja nauttii, mutta samalla myös tuntee. Traagisuus ja hauskuus elävät rinnakkain. Ja koko ajan teksti, vetää, on kepeää ja painokasta.
Nopea googlaaminen kertoo, miten kuningaskobra, siis käärme, kantaa myrkkyrauhasissaan niin paljon myrkkyä, että se voisi tappaa isonkin eläimen. Toisaalta se itse on immuuni muiden myrkkykäärmeiden puremille, vain omaa lajiaan sen on syytä varoa. En tiedä, luoko kobra nahkansa uudelleen tai kantaako se entisiä mukanaan, mutta Kuningaskobran minäkertoja tuntuu tekevän molempia eikä tule myrkytetyksi. Mennyt on aina ihmisessä, mutta toisista ihmisistä, omasta ja muista kulttuureista sekä sanoista rakentuu omanlaisensa elämä.
Tuominen vie lukijansa melkoiselle matkalle, jossa lapsena ja nuorena koettu voisi nujertaa ihmisen, mutta jossa fiktio saa oman muistin. Kirjoittaminen on yksi pelastavista asioista, Kuningaskobra onkin myös ylistyslaulu kirjoittamiselle. Fiktio on yhtä vahva kuin auto. Jos kirjoittaminen on pelastanut minut, miksi se ei voisi pelastaa muitakin?
Kuningaskobra asettuu lukijaan – asettui ainakin minuun tavalla, jota en odottanut, koska Tiikerihaita lukematta en oikeastaan edes tiennyt mitä odottaa. Ihan heti en Tuomisen romaanin lukemisen jälkeen voinut tarttua uuteen kirjaan, koska Kuningaskobran vaikutus olisi ollut liian vahva.

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Rachel Cusk: Transit



Rachel Cusk: Transit
Faber & Faber 2016 (pokkaripainos 2018)
Kannen suunnittelu Rodrigo Corral
Kannen valokuva Charlie Engman
260 sivua
Brittiläinen romaani

I imagined her in the dusk of a Paris garden, untouched in her white dress, an object thirsting if not for interpretation then for fulfilment ant least of an admiring human gaze, like a painting hanging on a wall, waiting.
Joulukuussa 2018 luin kirjan, jota oli vaikea lokeroida, mutta yritin silti. Olin sitä mieltä, että Rachel Cuskin Ääriviivat on episodiromaani tai – otin määrittelyssä takapakkia – jotain sinne päin. Ihailin sitä, miten teos ei ollut juoniromaani, mutta siten se ei toisaalta rakentunut (vain) fragmenteista ja tajunnanvirrastakaan. Rakastin sitä, miten vaivatonta ja eksyttävää Cuskin lukeminen oli. Toukokuussa 2019 Helsinki Litissä minulle hienointa oli juuri Cuskin kuuntelu.
Cuskin Siirtymä oli Helsinki Litin aikaan juuri suomennettu ja vaikka arvostan Kaisa Katteluksen suomennoksia (esimerkiksi Ääriviivojen käännös on upea!), keskustelun innoittamana halusin kokeilla Cuskin lukemista englanniksi. Aloittelinkin Transitia jo tuolloin toukokuussa bussimatkalla kotiin, mutta velloin jonkinlaisessa kirjakeskustelujen aikaansaamassa hyvässä ähkyssä ja kirja jäi kotona pinoon. Kuten niin monesti aiemminkin, kannatti nytkin hyvää odottaa.
Vaikka luin kirjan englanniksi, kirjoitan Siirtymästä nyt sen suomenkielisellä nimellä. Ääriviivojen tavoin ei Siirtymäkään asetu tarkkojen määrittelyjen sisälle ja hyvä niin. Romaani – ja vaikka juuri irtisanouduin määrittelyistä, on kyse romaanista – on trilogian keskimmäinen osa.
Transitissa trilogian avausosasta tuttu Faye muuttaa Lontooseen yhdessä poikiensa kanssa. Hänen avioliittonsa on päättynyt ja Fayen täytyy totuttautua uuteen elämäntilanteeseen. Suhteet entisiin tuttuihin muuttuvat väistämättäkin ja uusia ihmisiä tulee Fayen elämään. Näitä ihmisiä, pitkäaikaisia tuttavia ja sukulaisia, lyhytkestoisia kohtaamisia Faye tarkkailee samalla tavalla kuin kuka tahansa meistä: tulkinnat toisista pohjautuvat siihen, mitä koemme ja näemme.
Fayen ja muiden ihmisten kautta Cusk valottaa laajoja teemoja, kuten taidetta, filosofiaa ja muita olemassaolon kysymyksiä, yhteiskunnallisuutta, sukupuolisuutta, mansplainingia. Samalla arki on vahvasti läsnä: remontoiminen, naapuri- ja sukulais- ja muut ihmissuhteet, kaiken kipeys. Tunnelma on melko painostava ja arkisuudessaan mystinen, kuin valot ja varjot väreilisivät kaiken yllä.
Kuten Ääriviivoissa, on myös Siirtymässä Faye on eräänlainen ihmisristeys. Hän itse on ikään kuin paikalla, mutta samalla hän on sivussa ja edelleen kaiken keskellä. Kuva hänestä rakentuu muiden ihmisten kautta, keskustelujen ja suhtautumisen, mutta samalla tavalla nuo ihmiset saavan äänensä hänen näkökulmastaan. Itse asiassa Siirtymä tuo Fayen lähemmäksi kuin Ääriviivat – ainakin minulle. Ehkä juuri siksi Faye onkin niin kiehtova, yhtä kiehtova kuin kuka tahansa ohikulkevista ihmisistä. Tämä on jotenkin niin hienoa, etten osaa pukea sitä edes sanoiksi. Kyse ei ole mistä tahansa romaanista, jossa kertoja vieraannuttaa itsensä – ei Faye vieraannuta, hän on. Miten Cusk osaakin!
Siirtymä oli minulle Ääriviivojakin vahvempi lukukokemus. Alku ihastutti, sitten epäröin ja mietin, että olisiko sittenkin pitänyt lukea kirja suomennettuna. Pian kokonaisuus vei mukanaan ja lopussa tapahtui se, mitä taide (usein parhaimmillaan) voi saada aikaan: liikutuin. En liikuttunut niinkään mistään tapahtumasta, vaan siitä, miten Siirtymän loppu on niin täydellinen ja samalla niin auki: onneksi Kunnia (engl. Kudos) ilmestyy vielä tänä keväänä.

keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Risto Pakarinen: Jonain päivänä Jennifer



Risto Pakarinen: Jonain päivänä Jennifer
HarperCollins 2019
Kansi Michel Vrana
378 sivua
Kotimainen romaani

Olin ajautunut seikkailuuni, koska olin saanut kirjeen, “Aikakoneen”, vanhalta opettajaltani, ja katsonut Paluu tulevaisuuteen -elokuvan ja ne olivat tuoneet mieleeni Jenniferin ja nuoruuteni ihanat hetket. Olin heittäytynyt mukaan sen enempää miettimättä, sen suuremmin suunnittelematta.
Peterin elämässä ei paljoa tapahdu. Hänellä on kyllä periaatteessa hieno menneisyys nettialalla, mutta digiosaaminen keskittyy Intiaan eikä Peterin taidoille ole enää käyttöä. Peterin sosiaalinen elämäkin keskittyy enimmäkseen Facebookiin. Käänteen tuo kirje, jonka Peter on kirjoittanut itselleen 30 vuotta aiemmin. Kirje saa hänet muistelemaan lukioaikojaan, etenkin silloista parasta ystäväänsä Jenniferiä, johon oli salaisesti niin rakastunut. Peter alkaa kaivata takaisin vuoteen 1986, c-kasettien ja teinielokuvien kultakauteen. Kaipuu muuttuu todeksi niin paljon kuin se vuonna 2016 on mahdollista: takatukka kasvaen Peter päättää kunnostaa vanhan elokuvateatterin ja kutsua ensi-iltaan sekä Jenniferin että Paluu tulevaisuuteen elokuvan Doc Brownin.
Voihan Breakfast Club, Kim Wilden “Kids in America”, bermudashortsit, Karate Kid, Tiffanyn “I think we’re alone now” – ja tietenkin elokuva Paluu tulevaisuuteen, varsinkin se: Marty McFly, Doc Brown ja aikakone. Risto Pakarisen romaani Jonain päivänä Jennifer on oikea kasaritrippi, jonka jokainen luku on nimetty jonkun 1980-lukulaisen hitin mukaan.
Monet pienellä paikkakunnalla kasvaneet ja 1980-luvun kokeneet löytävätkin Pakarisen romaanista varmasti osia omasta itsestään, hämäriä tai teräviä muistoja: kaveriporukoita, ihastumisia, musiikkivideoita, mankalla soitettua musiikkia, kivipestyjä farkkuja ja ennen kaikkea jonkun ailahduksen kadonneesta nuoruudesta. Pakarinen tavoittaa tuon maailman varsin elävästi, joskin hetkittäin hän vyöryttää vuosikymmenen ilmiöitä turhankin tiheään. Lukijan on siis helppoa solahtaa Peterin nostalgiseen kaihoon ja pyrkimykseen saavuttaa tulevaisuus menneisyyden kautta.
Mutta on Pakarisen kirja toki enemmänkin kuin menneiden aikojen ja entisen (melkein-)heilan haikailua. Se on lähestulkoon lukusukkula, romaanin asussa kulkeva romanttinen komedia, jolla on hyvä sydän. Romaani muistuttaa sekä nuoruuden toiveikkaasta kipeydestä että keski-iän kipeästä toiveikkuudesta: siitä, miten nuorena kaikki on mahdollista, mutta aikuisenakaan mikään ei ole periaatteessa mahdotonta.
Jonain päivänä Jennifer on tietenkin keski-ikäisen miehen, Peterin, kasvukertomus. Kasarinostalgian henkiin herättäminen sujuu kohtalaisen helposti, mutta Peterin on kohdattava myös oma itsensä – se, mitä menneessä on ollut ja se, mitä tuleman voi vielä pitää.
Lukusukkulaksi Pakarisen romaani on sujuvuudestaan huolimatta hetkittäin hidas tai toisteinen (mutta sukkula se kuitenkin on). Elokuvateatterin kunnostaminen ja Jenniferin perään haikailu etenevät verkkaiseen tahtiin, mutta toisaalta Peterin kaltainen haaveilija voi määrätietoisenakin ottaa aikaa asioiden toteutumiselle…  Teos ei myöskään tarjoa suuria yllätyksiä (vaikkei se täysin ennustettavakaan ole), mutta lajityyppiin sopii erinomaisesti se, että lukija oikeastaan tietää mitä suurissa linjoissa tuleman pitää. Lukiessa olo on kuin seuraisi jotain tuttua ja silti uutta – tarinaa jonka käänteissä voi elää myötä, mutta joka ei upota liian syvälle. Tunne on sama kuin romcom-elokuvia katsoessa.
Romanttinen komedia on kirjallisuusgenrenä vaikeampi kuin mitä voisi kuvitella, mutta Pakarisen romaani täyttää lajikriteerit (jos sellaisia on) mainiosti. Se on todellinen feel good -kirja, joka ajoittain verkkaisenakin pitää otteessaan. Se on aikuisten satu, joka voisi toteutua. Power of Love.

torstai 9. tammikuuta 2020

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana



Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana
Kirjapaja 2019
The Diary of a Book Seller 2017
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Kannen kuva John McNaught
340 sivua
Skotlantilainen omaelämäkerrallinen kirja

TIISTAI, 8. HUHTIKUUTA
[--]
Juuri kun tulin alakertaan teetä keittämästä, mies toi tiskille kuparisen rannekorun kaupan antiikkipöydältä ja kysyi: ”C’est combien?” Sitä en osaa sanoa, miksi hän päätti puhua ranskaa. Hän ei edes ollut ranskalainen; hän oli skotlantilainen.
Eliot saapui neljältä ja riisui välittömästi kenkänsä. Viiden minuutin kuluttua olin kompastunut niihin kahdesti.
Neljä asiakasta kommentoi, että Kapteeni oli lihonut.
Kaupassa oli vilskettä koko päivän, mutta onnistuin silti lukemaan Kuolleet sielut loppuun.
Kassa £451,41
33 asiakasta

Ensin kiinnostukseni herätti kansi: miten kaunis talo – ja ikkunoista paljastuu huoneita täynnä kirjoja! Ovella seisoo silmälasipäinen mies kädet taskuissa ja hänen vieressään on kyltti ”Book Shop”. Oi, kirjoja! Tunnelmaa! Kuvaus oikeasta kivijalkakaupasta jossain Skotlannin maisemissa! Kaikkea tuota, samalla kertaa nostalgisesti ja nykyaikaisesti, joskus hellästi ja enimmäkseen sarkastisesti.
Joululomani leppoisinta luettavaa tarjosi skottilaisen antikvariaattikauppiaan Shaun Bythellin teos Elämäni kirjakauppiaana, joka on Bythellin päiväkirja eräästä helmikuusta seuraavan tammikuun loppuun 2010-luvun puolivälissä. Vaikka kyseessä on päiväkirja, tuntuu Bythell alusta saakka kirjoittavan sekä itselleen että laajemmallekin yleisölle. Bythell onkin ollut julkisuudenhenkilö jo ennen kirjansa ilmestymistä. Hän on pitänyt muun muassa suosittua Youtube-kanavaansa yli kuuden vuoden ajan. Hänen kauppansa on myös päässyt The Guardianin ihanien ja omituisen kirjakauppojen listalle sijalle 3, minkä syyksi Bythell arvelee kyynisesti: Ehkä tähän vaikuttavat hipsterit ja heidän trendinsä tulla nähdyiksi pikemminkin vinyylien ja oikeiden kirjojen kuin iPodien ja Kindlejen kera.
Bythellin päiväkirjateos on paitsi ihastuttava, myös sopivalla tavalla häijyä eli virkistävää luettavaa. Bythell tarkkailee kirja-alaa ja asiakkaitaan ja hänellä on laaja kirjallisuudentuntemus (hän ripotteleekin kirjojen ja kirjailijoiden nimiä sinne tänne, mikä saa lukijan muistelemaan lukemaansa tai googlailemaan klassikoita). Hän ei ole vain leppoisa kirjoihinsa uppoutuva puodinpitäjä – tai toki hän voi olla sitäkin, mutta hän on myös äkäinen, joitakin asiakastyyppejä halveksuva (no, mitäs tulevat besserwisseröimään kauppaan ostamatta yhtikäs mitään tai kehuskelemaan Harry Potter -sarjan myöhempien osien ensipainoksillaan, joita on tosiasiassa otettu miljoonia heti alkuunsa). Koko ajan hän saa lukijan puolelleen.
Elämäni kirjakauppiaana on täynnä pieniä hauskoja sattumuksia, joita Bythell kuvaa elävästi. On tuttuja asiakkaita, on hankalia asiakkaita, on pistäytyjiä ja majoittujia. Bythell kuvaa myös läheisiään, muun muassa alaisiaan. Kun asiakas saapuu kauppaan kysyäkseen vain ”mukavuuslaitosta”, osoittaa kirjakaupan originelli työntekijä, Jehovan todistaja Nicky tälle mukavan nojatuolin jossa istua – varsinainen mukavuuslaitos! Bythell ei aina perusta työntekijästään, mutta parhaimpina hetkinä Nicky yllättää.
Kassa £106,99
13 asiakasta
...
Kassa £133
15 asiakasta
Vanhojen kirjojen kauppaaminen on kovaa eikä yleensä mitenkään tuottoisaa työtä. Hauskuuden ja villipohjolamaisen henkilökavalkadin rinnalla Bythell vyöryttääkin aiheellista kritiikkiä Amazonin kaltaisia jättiläisiä kohtaan. Amazon syö pienten kirjakauppojen kuormasta, mutta toisaalta Amazonin tarjoamien palveluiden kautta on mahdollista saavuttaa ostajia kaukaakin: Bythellin kirjapuodille verkkokauppa on tärkeä tulonlähde, mitä ristiriitaa hän avaa osuvasti. Myös ajankohtaisuutta on mukana Skotlannin itsenäistymistä koskevan kansanäänestyksen muodossa (tulos masentaa Bythelliä). Bythellin päiväkirja on kirjoitettu ennen kesän 2016 Brexit-kansanäänestystä.
Kokonaisuus piirtää kuvaa kokonaisesta elämäntavasta: kirjakauppa on Bythellille työ, koti (hän asuu kauppansa yläkerrassa) ja sosiaalisen elämän keskus. Kauppa onkin eräs päiväkirjojen päähenkilö: juuri sellainen sokkeloinen, jossa jokainen uusi kirjalaatikko on penkojille mahdollisuus – mahdollisuus, jolle kauppias puistelee päätään.
Vaikka Elämäni kirjakauppiaana on nautittavaa luettavaa, on se hetkittäin toisteinen tai jopa pitkäveteinen. Pitkäveteisyys kertoo omaa tarinaansa kirjakauppiaan päivistä: jokainen päivä on erilainen, mutta tiettyä toisteisuutta puotipäivissä on. Näin kuuluu ollakin. Ja siksi Bythellin kirja toimii parhaiten pieninä palasina, esimerkiksi (päiväkirjan) kuukausi kerrallaan, luettuna. Siinä välissä tai lomassa voi lukea muutakin, Bythellin kirjan lumo on kuitenkin niin suurta, että mieli karkailee hänen kauppansa hyllyjen väliin.
Kirjan sivuilla skotlantilaiseen kirjakauppaan pääsisi uudestaankin varsin helposti, sillä Bythell on kirjoittanut kirjalleen jatkoa. Ehkä klikkaan itseni nettikirjakauppaan (heh) ja tilaan itselleni Confessions of a Booksellerin.


sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Ali Smith: Winter




Ali Smith: Winter
Penguin Books 2017
(Pokkaripainos 2018
Kannen maalaus David Hockney
322 sivua
Brittiläinen romaani

Good morning, Sophia Cleves said. Happy day-before-Christmas,
She was speaking to the disembodied head.
It was the head of a child, just a head, no body attached, floating by itself in mid air.

Irrallinen pää lähes aloittaa romaanin, mutta sitä ennen on julistettu monta asiaa kuolleeksi, muun muassa Jumala, romanssi, modernismi ja postmodernismi, rakkaus ja jopa kuolema. Elämä sen sijaan ei ole kuollut  vielä, mutta toisaalta sulkeissa ja kaksoispisteeseen päättyen kuollut on:
(uh huh, earth, also dead):
Ja sitten mennään aamuun, jolloin eläkeikäinen Sophia Cleves näkee leijuvan lapsen pään, mutta näystään huolimatta hän hoitaa arkisia pankkiasioitaan. Sophien poika Art riitautuu tyttöystävänsä Charlotten kanssa juuri ennen kuin heidän pitäisi lähteä jouluksi Sophien luo. Art haluaa piilottaa riidan äidiltään ja palkkaa itselleen jouluksi seuralaisen Charlottea esittämään. 15 makuuhuoneen cornwallilaistalossa on kyllä tilaa, paikalle kutsutaan myös Sophien Iris-sisko, joka ei ole koskaan sopeutunut muottiin, vaan kapinoi sovinnaisuutta vastaan.

Herkullinen asetelma romaanille, joka kuvaa paitsi perhesiteitä ja ihmissuhteita myös kurkottaa laajemmalle: yhteiskuntaan ja taiteisiin. Ali Smithin vuodenaikasarjaan kuuluva Winter on ensimmäinen lukemani Smithin romaani. Nyt en voi käsittää, että miksi luin hänen tuotantoaan vasta nyt. Hyvää kannattaa odottaa jne.
Winter kokoaa yhteen pienen ihmisjoukon, toisilleen tutun ja toisistaan vieraantuneen (ja täysin vieraan) ja liikkuu Sophien talosta eri aikoihin ja paikkoihin, kulkee taakse- ja katsoo eteenpäin. Rakenne vaatii paljon, mutta Smith ei kirjoita vaikeasti, hänen tekstinsä sujuvuus ja älykkyys tekevät lukemisesta nautinnon.
Romaanissa on paljon kipeää ja paljon vieraannuttavaakin, mutta moni asia saa myös nauramaan ääneen tai ainakin hymähtämään, kuten Charlotten kaappaama Artin Twitter-tili Art in Nature sekä Trump- ja Brexit-viittaukset (joka toki myös kylmäävät, mutta myös hymyilyttävät). Toisaalta Cornwall on ihana ja "Art in nature" näkyy auringon säteillessä kuuraiseen maisemaan, kertojan ironia tuntuu hellältä.

Smith on terävä, muttei ilkeä, kokonaisuus on monikerroksinen, lukijaltaan tarkkuutta vaativa ja lämmin, toivoa antava. Smithin Autumnista kirjoittanut Omppu katsoo, että Smith on oma genrensä, minkä jo yhden lukemani teoksen perusteella allekirjoitan. 
Smith kirjoittaa niin hirveän hyvin. Luen englanniksi mielelläni, mutta harvakseltaan. Smithin kohdalla epäröin lukea vielä suomentamatonta romaania, pelkäsin etten pääse kirjaan sisälle, että menetän jotain olennaista vieraalla kielellä lukiessani, ja ennen kaikkea pelkäsin sitä, ettei Smith olisi ns. minun kirjailijani. Olin tietenkin väärässä: Winterin perusteella Smith kirjoittaa sellaista kirjallisuutta, jota rakastan lukea. 
Luultavasti menetin nytkin jotain ja olisin takuulla saanut kokonaisuuden nyansseista irti vielä enemmän suomeksi (suomennosta odotellessa!), mutta sisäistin tärkeimmän: kaikessa rakenteellisessa monimutkaisuudessaankin (tai leikkimielisyydessään) Winter on hurjan inhimillinen, viisas ja hyvä romaani.

Muualla: Tuomas.