torstai 31. joulukuuta 2020

2020 summattuna

 

Vuosisummausten aika. Vuosi 2020 on ollut omituinen, kuten meillä kaikilla. Se on ollut monella tapaa ikävä, kasvomaskien täyttämä ja tylsä (olen onneksi hyvä sietämään tylsyyttä). Mukaan on mahtunut myös tässä ensimmäisessä kollaasissa näkyviä ihmeellisiä hetkiä, kuten auringonnousu Kolilla klo 3.30, tähtiöitä Sipoonkorvessa, muita retkiä kotimaassa ja hiihtolomamatka Berliiniin, juhlaakin.

Blogi on ollut tänä vuonna hiljaisempi jopa siinä määrin, että syksyllä pohdin hiljaa itsekseni jopa sen telakalle laittamista. Kirjoitin kirjoista enemmän Instagram-tililleni, jota suosittelen seuraamaan, koska näytän saavan kirjajuttuja sinne hieman nopeammin kuin tänne blogin puolelle. En kuitenkaan ole hylkäämässä blogia, toistakymmentä vuotta bloganneelle on ihan tavallista, että harrastusinto aaltoilee. Kommentteihin olen vastannut laiskanlaisesti, mutta jokaisen kommentin olen lukenut moneen kertaan, kiitos niistä kaikista!


Nyt joululomalla olen ilokseni saanut kirjoitettua jo pari kirjajuttua varastoonkin. Parhaillaan olen lukemassa kirjaa, joka olisi voinut mahtua vuoden suosikkieni joukkoon, mutta sillä on hyvä aloittaa blogin uusi vuosi.

Sitä odotellessa listaan nyt muutamia vuodelta 2020 mieleeni jääneitä lukuelämyksiä ja muutakin. Kirjojen kohdalla kyseessä ei ole varsinainen parhaimpien listaus, sillä en halua arvottaa lukemaani paremmuusjärjestyksessä. Näin moni hieno romaani jää pois. Myös työkirjat loistavat poissaolollaan, koska koen epäreiluna nostaa joitakin ohi muiden.


📚Vuonna 2020 erityisesti mieleen jääneet kirjat 📚


Max Porter: Lanny. Upea moniääninen romaani, mitä erikoisin ja kaunein kertomus (äänikirjaversiota on kehuttu, minä rakastin painettua kirjaa).

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge. Ah! 

Anu Kaaja: Katie-Kate. Valtasuhteet, raha, ulkonäkö, Kate Middleton, Katie Price, pornoistuminen. Tyylitajuista ja terävää satiiria. Huikea.

Marisha Rasi-Koskinen: REC. Eksyttävä romaani, jolla on valtava voima. Lukijana olen kiitollinen.

Iris Murdoch: Meri, meri. Hämmentävä, hieno.

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt. Pakolaiskriisiin syventyvä romaani on ravisteleva kannanotto ihmisyyden puolesta.

Joel Haahtela: Hengittämisen taito. Melankolian ja valon kirjallisuutta.

Ottessa Moshfegh: My Year of Rest and Relaxation. Nyt tuntuu hullulta ajatella kirjaa, jossa nainen haluaa vetäytyä ja nukkua.

Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat. Nelsonin teksti ruokkii älyä ja sydäntä.


Hyvää uutta vuotta, olkoot se mahdollisuuksia täynnä!


keskiviikko 23. joulukuuta 2020

sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä


Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä
WSOY 2020
La vita bugiarda degli adulti 2019
Suomentanut Helinä Kangas
Kansi Martti Ruokonen
366 sivua
Italialainen romaani

Opin valehtelemaan vanhemmilleni yhä enemmän. Aluksi en ladellut suoranaisia valheita, mutta koska en jaksanut käydä heidän aina yhtä johdonmukaista maailmaansa vastaan, teeskentelin hyväksyväni sen karaten kuitenkin samalla omille poluilleni, joilta peräännyin nopeasti, jos huomasin heidän kasvojensa nyrpistyvän. Käyttäydyin samalla tavalla etenkin isäni seurassa, vaikka hänen jokainen sanansa oli minulle kuin laki, ja oli hermostuttavaa ja tuskallista yrittää huijata häntä.

Elena Ferranten romaani Aikuisten valheellinen elämä on niitä kirjoja, joista lukija voi jo ennakkoon tietää, mitä käsiinsä saa. Toki siinä tapauksessa, että tuntee ennestään kirjailijan muuta tuotantoa. Napoli-sarjan lukeneille tämä kirjailijan uusin on siis taattua ja laadukasta tavaraa (ja tämän siis sanon kehuen).

Napoli-sarjan tapaan Aikuisten valheellinen elämä vie Napoliin ja tarkastelee yhteiskuntaluokkia, sukupuolta, ystävyyttä, naiseksi kasvamista ja koulutusta nuoren naisen näkökulmasta. Giovanna on varsin turvattua elämää elävä 12-vuotias, joka kuulee isänsä kutsuvan häntä rumaksi. Isän sanat satuttavat, mutta samalla Giovannaa alkaa kiehtoa isän sisko, "aivan Napolin pohjalla" asuva Vittoria-täti, joka mainitaan rumaksi mutta on tietenkin oikeasti vetovoimainen ja monessa liemessä keitetty. Suorapuheinen Vittoria myös vetää Giovannan osaksi omaa elinpiiriään. 

Ferrante kirjoittaa (kai aina!) älykkäästi. Hänen henkilönsä ja Napolinsa ovat monikasvoisia suruineen ja iloineen. Kauneus ja rumuus elävät rinnakkain ja lomittain: köyhyys ja hyväosaisuus, välittäminen ja petollisuus. Ferrante ei kaunistele eikä kauhistele. Elämä Napolissa on kaukana tasa-arvoisesta, mutta toiset - Giovannan isän ohella tässäkin keskiöön nousee yliopisto-opettaja, puoleensa vetävä Roberto - ovat kokeneet luokkanousun, mutta lähtökohdat sulkevat ihmisissä ja suvuissa mukana ehkä hamaan ikuisuuteen. Ihmisten keskinäisten ongelmien symbolina toimii rannekoru: kenelle se on kuulunut, kenelle kuuluu, kenellä kulkee mukana, minne se jää. 

Teos on tietenkin (myös kasvukertomus), kipuja ja salaisuuksia täynnä. Aikuisten elämä näyttäytyy romaanin nimen mukaisesti valheita täynnä olevana. Uhmakas sääntöjen rikkominen on keino murtaa sitä, mitä tuleman kenties pitää. Loppu on osin brutaali, osin vapauttava ja kenties jatko-osaa ennustava (mutta kyllä tämä itsenäisenäkin romaanina toimii ja melkein toivon, että jääkin sellaiseksi).

Tätä sujuvalukuista romaania voi lämpimästi suositella kaikille Ferranten tuotannon ystäville.

torstai 17. joulukuuta 2020

Johanna Laitila: Synty

 


Johanna Laitila: Synty
Otava 2020
240 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani


Helsinki, 1917. Kääntäjänä työskentelevä Aleksanteri asuu Hakaniemessä ja elää omassa pienessä maailmassaan yhteiskunnan muutoksista huolimatta. Naapurihuoneistoon muuttaa venäläinen lehtimies: Vladimir, Ulja. Ohuiden seinien läpi Aleksanteri kuulee kaikki naapurin äänet, miesten välille muodostuu erikoinen, repivä ja riippuvainen, suhde. Muutamaa vuotta aiemmin, vuonna 1912, raskaana oleva nainen kulkee nuoskalumisessa Helsingissä.

Johanna Laitilan Synty on kiehtovasti kaunis ja ruma romaani. Sen kauneus elää siellä missä rumuuskin, lähellä: "karvat korvakäytävässä lakosivat äänen aallosta". Se on väkivaltainen tavalla, joka yllättää: (osin) niin pienesti ja siksi niin rajusti. Siinä on Vihreitä kuulia, Chopinia ja yössä kelluva kuu. Ja sitten siinä on rottia, muurahaisia ja eritteitä: korvan sisuksista tulevaa tahmeaa nestettä, hikeä, Aleksanterin uniinkin tulevaa kuolleen sarveisaineen puskemista.

Laitila kirjoittaa rikasta kieltä. Synnyssä tila on ahdas ja miljöö kapea, mutta puitteissa asuvat ajatukset ja aatteet kuljettavat laajemmas, historiallisestikin merkittäviin kohtaloihin. Liha ja viha, ihmisen rääkäisy ja häpeä syntymän ja kuoleman välissä. Synty se pohtii valtaa ja valtasuhteita, riippuvuutta ja halua, tarvetta olla läsnä ja pysyä piilossa. Sen verran groteskia Synnyssä on, etten voi sanoa rakastaneeni sen lukemista. Mutta eipä luettua tarvitse aina rakastaa, jotta sitä voi arvostaa. Ihailen Laitilan varmaotteisuutta kirjoittajana: lauseet, rakenne ja miljöö hengittävät omaa tahtiaan. 

Myös juoneltaan komea Synty on teos, jollaista harva voisi kirjoittaa. Se on lihallisuudessaan, lähelle tarkentavaisuudessaan ja nöyhtäisyydessään aistivoimainen, romaanina ehjä.

P.S. Tämänkin pienen blogijutun julkaisin jo aiemmin Lumiomenan Instagramissa.


lauantai 12. joulukuuta 2020

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat


Susanne Maude: Ennen kuin unohdat
Gummerus 2020
364 sivua
Ennakkokappale kustantamosta
Kotimainen romaani

Onko sellainen nainen äiti ollenkaan, joka ei tunnista lastaan.

Jälleen yksi hieno kotimainen romaani. Tämä nyt blogiin tuomani jutun olen julkaissut aiemmin syksyllä Instagramissa. Siellä on varastossa monenlaisia kirjapostauksia, joista itselleni tärkeimpiä koetan muistaa tuoda tännekin. Susanna Mauden Ennen kuin unohdat on ehdottomasti sellainen: se on hieno romaani.

Ennen kuin unohdat keskittyy kiinnostavaan teemaan: miten lapsesta luopuminen vaikuttaa lähes kaikkeen. Turussa asuvat Eeva ja Sirkku ovat parhaat ystävykset lapsuudesta saakka. Sirkulle Eevan koti on turvapaikka, Eevalle Sirkku on luotettu, kuin sisko. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Eeva saa opiskelupaikan lääketieteellisestä, mutta huomaa samalla olevansa raskaana. Abortti ei 1970-luvun alun Suomessa tule kysymykseenkään. Eeva jakaa salaisuutensa vain äitinsä ja Sirkun kanssa. 

Pian kaikki muuttuu: ihmiset, odotukset ja toiveet, elämä. Mauden esikoisromaani on sujuvasti kirjoitettu teos, joka pitää otteessaan ilman notkahduksia. Lukiessani nautin erityisesti ajankuvasta (pysähdyin miettimään vain lemppari-sanan ja yhden junamatkan kohdalla: puhuttiinko 60-luvuilla lemppareista? Olisiko 70-luvulla menty niin helposti päiväseltään junalla Turusta Kuopioon: eväsleivät heti alkumatkasta, uni, Kuopio, jossa pakostikin jonkin aikaa, sitten paluu Turkuun? En siis tiedä – kun ainakin seuraavina vuosikymmeninä matka vaati vaihdon Pieksämäellä ja junat olivat paljon nykyistä hitaampia, matka suuntaansa otti monta tuntia. No, nämä mietteeni ovat epäolennaisuuksia, jollaisia pulpahtaa joskus mieleen eikä niillä ole lukukokemuksen kannalta suurta merkitystä), Turusta, ystävyyden synnyn ja muutoksen kuvauksesta ja siitä, millaisella koskettavuudella ja taidolla Maude elämän kipeyksistä kertoo. Hän on vahva ihmissuhteiden kuvaaja. Eeva ja Sirkku ovat hienoja romaanihenkilöitä.

Ennen kuin unohdat on vahvasti naisten kirja. Se on myös sellainen teos, josta syntynee helposti keskustelua niin lukusuosituksia vaihtaessa, lukemisen jälkeen kuin vaikkapa lukupiirissä. Voisin kuvitella romaanin toimivan hienosti myös näyttämöllä tai filmatisointina. 

Pidin paljon Mauden romaanista. Se on laadukasta proosaa, josta on helppo saada kiinni: sen henkilöistä, tapahtumista ja teemoista. Mauden lauseet ovat kauniita, ei kimurantilla vaan selkeällä, kerrontaa kannattelevalla tavalla. Kansien väliin mahtuu nuoruuden ja naiseuden kipua ja kaipuuta, mutta myös 1960- ja 70-lukulaista ajankuvaa. Lopulta lukijalle jää lämmin mieli.

tiistai 8. joulukuuta 2020

Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika

 


Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika
Tammi 2017
Seven Days of Us 2017
Suomentanut Karoliina Timonen
Kansi Ilja Karsikas
448 sivua
Brittiläinen romaani

Hän ajatteli, että juuri tämän takia hän karttoi Weyfieldiä jouluna.

Kylläpä luettu voikin joskus osua korona-ajan hermoon, vaikka se on kirjoitettu muutamaa vuotta aiemmin. Vuonna 2017 ilmestynyt Francesca Hornakin kirja Viikko on pitkä aika sovittuu erityisen hyvin juuri tämän nykyajankohtamme lukemistoksi: romaanissa Birchin perhe joutuu karanteeniin, sillä lääkärinä työskentelevä esikoistytär Olivia on altistunut haagvirukselle. 

Ollakseen yhdessä ja samalla suojatakseen muita Olivia, hänen sisarensa Phoebe, äitinsä Emma ja isänsä Andrew viettävät jouluisen viikon maalla Weyfield Halliksi nimetyssä talossaan, joka on esitelty jopa Country Living -lehdessä. Liikutaan siis varsin yläluokkaisissa piireissä, joskin perheen sisältä löytyy luokkaerojakin. Jokaisella perheenjäsenellä on omat salaisuutensa, joita he koettavat pitää muilta piilossa. Vaikka talossa on tilaa, ei yksityisyyttä voi aina pitää, vaan erilaiset salaisuudet alkavat valottua muille syystä tai toisesta. Soppaa sekoittavat myös Phoeben poikaystävä George sekä juuriaan etsivä amerikkalainen Jesse.

Kuten yllä olevasta kuvauksesta voi päätellä, on Hornakin romaani kuvaus perheestä. Tapahtuma-ajat ja -paikat (Kuistikammari, Weyfield Hall, klo 9.00) tarkkaan määrittävä romaani on pinnalta kepeä mutta pohjimmiltaan suuria teemoja kantava. Kaikkea sävyttää brittiläinen kuiva huumori ja tarkkanäköisyys.

Kokonaisuus onkin mainio yhdistelmä kashmirneuleisiin vapaa-aikanaan pukeutuvia piirejä, melodraamaa ja tihenevää tunnelmaa. Kovin uskottavia romaanin tapahtumat eivät ole, kuten tämän tyylisessä kirjallisuudessa eivät usein olekaan. Osin käänteet voisivat olla suorastaan ylitunteikkaita. Painotan konditionaalimuotoa ‘voisivat’, sillä Hornakin tyyli kirjoittaa onnistuu välttämään pahimmat sentimentaalisuuden karikot. 

Lopputulos on hauska, tunteikas, tarkkanäköinen ja viihdyttävä, sopivissa määrin koskettavakin sukusukkula, jota voin lämpimästi suositella juuri tähän vuodenaikaan luettavaksi.

P.S. Suomenkieliseen nimeen en ole aivan tyytyväinen, sillä siitä ei välity alkukielisen (Seven Days of Us) oivaltavuus. Suomennos sen sijaan on sujuvuudessaan ja sanavalinnoissaan nautittavaa luettavaa. Kiitokseni siis kääntäjälle (ja ystävälle) Karoliina Timoselle.
Myös Ilja Karsikkaan tekemä kansi ihastuttaa, houkuttaa tarttumaan kirjaan.


tiistai 1. joulukuuta 2020

Rebecca Solnit: Eksymisen kenttäopas

 

Rebecca Solnit: Eksymisen kenttäopas
S&S 2020
A Field Guide to Getting Lost 2005
Suomentanut Pauliina Vanhatalo
Kansi Anna Mattsson
254 sivua
Kustantamosta
Amerikkalainen esseekokoelma


Merkittävinä hetkinä koetut tunteet kiinnittyvät usein paikkoihin. Tapahtumapaikan muistaessaan muistaa siksi myös tunteen, ja joskus paikalla käyminen saa tunteen paljastumaan. Jokaisella rakkaudella on maisemansa. Paikoista puhutaan usein kuin niillä olisi merkitystä vain hetkellisinä ympäristöinä, mutta ne voivat hallita ihmistä myös etäisyyden päästä ja jatkaa elämäänsä paikankokemuksina, ihmismielen luomuksina, jotka sisältävät paikkojen ilmapiirin ja kytkökset voimakkaisiin tunteisiin. Sisäiset paikat ovat yhtä tärkeitä kuin paikat ulkopuolellamme.


Mikä on paikka? Miten löytää perille? Ja ennen kaikkea: miten eksyä? Kuinka vaellella päämäärättömästi? Edellä mainitut kysymykset ovat kiehtoneet minua vuosien ajan. Samoin ajatus sekä omaa elinpiiriä että kaukaisuutta ja erilaisia ilmiöitä koskevista kenttätöistä. Opiskeluaikana pidin suuresti kenttätyökurssista sekä teorian että käytännön osalta, mutta niitäkin enemmän pidin ajatuksesta kentällä olemisesta sekä siitä, että oma pieni kokemusmaailmakin voi olla kenttänä.

Ilahduinkin suuresti, kun sain kappaleen Rebecca Solnitin kirjasta Eksymisen kenttäopas. Se ei tietenkään ole kulttuuriantropologinen kenttätyökirja, vaikka nimi minulle muistoja toikin, vaan esseekokoelma itsensä ja eri näkökulmien etsimisestä, tarinoista ihmisyyden rakentajana, isoista ja pienistä paikoista.

Hieman aiemmin tänä vuonna luin Solnittin Miehen selittävät minulle asioita, jonka koin kiinnostavaksi ja tärkeäksi mutta samalla melko binääriseksi. Sama keskiluokkaisuus, hetkittäinen epätasaisuus ja tietty turvallisuus määrittää myös Eksymisen kenttäoppaan tekstejä (on kuitenkin huomattava, että Eksymisen kenttäopas on ilmestynyt Yhdysvalloissa jo 15 vuotta sitten), mutta nyt solahdin esseiden maailmaan paremmin, ne puhuttelivat enemmän. Osasyynä – tai aika isona syynä – on se, että Eksymisen kenttäoppaassa on enemmän kiinnekohtia ja myös vahvempaa henkilökohtaisuutta kuin Miehet selittävät minulle asioissa. Tämä tietenkin kertoo vain ja ainoastaan lukukokemuksen subjektiivisuudesta.

Pauliina Vanhatalon suomentama teos on niin hallitusti poukkoileva ja vaeltava kuin eksymistä nimessään kantava kirja voi olla. Lumouduin ensimmäisistä esseistä, mutta sitten uuvuin hieman. Luin koko kirjan turhan nopeasti esseitä ahmien. Olisin päässyt vielä syvemmälle kirjan tematiikkaan, jos olisin malttanut lukea välissä muuta tai pitää pitempiä lukutaukoja. En siis osaa analysoida, menikö pari esseetä osin ohi siksi, että ne eksyttävät (heh) lukijansa vai siksi että ne olivat heikompia kuin muut – vai sen vuoksi, etten malttanut tauottaa lukemistani. Jälkimmäinen syy toki kertoo myös siitä, miten nautittavaa Solnitin teksti on: se houkuttaa jatkamaan lukemista. 

Kirjoittajana Solnit on varsin akateeminen, hänen lukeneisuutensa välittyy. Eksymisen kenttäoppaan esseissä on kulttuurisia viittauksia aina Herodotoksesta Jorge Luis Borgesiin – kyse ei kuitenkaan ole nimien pudottelusta tai kulttuurin tuntemisen osoittamisesta, vaan Solnit kytkee asioita toisiinsa. Solnit on toki kiinni myös oman aikansa ja omien muistojensa populaarikulttuurissa, minkä vuoksi lukijallakin alkaa soida päässä vaikkapa Patsy Clinen kappaleet tai punkbiisit, mielikuvien verkkokalvoilla pyörii Vertigo. Antoisaa luettavaa, kuten myös se, miten Solnit kirjoittaa omista kokemuksistaan esimerkiksi muistin ja muistelun, paikkojen ja ihmissuhteidensakin osalta. Hänen esseissään on sopivasti läheisyyttä ja etäisyyttä, omakohtaisuutta ja yleisyyttä. Lukijana yleensäkin pidän tällaisesta henkilökohtaisen ja yhteisen yhdistymisestä.

Eksymisen jälkeen ei tarvitse aina löytää perille ja joskus on perillä ennen kuin alkaa etsiä – ja eksyä. Joskus juuri eksyessään löytää. Minulle juuri tämä on temaattisesti osin melko laajan kirjoituskokoelman ydin, se mitä jo ennen kirjan lukemista uumoilin etsiväni.


P.S. En malta olla nostamatta rinnalle Maggie Nelsonia, ehkä osin “sinisyyden” vuoksi. Nelsonhan on kirjoittanut hienon pienen Sinelmiä-teoksen, Solnitin kokoelmaa tahdittavat useat “Sinisiksi etäisyyksiksi” nimetyt tekstit. Upeaa, että Solnitin ja Nelsonin kaltaisten tekijöiden tuotantoa suomennetaan nyt varsin tiiviiseen tahtiin.


sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Joulukirjoja

 


Joulu on hiipynyt meille jo hyvän aikaa. Ikkunoissa on tähtivaloa, sohvilla jouluiset tyynyt (joo, sellaisetkin täytyy olla), ensimmäiset hyasintit tuoksuvat ja piparkakkuja leivoin ensimmäisen kerran jo lokakuussa. Olen usein lukenut joulunalusaikaan yhden tai kaksi jouluista romaania. Tämä outo maailmanaika on saanut miltei villiintymään tässäkin suhteessa, sillä jo nyt minua odottaa kaikkiaan neljä jouluromaania ja näiden lisäksi palaan luultavasti muutamaan rakkaaseen kirjamieliseen joulukuvaukseen. 


Luetteko te jouluisia kirjoja? Jos, niin mitä? Onko näissä tuttuja?


♥ Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika (kirjan on suomentanut ystäväni Karoliina Timonen)

♥ Nancy Mitford: Christmas Pudding (pieni klassikko)

♥ Jenny Colgan: An Island Christmas (taas Colgania, nyt syrjäisellä skottisaarella) ♥ Anita Hughes: Christmas in London (kaksi sanaa: joulu, Lontoo)


Näistä kaikista kirjoitan enemmän sitä mukaa, kun saan kirjat luettua. Toki aion lukea muutakin, parhaillaan lopettelen yhtä esseeteosta. Mukavaa sunnuntai-iltaa, olipa mielessä sitten jouluiset tai ihan toisenlaiset kirjat!


perjantai 27. marraskuuta 2020

Lumiomena 12 vuotta

 


Lumiomena-blogi täyttää tänään 12 vuotta! 

 

Koska blogissa vuosia 12, niin lainaan kirjagramista #kirjagrammaajatutuksi-tägiä, vaikka aika tuttu taidan jo teille lukijoille olla. 12 asiaa Lumiomenasta ja minusta:

 

1. Olen aina ollut lukija. Lapsena valehtelin kavereille, etten pääse ulos leikkimään. Olisin päässyt, mutta jäin mieluummin kotiin lukemaan. Hieman pienempänä karkasin päivähoidosta kirjastoon. Halusin niin kovasti satutunnille.

2. Suunnittelen toisinaan lukemisiani ennakkoon, mutten juuri koskaan pitäydy suunnitelmissani. Olen siis vähän kuin lukunomadi.

3. Luen joskus tarkoituksella kirjoja, joiden oletan olevan itselleni huonoja. Tämä muistuttaa minua siitä, että moni keskinkertaisena pitämäni teos on oikeastaan varsin hyvä. ♥

4. Minulla ei ole suosikkigenreä. Luen mitä vain, toivon kirjan puhuttelevan minua. Lähtökohtaisesti en innostu epookeista tai avaruusoopperoista, mutta aina löytyy poikkeuksia. Avoimin mielin!

5. Lumiomenaa kannattaa seurata myös Instagramissa. Perustin tilini jo vuonna 2012. Nykyisin se on kirjapainotteinen sekatili blogin tapaan: kirjoja ja haaveilua! Blogia varten aloin ottaa kuvia lukemistani kirjoista jo alkuvuonna 2011. Luulen, että olin tässä ensimmäisten suomalaisten kirjabloggaajien joukossa. Instaan aloin tuoda kirjakuvia kuitenkin vasta myöhemmin.

6. Haaveiluosastoon täällä blogissa menevät mm. matkat. Suosikkikaupunkini on Lontoo, mutta suosikkimaani matkustaa on Irlanti. Minulle omituisin paikka, jossa olen tavallaan käynyt, on Mineralnyje Vodyn lentokenttä Kaukakuksella. Vietin siellä varhaisteini-ikäisenä yhden yön, kun lentokone teki ylimääräisen välilaskun. Nimeltään oudoin vierailukohteeni lie Öllölän Pörtsämössä: Pörtsämön erämaakalmisto Tuupovaaran Öllölässä. ♥

7. Haluaisin olla teenjuoja, sillä pidän teestä ja teehen liittyvistä mielikuvista (tee ja kirjat, tee ja syksy, iltapäivätee), mutta juon aamuisin kahvia ja kylminä iltoina lämmintä kaakaota. Teetä juon ehkä kerran kuussa.

8. Vuonna 2016 Lumiomena oli Cisionin mukaan Suomen suosituin kirjablogi. Wuhuu niitäkin aikoja!

9. Lapsena haaveammattini olivat opettaja tai kirjailija. En ole kumpaakaan, mutta olen opettanut ja tietotekstejäni sekä kolumnejani on julkaistu.

10. Työskentelen kirjojen parissa kustannustoimittajana. Saan tehdä töitä tieto-, selko- ja lastenkirjojen parissa.

11. Opiskeluaikaan minua peloteltiin Volter Kilven romaanilla “Alastalon salissa”. Kirjallisuuden apulaisprofessori piti kirjaa vaikeana nuorille opiskelijoille, ehkä se sitä olikin. Luin kirjan muutama vuosi sitten ja pidin siitä, niin hauskakin!

12.  Poden huijarisyndroomaa blogisynttärien suhteen, koska kirjoitin alkusanat 27.11.2008, mutta varsinaisesti blogini aktivoitui vuonna 2009. Mutta: alkusanat ovat aina alku. Joten tässä ollaan ja tästä jatketaan!

 

tiistai 24. marraskuuta 2020

Lucinda Riley: Varjon Sisar

 

Lucinda Riley: Varjon Sisar
Bazar 2019
The Shadow Sister 2016
Suomentanut Hilkka Pekkanen
733 sivua
Irlantilais-englantilainen romaani

Kannattiko antaa kiskoa itsensä takaisin High Wealdin ja sen kauan sitten kuolleiden asukkaiden pariin? Jos väliltämme löytyisi yhteys, joutuisin loppuelämäkseni erottamattomasti sidotuksi heihin. Enää en ollut varma, halusinko, että niin tapahtuisi.


Irlantilaissyntyinen Lucinda Riley on minulle hankala kirjailija enkä tarkoita nyt sitä, että hän kirjoittaa paksua viihderomaaneja, jotka ovat minulle ylipäätään ristiriitaista luettavaa. Hyvä viihde on näet vaikea laji ja vain harvoin, ehkä noin kerran vuodessa, löydän itselleni täydellisen viihderomaanin (tänä vuonna lukemistani sellainen oli ehdottomasti Beth O’Learyn Kimppakämppä, viime vuonna Kate Mortonin Kellontekijän tytär). Tarkoitan sitä, että Rileyn paksuissa romaaneissa on paljon sellaista, josta minun pitäisi viihtymismielessä pitää: (usein) brittiläinen miljöö, menneen ja nykyisyyden kerrostuminen, sukutarina, arvoitus… Ja silti en ole ollut Rileyn tuotannosta erityisemmin innostunut, vaan olen jättänyt pari hänen kirjaansa kesken, (hölmön nimisen) Enkelipuun luin sentään loppuun muutama vuosi sitten.

Ja kuitenkin: siellä täällä kirjablogeissa ja -gramissa sekä muutamien tuttavien kehuissa on vilahdellut Rileyn Seitsemän sisarta -sarja. Sarjan alkuasetelma on mielestäni hieman pöhkö: satumaisen rikas Papa Salt on adoptoinut itselleen seitsemän tytärtä eri puolilta maailmaa. Kun Papa Salt kuolee, saa jokainen tytär vihjeen, jonka avulla he voivat alkaa selvittää biologisia juuriaan. Kun sitten kuulin, että sarjan kolme ensimmäistä kirjaa voi lukea missä tahansa järjestyksessä, otti uteliaisuus minussa ylivallan ja päätin tutustua sarjaan etenkin, kun sen kolmannessa osassa Varjon sisaressa liikutaan Englannissa.

Varjon sisar kertoo Tähdeksi kutsutun siskon tarinan. Tähden varsinainen nimi on varsin romanttinen: Asterope. On vuosi 2007. Papa Saltin kuoltua Tähti asettuu Lontooseen yhdessä siskonsa CeCen kanssa. Isänsä vihjeen ansiosta Tähti päätyy töihin vanhaan kirjakauppaan, jossa hän tutustuu Orlandon, “perienglantilaisen ekstrenrikon”, pitämään kirjakauppaan. Tämä kaikki johtaakin sitten jo syvemmälle Englantiin aina Järviseudulle saakka, jossa Tähti tutustuu myös Orlandon persoonalliseen veljeen Mouseen. Vuonna 1909 Järviseudulla nuori Flora MacNichol päättää, ettei mene koskaan naimisiin. Hän viihtyy maalla Beatrix Potterin naapurustossa. Elämä kuitenkin kuljettaa Floran Lontoon seurapiireihin ja Alice Keppelin, kuningas Edward VII:n rakastajattaren, salonkiin.

Vaikka Varjon sisar on osa kirjasarjaa, voi sen lukea yksittäisenä romaaninakin. Viihteellistä lukuromaania kaipaavalle se tarjoaa jotain samaa kuin Kate Mortonin teokset: kahdessa eri aikatasossa liikkuvan tarinan ja arvoitusjuonen. Tähden ja Floran tarinat tietenkin lomittuvat yhteen, se lie kaikille lukijoille selvää alusta saakka.

Sujuvalukuinen tiiliskivi tarjoaa sitä, mitä siltä voi odottaakin: kiehtovan tarinan, joka pitää otteessaan. Tähden ja Floran tarinat pitävät sisällään osin ennalta-arvattavia käänteitä, mutta miljöö ja aikakaudet kiehtovat enemmän. Minäkin haluaisin astua sisään Orlandon pölyiseen kirjakauppaan ja viettää lounashetkeä Tähden ja Orlandon kanssa. Romaanin historialliset osuudet puolestaan tarjoavat viehättävää kuvausta Lontoon ja maaseudun, myös Kentin kartanoiden, seurapiireistä. Beatrix Potterin ja kuninkaallisten lisäksi Varjon sisar viittaa muun muassa Vita Sackville-Westin ja Violet Trefusisin suhteeseen ja hieman (ihan maininnan asteella) Bloomsburyn piiriinkin. Pieni kiehtova yksityiskohta, johon Riley itse viittaa romaanin lopussa olevassa haastattelussa, on myös Woolfin Orlando, joka on selvästi antanut nimensä Varjon sisaren kirjakauppiaalle. Tällaiset kulttuuriviittaukset ovat ihastuttavia silloinkin, kun niissä ei mennä kovin syvälle.

Kaiken kaikkiaan nautin lukemastani, mutten niin paljon että ainakaan heti tarttuisin sarjan muihin osiin. Ne kun eivät taida sijoittua enää Britanniaankaan? (Vai sijoittuvatko?) Voi kuitenkin olla, että hyvää viihdettä kaivatessani jatkan Seitsemän sisaren parissa  – ellei sitten jonkun toisen Brittein saarille teoksensa sijoittavan lukuromaanien taitajan tuotantoa osu käsiini sitä ennen.

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Durian Sukegawa: Tokuen resepti

 


Durian Sukegawa: Tokuen resepti
Sammakko 2020
Alkuteos ilmestynyt 2013, 2015
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Ulkoasu Eva Monchecourt
196 sivua
Arvostelukappale
Japanilainen romaani

 

Sirkka siritti kirsikkapuun alla. Harvakseltaan ohi kulkevien ihmisten askeleet kajahtelivat selkeinä. Oli hiljainen syysilta, tähdet sädehtivät taivaalla pitkästä aikaa.
Sentaro oli jo sammuttanut paistinlevyn, mutta hiki helmeili yhä hänen kasvoillaan.
“Oletteko vieläki samaa mieltä?”
“Kyllä.” Tokue nyökkäsi tuoliltaan.
“Olen tehnyt päätökseni. Sitä paitsi alan jo olla uuvuksissa.”

Sentaro työskentelee dorayaki-leivonnaisia myyvässä puodissa, muttei ole työssään kovin taitava vaan käyttää leivonnaisiinsa valmista paputahnaa. Eräänä päivänä hän kohtaa iäkkään Tokuen, joka osaa valmistaa mitä herkullisinta paputahnaa. Tokue alkaa opettaa Sentaroa, mutta ihmisten ilmoille muorilla ei leivoskaupassa ole asiaa. Syynä on pelko asiakkaiden katoamisesta, Tokue on sairastanut lepran vuosikymmeniä aiemmin eikä sosiaalinen stigma tunnu katoavan koskaan. Myös Sentarolla on menneisyytensä, hän on lusinut aikansa vankilassa. Eriskummallinen kaksikko tutustuu vielä teini-ikäiseen koulutyttöön Wakanaan, joka on yksinäinen. Jokaisella heistä on jotain annettavaa toisilleen.

Ehkä annettavan tilalla voisin käyttää sanaa opetettavaa, sillä japanilaisen Durian Sukegawan pieni romaani Tokuen resepti on sekä kehityskertomus että tarina erilaisuuteen kasvamisesta ja sen hyväksymisestä. Romaani on monille ehkä tuttu Kirsikkapuiden alla -nimisenä elokuvasovituksena. Itse en ole filmatisointia nähnyt, mikä voi ainakin tällä kertaa olla etu mitä kirjan lukemiseen lukee. Sukegawan romaanissa on kuitenkin jotain hyvin elokuvallista, jotain filminauhamaisella tavalla visuaalista.

Tokuen resepti on sekä melankolinen että lohdullinen romaani. Kovin yllättävä se ei ole, vaan lukiessaan jo aavistaa mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Juonta tärkeämpää onkin romaanin painava sanoma siitä, miten voi hyväksyä erilaisuuden ja (samalla siis) itsensä. Menneisyydessä asetetun kohtalon suuntaa voi olla vaikea kääntää, se on mahdollista toisille muttei suinkaan kaikille. Kaunokirjallisuudessa tällainen filosofisuus saattaa olla ärsyttävää, ainakin kaltaiselleni kyyniselle lukijalle. Mutta lempeyteen taipuvainen kyynikko nauttii siitä, ettei minimalistinen kerronta käy liian tunteikkaaksi vaan kaikki äitelyys on poissa.

Sukegawan tapa (taito, luulen) sanoa vähän mutta kertoa paljon antaa lukijalle tilaa, kirjailija selvästi luottaa lukijaansa – ja luomiinsa henkilöhahmoihin. Romaanihenkilöt ovat melko karikatyyrimäisiä: keski-ikäinen mies ja entinen vanki, viisas ja taitava vanhus, yksinäinen teinityttö. Heissä on kuitenkin syvyyttä, he ovat kuin omia persooniaan ja siksi heihin on helppo kiintyä. He myös kantavat ihmisen sosiaalisen olemisen taakkoja, jokainen on omalla tavallaan ulkopuolinen ja siksi yksinäinen. Tämän olemisen Sukegawa tavoittaa hienosti ja ulottaa sen myös surulliseksi osaksi Japanin sosiaalihistoriaa.

Pidin Tokuen reseptissä paljosta, mutten aivan täysin saanut kiinni romaanin sisimmästä. Olen näet varma, että näin filosofisella kirjalla on sellainen (ilmiselvä) sisin. Tokuen resepti teki kuitenkin tehtävänsä. Se toi annoksen kaukomaita tähän harmaaseen marraskuuhun, sai pohtimaan ihmisten välisiä sidoksia ja hieman paputahnaakin. 

Tätä postausta kirjoittaessani mielessäni väreilee ailahdus surua sekä viehätystä, ja ennen kaikkea mielikuvieni japanilaisuutta: kirjan kannenkin lupaamia kirsikkaisia tunnelmia eri sävyissään ja eri vuodenaikoina.

Erikseen on kehuttava vielä Raisa Porrasmaan vivahteikasta suomennosta. Eva Monchecourtin suunnittelema ulkoasu on kaunis kuin karkki, aina kukka- ja lintukuvioisia sisäkansia myöten.


keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

 


Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä
Gummerus 2020
Kansi Jenni Noponen
331 sivua
Kotimainen romaani


Eikö kukaan tosiaan katso minuun, eikö kukaan kaipaa minun ääntäni?

Lisää näitä tänä syksynä ilmestyneitä upeita kotimaisia romaaneja. Selja Ahavan Nainen joka rakasti hyönteisiä on taitavasti kirjoitettu ja aihepiiriltään lumoava teos.

Ahavan romaania ei ole helppo keriä auki. Keskeistä siinä on ihmisen ja luonnon välisen suhteen tarkastelu sekä muodonmuutos eri dimensioissaan: toukan ja perhosen, maailmankuvan Jumalasta kohti tiedettä, naisen aseman muuttumista, luonnon ihmeiden kunnioittamista, tuhoakin. Romaanin keskeishenkilö Maria syntyy noitavaivojen aikaan. Taiteellisesti lahjakas tyttö piirtää hyönteisiä samalla tavalla kuin eräs esikuvansa Maria Sibylla Merian (jonka töitä suosittelen googlaamaan, jos eivät ole entuudestaan tuttuja, minulle eivät olleet). Vuodet ja vuosisadat vierivät, Maria elää tai muuntuu niiden myötä.

Nainen joka rakasti hyönteisiä on verrattain hidastempoinen mutta koukuttava muutosromaani. En haluaisi käyttää jo hieman kulunutta vertauskuvaa kaleidoskooppimaisesta romaanista, mutta sellainen tämä kiehtovaan maailmaansa upottava teos on. Kerronta etenee kronologisesti, mutta avaa eri tavalla valottuvia maailmoja. Kauniisti kirjoitettu romaani antaa lukijalleen paljon: oivalluksia ja naisen elämän samaistumiskohtia, uusia näkökulmia tai näköaloja, historiaa ja mukanaan kuljettavaa syvyyttä.

Lukiessani ajattelin muutamaa muutakin teosta, esimerkiksi Virginia Woolfin Orlandoa ja Susan Vreelandin Sinistä neitoa. En siksi, että Ahavan romaani jäljittelisi niitä – vaan sen vuoksi, että kummassakin mainitsemassani teoksessa kuljetaan aikakausien läpi, kuten Ahavankin kirjassa. Myös Orlandossa päähenkilö elää halki vuosisatojen. Vreelandin romaani puolestaan kertoo Vermeerin kuvitteellisesta maalauksesta ja minulle Naisen joka rakasti hyönteisiä alkupuolisko on jotenkin “Vermeerin värinen”.

Ahavan romaani on oma maailmansa: naisen aseman ja aatteiden metamorfoosi, todellakin kuin matka kotelosta kukoistukseen ja kaiken päättymiseen. Uskon, että tämä romaani jää mieleeni pitkäksi aikaa.



Muualla mm. Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Tuijata.

maanantai 2. marraskuuta 2020

Hilary Mantel: Susipalatsi

 


Hilary Mantel: Susipalatsi
Teos 2011
The Wolf Hall 2009
Suomentanut Kaisa Sivenius
Kansi Iira Oivo
799 sivua
Brittiläinen romaani


Miehestä ei opi mitään väheksymällä tai nöyryyttämällä häntä. Heiltä on kysyttävä, mitä he osaavat tehdä tässä maailmassa, mitä he osaavat, eikä kukaan muu.


Miten köyhän sepän poika Thomas Cromwell nousee Englannin kuninkaan Henrik VIII:n luotetuksi ja neuvonantajista tärkeimmäksi? Hilary Mantelin Susipalatsi muokkaa käsityksiä Cromwellin persoonasta. Aiemmin häikäilemättömänä nähty Cromwell piirtyy nyt inhimillisempänä. Romaani kuljettaa lukijansa 1500-luvun Englantiin, valtaapitävien saleihin ja etenkin niiden takahuoneisiin: kustantajan esittelynkin mukaan sinne, missä ja miten historiaa tehdään.

Susipalatsi on niitä kirjoja, jotka ovat odottaneet kirjahyllyssäni vuosia. Syystä tai toisesta en saanut tartuttua romaaniin ennen kuin nyt reilut pari viikkoa sitten, jolloin otin sen mukaani syyslomalle. Latasin Susipalatsin lukemiseen suuria odotuksia, jotka tietenkin täyttyivät, onhan Mantelin romaani kaikin puolin huikea. Silti sen lukeminen oli minulle yllättävän pitkäpiimäistä. Harvemmin olen viettänyt yhden romaanin parissa kahta ja puolta viikkoa.

Joku aika sitten törmäsin sosiaalisessa mediassa tunnisteeseen #raivolukeminen jolla ilmeisesti tarkoitetaan sitä, että kirja luetaan loppuun vaikka vähän väkisin. Miten sopivaa minulle Susipalatsin kohdalla! En sentään lukenut Mantelin romaania raivoissani, mutta tunniste sopii kyllä lukemistapaani: jouduin pakottamaan itseni kirjan äärelle. Olen yllä oikein taitava jättämään kirjat kesken, mutta en halunnut Susipalatsista uutta Ruusun nimeä (Econ romaani on ollut minulla kesken kesästä 2000…), vaan päätin sinnikkäästi jatkaa romaanin parissa. Tähän toki vaikutti myös se, että olin ennakkoon päättänyt pitää Susipalatsista. Rakastin Mantelin omaelämäkerrallista Vain varjohäälyväistä, joka on yksinomaan loistava. Pidin myös novellikokoelmasta Margaret Thatcherin salamurha. Susipalatsin olin myös joitakin vuosia sitten katsonut televisiosovituksena, lisäksi Anne Boleynin henkilöhistoria on kiinnostanut minua siitä saakka, kun Tori Amos nosti tämän mestaajan esille kappaleessaan “Talula”. Kaiken kukkuraksi arvostan Teoksen Baabel-sarjaa. Kaikki syyt puolsivat Susipalatsin parissa jatkamista. Sinnikkyys palkittiin, sillä:

Susipalatsi on erinomainen romaani. Ensiksikin se on taidolla kirjoitettu ja suomennettu (suomennos: Kaisa Sivenius). Romaanin kieli on täyteläistä ja kaunista mutta myös keskittymistä vaativaa. Näkökulmat vaihtelevat ja lukijan on hyvä olla tarkkana esimerkiksi sen suhteen, kenen kertojanääni on nyt vallalla. Toiseksi Susipalatsi on katsaus politiittiseen vehkeilyyn, vallan rakentumiseen, manipulointiin ja uskonpuhdistuksen käyttämiseen oman edun välineenä. Kolmanneksi – ja ennen kaikkea – se on sukellus Thomas Cromwellin persoonaan ja ajatuksiin, henkilökohtaiseen suruun ja taitavaan pelisilmään. Myös jo mainitsemani Anne Boleyn on keskeinen romaanihenkilö Cromwellin, kuninkaan ja kansleri Thomas Moren, Cromwellin vastavoiman, ohella. Mantel rakentaa henkilöhahmonsa uskottavaksi – jopa siinä määrin, että jatkossa Mantelin luomat hahmot saattavat olla taustana kaikelle, mitä Henrik VIII:n aikakaudesta luen. Susipalatsista voi oikeutetusti puhua suurtyönä.

Olen kohtuullisen kiinnostunut Ison-Britannian historiasta, alueen maiden ja valtioiden, kuningashuoneiden ja hallinnon taustoista sekä (ja ennen kaikkea) yksilöiden ja perhekuntien tai pienten kylien arkea valottavasta mikrohistoriasta. Historialliset romaanit eivät kuitenkaan lähtökohtaisesti ole suosikkikirjallisuuttani, mutta hyvä historiallinen romaani herättää henkiin sekä hahmonsa että fiktioksi muuttuvat faktat kaiken taustalla.

Mantel herättääkin kaiken henkiin: Cromwellin puurtamisen ja taidokkaan junttaamisen, uskollisuuden, kaiken yllä leijuvan surun ja kaipuun. Kaiken loiston, kaiken lian ja halvan, kaiken ylevän ja sen takana olevan mädännäisyyden. Konkreettiset paikat ja symboliikan niiden takana. Aatteet, valinnat, päätökset. Yksityiskohtia on paljon, lukijalla on käsissään hallittu runsaudensarvi.

Ja jos aluksi luinkin Susipalatsia puolittain itseäni pakottaen, noin puolivälistä eteenpäin aloin kaivata romaanin pariin ja luin loput suorastaan ahmien. Miten upea lukuelämys kaikesta lopulta sukeutuikin! Syytettyjen salin selkämys pilkottaa jo kirjahyllyni brittikirjojen kaapissa (minulla on sellainenkin). Sen pariin en ihan heti aio, sillä Susipalasin jälkeen kaipaan jotain ihan toisenlaista, lisäksi Syytettyjen salin tapahtumissa – näkemäni televisiosovitus sisälsi sekä Susipalatsin että Syytettyjen salin – tulee olemaan kohtaus, jonka tiedän ahdistavaksi.

Laajasta romaanista syntyi pitkä ja poukkoileva blogijuttu, mutta osaan toki tiivistääkin: Olen vaikuttunut.


lauantai 31. lokakuuta 2020

Marisha Rasi-Koskinen: REC

 

Marisha Rasi-Koskinen: REC
S&S 2020
Kansi Jussi Karjalainen
648 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani


Sinä olet minun. Sinua ei ole ilman minua. Minä olen sinä.

Huh! Menkööt metapostauksen puolelle, mutta en tiedä mistä aloittaisin. Luin (jo joku aika sitten, tämä on niitä postauksia, joita tuon nyt Instagramin puolelta tänne blogiin) romaanin, joka on hienointa aikoihin. Nyt on ollut muutenkin erinomainen kotimainen kirjasyksy, upeaa kaunoa on ilmestynyt kirja toisensa perään, mutta silti ja painokkaasti: tämä! Luin romaanin, josta tiedän ettei se ole kaikille, mutta jota kehun jokaiselle. 

Tämä räjäyttävän hyvä romaani on Marisha Rasi-Koskisen REC.

Luulen, että eksyisin, jos yrittäisin lyhyesti kuvailla REC:in kehystä. Romaanin etulieve kertoo, että alussa ovat Lucas, Cole ja Nik. Lucas tutustuu ensin Coleen ja sitten tämän veljeen Nikiin, mutta se mitä alku enteilee, muuttuu kerta toisensa jälkeen. Kustantamon esittelyn mukaan REC on “huikea kaleidoskooppi, jossa tarinat ja todellisuus asettuvat uusissa käsissä aina uusiin kulmiin”. Juuri näin. REC on kirja tarinoista, fiktiosta, kuvitellusta totuudesta (tai totuudesta sellaisena kuin sen voi nähdä ja sitten ei kuitenkaan), ystävyydestä ja kaksosista, oikeista ja kuvitelluista asioista (onko niillä välttämättä aina suurta eroakaan), lapsuudesta ja nuoruudesta, aikuisuudesta, katoamisista, turismista, rakennemuutoksesta ja valo- ja videokuvausesta. Sekä paljosta muustakin.

Rasi-Koskisen romaani on rakenteeltaan kunnianhimoinen. Ensin lukija pääsee ensimmäiseen kerrokseen, erillisiin huoneisiin ja ikään kuin videonauhoitusten maailmaan. Huoneista pääsee pois: “EXIT”. Toinen kerros on alaotsikoitu “elokuviksi”, jonka ohjelmistossa on karttoja sekä terminologiaa Lorenzin attraktorista Möbiuksen nauhaan ja edelleen aikakapseliin. Kuten voitte arvata, on REC muodoltaan kokeellinen ja on sitä sellaisella tavalla, jossa kafkamaisuudesta tulee oudosti loogista. REC ei ole aina helppoa luettavaa, mutta koukuttavaa ja vaikuttavaa se on. Se on vähintäänkin camera obscura, se on videonauhat ja tasopelit. Se on tarinoita kerroksittain ja lomittain, huoneesta toiseen, kuvasta toiseen. Kuulostaako sekavalta? Ei huolta, tämä romaani palkitsee lukijansa: Kaikki kyllä liittyy yhteen ja vaikkei kertojiin voi aina luottaa, niin Rasi-Koskiseen fiktion taitajana voi.

Tiiliskiven kokoista romaania lukiessani pelkäsin hetkittäin menettäväni otteen, etenkin silloin kun vastaan tuli uusia ihmisiä tai maisemia (REC:issä liikutaan mm. jossain entisen Itä-Euroopan alueella). Mutta aina kun näin oli vaarassa käydä, sain kiinni kerronnasta – tai ehkä se pikemminkin tarrasi kiinni minuun. Kun REC loppui, olin helpottunut. Halusin sen loppuvan. Ja sillä samalla hetkellä aloin kaivata takaisin sen maailmaan, en voinut päästää irti. Mikä kieputtava voima Rasi-Koskisen romaanilla onkaan!

REC:iä ei voi tyhjentävästi kuvailla kirjablogissa, se pitää itse lukea, kokea. Huikea, upea romaani, parhautta.

maanantai 26. lokakuuta 2020

Daphne du Maurier: Serkkuni Raakel

 

Daphne du Maurier: Serkkuni Raakel
WSOY 1952
My Cousin Rachel 1951
Suomentanut Kyllikki Mäntylä
300 sivua (Suuren suomalaisen kirjakerhon painos v. 1974)
Brittiläinen romaani

 

Blogi-parka. Täällä se vaan yksinään sinnittelee, vaikka ylläpitäjänsä on sen lähestulkoon unohtanut. On selvää, että pian 12-vuotias kaipaa piristystä.

Piristäminen tarkoittaa nyt sitä, että koetan vihdoin ja viimein alkaa kirjoittaa lukemisistani aktiivisemmin ja uudelleen tännekin, mutta nyt alkulämmittelyiksi tuon ensin koko joukon Insta-postauksiani blogiin (olen tainnut tehdä näin aiemminkin), etenkin pari upeaa kotimaista romaania ansaitsee paikkansa myös blogin puolella. Kehoitan  taas kerran seuraamaan myös Lumiomenan Instagram-tiliä, jonka sosiaalisuudesta ja stooreista (jonne esim. nyt viikonloppuna päivitin vähän omaa kirjamessuseurantaani) pidän kovasti. Hyvä aikomukseni kuitenkin nyt molempi parempi -periaate eli ruokkikoot blogi ja Instagram nyt toinen toisiaan.

♥ 

Yllä olevan pienen johdannon jälkeen itse aiheeseen eli Daphne du Maurierin tuotantoon.

Daphe du Maurierin Rebekka on ollut viime aikoina paljon esillä, ainakin osin Netflixiin juuri tulleen elokuvan vuoksi. Elokuvaa en ole katsonut ja hieman emmin sen suhteen, mutta syyssumuissa aloin kaivata Rebekan maailmaan. Kirjoitin romaanista blogiini muutama vuosi sitten sydäntalvella, mutta tänä syksynä halusin viedä romaanimietteitäni Instaankin ja otin sen vuoksi uuden kuvan:


Bloggauksessani talvella 2015 kirjoitin tietenkin mystisestä Manderleysta, jossa Maxim de Winterin nuori aviovaimo alkaa kokea kaikuja puolisonsa entisestä vaimosta Rebekasta, joka haamun lailla tuntuu tulevan vastaan kaikkialla talossa. Rebekassa ihastuin peribrittiläiseen tunnelmaan (mustarastaat kastanjapuissa! Teehetket! Manderley, tietenkin!), luokkayhteiskunnan kuvaukseen, koukuttavuuteen ja alun unijaksoon sekä mieleenpainuvaan loppuun. Ihan täysin en Rebekan lumovoimaa löytänyt, koin päähenkilön ohuehkoksi hahmoksi. Mutta jos olisin lukenut kirjan vaikkapa lukiolaisena, olisin takuulla nytkin suuri Rebekka-fani. Pidin romaanista toki tällaisenaankin.

Rebekka innosti minut hankkimaan du Maurierin muutakin tuotantoa. 1950-luvun alussa ilmestynyt Serkkuni Raakel on temaattisesti ja tunnelmallisesti selkeä jatkumo Rebekalle. Se on uusgoottilainen kartanoromaani, jossa mennyt kummittelee ja jossa on arvoituksellinen nainen, vanha talo sekä paljon sellaista brittihenkeä, joka saa romantikon sielun väräjämään.

Serkkuni Raakelissa mystinen nainen on tietenkin romaanin nimihenkilö. Ambrose ja Filip (lievetekstissä Philip) ovat serkukset (tai “serkukset”; Isossa-Britanniassa sanalla serkku voidaan viitata hyvinkin kaukaiseen sukulaiseen. Kyse ei siis välttämättä ole lähisukulaisista. Raakelkaan ei tässä ole serkku suomalaisessa mielessä), jotka omistavat linnamaisen kartanon Cornwallissa. Ambrose matkustaa Firenzeen, jossa nai Raakelin, mutta sairastuu ja kuolee pian. Ja eipä aikaakaan, kun Raakel saapuu Englantiin, jossa hän kohtaa epäluuloisen Filipin. Filip luonnollisestikin ihastuu kiehtovaan Raakeliin siitäkin huolimatta, että ilmassa vaaran ja varoitusten merkkejä.

Erikseen on vielä mainittava, että Kyllikki Mäntylän vuonna 1951 valmistunut suomennos on varsin oiva, mutta nykylukijaa se huvittaakin: Philip on Filip, alkukielellä Raakel on tietenkin Rachel. Toisaalta vanhahtava kieli tuo lukukokemukseen omaa charmiaan – ja näin on oikeastaan aina vanhojen käännösten kanssa.

Kyseessä on siis varsin koukuttava juoniromaani. Sellainen, jossa omistushalu, epäilys, rakastuminen ja tietenkin brittihenkeen sopivasti vanha talo ja uskollinen vanha spanieli ovat kaikki osa tarinaa. Du Maurier osaa kietoa lukijan tekstinsä pauloihin. Tunnelma on painostava, jännitys tosiaankin tihenee ja loppuhuipennus on mieleenpainuva. Loppu myös jakanee lukijansa, mutta siitä ei nyt sen enempää. Lukekaa itse, vaikka Rebekan innoittamana.

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Aamusumuissa

 

Syksy on lempivuodenaikani, samalla kertaa jotenkin vanha ja uusi. Olen sukeltanut lehtien kultaisuuden ja sadepäivien lumoon, etsinyt aamusumuja ja nyt odotan huurteen kuorruttamia maisemia.


Blogi-parka on ollut syyslumossa vähän mopen osalla, edelleen. Kirjasyksy on ollut huikea niin töiden kuin vapaa-ajan lukemisteni puolesta. Erityisesti kotimainen fiktio on ilahduttanut. Olen toistaiseksi vienyt kirjamietteitäni Instagramiin, vuorovaikutus siellä ilahduttaa Instan puolella on nyt mm. ajatuksiani Marisha Rasi-Koskisen ja Susanne Mauden romaaneista sekä pientä pohdintaa lukupiireistä. Koetan muistaa kopioida ainakin osan em. jutuista tänne bloginkin puolelle, mutta olen ollut sen suhteen varsin laiska.

Ilahdun, jos alatte seurata Lumiomenan Insta-tiliä. Osoite löytyy blogin sivupalkista. Mutta kyllä blogikin tästä vielä nousee!

Syysterveisiä pellon laidalta!

torstai 24. syyskuuta 2020

Naoise Dolan: Jänniä aikoja

 


Naoise Dolan: Jänniä aikoja
Otava 2020, Otavan kirjasto
Exciting Times 2020
Suomentanut Oona Nyström
Kansi: Orionbooks / kuva: Gettty images
295 sivua
Irlantilainen romaani


Rakastin Edithiä niin paljon, että tuntui vain järkevältä pelätä hänen menettämistään.
[--]
Edith sai minut leijumaan pelottavan korkealla. Joskus tuntui, että Julianin kanssa jutteleminen oli keino suojautua myös siltä.


Ava on nuori ja fiksu Dublinista kotoisin oleva nainen, joka asuu Hongkongissa ja opettaa siellä englantia rikkaiden perheiden vesoille. Hän inhoaan työtään ja ahdistuu asunnostaan ja kämppiksistään. Englantilaiseen investointipankkiiri Julianiin tutustumisen myötä Ava pääsee osaksi ylellistä elämää. Varsinaista parisuhdetta heillä ei kuitenkaan ole. Julianin matkustettua Lontooseen Ava kohtaa juristina työskentevän Edithin, jota kohtaan tuntee vetoa. Avan ihmissuhteissa alkavat “jännät ajat”, muttei chicklitmäisellä tavalla (mitä saattaisi kuvauksen perusteella odottaa).

Joskut tällaisen näennäisen kepeät mutta syvemmältä olemukseen fiksut romaanit osuvat tarpeeseen, kuten tämä Naoise Dolanin esikoisromaani Jänniä aikoja.

Sujuvalukuinen kirja on osin nokkelaa ihmissuhdesoppaa, mutta pohjimmiltaan se tarkastelee jonnekin kuulumista, seksuaalista identiteettiä, yhteiskuntaluokkia ja siihen liittyen kieltä, sekä politiikkaa. Englannin edelleen kummitteleva yliherruus Irlannista saa osansa, samoin Brexit-äänestyksen jälkeinen aika. Kielellisistä ilmaisuista Ava tekee herkullisia havaintoja. Ja se ihmissuhdesoppakin on perinteistä kolmiodraamaa monisyisempi, oikeastaan kyse ei edes ole kolmiodraamasta, draama ei ole kolmikon välillä, vaan Avan sisällä. Suhde Julianiin on pintapuolisempi kuin suhde Edithiin. Dolan kirjoittaa raikkaasti, tarkoituksellisen lakonisestikin: Ava on tarkkaileva kertoja, joka jää hieman etäiseksi ja niin pitääkin. 

Kirjaa on verrattu Sally Rooneyn tuotantoon. Olen lukenut Rooneylta vain Keskusteluja ystävien kesken. Yhteistä nuorten kirjailijoiden tuotannossa on ainakin tarkkaileva kertojanote ja yhteiskunnallinen tarkkanäköisyys, ja tietenkin irlantilaisuus. Sen sijaan Dolanin yhteiskuntakriittisyys, vaikka kepeää onkin, saattaa olla suorempaa. Tosin nyt täytyy, kuten olen jo pitempään aikonut, lukea vihdoin myös Normaaleja ihmisiä.

keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Polly Samson: A Theatre for Dreamers

 


Polly Samson: A Theatre for Dreamers
Bloomsbury Circus 2020
348 sivua
Kansi Emma Ewbank
Brittiläinen romaani

There they lie with the kerbstones for pillows, Leonard and Marianne and Axeal and Patricia, all in a row, close as sardines. It isn’t until we hear Leonard’s voice that we realise they are stargazing. Leonard is tracing a constellation with his fingertips. ‘So small between the stars, so large against the sky’, he says.

Rakastan syksyä niin paljon, että usein voisin suorastaan kietoutua siihen. Ja silti tässä vuodenajassa on aina pientä haikeutta. Terassille syttyvien valojen lohtua, maahan putoavien kesäomenien maatuvaa tuoksua, vaahteroiden latvuksissa alkavaa ruskaa, mutta vielä ripaus auringonkukkien täyteläistä keltaisuuttakin. 

Keväällä tilasin Polly Samsonin romaanin A Theatre for Dreamers, jonka kuvittelin lukevani kesämatkalla Kalajoen aurinkoisilla hiekkasärkillä. Sää olikin pilvinen ja merellinen ilmanala sai minut tarttumaan kahteen Woolfiin ja Murdochiin (kannan reissulleni tietenkin aika enemmän kirjoja kuin mitä ehdin lukea), joten tämä Kreikkaan sijoittuva teos sai jäädä odottamaan elokuun viimeisiä viikkoja. Ajankohta oli hyvä, kesän rippeisiin ripustautuva. Mitä postauksen ajankohtaan tulee, niin miljöönsä puolesta tämä sovittuu jatkoksi Joel Haahtelan hienoa Hengittämisen taitoa käsittelevän kirjoitukseni jälkeen. Temaattisesti Haahtelan ja Samsonin teosten maailma on toki erilainen, mutta molemmissa on kaipuuta.

Samsonin romaani kuljettaa Kreikkaan Hydran saarelle vuonna 1960. Sen avainsanoiksi voisi nostaa kokonaisen litanian tuttuja nimiä, kuten: Leonard Cohen, Marianne Ihlen, Axel Jensen ja itselleni uusi mutta nyt sitäkin kiinnostavampi nimi Charmian Clift. Tässä kirjassa he ovat pääosin nuoria aikuisia, taiteilijoita, jotka viettävät boheemia ja varsin vapaata kommuunielämää. 18-vuotias Erica, Charmianin edesmenneen ystävän tytär, saapuu Lontoosta kaiken keskelle. Erica suree äitiään ja haluaa tietää tästä mahdollisimman paljon. Samalla hän lumoutuu yhteisöllisesti elävien taiteilijoiden luovuudesta, ilosta ja vapaudesta, mutta joutuu samalla keskelle ihmissuhteiden, sukupuolisuuden ja taiteellisten erimielisyyksien temmellyskenttää. 

Taiteilijat ja Hydra antavat ihmeelliset puitteet tälle kehitysromaanille, samoin tietysti kaikkien oikeasti eläneiden taiteilijoiden läsnäolo (etenkin Cohenin, Ihlenin ja Jensenin kolmiodraama). Samson kirjoittaa kauniisti ja terävästi, osin kuitenkin pitkästyttävästi eikä kovin jäntevästi. Tuloksena on eräänlainen semifiktio: romaani, joka ammentaa paljon oikeista elämäkerroista. Jonkin verran kerronnassa on unenomaisuutta, kertoohan Erica kaikesta vuosikymmeniä myöhemmin.

Luettu saa kaipaamaan jonnekin toiseen aikaan ja paikkaan, jonkinlaiseen mielikuvaan taiteilijakommuunista 60 vuotta sitten. Hetkettäisestä pitkäveteisyydestään huolimatta A Theatre for Dreamers on kaihoisa kuvaus sellaisesta, mitä ei voi saada enää koskaan kiinni. Cohenin “So Long, Marianne” soi nyt mielessäni ehkä eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.