Rachel Cusk: Transit

Rachel Cusk: Transit
Faber & Faber 2016 (pokkaripainos 2018)
Kannen suunnittelu Rodrigo Corral
Kannen valokuva Charlie Engman
260 sivua
Brittiläinen romaani

I imagined her in the dusk of a Paris garden, untouched in her white dress, an object thirsting if not for interpretation then for fulfilment ant least of an admiring human gaze, like a painting hanging on a wall, waiting.

Joulukuussa 2018 luin kirjan, jota oli vaikea lokeroida, mutta yritin silti. Olin sitä mieltä, että Rachel Cuskin Ääriviivat on episodiromaani tai – otin määrittelyssä takapakkia – jotain sinne päin. Ihailin sitä, miten teos ei ollut juoniromaani, mutta siten se ei toisaalta rakentunut (vain) fragmenteista ja tajunnanvirrastakaan. Rakastin sitä, miten vaivatonta ja eksyttävää Cuskin lukeminen oli. Toukokuussa 2019 Helsinki Litissä minulle hienointa oli juuri Cuskin kuuntelu.

Cuskin Siirtymä oli Helsinki Litin aikaan juuri suomennettu ja vaikka arvostan Kaisa Katteluksen suomennoksia (esimerkiksi Ääriviivojen käännös on upea!), keskustelun innoittamana halusin kokeilla Cuskin lukemista englanniksi. Aloittelinkin Transitia jo tuolloin toukokuussa bussimatkalla kotiin, mutta velloin jonkinlaisessa kirjakeskustelujen aikaansaamassa hyvässä ähkyssä ja kirja jäi kotona pinoon. Kuten niin monesti aiemminkin, kannatti nytkin hyvää odottaa.

Vaikka luin kirjan englanniksi, kirjoitan Siirtymästä nyt sen suomenkielisellä nimellä. Ääriviivojen tavoin ei Siirtymäkään asetu tarkkojen määrittelyjen sisälle ja hyvä niin. Romaani – ja vaikka juuri irtisanouduin määrittelyistä, on kyse romaanista – on trilogian keskimmäinen osa.

Transitissa trilogian avausosasta tuttu Faye muuttaa Lontooseen yhdessä poikiensa kanssa. Hänen avioliittonsa on päättynyt ja Fayen täytyy totuttautua uuteen elämäntilanteeseen. Suhteet entisiin tuttuihin muuttuvat väistämättäkin ja uusia ihmisiä tulee Fayen elämään. Näitä ihmisiä, pitkäaikaisia tuttavia ja sukulaisia, lyhytkestoisia kohtaamisia Faye tarkkailee samalla tavalla kuin kuka tahansa meistä: tulkinnat toisista pohjautuvat siihen, mitä koemme ja näemme.

Fayen ja muiden ihmisten kautta Cusk valottaa laajoja teemoja, kuten taidetta, filosofiaa ja muita olemassaolon kysymyksiä, yhteiskunnallisuutta, sukupuolisuutta, mansplainingia. Samalla arki on vahvasti läsnä: remontoiminen, naapuri- ja sukulais- ja muut ihmissuhteet, kaiken kipeys. Tunnelma on melko painostava ja arkisuudessaan mystinen, kuin valot ja varjot väreilisivät kaiken yllä.

Kuten Ääriviivoissa, on myös Siirtymässä Faye on eräänlainen ihmisristeys. Hän itse on ikään kuin paikalla, mutta samalla hän on sivussa ja edelleen kaiken keskellä. Kuva hänestä rakentuu muiden ihmisten kautta, keskustelujen ja suhtautumisen, mutta samalla tavalla nuo ihmiset saavan äänensä hänen näkökulmastaan. Itse asiassa Siirtymä tuo Fayen lähemmäksi kuin Ääriviivat – ainakin minulle. Ehkä juuri siksi Faye onkin niin kiehtova, yhtä kiehtova kuin kuka tahansa ohikulkevista ihmisistä. Tämä on jotenkin niin hienoa, etten osaa pukea sitä edes sanoiksi. Kyse ei ole mistä tahansa romaanista, jossa kertoja vieraannuttaa itsensä – ei Faye vieraannuta, hän on. Miten Cusk osaakin!

Siirtymä oli minulle Ääriviivojakin vahvempi lukukokemus. Alku ihastutti, sitten epäröin ja mietin, että olisiko sittenkin pitänyt lukea kirja suomennettuna. Pian kokonaisuus vei mukanaan ja lopussa tapahtui se, mitä taide (usein parhaimmillaan) voi saada aikaan: liikutuin. En liikuttunut niinkään mistään tapahtumasta, vaan siitä, miten Siirtymän loppu on niin täydellinen ja samalla niin auki: onneksi Kunnia (engl. Kudos) ilmestyy vielä tänä keväänä.

Rachel Cusk: Ääriviivat

Rachel Cusk: Ääriviivat
S&S 2018
Outline 2014
Suomentanut Kaisa Kattelus
Kansi Jussi Karjalainen
Kanadalais-brittiläinen episodiromaani

[--] Hänen sanansa toivat mieleeni happinaamarit, jotka eivät tietenkään olleet viime tuntien aikana pudonneet katosta. Johtuu varmasti jonkinlaisesta yhteissopimuksesta, sanoin, että matkustajille tarjoaan happinaamareita, vaikka kaikki ääneen lausumatta olettavat ettei niitä koskaan tarvita. Vierustoverini totesi, että hänen kokemuksensa mukaan samaa voi sanoa monista elämänalueista, mutta että toisaalta omia odotuksiaan ei pidä laskea tilastollisten todennäköisyyksien varaan.

Englantilainen Faye matkustaa Ateenaan, jonne hän on menossa opettamaan luovaa kirjoittamista. Matkalla kaupunkiin ja perillä ollessaan hän kohtaa erilaisia henkilöitä, vanhoja tuttuja ja itselleen uusia ihmisiä: vierustoverin lentokoneesta, oppilaita, muita opettajia... Kohtaamiset ovat satunnaisia tai suunniteltuja, mutta jokaisessa niistä keskustellaan jostakin: elämän tapahtumista, parisuhteista, lapsista, työstä, kummallisuuksista ja arjestakin.

Rachel Cuskin Ääriviivat on niitä kirjoja, joita voi luonnehtia adjektiivilla kiinnostava ja tarkoittaa tällä kiinnostavaa hyvällä tavalla.

Kiinnostavaa teoksessa on kaikki: ensiksikin kirjan rakenne. Ääriviivat on alaotsikossaankin luokiteltu romaaniksi. Mutta ei se oikeastaan ole romaani, muttei missään nimessä novelli- tai kirjoituskokoelmakaan, vaan jotain episodiromaaniin päin kallellaan olevaa. Se on romaanin asuun puettu, sanojen mahdilla esiin tuotu joukko fiktiivisten ihmisten elämää, palasia - nimenomaan ääriviivoja - siitä, miten kanssaihmisistä välittyy toisille aina osa, se mitä heiltä kuulee tai miten heitä havainnoi.

Cuskin teos alkaa Fayesta, mutta kertoo hänestä vain vähän. Faye enemmänkin tarkkailee muita, on kuuntelija ja kyselijä, toki samalla teoksen eräs voima, minäkertoja. Faye käy keskusteluja, jotka kestävät toisinaan hetken, joskus hieman kauemmin. Osa ihmisistä suorastaan uskoutuu hänelle. Puheet kulkevat yksityisestä yhteiskunnalliseen, lapsen saamisesta olemassaoloon, feminismistä (karistettuihin) käsityksiin miesluonnosta, ja toisinaan ollaan pitkäänkin vaiti. Paitsi ihmisiä, Cusk kuvaa myös miljöötä tarkkanäköisesti: Clelia-nimisen naisen asuntoa, jossa Faye Ateenassa asuu, lentoemäntien sukkahousujen suhahtelua tai jyrkkää sivukatua.

Ääriviivat on kiinnostava siinäkin, että se on ihan omanlaisensa ja silti siinä on niin paljon tunnistettavaa. Kaikki varmasti saavat mieleensä tilanteita, joissa joistakin ihmisistä, esimerkiksi bussitutuista, kasvaa lyhyttä kohtaamista suurempia persoonia, miten he kulkevat ohi ja jatkavat matkaansa, mutta jäävät mieleen.

Toisinaan rakastan romaaneja, joissa henkilökuva kasvaa tai juonen kaari on täydellinen, mutta yhtä lailla rakastan kirjoja, jotka rakentuvat fragmenteista, tajunnanvirrasta tai kielellisestä yllättävyydestä. Sitten rakastan myös kirjoja, joissa kyse ei ole oikeastaan kummastakaan. Cuskin episodiromaanissa ei ole juonta, vaikka Fayelle kerrotuissa asioissa onkin paljon kiintopisteitä, mutta tajunnavirrastakaan ei ole kyse. Kokonaisuus on toisaalta yhtä unenomaisen painava kuin helteinen Kreikka, toisaalta särmikäs kuin vaikkapa taulujen kehykset. 

Cusk kirjoittaa hyvin ja Kaisa Katteluksen suomennos on laadukas. Onkin hauskasti ristiriitaista, että jotain näin laadukasta lukee näin vaivattomasti. Ja kuitenkin: vaikka vaivattomasti, niin silti hetkittäin eksyttävästi. Ei ole aina selvää, kuka kertoo ja mitä eikä sitä, onko teoksen henkilöillä sidoksia toisiinsa (joillakin on, toisilla ei, joistakin ei voi tietää). Cuskin kirjassa onkin paljon sellaista, mihin tekisi mieli palata, jotain mihin palaisin jos omistaisin kirjan. Nyt kirjaston pikalaina on jo palautettu. Cuskia muuten suomennetaan lisää, ensi keväänä ilmestyy Siirtymä, jossa Faye kohtaa taas erilaisia ihmisiä.

Kirjan nimi on erinomaisesti suomennettu: ääriviivat ovat osa siitä mitä tiedämme toisista ihmisistä, mutta joskus ääriviivat piirtyvät vahvemmin kuin luonnokset, toisinaan ääriviivat antavat enemmän tilaa tulkinnoille.

Cuskin Ääriviivat on unenomainen ja tarkka, ihmisen kokoinen ja silti kauemmas laveneva.

--

Muualla mm. Laura, Omppu ja Tiina.