Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa

Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa
Otava 2010
Kannen kuva Ciarán Burke
215 sivua
Suomalais-irlantilainen kirjoituskokoelma


Muuripuutarha oli joskus ollut omenalehto. Työnnyimme sisään vaaleanpunaisen verenpisaran ja kirjavalehtisen kotakuusaman välistä, portin kivikaaren alta. Muurien sisään jäävä tila oli niin suuri, ettei sitä heti ymmärtänyt yhdeksi aidatuksi alueeksi. Keskellä kulki korkeiden marjakuusipensasaitojen rajaama kuja.

Salaperäinen Anne’s Grove pioneineen, verenpisaroineen ja Kummitusten kujineen, kummallisten kasvien puutarha Etelä-Dublinin Shankillissa, poukama Corkin kupeessa, Mount Usher… Kaikkialla puutarhoja, aurinkoisia ja varjoisia, salaperäisiä, kutsuvia, muistojen täyttämiä, eläviä. Vihreän saaren puutarhoissa riittää tutkittavaa.

Irlannissa asuvan Hanna Tuurin kirjoista löydän aina jotain samalla kertaa virkistävää ja rauhoittavaa, vähän kuin kirjailijan nykyisestä kotimaastakin. Olen pitänyt kaikista Tuurin kirjoista, toisista valtavasti, toisista vain osin, ja joistakin kunnolla vasta pienen ajallisen etäisyyden jälkeen. Ei siis ihme, että säästelin Vihreän saaren puutarhoissa -kirjaa hyllyssäni yli vuoden ja otin sen mukaan sitten kun aika oli – aika lukea se Irlannissa. Kirjaesittelyn myötä palaan siis taas kerran kesäiseen Irlantiin, mutta koetan pitää tämän postauksen lyhyen fokuksen Tuurin teoksessa.

Kirjassaan Tuuri ottaa lukijansa mukaan ympäri Irlantia aina eteläisen Corkin ympäristöstä Pohjois-Irlantiin ja lännen karummista maisemista vauraaseen Etelä-Dubliniin ja saarivaltion sisäosiin. Hän kirjoittaa niin säntillisesti hoidetuista kuin rehevämmistäkin puutarhoista ja tutustuttaa myös ihmisiin pihojen takana – aktiiviisin ja innokkaisiin puutarhaihmisiin, eri ikäisiin, eri yhteiskuntaluokkia edustaviin, toisinaan jo poisnukkuneisiin. Tuloksena on viehättävä ja hallittu sekoitus tarinoita, pihojen ja puutarhojen etnologiaa, kasvituntemusta ja, tietenkin, irlantilaisuutta.

Tuurilla on taito tehdä pienistä yksityiskohdista kiinnostavia. En väitä, etteivätkö yksityiskohdat olisi kiinnostavia jo lähtökohtaisesti, mutta Tuuri kirjoittaa ne eläviksi. Paikoin hän kuvaa puutarhoja ehkä turhankin tarkkaan ainakin minun makuuni (koska olen ihminen, joka kyllä rakastaa erilaisia pihoja, muttei oikein jaksa hoitaa omaansa kuin keväisin), joten ymmärrän hyvin, miten jotkut lukijat saattaisivat jopa pitkästyä. Minä en, vaan nautin kaikesta. Lukupaikka Dublinin etelärannikolla teki omalla kohdallani tehtävänsä, joten löysin kirjasta enimmäkseen vain lumoa ja koetin aina ohikulkiessani tirkistellä erilaisiin puutarhoihin.

Nyt muutama kuukausi lukemisen jälkeen huomaan, etten muista kirjasta enää kovin paljoa. Muistan kuitenkin tunnelman, joka tuntuu kantavan kesän valon säilyttämistä mielessä syksyisinä päivinä. Sitä valoa Vihreän saaren puutarhoissa kantaa ja oikeastaan unohtaminenkin on armeliasta, koska Tuurin kirja kestänee useammankin lukukerran.

Hanna Tuuri: Ranta

Hanna Tuuri: Ranta
Otava 2015
285 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen Irlantiin sijoittuva romaani


Nora katseli meren pidättelemätöntä, kaiken kadottavaa puhdistusta ja tiesi: ranta nousisi taas. Meri tyyntyisi, vesi vetäytyisi, ulappa välkkyisi kaukaisina autereina. Maa ilmestyisi veden alta uutena ja silti samana, hiekansirut sekoiteltuina, lainevanat uudenlaisille uomille pyyhkäistyinä. Sillä mitä tapahtuikin, ranta pysyi. Aina.

Nora, Jim ja Seamus ovat tunteneet toisensa lapsuudestaan saakka. Aika ja kunkin omat elämänvalinnat ovat vieneet heidät eri suuntiin. Perheenäiti Noralla on työpaikka ja mukava asunto Dublinissa, Jimilla on omat kuvionsa ja muun muassa Suomeen pienen tyttären kanssa muuttanut ex-puoliso Saana. Kiertolaisjuuret näkyvät edelleen levottomassa Seamusissa. Menneisyys ei kuitenkaan ole jättänyt kolmikkoa rauhaan ja heillä kaikilla on omat syynsä ajatella toisiaan. Erään pubi-illan jälkeen Jim päätyy teho-osastolle pahasti hakattuna. Tämän seurauksena Noran ja Seamusin on aika kohdata mennyt. Kaiken taustalla häälyy laman kouristeleva Irlanti sekä maassa elävät ikiaikaiset uskomukset.

Hanna Tuurin Irlantiin sijoittuvat kirjat viehättävät minua suuresti. Eniten pidän pakinamaisista ja osin omaelämäkerrallisista kirjoituskokoelmista, joissa eletään arkea Irlannin syrjäseudulla. Tuurin esikoisromaani Orapihlajapiiri on niitä kirjoja, joiden arvo mielessäni on lukemisen jälkeen vain kasvanut ja usein toivon, että kirjasta kertova bloggaukseni olisi ollut tätä innokkaampi. Tuurin tuorein ja järjestyksessä toinen romaani Ranta pitää sisällään paljon kirjailijan aiemmasta tuotannosta tuttua, mutta se myös eroaa hänen muista teoksistaan niin temaattisesti kuin kerrontansakin osalta.

Temaattisesti Ranta yhdistelee vanhaa ja uutta Tuuria. Keskiössä on edelleen Irlanti, maan asukkaat, tyyppeinä varsin rehevät ja samalla kertaa vastenmieliset ja kuitenkin lämpimät ihmiset. Samoin kuvauksen kohteena ovat ihmissuhteet, joihin Tuuri Orapihlajapiirissäkin pitkälti keskittyi. Uutta ovat joidenkin tapahtuminen rajuus sekä keskeishenkilökaartin määrällinen. Päähenkilöitä eivät ole vain Nora, Seamus ja Jim, vaan oman näkökulmansa tuo myös Noran puoliso Paul ja sivusilmin suomalainen Saanakin. Myös muita henkilöitä sukulaisista itäeurooppalaiseen maahanmuuttajaan risteilee romaanissa niin, että henkilökuvaus tahtoo hukkua tämän runsauden alle ja alussa ollut hyvä jäntevyys hukkuu jonnekin rivien väliin. Tämä jäntevyys onneksi palaa romaanin vaikuttavassa lopussa.

Kerronnallisestikin Ranta tuo uutta Tuurin tekstiin, mutta toki Tuurin aiemmista kirjoista tutut elementit ovat läsnä. Rakastan esimerkiksi Tuurin tapaa kertoa samalla kertaa miltei verkkaisen rauhallisesti ja kuitenkin elävästi, henkilöhahmoja ja ympäristöä kunnioittaen. Hänen kielikuvansa ovat rikkaita, mutta eivät tunkkaisia. Irlannin taloudellista muutosta Tuuri kuvaa toisaalta konkreettisesti kesken jääneiden rakennusten ja toimeentulon epävarmuuden muodossa, toisaalta hän rinnasta Irlannin viimeiseksi rannaksi: maa on uppoava saari, jossa aurinkoelämää elettiin vuosikymmen ja kansa oli kuin uuden niityn huumaama nuori karja ennen kuin koitti nykyisyys ja  pelko ja kiista samoista tuppaista. Laman rinnalla Irlannissa elävät uskomukset: Wicklown vuorten toivomuspuu, neitsyt Marian patsaalle sytytetyt kynttilät ja Musta koira, goithean gut, joka hengittää kuolemaa silloin, kun Noraa eniten pelottaa.

Kieleltään Ranta siis ihastuttaa, mutta vain osin. Osin sillä, että Rannassa kuvailua on siinä määrin paljon, että paikoin asia hautautuu kielikuvien alle. Linkitän tähän nyt Kirjavalas Elegian, joka analysoi osuvasti esimerkiksi kuuran ja kuuraisuuden käyttöä romaanissa. Minä pidän kauniista kielestä, mutten tietenkään välitä imelyydestä ja turhasta koukeroisuudesta. Ranta ei ole yhtään imelä, mutta muuten se tempoilee rajoilla, sillä teksti on niin täyttä, ettei lukijalle jää aina tilaa hengittää. Onneksi Irlanti on tuulinen maa ja tuulten myötä Tuurin kertojankyvyt kuitenkin enemmän kannattelevat kuin upottavat tekstiä.

En ole ainoa, jolle tulee mieleen paljon käytetty sanonta vähemmän on enemmän. Sara täällä ajattelee samoin. Ranta olisi romaanina toiminut paremmin, jos Tuuri olisi keskittynyt vain joko pelkästään Noran tai sitten kolmikkonsa Noran, Jimin ja Seamusin näkökulmiin. Nyt näkökulma kaartaa liian moniin henkilöihin, mikä tekee romaanista paikoin epäkiinnostavan. Esimerkiksi jo aiemmin mainitsemani Paul on Noran kannalta tärkeä hahmo ja Paulin näkökulma toki valaisee arkea lama-Dublinissa, mutta lamasta olisi voinut kertoa muutenkin. Muuttuisiko romaani merkittävästi, jos Paulin osiot olisivat poissa? Mielestäni ei ollenkaan. Nyt Rannassa on liikaa kiviä ja karikkoja, jotka vaikeuttavat reittiä kertomuksen ytimeen. Se on ikävää, sillä kertomus rannassa totta vie on.

Rannan kertomus on vahva, Noran, Jimin ja Seamusin tarina ansaitsee kyllä romaaninsa. Vaikka Rannassa onkin ongelmakohtansa, on se vaikuttava ja vahva romaani. Sen utuinen ja irlantilaisen sumuinen tunnelma toisaalta rauhoittaa, toisaalta se saa uskomaan - sittenkin - sovitukseen ja elämään.

Hanna Tuuri: Tuulen maa

Hanna Tuuri: Tuulen maa
Kustantaja: Otava 2012
Kansikuva: Ciarán Burke
Sivuja: 174
Mistä: Ostos
Suomalainen, Irlannista kertova kertomuskokoelma

Uskaltaisimmeko viheltää nyt: nummella eivät aallot kaada venettä eikä puhuri revi purjetta. Ei ole edes puita, jotka kaatuisivat. Yritän muistella oikeaa säveltä; olenko koskaan edes kuullut sitä? Irlannin tuuli ei tunni heräävän. Ehkä tuuli tottelee eri nuottia kuin Suomessa.

Suomalainen kirjailija ja puutarhakoulun opettaja Hanna Tuuri asuu miehensa Ciaránin kanssa Irlannissa Mayon maakunnassa. Vaikka äskeisessä lainauksessa on tyyntä, niin tuuli kyllä pyyhkii maata, usein sataa, on sumuisaa ja talvinen harmaa ja kesäinen vihreys vuorottelevat. Hanna ja Ciarán ovat asuneet tuolla Länsi-Irlannin syrjäisessä kolkassa jo niin kauan, että heistä on tullut osa kyläyhteisöä ja he tuntevat ihmisten tavat ja puheet; toisaalta kukaan ei kuitenkaan ymmärrä paksua murretta puhuvaa "hammaslääkärin painajaista" Paddya - ei edes Paddyn läheisin ystävä! Maalaiselämän lisäksi Irlannin läpikäymän muutokset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset, ovat esillä, samoin Suomen ja Irlannin samanlaisuudet ja erot.

Tänään ystävänpäivänä minulla oli ajatuksena kirjoittaa jotain kirjoista ja ystävyydestä, mutta olen tehnyt sen jo pariin otteeseen edellisvuosina enkä halua toistaa itseäni: olen kirjoittanut niin kirjallisista ystävistä kuin rakkauskirjoistakin. Tänään kaiken lisäksi pääsin mukaan muutaman Hesarin riviinkin rakkauskirja-aihetta sivuten. Siksi jatkan uskollisesti matkakirjojeni teemaa ja Hanna Tuurin omaelämäkerrallisen kertomuskokoelman Tuulen maan myötä kuljetan teidän vihreään Irlantiin. Kun oikein mietin, niin Tuulen maassa on paljonkin ystävyyteen sopivia sävyjä (vaikka juhlapäivä on hieman eri kuin tämänhetkinen):

Pihallamme kajahtelee englannin eri muotojen sekamelska: brittienglannin yleviä, kitalaesta kaartuvia vokaaleja, amerikanenglannin vahvoina vääntyviä, leukavi konsonantteja ja minun korvaani tavallisimmalta kuulostavaa iirin kielen soinnuttamaa Irlannin englantia. On halloween. Kanssamme sitä viettävämään ovat tulleet Ciaránin vanhemmat, englantilaisnaapurimme Jane ja Harry ja amerikkalaiset McDooleyt.

Tuuri kirjoittaa elämästään Irlannissa selkeästi ja kauniisti: tavalla, josta on helppo saada kiinni. Hän tarinoi niin ihmisistä kuin kaikenlaisista tapahtumista. Vaikken ole koskaan käynyt Irlannissa, tunsin pääseväni sisälle maisemaan ja ihmistyyppeihin. Sain nauraa, liikuttua, ihastua ja nauttia arjen suurista ja pienistä sattumuksista.

Pidin kirjassa ihan kaikesta. Tuulen maa ei tietenkään ole suurta tai edes kovin omaperäistä kirjallisuutta ja se kytkeytyy matka- ja ulkomailla-asumiskirjallisuuden pitkään ketjuun kaikkien petermaylejen ja Toscana-kirjojen joukkoon. Silti ero suureen massaan on ainakin minulle selkeä: Tuuri ei kikkaile tai yliromantisoi. Hän kuvailee luokkayhteiskuntaa ja EU:n vaikutuksia - Olli Rehnkin saa osansa -, ottaa kantaa Irlannin politiikkaan ja sitten seuraavaksi kertookin lehmistä tai verenpisaramajasta (vaikkeivat verenpisarat varsinaisesti kukoistakaan). Tuuri kirjoittaa tarkkanäköisesti ja hauskasti, minkä ohella hänen tekstillään on rauhoittava vaikutus. Minä olen enemmän arkisen kuin räiskyvän kerronnan ystävä ja ehkä siksikin Tuurin pienet tarinat ja niiden tempo niin viehättävät.

En tiedä, kirjoittaako Tuuri ihanammin ihmisistä vai maasta. Ihmiset ovat sellaisia kuin kaikkialla: omalaatuisia, resuisia, rakkaita, tympeitä, huumorintajuisia, kovan onnen lapsia ja onnenpekkoja - yhtä kaikki tärkeitä ja eläviä, tarinoita täynnä. Tarinoita täynnä on myös maa, jossa "elämä on kuin valtameren aalloissa". Irlanti menee ylös ja alas, oman maan ja ulkomaiden politiikka ja taloussuhdanteet keinuttavat sitä. Ihmiset tulevat ja menevät, maaseutu autioituu. Mutta niilläkin, jotka lähtevät, on pitkät juuret. Ja ne jotka jäävät, ovat sitkeää sorttia.

Siksi Tuulen maa on kuin nimensä, samalla kertaa raikas kuin Irlantia pyyhkivä tuuli ja silti juureva ja multainen kuin maa kaikkien mayolaisten jalkojen alla. Näiden tarinoiden parissa minä viihdyin.

---
Myös Amma ja Sara ovat viihtyneet Tuulen maassa.

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

 

Yhtäkkiä alkoi sataa. Vettä tuli kaatamalla. Pisarat iskivät lasiin ja niityt peittyivät. Juna kulki eteenpäin, ikkunasta näkyi vain veden juoksettamaa harmautta, liian märällä maalattua. Hetkeksi tuli outo irrallinen olo: olimme aivan vapaita, vieraassa maassa, vieraiden ihmisten keskellä, matkalaukussa kaikki mitä omistimme. Voisimme mennä laukkuinemme minne tahansa.  Sitten tuli konduktööri leimaamaan liput. - Vain menoliput, mies totesi. - Menoliput. Muistin, että meillä oli määränpää, että meitä odotettiin.

Irlantilaista elämänmenoa suomalaisin silmin tarkkailevista kirjoistaan Irlantilainen aamiainen ja Vihreän saaren puutarhoissa tutuksi tullut Hanna Tuuri kuvailee esikoisromaanissaan Orapihlajapiiri (Otava 2011) elämuutoksen synnyttämiä tuntoja ja tunnelmia. Keski-ikää lähestyvä sairaanhoitaja Kirsi jättää teini-ikäisen Anni-tyttärensä kanssa Kuopion taakseen ja muuttaa Irlannin maaseudulle Knocknamurran yhteisöön, jossa huolehditaan kehitysvammaisista ja jaetaan maallinen omaisuus koko yhteisön kesken, osallistutaan eettisiä kysymyksiä käsittelevään opintopiiriin ja viljellään maata. Anni ei halua jättää Kuopiota, ystäviään ja kuoroharrastustaan, Kirsille taas Kuopiossa ei ole mitään muuta kuin henkistä tyhjyyttä, työpaikka ja vuokra-asunto.

Matka Kuopiosta Knocknamurraan on pitkä: Savossa vuodenajat ovat voimakkaita ja talven ote niin valtava, että Kallavesi on jäässä vielä toukokuussa ja jo syyskuussa Puijolle ajetaan uusia latuja. Irlannin luoteiskolkassa, kaukana Dublinista, sen sijaan sataa melkein aina ja taivas on harmaa, mutta silti valoa ja syksylläkin keväistä tunnelmaa täynnä. Asettuminen yhteisöön sujuu näennäisen helposti, sillä Kirsi ja Anni ovat odotettuja ja toivottuja. Irlantilaisten ohella yhteisössä asuu muun muassa saksalaisia ja itävaltalaisia, joista etenkin Anton muodostuu Kirsille uskotuksi. Arki muovautuu uomiinsa, mutta onko kaiken taakse jättäminen ja uuden, yhteisöllisyyden perustuvan, elämän aloittaminen sitä, mitä Kirsi loppujen lopuksi hakee?

Hanna Tuurin romaanihenkilöille Irlanti on myytteihinsä ja tarinoihinsa uskova maa: Samhainin, halloweenin, aikana rajat tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä häviävät; Orapihlaja on keijukaisten pyhä asuinsija ja orapihlajien muodostamassa piirissä oleminen muuttaa ajankulkua. Juuri nämä jokapäiväiset sadut antavat voimaa koti-ikävää potevalle Annille, jonka kuvitelmissa aiemmin edesmennyt mummo ja paras ystävä Miia tekevät ikävästä helpommin koettavaa:

Yhtäkkiä aurinko nousi. Se tuli ylös ihan tulipunaisena, värjäsi usvan. - Oi! Miia huokasi.- Kyllä on kaunista, mummokin päivitteli: - Autiosaari purppuramerellä!
Minä lupasin nostaa purjeet. Me purjehdittaisiin yhdessä purppura-aalloilla.  Varmastiko, Miia kysyi.
- Varmasti, sanoin. Mummo nyökytti. - Ihanaa! Miia hihkui.

Orapihlajapiiri rakentuu paitsi Kirsin ja Annin vuorottelevaan kerrontaan, myös ihmismielen ja luonnon kiertokulun vuoropuheluun. Hyvin kaukaa haettuina mieleeni tulivat niinkin erilaiset kirjat kuin Juhani Ahon Papin tytär sekä Susan Fletcherin Meriharakat. Hanna Tuurin kerronta on toki kaukana molemmista, mutta kaikille mainitsemilleni kirjoille yhteistä on päähenkilöidensä sisäisen maailman sovittaminen luontokuvaukseen. Niinpä Orapihlajapiirissäkin aurinko paistaa ja ilma on syksyisen raikas naurun raikaessa koko yhteisössä; Anni tutustuu yhteisön poikiin ja elää jotenkin enemmän silloin, kun aallot murtuvat jyrisemällä ja kaatumalla, vesimattona ja pärskeinä; Ja sydäntalvella harvinainen lumisade peittää kaiken huonon ja ikävän valkeaan ihmeeseen.

Lainausteni perusteella Orapihlajapiirissä tapahtuu asioita yhtäkkiä. Kirsin ja Annin tarinassa äkkinäistä on vain sään muutos, muuten kirja etenee melko verkkaisesti ja arkisesti, ei kuitenkaan viipyillen. Kertojana Hanna Tuuri onkin vahvimmillaan juuri tunnelmien luomisessa ja jokapäiväisen elämän kuvauksessa. Orajapihlajapiiriä lukiessa tulee kiireetön olo. Vaikka Knocknamurrassa tapahtuu monenlaista epilepsiakohtauksista hyvinkin vaikeisiin asioihin, ei teksti anna sijaa henkilöidensä sisimmille mielenliikutuksille, vaan etenee varovaisesti, kuin tunnustellen. Tämän vuoksi kerronnan sävy on aavistuksen laimea. Toisaalta se sopii hyvin kirjaan, jonka päähenkilöistä toinen - Kirsi - on samaan aikaan reipasotteinen muuttaessaan ulkomaille, tyhjän päälle, ja silti vanhanaikainen keittäessään junamatkaevääksi kananmunia ruisleivän kyytipojaksi. Itse asiassa koko Orapihlajapiirin tunnelma on ajaton: vaikka eletään tietokoneiden aikakautta, kirjoittaa Anni ystävälleen Miialle paperisia kirjeitä, käsityöläisyys on kunniassaan eikä kukaan tunnu kaipaavan postmodernin yhteiskunnan kiireitä.

Vaikka jäin kaipaamaan vanhempaa tarinankuljetusta, on Orapihlajapiiri tavattoman sympaattinen kirja. Joskus tällainen sympaattisuus kantaa pitkälle: Kirsin ja Annin elämänkuvaus on lämmintä, siitä jää hyvä mieli ja mielikuvallinen kaipuu Irlantiin.

Tähdet ***+ (Olisinpa voinut antaa enemmän!)

Orapihlajapiiristä on kirjoittanut myös Kirjainten virran Hanna.

~Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen~

Juice Leskistä lainatakseni, en oo käynyt Irlannissa, mutta olen jo vuosia potenut matkakuumetta vihreälle saarelle. Minut tuntevat tietävät, että kaikkien aikojen rakkain matkakohteeni on Englanti, jossa olen saanut vierailla jo useamman kerran. Ei siis ihme, että kirja-alesta ostoskoriini tarttui Hanna Tuurin ihastuttava Irlantilainen aamiainen (Otava 2009).

Kuopiossa steinerkoulun opettajana kymmenkunta vuotta toiminut Hanna Tuuri muutti vuonna 2004 syrjäiseen Luoteis-Irlannissa sijaitsevaan Mayon maakuntaan, jossa hän omistaa miehensä kanssa puutarhakoulun. Mayo on alue, jonne Irlannin vaurastuminen (nythän maassa on jälleen uusi lama) ei koskaan yltänyt. Siellä kaikki on edelleen hieman vinksin vonksin, lapsilaumat suuria ja 1800-luvun nälänhätää muistellaan edelleen sukupolvi toisensa jälkeen.

Ja Mayossa sataa: joko rankasti kaatamalla, tavallista tippusadetta tai vain ikävästi vihmoen. Pehmeäksi päiväksi kutsutaan sellaista, jolloin sade lempeästi, melkein huomaamatta hyväilee maailmaa. Ja jos ei sada, on sumua, joka tietysti jossain vaiheessa selkenee satamalla alas.

Sateesta ja köyhyydestä huolimatta puuttoman ja tuulisen maan syrjäisin kolkka vie mukanaan. Hammashuolto ei ehkä toimi ihan suomalaiseen tapaan ja harvat puut koetaan pelottavina, mutta loppujen lopuksi asiat järjestyvät tavalla tai toisella. Myös ihmiset iäkkäästä Jimmy-naapurista latvialaiseen vierastyöläiseen Daigaan tulevat lukijallekin rakkaiksi. Ja kaiken kukkuraksi Lordikin tunnetaan paikallisradiossa. Tuurin omat piirrokset elävöittävät kerrontaa.

Hanna Tuuri tuo kirjassaan luku luvalta erilaisia aspekteja irlantilaisesta elämänmenosta - suomalaisin silmin, totta kai. Lukujen sisällöt pitävät sen, mitä niiden otsikot lupaavat: Kelttipallon vallassa, Alavilla mailla tulvan vaara tai Puuttoman maan puut osoittavat, että jokainen luku on kuin novelli. Kirjasta voikin poimia luvun sieltä, toisen täältä. Niin minäkin nyt teen ja nostan esimerkiksi pyhiinvaellusmatkamuistot:

Irlantia ei voi kuvailla ottamatta huomioon syvää roomalaiskatolilaisuutta. Mayon maakunnassa kuvien palvonta menee pitkälle. Pidän toki itsekin kotonani esillä Kreikasta ostettua matkaikonia sekä pientä Vatikaanista hankkimaani Marian kuvaa, mutta miltä kuulostaisi 30 watin lampulla varustettu itsevalaisena muovipyhimys? Entä sähkömoottorilla varustettu rukoileva neitsyt Maria? Mayolaiset uskovat ihmeitä tekevän pyhän Marian ilmestyneen pienessä Knockin (kelttien sanasta cnoc, kukkula) kaupungissa. Sen vuoksi Knockista on tullut pyhiinvaelluskohde ja jopa paikallisetkin pubitkin kantavat pyvää nimeä.

Irlantilainen aamiainen, siis se syötävä, on tuhti.Se sisältää niin grillattua pekonia, ruskeaksi paahdettua sianlihamakkaraa, valkoista ja mustaa vanukasta, kananmunaa, paahtoleipää sekä kupillisen teetä tai laihaa kahvia. Terveysintoilijoille tarjotaan myös tuoremehua. Hanna Tuurin kirja Irlantilainen aamiainen on ulkoisesti ohut ja nopealukuinen, mutta tarinasisältöjensä osalta informatiivinen, hauska, oivaltava ja nopeudessaan elegantin syvällinen. Kirja on aavistuksenomaisesti sukua Kirsi Pihan italialaista elämänmenoa tarkastelevalle Medicien naapurissa-kirjalle ainakin, mitä nopealukuisuuteen ja oivaltavuuteen tulee. Tuuri tosin asuu Irlannissa pysyvästi, Pihalle Italia on lomamaa, joskin hyvin tuttu ja rakas sellainen.

Vaikka Mayon alue on eurooppalainen takapiha, on Hanna Tuurin teksin välittämänä lukijan helppo nähdä alueessa - ja koko Irlannissa - ruusuisten lasien läpi sielua hoitavaa alkuvoimaista aitoutta. Jatkan matkakuumeeni kasvattelua.

P.S. Vaikkei tämä ole romaani, lisäsin tunnisteeksi myös kotimaiset romaanit ihan siltä varalta, jos hakee luettavakseen hyvää suomalaista kirjallisuutta. Sitäkin Irlantilainen aamiainen on.

***½