Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema

Minä kuolen, mutta vähät siitä. Eilisen jälkeen, Chabrotin sanojen jälkeen, vain yksi asia on tärkeä. Minä kuolen enkä kykene muistamaan yhtä tiettyä makua, joka kaihertaa sydäntäni. Tiedän, että tuo maku on elämäni tärkein ja lopullinen totuus ja sillä on hallussaan avain sydämeeni, jonka olen sittemmin vaientanut.

Pöyhkeä ja kuuluisa, vastemielisyydessään vastustamaton, hurmaava ja äärettömän aistillinen ravintolakriitikko Pierre Arthens tekee kuolemaa Rue de Grenellellä sijaitsevassa hienostoasunnossaan. Hän on elämässään pettänyt, ollut ylimielinen ja itserakas, unohtanut läheisensä, laiminlyönyt lapsensa ja rakastanut koiraansa. Kuolevan miehen mielessä eivät kuitenkaan pyöri hänen läheisensä eiväthä hänen pahat tekonsa, vaan ruoka. Kuolinvuoteella maatessaan etsii mielensä sopukoista sitä makuelämystä, joka oli sittemmin määräävä koko hänen elämäänsä.

Minut ja monetkin muutkin kirjabloggarit hurmannut Muriel Barbery liikkuu nyt suomennetussa esikoisromaanissaan Kulinaristin kuolema (Gummerus 2001; Une gourmandise 2000) samoissa konkreettisissa ja filosofisissa maisemissa kuin vuosi sitten suomennettu Siilin eleganssi. Pienen romaanin keskeispaikkana on sama hienostotalo, jossa nytkin nopeasti tavattava Renée toimii luokkatietoisena ovenvartjarouvana. Ravintolakriitikon muistoissa Kulinaristin kuolema vie lukijansa kuitenkin kauas aina Japaniin, Marokkoon ja Yhdysvaltoihin saakka. Kerrontaa määrittelee näennäisen kepeä satiiri, joka kertoo siitä, mihin me ihmiset elämässämme joudumme kuka sattuman oikusta, kuka oman halunsa ansiosta.

Tuskallisinta ei ole erota niistä, jotka sinua rakastavat, vaan rimpuilla irti niistä, jotka eivät sinua rakasta. Ja minun surkea elämäni on mennyt siihen, kun olen hartaasti odottanut sinun pihtaamaasi rakkautta, tuota puuttunutta rakkautta, voi jumalan pyssyt, eikö minulla tosissaan ole parempaa tekemistä kuin pillittää surkeaa osattomaksi jääneen poikapolon kohtaloani? Vaikka tärkeämpiäkin asioita on. -- minä rakastan sitä roistoa, rakastan häntä, ei perhana...

Kirjan keskeishenkilö Pierre Arthens valottuu kahdella tavalla: hänen omien gastronomisten muistojensa välityksellä sekä hänet kohdanneiden ihmisten, yhtä lailla läheisten kuin kaukaisten, ajatuksissa. Jokaisella on oma mielipiteensä ja sanottavansa Arthensin persoonasta. Nuo mielipiteet rakentavat kriitikon henkilökuvaa ja saavat paikoin jopa vihaamaan Arthensia. Millainen mies ylenkatsoo omaa perhettää? Läheiseksi kuoleva mies tuleekin hänen omien muistojensa kautta. Vaikka hän olisi ollut elinvoimaisina vuosinaan kuinka pöyhkeä tahansa, on vaikea vastustaa miestä, joka kuvailee normandialaisia savukinkkuviipaleita silkkimäisen sulaviksi, japanilaista sashminia sydämen ulottuvilla olevaksi palaksi maailmankaikkeutta ja puutarhassa tuoreeltaan ahmittua tomaattia pelkistettyjen tuntemusten runsaudensarveksi.

Eikö tuo mies ole runoilija? Tai pikemminkin; Eikö tuosta miehestä kirjoittava Muriel Barbery ole taitava ja viisas? Kovin usein en ole liikuttunut ruokakuvauksista enkä itkenyt nytkään, mutta tunsin sydänalassani jotain outoa lämpöä sellaisia asioita kohtaan, joita en itse ole kokenut tai välttämättä edes maistanut. Kulinaristin kuolema toimii ylistyslauluna hyville raaka-aineille sekä kaikille niille huippukokeille ja maalaismummoille, jotka tekevät ruokaa kantaen teoissaan omaa nerokkuuttaan.

Kulinaristin kuolema on hurmaava juuri sillä samalla tavalla, joka teki Siilin eleganssista niin ihanan. En ole lukenut tarpeeksi ranskalaista kirjallisuutta, mutta tuntuu kuin siellä maassa kirjailijoilla olisi ihmeellinen kyky saada kepeys ja vakavuus lyömään kättä onnistuneella tavalla. Ainakin Kulinaristin kuolemassa mikään, ei edes kuoleman odotus, tunnu synkältä tai vaikealta. Se ei ole myöskään hauskaa eikä kaunista, se vain tulee vääjäämättä ja sitä odotellessa voi hyvin yrittää muistoillaan metsästää sitä kaikkein tärkeintä ja täydellisintä makua. Ja vaikka makuelämyksen etsiminen onkin romaanin viehättävä ydin, ei Barberyn sanoma mielestäni ole ruoassa. Se on siinä, että me kaikki ihmiset yhteiskuntaluokastamme riippumattomassa keskinkertaisuudessamme kaipaamme jotain konreettista kiinnekohtaa elämällemme, oli se sitten joku ihminen, kirja, maalaus, maisema tai ruoka.

Mikä sitten on se Pierre Arthensille täydellinen makuelämys, sitä en tietenkään teille kerro. Sanon vain, että yllätyin. Fiktiivisen ravintolakriitikon kaipaama herkku ei ole koskaan lumonnut minua. En myöskään ole (vielä, toivon) kohdannut sitä ruokaa, joka olisi minulle piilotajuntani ohjaamaana elinvoimani ja olemassaoloni ydin.

Viime vuoden lopulla nostin Barberyn Siilin eleganssin erääksi vuoden 2010 suosikkikirjakseni. Sitä, mahtaako Kulinaristin kuolema tehdä saman tänä vuonna, en osaa vielä sanoa. Pidin tästä kirjasta todella paljon, mutta tämä kirjavuosi on muutenkin vaikuttanut vielä paremmalta kuin edellinen. Loppukiteyksenä totean vain, että lempeä ironia sopii minulle. Näistä kahdesta satiirisesta ja elegantista kirjasta Siilin eleganssi on koskettavampi ja Kulinaristin kuolema charmikkaampi.

****½

Kulinaristin kuolemasta ovat kirjoittaneet myös Susa ja Joana.

~MURIEL BARBERY: SIILIN ELEGANSSI *~

Sanomalehtien kirja-arvosteluissa, monissa blogeissa ja lopulta kirjakaupan hyllyllä on silmiini suorastaan pompannut Muriel Barberyn erinomainen Siilin eleganssi, jonka ostin itselleni pääsiäislomalukemiseksi.

Pariisilaiseen hienostotaloon sijoittuvan romaanin keskeishenkilöt ovat rakastettavia, stereotypioita rikkoessaan suorastaan mainioita persoonia. Renée Michel on niin kutsutun paremman väen asuttaman kerrostalon ovenvartijarouva. Juuri sellainen mielikuvien pyylevä leski, ei-aina-niin-kohtelias Onnenpyörän ja muiden tv-pelien tuijottaja, jollaisia ovenvartijarouvat tuppaavat olemaan. Paitsi että Renée on tehnyt paljon töitä rahvaanomaisen kuvansa synnyttämiseksi. Salaa talon muilta, itseään niin kovin ylhäisinä pitämiltään asukkailta, hän lukee Edmund Husserlia ja Leo Tolstoita, kuuntelee klassista musiikkia ja on kaikenlaisen laadukkaan kulttuurin sekakäyttäjä. Paloma Josse puolestaan on kaksitoistavuotias koululainen, joka jurottaa varhaisteini-ikäiseen tapaansa mangaa lukien eläen aina onnistuvan isosiskonsa, politiikkoisänsä sekä kultturelli-vasemmistolaisen äitinsä varjossa. Paloma on kuitenkin huippuälykäs syvällisiä ajatuksia pohtiva naisenalku, joka on päättänyt tehdä itsemurhan kolmetoistavuotispäivänään.

Hienostotalon arki soljuu omaan tahtiinsa Renéen ja Paloman kertomana. Asukkaat kulkevat ovenvartijarouvan ohi, kuka mitenkin. Jotkut ovat Renéelle vähättelevällä tavalla kohteliaita, toiset eivät huomioi lainkaan. Renéen onnistuu nähdä näiden ihmisten, ontouttaan kumisevien kuorien läpi. Enemmän hän pitääkin talon lemmikkielämistä, jotka ovat saaneet Konstituution, Parlamentin ja Neptunen kaltaisia nimiä. Renéen ajanvietettä ovat paitsi kulttuuri, myös teehetket portugalilaisen siivojaan Manuelan kanssa. Manuelan Renée näkee "sydämeltään aristokraattina, mutta hiusasioissa proletaarina".

Talossa kohisee, kun eräs arvoasunto vaihtaa kuolemantapauksen vuoksi omistajaa. Talossa, joka Renéen sanojen mukaan on "vallan ja toimettomuuden väliin hyhmettynyt paikka", asunnot vaihtavat omistajaa aniharvoin, joten uusi asukas, japanilainen Kakuro Ozu, herättää paljon uteliaisuutta. Viisas japanilainen tutustuu ensin Palomaan, ja sittemmin käy läpi hurmaavia keskusteluja (mm. Vermeeristä, yhteiskuntaluokista ja hyvästä ruoasta) Renéen kanssa.

Siilin eleganssi on paitsi terävä satiiri eräästä mikroyhteiskunnasta, hienostotalosta, myös samaan aikaan riipaiseva ja hauska kuvaus ihmisistä, joihin lukijan on helppo kiintyä ja samaistua. Kielioppia ja filosofiaa sisältävät pohdinnat Renéen ja Paloman ajatuksenjuoksussa ovat nautittavasti kirjoitettuja ja pitävät lukijan älyllisesti vireä. Tässä sijaitsee mielestäni myös romaanin ainoa kielteisen kritiikinpaikka; Toisinaan - onneksi vain paikoitellen - Barbery viljelee aatteellisia itsestäänselvyyksiä, jollaiseksi luen Renéen Marx-tuntemuksen. Marx antaa kuitenkin lisäaiheen nauraa talon muutamille asukkaille, jotka ovat lukeneet Marxinsa, mutta eivät silti ymmärrä siitä (tai paljon muustakaan) hölkäsenpöläystä.

Siilin eleganssi on monin tavoin nautittava kirja. Se on kirjoitettu niin mukaansatempaavasti, jopa kepeästi, että sitä lukee ilokseen vaikkapa lähijunassa matkalla töihin. Toisaalta se sisältää niin paljon kauneutta, kyyneliin saakka yltävää traagisuutta sekä filosofiaa, että se jää pyörimään mielin sopukoihin. Siilin eleganssi on kirja, jonka uskallan jo nyt nostaa erääksi vuoden 2010 suurimmista lukuelämyksistäni.

PS. Nyt alkaa olla pienen juhlan paikka! Siilin eleganssia käsittelevä päivitykseni on sadas postaukseni tähän blogiini ja teitä kirjautuneita lukijoitakin on jo viisikymmentä. Kiitos teille jokaiselle!

****½