Yasunari Kawabata: Kioto

Yasunari Kawabata: Kioto

Tammi 1968, Keltainen kirjasto
Alkuteos Koto 1962
Suomentanut saksasta Eeva-Liisa Manner
193 sivua
Japanilainen romaani

Iltajuhlassa, kun vaunut alkavat loistaa tiheään ripustettujen lyhtyjen valossa, soi musiikki ylimmillään.
Neljännen puistokadun Ohashi-sillalta itään ei enää näy pertuskavaunuja, mutta sanotaan että juhlallinen kulkue aikaisemmin jatkui Yasaka-temppeliin saakka.
Kun Chieko tuli Ohashi-sillalle, hän oli tungoksessa jäänyt Naekosta vähän jälkeen.
Kolme kertaa oli Naeko sanonut ”näkemiin”, mutta Chieko ei tiennyt erotako hänestä vai kulkea hänen kanssaan kotiin saakka, tai niin pitkälle että voisi näyttää hänelle missä asui. Sisimmässään hän tunsi lämmintä kiintymystä Naekoon.

Kangaskauppias Saton tytär Chieko tietää olevansa löytölapsi. Hän kasvaa rakastettuna ainokaisena, jolle kerrotaan erilaisia tarinoita hänen alkuperästään: milloin hänet on löydetty, milloin rakkaudentekona siepattu. Kiotoa ympäröivällä maaseudulla, vuoristossa, hän sattumalta kohtaa tytön joka on tismalleen hänen näköisensä. On selvää, että Chieko ja maalaistyttö Naeko ovat kaksoset. Aiemmin kaksosuus on koettu häpeälliseksi, mutta modernistuvassa Japanissa tyttö voi pukeutua housuihin – maailma muuttuu. Tytöt löytävät heti yhteyden, mutta samalla kulttuurin ja estetiikan parissa kasvaneella Chiekolla ja maatyöläistyttö Naekolla on kokonainen maailma välissään.

Kioto on eräs Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneet japanilaisen Yasunari Kawabatan tunnetuimmista teoksista Lumen maan ja Tuhannen kurkea ohella. Näiden kahden aiemmin lukemani romaanien tavoin Kiotokin on ilmaisultaan niukka, mutta luonnon ja ihmisten kuvailussaan aistivoimainen tarina. Tarinallisesti Kioto lie näistä kolmesta selkein, sillä tyttöjen tutustuminen, kaksosuus ja monenlaiset ihmissuhteet kulkevat kronologisesti keväästä syystalveen.

Vaikka Kioto on kaksostyttöjen tarina, jäävät sekä Chieko että Naeko kaukaisiksi. On kuin katsoisi heitä valokuvista tai kauniisti kuvatusta elokuvasta, joka ei aivan kurkota henkilöidensä sisäiseen maailmaan. Taiteellisena tyylikeinona tämä etäisyys toimii, vaikkei se mikä on silmän, mikä sydämen erehdystä tulekaan kovin liki.

Kawabatan romaania voi pitää ainakin osin yhteiskunnallisena, kenties jopa murrosromaanina. Ilmeisesti kuta kuinkin kirjoitusaikaansa, 1950-60-lukujen taitteeseen sijoittuvassa Kiotossa Japani toipuu toisesta maailmansodasta ja naisten alkaa olla mahdollista suunnitella omaa elämäänsä, joskin avioliitto on keskeinen tavoite. Luokkarajat ovat vahvat ja uskonnollisuus näkyy, mutta ylemmällä keskiluokalla uskonto on enemmänkin juhliin keskittyvää tapauskonnollisuutta. Toisin on maaseudun asukkaiden laita; monet uskomukset elävät. Luokkayhteiskunnassa ylempi on valmis toivottamaan alemman tervetulleeksi kotiinsa: Chiekon äiti miltei olettaa vieraan tulevan taloon, mutta Naoko ei ole valmis astumaan kaksoissiskonsa kotiin. Myös keinot selvitä elämän kriiseistä ovat erilaiset: köyhälistön on tultava toimeen eikä niin sanottu itsensä kehittäminen ole mahdollista, mutta Chiekon isä voi vetäytyä kalligrafian pariin. Pieniä piikkejäkin Kawabata tekstiinsä heittelee, etenkin kirsikankukat ja vaahteraruskan löytäneitä (amerikkalais)turisteja kohtaan.

Päivänvarjojen, joita Tokiossa ei romaanin tapahtuma-aikana käytetä, Kioto on myös tietynlainen rakkaudentunnustus tuhatvuotiselle kaupungille ja japanilaiselle juhlakulttuurille, jota Kawabata antaumuksella kuvaa. Romaanina Kioto on hallittu ja hiottu, hieman etäiseksi jäävä kokonaisuus, jossa ihmissuhteiden ohella suhde luontoon nousee keskiöön. Alun herkät orvokit ovat kuin neitoikään ehtineitä, ja perhosten tanssiva valkoisuus antaa hohtoa silmujaan availevalle puulle. Syksyllä sakella maustettu kilpikonnapata lämmittää ja sasanka-puu on heleänpunainen. Tyttöjen elämässä on kääntynyt monenlaisia uusia sivuja.

Kiotossa, kuten näemmä Kawabatan koko tuotannossa, joku mielikuvien japanilainen ikiaikaisuus sulaa moderniin. Ihmisen etsikkoaikaa leimaa vuodenkierto, joka jää päällimmäiseksi mieleen kirjan kansien sulkeuduttua. Juuri se tekee Kioton kaltaisissa kirjoissa hyvää: Puiden oma laulu liikuttaa Chiekon sydäntä, kevät on orvokeissa ja kirsikoissa, kauneus vitilumessa, onni – ehkä – sateen helinän säestämissä hetkissä. Kawabatan luomiin tunnelmiin voisi pysähtyä – ainakin hetkeksi, juuri tällaisena syyspäivänä.

--

Myös Jokke on lukenut Kioton.

P.S. Kiitos kaikista kommenteista. Koetan ryhdistäytyä niihin vastaamisen kanssa. Jokaisesta olen ilahtunut! ♥

Yasunari Kawabata: Tuhat kurkea

Yasunari Kawabata: Tuhat kurkea
Tammi, Keltainen kirjasto 1965
Alkuteos Senbazuru 1949-51
Saksasta ja englannista kääntänyt Eeva-Liisa Manner
149 sivua
Japanilainen romaani

Puutarhan puiden nuoret lehdet loivat keveitä varjoja liukuoven läpikuultoiseen paperiin. Pehmeät olkapäät hohtivat, ja kimonin kirkas silkki. Hiusten tumma loiste syveni.
[--] Ja Kikuji näki miten punaisessa silkissä lensi tuhat valkoista kurkea.

Nuori Kikuju on menossa teeseremoniaan, mutta lapsuudessa nähty yksityiskohta ei jätä häntä rauhaan. Hän muistaa, miten oli vuosia aiemmin vieraillut teeseremonian opettajan Chikako Kurimoton luona yhdessä isänsä kanssa ja miten Chikako oli ollut olohuoneessaan kimono auki. Valtava luomi oli peittänyt puolet Chikakon vasemmasta rinnasta. Muistikuva luomesta vaivaa Kikujun mieltä ja monet muutkin muistot palaavat hänen mieleensä. Chikako Kikujin ja Yukiko-nimisen tytön menevän yhteen. Toisaalta Kikujin isän entinen (sala)rakas rouva Oota ja tämän Fumiko-tytär ovat hekin läsnä teeseremoniassa.

Onko teillä mielikuvia joidenkin maiden tai alueiden kirjallisuudesta? Vaikkapa venäläisen kirjallisuuden raskaudesta, latinalaisamerikkalaisen rönsyilystä - tai japanilaisen kauniista omituisuudesta? Usein mielikuvat ovat tietenkin yhtä totta ja yhtä vääriä kuin julkaistujen kirjojen määrä: missä tahansa julkaistuun kirjallisuuteen mahtuu stereotyyppisiä teoksia, rajojen rikkojia ja jotain siitä välistä. Lumen maallaan minut lumonneen Yasunari Kawabatan romaani Tuhat kurkea on selvästi tällainen mielikuvien japanilainen, se on sekä kaunis että omituinen, pienieleinen ja kuitenkin tunteikas.

Kaunis se on ennen kaikkea kieleltään ja tunnelmaltaan. Kawabatan kirjoitustyyli huokuu kauneutta käsittääkseni (tietenkin!) myös alkukielisenä, mutta saksasta ja englannista romaanin kääntänyt Eeva-Liisa Manner kirjoittaa runoilijan kieltä, ilmavaa ja samalla hyvin tarkkaa. Manner tavoittaa käännöksellään jotain sellaista, joka osuu haikeutta rakastavan lukijan sieluun, muttei unohda arkisen ympäristön tarkkaa kuvausta, joka tietenkin on Kawabatan luomaa. 

Teetä valmistava tyttö oli kuin kirkas lehti keski-ikäisten naisten katkeraa menneisyyttä vastaan, ja hän oli Kikujusta kaunis.

Tarinakin on kaunis, mutta myös omituinen. Vaikka Kawabata kuvailee tarkkaan teeseremoniaa - miten neljä sataa vuotta vanhan teekupin pohjaan maalattu saninainen kertoo vuorten keväästä - ja luontoa - atsaleojen tuoksua vuoristossa, ilmatuulta puhaltamassa viilenänä -, on romaanin fokus ihmissuhteissa ja Kikujin hämmennyksessä niiden äärellä. On ihastuksen kohde, kuolleen isän rakastajatar, joka ei ollut kokematon eikä saita, ja tämän tytär ja isän toinenkin entinen mielitietty - ja muistoissa vielä Kikujin äidin myötätunto rakastajatarta kohtaan. Kokonaisuutta voisi kuvailla jopa arvoitukselliseksi ihmissuhdesopaksi, mutta tyylikkäästi kirjoitetuksi: haikeus, samanaikainen uuden tuoman viehätyksen ja menneen muistelun aikaansaama suru leijuvat kaiken yllä. Teekulhoillakin tuntuu olevan sukupuolet.

Kuka oli kenenkin kanssa ja miksi? Onko sillä niin väliäkään? Kikujulle tässä on kokonainen maailma: alttiuden, synnin ja ristiriitojen aallokko. Lukija jää pohtimaan vapauden olemusta, mutta myös teekuppeja, puiden lehtiä aamu-usvassa, olohuoneen paperiovia, tulikärpästen lentoa puutarhan hämyssä - ja sitä, miten mieliteon torjuminen ja heltymys voivat vuorotella samassa ihmisessä. 

--

Myös Maria ja Minna ovat kirjoittanut Kawabatan romaanista.

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Yasunari Kawabata: Lumen maa
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 1958 (v. 2012 painos)
Alkuteos: Yukiguni 1947
Suomentanut: Yrjö Kivimies (englannin- ja saksankielisten käännösten pohjalta)
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 161
Ulkomainen romaani, Japani

Hänen ihonsa oli niin puhdas kuin hän olisi juuri noussut kylvystä. Shimamura ei ollut kuvitellutkaan, että hän olisi niitä naisia, jotka voivat loukkaantua sanasta; koko asia tuntui vastustamattoman murheelliselta.
Vuoret, jotka olivat etääntyneet päivä päivältä syyslehtien ruosteenpunan tummuessa, palasivat loistavina eloon ensi lumen mukana.
Ohuen lumen peittämät setrit nousivat valkoisesta maasta taivasta kohti kukin selvästi omana itsenään.

Lumen maa, alue Japanin syrjäseudulla, odottaa matkailijoita ihailemaan lumisia maisemia, vaahteroiden syksyistä väriloistoa sekä viettämään aikaa geishojen seurassa. Lumen maahan matkustaa junalla Shimamura, haaveiluun taipuvainen mies, joutilas tokiolainen. Hän tutustuu Komakoon, nuoreen geishaan, ja vetovoima on molemminpuoleista. Luminen vuoristomaisema ja kuumat lähteet muodostavat melkoisen vastaparin, yhtä lailla vastakkain ovat Shimamuran kaupunkilaiskulttuuri ja Komakon rooli geishojen perinteenkannattajana.

Yasunari Kawabatan Lumen maa (1958) oli ilmestyessään ensimmäinen suomennettu japanilainen romaani. Se oli myös Tammen maineikkaan Keltaisen kirjaston varhaistuotantoa, sarjan kaikkiaan 16. kirja. Romaanin kansiliepeessä teosta kuvaillaan herkän surumieliseksi ja hienovireiseksi. Minä sain teoksen äitienpäivälahjaksi, päätin ihastua siihen jo ennakkoon, ja säästelin kirjaa aina syksyyn saakka, sillä arvelin orastavan kesän olevan väärä ajankohta tälle Nobel-palkitun kirjailijan romaanille.

Peilin syvyyksissä lipui iltamaisema ohi, peili ja sen heijastumat kuvastuivat ristiin toistensa päälle kuin elokuvassa. Olennot ja tausta eivät olleet missään suhteessa toisiinsa, mutta kuitenkin nuo läpinäkyvät ja käsin koskettelemattomat olennot ja lisääntyvän hämärän himmentävä tausta sulautuivat jonkinlaiseski vertauskuvalliseksi maisemaksi, joka ei ollut tästä maailmasta.

Uskon, että minun kannattikin hieman säästellä kirjaa, sillä Lumen maata ei kannata lukea kiireessä - eikä helteellä. Kirja vaatii tietynlaisen rauhallisen olotilan eikä se silti päästä helpolla. Lumen maa on monien vastakkaisuuksien kirja. Uusi ja vanha, ihminen ja luonto, vahvuus ja hauraus asetuttavat kirjassa vastakkain, mutta kulkevat samalla toisistaan erottumattomina. Geisha voi vapaa-ajallaan pukeutua hiihtohousuihin, moderni juna vie keskelle luontoa ja valopisarat heijastuvat mungopapujen pinnalla.

Toistan varmasti aika paljonkin alla linkittämieni blogistien ajatuksia, kun totean ohjautuneeni enemmän kielen ja tunnelman kuin tarinan vietäväksi. Luin Lumen maan eilen, kirkkaan kuulaana syyskuun päivänä useamman sadan kilometrin mittaisen automatkan aikana. En yleensä ole hyvä lukemaan autossa, mutta eilen pääsin matkalla hämmästyttävän intensiiviseen lukemisen tilaan ja syysmaisema jotenkin tuki kirjaa, jossa liikutaan talvessa ja syksyssä - ja jossa maisemaa kuvaillaan ihmeelliseksi. Kirjan tarina avautuu hitaasti, ja vaikka se on varsin tärkeä tarkastellessaan erilaisia maailman vastakkaisuuksia, on Kawabatan kieli ja kerronnan rytmi jotain ainutlaatuista. On kuin Kawabata proosantaisi runoutta ilman, että kirjoittaa proosarunoa; hänen tekstinsä on ehtaa fiktiivistä kerrontaa, mutta unenomaisen ja kuulaankirkkaan välisessä vuorottelussa soljuvaa. Niin kaunista, niin ihmeellistä, niin surullista ja myös vaikeudessaan niin tiheää.

Lumen maa on romaani, joka ei aukea ensimmäisellä lukukerralla kuin osin. Eikä sen tarvitsekaan, sillä se on kirja, jonka voin kuvitella lukevani uudelleen vielä toisen ja varmasti kolmannenkin kerran. Hieman hämmentävänäkin Kawabatan kirja on oikea aarre. Ensimmäisen lukukerran jälkeen päällimmäiseksi jää ihmeellinen tunne: Kawabatan itsensä kuvailema linnunrata ihmisen sisimmässä.

****½

Lumen maasta ovat blogissaan kirjoittaneet myös Jenni ja Unni.