Alex Capus: Léon ja Louise
Kustantaja: Atena 2012
Alkuteos: Léon und Louise 2011
Suomentanut: Heli Naski
Kansi: Emmi Kyytsönen
Ulkomainen romaani, Sveitsi, Ranska
Sivuja: 309
Heidän polkupyöränsä surisivat luotettavasti, ja aurinkokin näyttäytyi taas pian - kaikki oli täsmälleen samoin kuin päivää ennen, ja kuitenkin kaikessa oli uudenlaista lumoa. Taivas oli laajempi, ilma oli raittiimpaa, tulevaisuus säihkyvä, ja Léon tunsi ensi kertaa elämässään olevansa todella hereillä, aivan kuin hän olisi tullut maailmaan väsyneenä ja raahautunut väsyneenä päivästä toiseen koko siihenastisen elämänsä, aina tähän viikonloppuun asti, jona hän lopulta oli herännyt. Hänen elämänsä jakautui nyt kahteen osaan: elämään ennen Le Tréportia ja elämään Le Tréportin jälkeen.
"Bonjour!" huudahtaa herttaisen hymyn omaava punapilkulliseen paitapuseroon ja siniseen hameeseen puketunut tyttö, nuori nainen, sujahtaessaan polkupyörällään nuoren morsettajan Léon Le Gallin ohi Atlantin rannikolla 1918. Tyttö on Louise ja hänen näkemisensä saa Léonin päättämään kokonaan uuden elämän aloittamisesta: ei enää kahvia kiireessä kotona, vaan juomarahan kera kuppilassa, paikallislehden sijaan Le Figaro tai Parisien ja kaikessa rauhassa maleksiminen saisi ehdottomasti korvata lapsellisen juoksentelun jalkakäytävillä. Kohtalo tai planeetta Maan ja Kuun asento määräävät, että Louise ja Léon tulevat rakastamaan toisiaan ikuisesti. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin puuttuu peliin ja nuoret rakastavaiset luulevat toinen toisensa kuolleen. Vuodet vierivät, Pariisin metro kulkee läpi jazz-kauden ja toisen maailmansodan, mutta Louise ja Léon eivät voi unohtaa toisiaan, vaikka oman elämän velvollisuudet ovatkin toisaalla.
Léonin ja Louisen Léon on sveitsiläis-ranskalaisen Alex Capusin isoisän tarina, joka Capus on kirjoittanut päähenkilöiden nimeä kantavaksi romaaniksi (2011). Ensimmäisen maailmansodan vuosista aina seuraavat ja seuraavat vuosikymmenet kattava teos kysyy, saavatko Louise ja Léon vihdoin ja viimein toisensa ja mitä onni edes on? Tai mitä on rakkaus?
Kyllä rakkaus on julkea, eikö olekin? Varsinkin jos se on kestänyt neljännesvuosisadan. Tahtoisin kovasti tietää, mitä se on. Lisääntymiseen tähtäävä hormonitoiminnan häiriö, kuten biologit väittävät? Sielullista lohtua pienille tytöille, jotka eivät saa mennä naimisiin isänsä kanssa? Olemassaolon tarkoitus niille, jotka eivät usko jumaliin? Kenties sitä kaikkea. Mutta tiedän, että se on vielä enemmän.
Capus kirjoittaa saksaksi, mutta hänen Ranskaan sijoittuva romaaninsa on juuri sellainen tyypillisen ihana (!) ranskalaiskirja, jossa kepeys ja suloisuus yhdistyvät vakavien, hyvinkin surullisten teemojen kanssa luoden viihdyttävän, mutta samalla sen kuuluisan jotain/jonkin enemmän sisältävän kertomuksen.
Léon ja Louise on nimenomaan viihdyttävä lukuromaani. Se ei yritäkään olla enempää, minkä vuoksi kirja tuntuu raikkaalta ja lajityypissään onnistuneelta. Capus rakentaa teoksensa hienosti aloittaen suloisesta: vaikka Normandia on ensimmäisen maailmansodan kourissa, on nuoren mieheni mieli toiveikas, huumaantunut ja aurinkoinen. Tulevat vuodet toki muuttavat kaiken, elämä tuo eteen kaikenlaisia etuuksia ja velvollisuuksia. Vaikka kirja kertoo sekä Léonin että Louisen tarinan, on se nimenomaan nuoren miehen kertomus - ja on sitä monikerroksisesti. Kertomus on Léonin, hänen elämänvaiheidensa, hänen haaveidensa ja toiveidensa kuvausta, mutta kaiken kertojana toimii kirjailija - Léonin lapsenlapsi - joka ajoittain muistuttaa olemassaolostaan. Siksi Léon ja Louise on Capusin suvun autofiktiota, tai ainakin oman suvun muistitietoon pohjautuva tarina. Ennen kaikkea se on kuitenkin kaunokirjallisuutta eikä siitä voi päätellä mitään varmaa - onneksi, koska nyt tarina saa täyttää oman tehtävänsä ja antaa elämyksiä lukijoilleen.
Capus kirjoittaa kauniisti ja saa eri aikakaudet elämään pienesti, melkein elokuvamaisesti. Siitä huolimatta kirja ei tule lukijaansa täysin liki. Voi olla, että Léon ja Louise molemmat jäävät hieman etäisiksi sen vuoksi, että Capus kirjoittaa oman isoisänsä tarinan ja tietynlaisten kaukolasien läpi katsominen tekee vain hyvää niin kirjailijan omalle suvulle kuin kertomuksellekin. Tällä kertaa voin siis sanoa pitäneeni enemmän kirjan tarinasta kuin sen henkilöistä; tapahtumapaikoista ja kaikesta pienestä - suloisesta huumorista ja melankoliasta sen takana - sveitsiläisen silmin suodattuvasta ranskalaisesta: rakastavaisista pehmeässä ruohikossa tai liitukallioiden välissä, patongista ja muscades'ta, auringon lämpöä hohkaavista Pariisin bulevardeista. Sodan verilöylytkin tuntuvat olevan olevan jossain kahden suudelman tai kahden lasillisen välissä, kunnes Hitler ehtii Pariisiin saakka. Rakkaustarinan lisäksi Léon ja Louise onkin myös kertomus sota- ja rauhanajan ranskalaisesta elämänmenosta, johon maailmanpolitiikka väistämättä vaikuttaa. Sota tuo kirjaan vakavan sävyn, koska sen lonkerot ulottuvat kaikkialle. Rakkaus- ja sotakuvauksen lisäksi kirjassa kulkee kolmas aihio, jo aiemmin mainitsemani kirjailijan oman suvun suuri kertomus. Sen olisin toivonut tuovan ripauksen enemmän henkilökohtaisuutta sinänsä mainioon romaaniin.
Léon ja Louise ei ole suurta maailmankirjallisuutta, vaan pikemminkin mahdottomaan rakkauteen katsova tarina kahdesta ihmisestä läpi melkein kokonaisen vuosisadan. Se on kaunis ja ihana tarina, joka ei tarjoa helppoja vastauksia ja joka ei onneksi iskeydy imelyyden karikoihin. Capusin romaani saa hymyilemään samalla kertaa onnellisesti ja aavistuksen surumielisesti - sillä tavalla ranskalaisesti, totta kai. Ja se riittää. Suosittelen tätä kirjaa kesäiseksi välipalaksi monille muillekin.
**** (omassa genressään)
Léonin ja Louisen tarinaan ovat tutustuneet myös Leena, Kirsi ja Susa.
