Tim Burton: "Oyster Boy" & E. Gorey: "The Gashlycrumb Tinies"

Tim Burton: The melancholy death of Oyster Boy & other stories
Kustantaja: Faber and Faber 1998 (pokkaripainos 2005)
Kuvitus: Tim Burton
Sivuja: 115
Ulkomainen kuvakirja, Yhdysvallat

Edward Gorey: The Gashlycrumb Tinies
Kustantaja: Harcourt Brace & Company 1963 (1991 painos)
Kuvitus: Edward Gorey
Sivuja: 64
Ulkomainen kuvakirja, Yhdysvallat

The Boy with Nails in His Eyes

The Boy with Nails in His Eyes

put up his aluminun tree.

It looked pretty strange

because he couldn't really see.

(Tim Burton)

Nyt marraskuun puolivälissä olen kaukana huonon kirjan viikostani. Viime aikoina lukemani A.S. Byattin Pieni musta kirja, Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max sekä vielä bloggaamaton Aki Ollikaisen Nälkävuosi ovat kaikki olleet niin maata järisyttäviä lukukokemuksia, että minun on tänä viikonloppuna ollut pakko viettää aikaa välipalakirjoa lueskellen. Välipalakirjat ovat nyt olleet talvitunnelmaisia sisustuskirjoja, matkakirjoja sekä rakkaita, sopivasti kummallisia kuvakirjoja. Näiden kuvakirjojen etujoukoissa ovat kalmaisuudessaan suloiset Tim Burtonin The melancholy death of Oyster Boy & other stories (1998) sekä Edward Goreyn The Gashlycrumb Tinies (1963), joissa molemmissa keskiössä ovat lapset, jotka kohtaavat varsin onnettoman lopun.

Onnettomat loput tarkoittavat onnettomuuksia, useimmiten kuolemaa. Burtonin kirjassa Tulitikkupoika syttyy tuleen eikä loppua ole vaikea arvata; Voodoo-tyttö saa tuta uusien ja uusien piikkien iskut ja juuri onnea saavuttamaisillaan oleva Roskatyttö joutuu jätemyllyyn. Toisinaan kuolo ei ehdi vierailla, vaan esimerkiksi kaikkea tuijottava tyttö antaa omille silmilleen lepotauon ja uittaa niitä järvessä. Gorey sen sijaan käy läpi kaikki angloamerikkalaiset aakkoset a:sta z:aan pienissä yhden rivin mittaisissa tarinoissaan, joista jokainen päättyy pienokaisen kuolemaan. Kuolintapoja on mitä erilaisempia: milloin kirves korjaa, milloin lapsi juo liikaa giniä, milloin vain kuihtuu pois. Tyttö- ja poikaraukat!

Goreyn kirjassatarinaa on aina yhden rivin verran kuvaa kohti.

Tarinat ovat kolkkoja, mutta samalla jotenkin niin sydämellisiä. En tiedä, minkä verran vuonna 2000 kuollut Gorey on vaikuttanut Burtonin tuotantoon tai onko vaikuttanut lainkaan, mutta Edward Goreyn kotimuseon nettisivuilta löysin kommentin, jonka mukaan "Gorey oli Tim Burton ennen kuin oli muotia (cool) olla Tim Burton". Kun lukee Goreyn pientä kirjaa, ei voi olla ajattelematta Burtonia ja kaikkea sitä, mistä Burton on innostustaan ammentanut. Tarinat ulkopuolisista, omituisista lapsista (ja aikuisista!) ovat Burtonin uraa leimaava piirre. Näissä kahdessa kuvakirjassa rinnastus korostuu, sillä kummankin teema on sama: makaaberi loppu onnettomille lapsiraukoille, joiden tarinat kuvitetaan vanhanaikaisia aapisia mukaillen (Gorey) tai suurisilmäisinä sarjakuvapastisseina (Burton). Mistään lastenkirjoista ei siis ole kyse.


Burtonin ja Goreyn kirjat saavat pohtimaan kahta asiaa: kuolemaa ja tarinallisuutta. Mikä kuolemassa (tai onnettomissa tarinoissa) kiehtoo? Miten siitä voikin tulla niin herttaista heti, kun kuolema kirjoitetaan lastenrunoja mukailevin riimein? Ja mikä on tarinan määre? Voiko yksi rivi sisältää kokonaisen tarinan? Goreyn  kirja osoittaa, että voi: U is for UNA who slipped down a drain. U niin kuin Una, joka hulahti alas viemäriin. Tarvitaanko enempää? Pieni Una kävelee mukulakivikadulla, minkä Goreyn piirtämä kuva osoittaa, ja astuu avonaiseen viemärikaivoon. Hei, hei Una-parka! Yhden rivin mittaiset tarinat saavat mielikuvituksen laukkaamaan, sillä jokainen voi itse kuvitella, mitä vaikkapa Katelle tapahtui ennen kuin hän kohtasi kirveen. Menikö leikkimään ilman lupaa? Piileskelikö jossain suoranainen pahuus? Onnetonta ja monia uutisia peilaten suorastaan järkyttävää. Burton on runomittaisissa tarinoissaan selittelevämpi. Hänen hahmoillaan on selkeät taustat ja motiivit - sekä monin paikoin ainakin mahdollisuuksia selvitä. Esimerkiksi liimaa haistelevan Suen (Sue ja glue rimmaavat muuten oikein hyvin) nenä juuttuu kiinni nenäliinaan. Mitä Suelle sitten käy on jokaisen lukijan pääteltävissä, mutta kuvassa Sue näyttää hyvävointiselta, vaikka liina nenässä heiluukin.

Burtonin herttaisenmakaaberia kuvitusta.

Sekä Melancholy death of Oyster Boy että The Gashlycrumb Tinies ovat metkaa, makaaberia ja jollakin kierolla tavalla ihanaa luettavaa marraskuuhun. Kun tosielämän uutiset järkyttävät, on herttaisella kauhulla oma paikkansa. Kuolemallekin pitää saada nauraa ja etenkin Burtonin kirjassa lapsipolot ovat sydämeenkäyvällä tavalla tuttuja ulkopuolisia lapsia. Minut kumpikin kirja saa samalla kertaa sekä pohtimaan elämän rajallisuutta että hymyilemään.

P.S. Näille kirjoille en osaa antaa tähtiä, sen verran monta vuotta kumpikin on kirjahyllyssäni majaillut. Pieniä amerikkalaisia klassikkoja molemmat. Musiikillisesti vien teidät vielä Tim Burtonin luomaan maailmaan. Henri Selickin ohjaama, mutta Burtonin luoma elokuva Painajainen ennen joulua on yksi kaikkien aikojen suursuosikeistani ja sopii juuri tähän kekrin ja joulun väliseen aikaan.