sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Joel Haahtela: Adèlen kysymys



Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Otava 2019
Kansi Päivi Puustinen
188 sivua
Kotimainen romaani

Minä ajattelen, että ihminen on luonnos, joka voi kirkastua, mutta vain harva meistä kirkastuu. Moni tummuu ja menettää ajan kuluessa värinsä. Ehkä minäkin kuulun tummuvien sankkaan joukkoon ja päädyn sammuneeksi sydämeksi taivaalle, sadan jonakin talvisena päivänä tuhkana maan päälle.
Mies, kielitieteilijä, etsii itseään. Taustalla on alati kasvava etäisyys vaimoon, oman pojan kokema ahdistus, ja ajallisesti vielä kauempana vaikea suhde omaan isään ja äidin traaginen kuolema. Mies on kiinnostunut Pyhän Adèlen mysteeristä: Adéle oli nuori nainen, joka putosi jyrkänteeltä, selvisi vahingoittumattomana ja julistettiin pyhimykseksi. Adélen mysteeri kuljettaa miehen Pyreneille saakka, jossa hän majoittuu luostariin. Siellä vietetty aika saa miehen kohtaamaan niin oman menneisyytensä kuin ikiaikaiset kysymykset ihmeiden olemassaolosta.
Joel Haahtelan teokset ovat kuuluneet suosikkeihini siitä saakka, kun alkuvuonna 2011 luin Perhoskerääjän. Kirjailijan upeat lauseet, tiiviiden romaanien ilmavuus ja kauneus, alati läsnä oleva ihmisen itsensä etsintä, ja jonkinlainen tyylikkyyden, tunteikkuuden ja älyn yhdistelmä on puhutellut minua  joskus ehdoitta, toisinaan ristiriitaisemmin, mutta aina liki tullen.
Haahtelan tuorein romaani Adèlen kysymys on nimettömäksi jäävän päähenkilönsä etsikkoajan kuvausta. Mies etsii itseään sekä suhteessa omaan arkiseen elämäänsä Suomessa että suhteessa johonkin ikiaikaiseen: ihmeeseen, ehkä Jumalaan. Tietty tyhjyys kalvaa ihmistä liiankin täyden maailman keskellä: Mutta maailmassa ei juurikaan ole enää paikkoja, joihin kadota. Joskus ihmisen olisi hyvä olla yksin [--]. Tämä puhuttelee kaltaisiani avokonttorissa työskenteleviä, osuu johonkin tyhjään kohtaan, muistuttaa siitä miten inhimillistä on kaivata jotain suurempaa.

Luostarin säntillinen päivärytmi määrittää talvista eloa Pyreneillä. Minäkertoja vaipuu pohdintoihinsa. Hän miettii ihmisyyttä ja sitä, miten pimeys ja valo kamppailevat, mutta kuinka pimeässäkin on lohtua etenkin sellaiselle, jonka mukana pelko on kulkenut aina. Teemat kaartavat vanhemmuuden ja parisuhteen kysymyksistä uskontoon. Kertojamiehen pohdinnoissa Haahtela tavoittaa paljon: on lapsen mieli (muistoissa) ja aikuisen oman minuuden etsintä, on mysteeri ja luostarin konkretia  ja on väläyksiä arkielämän muistoista, joista esimerkiksi kokemus E.T.-elokuvasta ja Nirvana-paitojen näkemisestä nykynuorilla ovat ikäiselleni lukijalle suoranaisia sukupolvikokemuksia.

Adélen kysymys on ihastuttavaa, mutta minulle myös ristiriitaista luettavaa. Suuremman kaipuu on romaanissa vahvasti läsnä: luostarin puitteissa, pyhimysnaisen mysteerissä, totuuden etsinnässä. Hengellisyys nousee perustellusti yhdeksi romaanin tasoksi. Toisia lukijoita se varmasti lähentää romaaniin entisestään, mutta toisia  minua ainakin  se vieraannuttaa. Adèlen kysymys on samalla kertaa ihastuttavaa ja vaikeaa luettavaa. Se vaatii otollisen mielen, kaltaiseni ikuisen epäilijän ei ole helppo ottaa teoksen uskonnollista tasoa vastaan. Romaani haastaa minut, mikä on hyvä.

Kun myöhemmin kävelen kappelista takaisin huoneeseeni, minusta tuntuu, etten koskaan ole ollut niin syvällä yössä; niin syvällä, että pimeän on pakko alkaa tyhjentää itseänsä ja muuttua takaisin valoksi.
Haahtelan etsikkoromaanissa on paljon sellaista, jota rakastan. On paljon pientä  tai ehkä sittenkin pienuudessaan suurta  lumoavaa, kuten joulupäivän appelsiinintuoksuinen ihme. On lauseita ja tunnelmia, jotka voisi tallettaa jonnekin mielikuvien lempikirjalippaaseen. En voi nytkään olla ajattelematta romaanissa mainittua Voyager-luotaimeen mukaan laitettua kultaista levyä, jolle on talletettu tervehdyksiä, musiikkia ja navajo-intiaanien iltalaulua. Se on pullopostia avaruuden suunnattomasta ja ikiaikaisessa meressä. Osa olemisen arvoitusta sekin, aivan kuten Adèle, kuten itsensä tyhjentävän pimeän mysteeri.

Niin: Haahtela ei olisi Haahtela, jos hänen tekstinsä ei lopulta, ikuisen epäilijän silminkin luettuna, kietoisi pauloihinsa. Näin myös Adélen kysymys sulkee lopulta sisäänsä. Kuten suurin osa Haahtelan tuotannosta, se kulkee ajatuksissa lukemisen jälkeenkin. Ennen kaikkea se käännyttää puolelleen, lohduttaa, haastaa pohtimaan ihmeitä 
 tuo valoa.

Kiitos tästäkin romaanista.

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Haihtuvaista: Peuran saha


Joku on täälläkin leipänsä tienannut – tai monetkin vuosien 1896–1983 aikana. Peuran saha Suonenjoen Iisvedellä sulkee alueelleen sitä surullista lumoa, jota aina joskus jäljitän. Iisvesi on aina ollut minulle hieman vierasta seutua synnyinpaikkakunnallani, tuo vanha teollisuustaajama täynnä rosoa ja kauneutta. 





Varsinainen saha ei ole enää pystyssä, nämä seinät ovat verhonneet vuonna 1912 rakennettua rullatehdasta.










Vanhaa sahaa ei ollut ihan helppo löytää, mutta sain tuttavilta hyviä vinkkejä tälle puoliurbaanille pikkuretkelleni. Nämä miljööt saavat minut haikeaksi, melankolisella tavalla onnelliseksi. Mitä kaikkea täälläkin on mahdettu kokea, mitä tarinoita ja niiden aukkoja täältä voisikaan keksiä.








Iisveden taajamassa sijaitsee myös Savon Pispalana tunnettu Kolikkoinmäki, jossa monet sahatyöläiset asuivat. Kolikkoinmäellä asutaan edelleen, alueella on myös paljon korjattua (ja söpöä!) kaiken kuvissa näkyvän lisäksi. Jossain täällä on museokin. Ehkä joskus menen sinne ja kerron täällä blogissani lisää.



Aiemmin olen ollut nostalgian jäljillä mm. Helsingin Kruunuvuoren alueella, Bad Gasteinin alakylässä ja Suonenjoella Kutvosen tehtaalla. Ensin mainittu on rapistunut ja tuhoutunut lisää, viimeisin purettu jo kokonaan.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista



Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista
Tammi 2019, Keltainen kirjasto
Anything is Possible 2017
Suomentanut Kristiina Rikman
267 sivua
Kansi Laura Lyytinen
Amerikkalainen kertomuskokoelma


Ajaessaan kotipihalleen ja nähdessään valot, jotka oli jättänyt palamaan, hän tajusi että Lucy Bartonin kirja oli ymmärtänyt häntä. Se se oli 
 kirja oli ymmärtänyt häntä. Hänen suussaan maistui edelleen keltaisen kermatoffeen makeus. Lucy Bartonilla oli oma häpeänsä. Totta vie, hänellä oli oma häpeänsä. Ja hän oli jättänyt sen noin vain taakseen. “Huhuhuh”, sanoi Patty sammuttaessaan auton moottorin. Hän istui autossa hetken ennen kuin viimein nousi ja meni sisään.

Elizabeth Stroutin romaanissa Nimeni onLucy Barton nimihenkilö pohtii:
Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton. Ja siksi minut lumonneen romaanin näkökulma on nimenomaan Lucyn, kyse on hänen tarinastaan, paljaasta ja jurosta maailmasta ja siitä, miten sieltä voi päästä kauas ulkoisesti muttei välttämättä sisäisesti. Lucyssa elää aina tietty häpeä, hänen omansa, mutta samasta maastosta kumpuava kuin yllä olevan lainauksen Pattynkin.

Patty on eräs monista Lucy Bartonin synnyinseudulla asuvista henkilöhahmoista. Novellikokoelmassaan Kaikki on mahdollista, jota voisi luonnehtia jopa jonkinlaiseksi mosaiikkiromaaniksi, Strout kuljettaa lukijansa siihen maisemaan, jonka Lucy Barton on jättänyt taakseen. Kirjan yhdeksän novellia sijoittuvat keskilännen Amgashiin, keskelle ei-oikein-mitään. Amgashin asukkaat tulevat ja menevät, juurtuvat tai haluavat pois, potevat häpeää ja vain harvoin aitoa iloa, kohtaavat vaikeuksia – kukin omista lähtökohdistaan. Lucy Barton tai tämän suku sivuavat monien elämää, minkä vuoksi novellit lomittuvat keskenään mosaiikkimaisesti.

Jos Nimeni Lucy Barton ihastutti minua niin, että se oli yksi parhaimmista koko viime vuonna lukemistani kirjoista, lumosi Kaikki on mahdollista vieläkin enemmän. En voi kuin ihailla, miten Strout kirjoittaa: kuin ulkoa katsoen, mutta sisälle päästen. Hänen henkilönsä ovat kaikessa rikkonaisuudessaan niin ehjiä, oikeanlaisia. Jokaisen tarina on kertomisen arvoinen, olivat murheet tai ilot miten pieniä tahansa. Enimmäkseen novellikokoelman ihmiset potevat kurjuutta, vaikka olisivatkin nousseet köyhyydestä kohti vaurasta elämää. Häpeä määrittää elämää silloinkin, kun syyt lähtevät jostain muualta, toisista ihmisistä. Amgashin asukkaiden elämään mahtuu tragediaa ja pysäyttäviä kohtaloita. Silti kokonaisuus ei ole yksinomaan ankeaa tai lohdutonta luettavaa. Strout on tarkkanäköinen ja varmaotteinen kertoja, joka osaa katsoa luomiaan hahmoja tarvittaessa omanlaisensa sarkasmin läpi, jopa hellästi.
Viime sunnuntain Hesarissa ollut Suvi Aholan pitkä artikkeli Elizabeth Stroutista sai minut nyökyttelemään: Kirjoitan pikkukaupungeista, koska osaan ne”, Elizabeth Strout sanoo. ”En ole ikinä lakannut olemasta pikkukaupungin tyttö.” [--] Miksi hän asuu suurkaupungissa? Eikä lähellä paljon tutumpia merta, peltoja ja metsiä? Juuri siksi, että on pikkukaupungin tyttö: oma ääni säilyy vain, kun elää etäämpänä, toisenlaisessa ympäristössä.

Jotain tunnistettavaa Stroutin pikkukaupunkikuvauksessa on – tietty tuttuus, tietty ankeus, tietty pessimismi ja silti, kaikessa, tietty erikoisesti rakentuva yhteisöllisyys. Ja tuo erikoinen yhteisöllisyys 
 joka niin usein on kaikkea muuta kuin yhteiseen hiileen puhaltamista, jonka juoruilussa on osa tirkistelynhalua  mutta hetkittäin myös välittämistä. Ja juuri siksi on helppo ymmärtää, että pikkukaupungin tyttö säilyttää oman äänensä, kun asuu kauempana, ympäristössä jossa on mahdollisuus olla etäämpänä, ehkä anonyymimpänä.  
Amgashin asukkailla tuota mahdollisuutta anonymiteettiin ei juurikaan ole. Kaikki on periaatteessa mahdollista (kaikille), mutta mikä tahansa ei kuitenkaan ole: annetut raamit ovat usein ahtaat ja vaikka kotiseudulta pääsisi pois, kulkee mennyt aina mukana.
Jos kirjoittaisin fiktiota, haluaisin osata kirjoittaa kuin Strout: hänen tekstissään Amgashin asukkaat piirtyvät älykkäästi, sopivan tunteikkaasti, piikikkäästi ja silti omalla tavallaan kauniisti pientä maailmaa avartaen.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Diane Setterfield: Once Upon a River / kirjallinen resepti



Diane Setterfield: Once Upon a River
Doubleday, Penguin Randon House 2018
Kansi Sarah Whittaker
420 sivua
Brittiläinen romaani

We might, in this quiet hour before dawn, leave this river and this long night and trace the tributaries back, to see not their beginnings – mysterious, unknowable things – but, more simply, what they were doing yesterday.

RESEPTI
Brittiläinen maagis-realistis-historiallinen romaani

paljon Viktorian tai Edwardin aikaa
yksi kummallinen olento tai asia
yksi tai muutama löytäjä
innostuja
epäilijä
ahnehtija
huolehtija
kertoja (useampikin sopii)
… ja joukko muita ihmisiä, joista koostuu
yhteisö
kuhinaa yhteisön ympärille (ripaus vallan kysymyksiä)

reippaasti hämmästelyä
oman maun mukainen annos arvoituksellisuutta
kukkuramitallinen Dickens- tai Brontë-tunnelmia
roimasti pituutta
vaihtelevia kertojanääniä
maailmankatsomuksellisia kysymyksiä
luonnontiedettä (Darwinin ajatuksia)
tekniikkaa (esim. kamera)
folklorea

pinnalle ripotellaan rivien väliin jäävää tietoisuutta nykylukijasta


Anna myyttien, epäilyksen, realismin, uskon ja järjen kohdata. Erottele ainekset, valitse niistä sopiva suhde (tässä kohtaa reseptissä voi toimia oman maun mukaan: kannattaa maistaa!), lisää varmuuden vuoksi muutama ylimääräinen henkilö ja sekoita hyvin.

Mausta aavistuksella arvoitusta ja lisää joukkoon reippaasti Viktorian tai Edwardin ajan aatteita, sekä Dickens- tai Brontë-vaikutteita. Anna porista hetken aikaa henkilöhahmojen ihmetyksellä ja vaatimuksilla, pienennä lämpöä miljöökuvailulla (tummasävyisyys sopii erityisen hyvin), lisää taas lämpöä, sekoita, anna hautua. Jos unohdat jotain listan aineksista, niin ehdit lisätä ne tässä vaiheessa (ei haittaa, jos joku unohtuu).

Tarkasta kypsyys ja tarjoile mieluiten loman tai pitkän viikonlopun aikana.

Annos on melko tuhti, joten siitä riittää eväitä vielä arkeenkin. Jos ainesosia on liikaa, kannattaa seuraavalla kerralla vähentää henkilöiden määrää ja lisätä joukkoon ripaus nykyajan aatteita. Mikäli nauttimisen jälkeen vaivaa ähky, on seuraavaksi syytä nauttia pienoisromaani, esseekokoelma tai kevyt mutta ravitseva novelli.

--

Kuinka moni muistaa Diane Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen reilun kymmenen vuoden takaa? Viihteellinen romaani ihastutti monia gotiikkaan kallellaan olevia mysteeritarinoiden ja kirjapinojen ystäviä. Itse rakastin romaania osin siitä syystä, että se oli ensimmäisiä kirjoja joita luin kuopukseni syntymän jälkeen. Teos oli osaltaan palauttamassa lukuiloani.

Siksi kiinnostuinkin, kun huomasin Setterfieldiltä tulleen uuden romaanin, Once Upon a Riverin. Keskeisinä tapahtumapaikkoina ovat vanha The Swan Inn -niminen majatalo sekä Thames-joki hieman Oxfordista pohjoiseen. Outo kulkija kolkuttaa majatalon ovelle sylissään kuollut tyttö, joka joitakin tunteja myöhemmin herääkin henkiin. Onko kyseessä ihme, taikuutta vai tieteellisesti selitettävä ilmiö? Tuntematon tyttö herättää kiinnostusta ja henkilö jos toinenkin alkaa vaatia häntä omakseen.

Ihan kiehtovaa, mutta havaittavissa on selvää sukulaisuutta kahteen viime vuonna lukemaani romaaniin: Sarah Perryn The Essex Serpentiin ja Imogen Hermes Gowarin The Mermaid and Mrs. Hancockiin. Kaikissa näissä kolmessa yllä olevan reseptin ainekset yhdistyvät. Jokainen romaani on toki omanlaisensa kokonaisuus, mutta kaikissa niissä usko ja epäusko, tiede ja yhteisöllisyys kohtaavat jonkun uuden ja oudon edessä. Sen verran näitä kirjoja Britanniassa julkaistaan, että lajityyppi tuntuu olevan suuressa suosiossa. Odotan, että ainakin Perryn ja Setterfieldin romaanit ilmestyvät joskus suomeksi. Edellinen siksi, että se on näistä kolmesta paras ja toinen sen vuoksi, että Kolmastoista kertomus taisi olla Suomessakin menestys.

Setterfieldiin romaaniin mahtuvat kuta kuinkin kaikki reseptin ainekset. Niitä on jopa liikaa ja tästä syystä kokonaisuus ei ole kovin mieleenpainuva, vaikka se pitääkin otteessaan ja lumoaa niin temaattisesti kuin rauhallisen tahtinsa vuoksi. Se on hyvin kirjoitettu, kerronnaltaan tunnelmallista ja jossain määrin jännittävää (myös jännitteistä) luettavaa. Jos siis maagis-realistis-historiallinen brittiromaani kiinnostaa, tarjoaa Once upon a River lukemista useammaksi päiväksi.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Emma Puikkonen: Lupaus



Emma Puikkonen: Lupaus
WSOY 2019
299 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Yritän kuvitella hetkeä, jolloin kerron tytölle mitä täällä tapahtuu. Mitä vastaan, jos hän kysyy sukupuuttoaallosta uudestaan? Näen itseäni avaamassa suun, mutta sieltä huokuu vain mustaa sumua. Sanat, kieli eivät riitä. Miten voin luvata mitään tämän yli, miten voin luvata yhtään mitään.
Rinna on kuntouksessa, jossa kerää ruuaksi kevään pieniä nokkosia ja vuohenputkia ja miettii ”kaikkea mitä en muista”. Aiemmin, Rinnan lapsuudessa, isä antaa lupauksen pelastaa Rinna mistä tahansa. Vuosia myöhemmin Rinna antaa oman lupauksensa tyttärelleen Seelalle. Rinnan veli Robert puolestaan kulkee Grönlannissa tutkimusryhmän kanssa kuvaamassa jäätiköitä. Rinnan ja Robertin isä dementoituu. Vuosien aikana ilmastonmuutos on kiihtynyt ja maailma muuttunut sen myötä: Rinna alkaa pakkomielteisesti rakentaa bunkkeria, jossa olla suojassa mullistuksilta, ja kohtalon voi muuttaa niin pieni punkki kuin sulava jäätikkö.
Emma Puikkosen romaani Lupaus on painavaa luettavaa. Se on eräänlainen dystopia ilmastonmuutoksesta, mutta se käsittelee myös perhesiteitä ja mielen järkkymistä.

Romaani on surullinen, muttei toivoton. Siinä on paljon nykyihmistä askarruttavia kysymyksiä, asioita joiden kanssa voi tulla kiire 
 ja asioita, joiden kanssa on jo kiire, jos mitään on enää edes tehtävissä. Toisaalta teoksessa on valtavasti ymmärrystä ja lempeyttä. Rinnan ja Seelan välinen suhde on tiivis ja heidän yhteiset satuhetkensä ihastuttavat: miten paljon kauneutta onkaan, kun se voi syntyä luottamuksessa! Sitä vasten Rinnan ahdistus on riipaisevaa luettavaa. Robertin tarina ei tule aivan samalla tavalla liki, vaikka se on yhtä tärkeä. Puikkonen kuvaa myös hienosti niin Rinnan kuin Robertin sisäistä maailmaa sekä sisarusten välisiä ristiriitoja. Kummankin näkökulma on ymmärrettävä, riipaiseva.

Puikkonen kirjoittaa taitavasti. Hänen tekstinsä pakahduttaa ja puhuttelee, hänen hahmoillaan on omat äänensä, kirjan maailma samalla kertaa konkreettinen ja unenomainen. Konkretia syntyy hetkissä ja teoissa sekä siinä tiedossa, että maailma ympärillämme muuttuu. Unenomaisuus syntyy paitsi unissa ja saduissa, myös niin ikään hetkissä, muun muassa siinä, millaisia Rinnan muistot ja pelot ovat sekä siinä, miten romaanin aika on kiehtovasti jossain lähitulevaisuudessa ja kuitenkin tuo aika tuntuu olevan käsillä.

Ja silti olen sanonut: lupaan pelastaa sinut.
Teoksen vakavia teemoja Puikkonen käsittelee hienostuneen väkevästi. Lukija herää viimeistään nyt. Lupauksen tulisi kulua päättäjien käsissä. 
Lupaus on vahvimpia, tärkeimpiä ja koskettavimpia kotimaisia romaaneja tänä vuonna.


Kirjasta ovat kirjoittaneet myös mm. Kirsi, Tiina ja Tuija.