Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Kepler 62. Kirja yksi: Kutsu
WSOY 2015
Kuvittanut Pasi Pitkänen
121 sivua
Kustantamosta
Suomalais-norjalainen lasten tieteisromaani
Arin valtasi voimistuva tunne, että hänen vierellään oli joku. Joku herkkä ja hauras olento, jota hänen tuli pelissä varjella. Hän vilkaisi sohvalla nukkuvaa Jonia. Pikkuveli oli sikeässä unessa, mutta silti hän tunsi voimakkaasti tämän läsnäolon. Se tuntui yhtä aikaa jännittävältä ja pelottavalta.
Eletään aikaa, jolloin Playstation 10 on ikivanha ja naarmuuntunut, jolloin maailmaa, ainakin Suomea, on kohdannut jonkinlainen mullistus ja hedelmät, maito ja leipä ovat ylellisyyttä, maissia on kyllä saatavana. Veljekset, 13-vuotias Ari ja 8-vuotias Jani, huolehtivat toisistaan, vaikka yksinäisten lasten tulisi olla hallituksen huomassa. He saavat käsiinsä suositun ja vaikean Kepler 62 -tietokonepelin, jota tuskin kukaan on onnistunut pelaamaan loppuun. Peli vie heidät mukanaan niin, että kädet menevät rakoille ja muutama vuorokausi kuluu tuosta vaan, he eivät voi lopettaa. Onko kyse enää edes pelkästä pelistä?
Dystopiaa, oletettavasti avaruusseikkailua ja veljestarinaa yhdistelevä Kepler 62. Kirja yksi: Kutsu on vahva aloitus lasten- ja nuortenromaanisarjalle. Vahva on sen tekijäjoukkokin. Kirjailijat Timo Parvela ja norjalainen Bjørn Sortland sekä kuvittaja Pasi Pitkänen ovat saaneet aikaan lastenkirjallisuutta, jollaiselle uskon olevan kysyntää. Sarjan aloitusosa ainakin on äärimmäisen koukuttava, jännittävä ja teemoiltaan sekä tuttu (veljeys, pelaaminen) että sopivasti vieras (tulevaisuus, vanhempien poissaolo).
Kepler 62 on kauttaaltaan ammattityötä, muutamaa kirjaan jäänyttä lyöntivirhettä lukuun ottamatta se on melko täydellinen lasten- ja nuortenkirjasarjan aloitusosa. Pasi Pitkäsen kuvitus ikään kuin hengittää kerronnan tahtiin: kuvat lisäävät tarinan tunnelmaa. Kirja(sarja) on luotu houkuttelemaan eri-ikäistä lukijakuntaa: on 8- ja 13-vuotiaat veljekset, aikuinen nainen ja 14-vuotias tyttö. Ensimmäisessä osassa tehdään viisasti Ari ja Jani tutuiksi, aikuinen Olivia vilahtaa muutamassa kohtauksessa, mutta asetehtailijan 14-vuotias Marie-tytär tullee tutuksi myöhemmissä osissa.
Tulevaisuuskuva on dystopioiden tapaan melko synkeä: koko ajan tuntuu olevan hämärää tai pimeää, hallitus ja helikamera valvovat ihmisiä, terveyskeskuksessa asiakkaat tunnistetaan käsiskannauksen perusteella, hallituksella on sormensa pelissä siellä sun täällä. Samaan aikaan lapset ovat lapsia, he kaipaavat äitiä leipomaan sämpylöitä, tikkarilla on ihmeellinen voima ja vaikka Playstation onkin ottanut harppauksia nykyisestä, tapahtuu pelaaminen kuitenkin konsolilla.
Parvela ja Sortland nostavat jo ensimmäisessä kirjassaan esille monia teemoja, jotka tuovat dystopiaan syvyyttä, vaikka kirja onkin ensisijaisesti viihdyttävä ja nopealukuinen romaani. Tässä tapauksessa viihdyttävyys ja nopealukuisuus ovat etuja, sillä Kepler 62 kietonee pauloihinsa myös sellaiset lapset, jotka eivät niin kirjojen parissa viihdy. Mutta toki lukutoukatkin pitävät Parvelan, Sortlandin ja Pitkäsen yhteistyöstä, sillä kukapa ei kaipaisi hyvin kerrottua seikkailua. Ainakin meillä Kepler 62 tuntui olevan juuri sellainen kirja, jollaista lapset olivat tietämättään toivoneet.
Teemoista koskettavimmaksi nousee ehkä hieman, muttei liian, Veljeni Leijonamieli -henkinen veljessuhde: isoveli Ari kantaa huolta sairastelevasta pikkuveljestään Janista. Mihin veljesten seikkailu mahtaa johtaakaan ja mistä kaikesta on kyse, se selviää vasta vuonna 2017, jolloin sarjan viimeinen osa ilmestyy. Tässä tapauksessa odottavan aika tulee olemaan pitkä, mutta onneksi sarjan seuraava osa Lähtölaskenta ilmestyy tulevana syksynä.
En äkkiseltään muista kirjaa, joka olisi tässä määrin koukuttanut koko perheen. Jos tämä ei saa lapsia kinuamaan vielä yhtä ja sen jälkeen toista ja kolmattakin lukua, niin mikä sitten saa?
