Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä
Kustantaja: Otava 2009
Kannen suunnittelut: Piia Aho; Kuva: Paavo Poutiainen
Kotimainen romaani
Sivuja: 358


Sattumaa kaikki tämä: notkoa ympäröimien koivujen valkeat rungot, hyönteisten tanssi, ilta-auringon punaamat puunlatvat, viileä, kostea tuoksu, joka henkäli syvältä maan uumenista, jonne tämän maan ikuinen talvi oli painunut hetkeksi lepäämään, hetkeksi piiloon kesän voimilta, jotka täällä olivat liian hauraat lopulliseen voittoon.

Kylmän talven jälkeinen alkukesä on saapunut Kuopioon. Lapset leikkivät Puijon metsiköissä, joissa varjot ja valo lyövät kättä, kommunistinaiset leipovat leipää, saksalaismieliset valmistelevat illanviettoa ravintola Tatrassa. Kuka kaipaa miestään, kuka mielikuvallista isäänsä, kuka menetettyä lastaan. Kuusten sormenpäät pisaroivat ja kotkansiivessä on voimaa.

Tarkoitukseni oli lukea Sirpä Kähkösen Neidonkenkä (2009) jo muutama viikko sitten, sillä romaanin tapahtuvat sijoittuvat kesäkuun 9. päivään 1942, miltei tismalleen 70 vuoden taakse, ja olisi ollut aika metkaa lukea kirja sen tapahtumapäivänä. Neidonkenkä on Kähkösen mainetta niittäneen Kuopio-sarjan viides osa. Se on periaatteessa itsenäinen teos, ja erittäin ehjä romaani onkin, mutta monet kirjan henkilöt ovat tuttuja Kähkösen aiemmista romaaneista, kuten Anna ja Hilda Tuomi, Helvi Martiskainen sekä tohtori Kelon perhe. Nyt keskiössä ovat nuoret: hurmaava poika Juho Tiihonen, Vateria kaipava Charlotta (Saaralotta) sekä aikuisuuden kynnyksellä olevat Mari ja Ani. Kaupunkiin saapuvat belgialainen Marieke Candrix näkee Kuopion eri tavoin - kuten myös poliittisen tilanteen. Sota riehuu kaukana, työläiset ja herrat ovat omissa yhteiskuntaluokissaan, ja ihmisten on pysyttävä niin vahvoina kuin he kaiken keskellä voivat:

Leipä syö naisen kyyneliä, sanoi taas äidin ääni. Ja sitä kautta ne kyyneleet menevät lasten vatsaan ja kasvattavat niistä surullisia. Ei saa itkeä taikinaan, ei saa huoata leipoessaan, tyynenä pitää olla, niin lapset kasvavat hyviksi ja maailma niiden kautta rauhoittuu.

Kähköstä lukeneet tietävät kirjailijan erinomaiseksi kielenkäyttäjäksi. Kähköstä tuntemattomille tai häntä kohtaan ennakkoluuloja kokeville en voi kuin suositella koko Kuopio-sarjaa. Se on tasaisen vahva. Yhtään liioittelematta voin sanoa, että Kähkönen osaa kuvailla kaikkea kauniisti ja tunnelmallisesti antaen rehellisen, eräällä tavalla tyylikkään ja pelkistynkin mikrohistoriallisen (mutta fiktiivisen!) kuvan ihmisistä maamme yhteiskunnan muutoksen aikoina. Kähkönen kuvailee luontevasti niin henkilöidensä olemusta - Annan harmaat silmät ja nyreän, mutta sitkeän olemuksen - ja tekoja -  Korhosen pojanpoikaa, Juhoa, lähtemässä isolle tielle, ehkä ihan Puijon viirikukoksi saakka - kuin luontoakin. Kähkösen tyylitaju lauseiden suhteen on siinäkin hallittua, ettei Kähkönen sorru tyylittelyssään töksähtelevän lyhyeen tai tukahduttavan runsaaseen ilmaisuun. Hänen kirjoittamanaan metsän vihreä viitta ja sammalen syli välttävät kaikki imelyyden karikot. Ja mikä parasta, kaikkeen Kähkösen kuvailemaan on helppo kiinnittyä, hänen jokaisesta henkilöhahmostaan välittää pakostakin.

Luin Kähkösen muista romaaneista kirjoitettuja blogiarvioita ja monissa esiin nostettiin hänen savolaisuutensa ja murteellisuutensa - ei siis ihme, että pitää minunkin kirjoittaa aiheesta muutama sananen. Kähkönen käyttää repliikeissään hillittyä savoa, ja hän osaa kirjoittaa savon luontevaksi, kauniiksi kieleksi. Tämä ilahduttaa minua suuresti, sillä savolaissyntyisenä olen ollut hieman väsynyt siihen, miten savolaismurteet (mukaan lukien pohjoiskarjalan- ja osa kainuunkin murretta) ovat usein huumorin, henkisen kieromielisyyden tai suoranaisen tyhmyyden osoitus. Kähkösen savolaiset ovat ihanan normaaleja, mikä ei ole itsestäänselvyys supliikkimiehiin liitettyjen mielikuvien vuoksi: sota-ajan selviytyjä-äitejä, itselleen sukat kynällä maalaamia nuoria neitoja ja pyörällä ajelevia pappoja. Kuopiokin on varsin kaupunkilainen miljöö elokuvateattereineen, kauppoineen ja ravintoloineen, vaikka sieltä pääseekin metsäpoluille nopeaan.

Vaikka Kähkönen kuvailee asioita kauniisti, ei hän kuitenkaan kirjoita mitään idylliä, vaan muistuttaa koko ajan siitä, miten kaukana Karjalassa oleva sotarintama vaikuttaa kaikkeen elämään. Tässä suhteessa Neidonkenka peilautuukin jännittävästi hiljattain lukemaani Alex Capusin romaania Léon ja Louise vasten, mutta Kähkönen kirjoittaa paljon elävämmin, vakavammin ja - niin - kauniimmin. Kähkösen kirjassa sota on rintamalla, kuten Capusinkin, mutta se on koko ajan läsnä: se on läsnä Tammisaaren vankilaan suljetuissa sukulaisissa, rintamalla olevissa miehissä sekä kotirintamalla leivotussa leivässä, johon pannaan perunankuoria ravintolisäksi. Se on läsnä lotan katseessa, saksalaissotilaiden olemuksessa, metsän kätkemissä salaisuuksissa ja toivossa: oppikouluun päässeestä Juho Tiihosesta tulee joskus vielä liäkäri. Siinä missä Capus kertoo oman sukunsa tarinaa suloisesti, katsoo Kähkönen kaikkea kaunistakin realisestisesti, vakavin, mutta ymmärtävin silmin. Hänen romaan(e)issaan yhteiskunnallinen taso on koko ajan keskeisesti läsnä.

Neidonkenkä on vaikuttava, pienieleinen ja nimeään myöten symboliikkaa sisältävä romaani. Sen lukemisen jälkeen mieleni harhailee ja kaipaan Puijolle, jossa heinäkuussa luultavasti käynkin, ja katson oman pääkaupunkiseutulaisen lähimetsäni komeiden kotkansiipien vihreyttä eri tavoin kuin aiemmin.

****½

Kähköstä, etenkin Mustia morsiamia, on luettu blogeissa paljon, mutta Sallan hienon arvion lisäksi Google ei ainakaan heti löytänyt muita Kuopion kesäkuisessa saniaismetsissä samoilleita. Jos teitä on, niin linkittäkää oma kirjoituksenne tänne kommenttiosioon!

Joel Haahtela -bingo

Kesällä moniin iskee pelihimo. Tai ainakin halu vetäytyä sadesäällä pelaamaan vanhoja lautapelejä, kuten Afrikan tähteä, Monopolia tai vaikka vain Unoa. Kirjabloggaaja voi pelata vaikkapa bingoa suosikkikirjailijansa teosten elementeillä. Kirjoittaessani blogiarvion Haruki Murakamin Suuresta lammasseikkailusta linkitin arvovaltaisen The New York Timesin sivuilla olleen Murakami-bingon, johon on listattu kaikissa tai vain joissakin Murakamin kirjoissa esiintyviä keskeisteemoja ja yksityiskohtia. Sen seurauksena aloin pohtia, kenestä kirjailijasta laatisin oman, erittäin kotikutoisen bingoni ja vastaus välähti mieleeni heti: tietenkin Joel Haahtelasta! Ja tässä - saa nauraa - vantaalais-savolainen versio Joel Haahtela -bingosta:

Pelisäännöt ovat varmastikin sellaiset, että kaikkiin tunnistamiinsa ruutuihin voi vetää ympyrän ja se, joka saa ensimmäisenä joko vaaka-, pysty- tai vinoviivan täyteen, voittaa uusintalukukierroksen jo omistamiensa Haahtelan kirjojen parissa. Tai saako joku koko ruudukon täyteen heti ensi yrittämällä? Haahtela-entusiasteja kun on (minä itse mukaanlukien) pilvin pimein.

Kenestä kirjailijasta te tekisitte bingon? Minun mieleeni tulee Haahtelan lisäksi monia jo nyt heti, mutta en vihjaise. Tähän ideaan saa vapaasti tarttua, niin minäkin tein.

Peli-iloa!

Muut kuvat itseni ottamia, Siekkisen kirjan kansi Otavan.

Alex Capus: Léon ja Louise

Alex Capus: Léon ja Louise
Kustantaja: Atena 2012
Alkuteos: Léon und Louise 2011
Suomentanut: Heli Naski
Kansi: Emmi Kyytsönen
Ulkomainen romaani, Sveitsi, Ranska
Sivuja: 309

Heidän polkupyöränsä surisivat luotettavasti, ja aurinkokin näyttäytyi taas pian - kaikki oli täsmälleen samoin kuin päivää ennen, ja kuitenkin kaikessa oli uudenlaista lumoa. Taivas oli laajempi, ilma oli raittiimpaa, tulevaisuus säihkyvä, ja Léon tunsi ensi kertaa elämässään olevansa todella hereillä, aivan kuin hän olisi tullut maailmaan väsyneenä ja raahautunut väsyneenä päivästä toiseen koko siihenastisen elämänsä, aina tähän viikonloppuun asti, jona hän lopulta oli herännyt. Hänen elämänsä jakautui nyt kahteen osaan: elämään ennen Le Tréportia ja elämään Le Tréportin jälkeen.

"Bonjour!" huudahtaa herttaisen hymyn omaava punapilkulliseen paitapuseroon ja siniseen hameeseen puketunut tyttö, nuori nainen, sujahtaessaan polkupyörällään nuoren morsettajan Léon Le Gallin ohi Atlantin rannikolla 1918. Tyttö on Louise ja hänen näkemisensä saa Léonin päättämään kokonaan uuden elämän aloittamisesta: ei enää kahvia kiireessä kotona, vaan juomarahan kera kuppilassa, paikallislehden sijaan Le Figaro tai Parisien ja kaikessa rauhassa maleksiminen saisi ehdottomasti korvata lapsellisen juoksentelun jalkakäytävillä. Kohtalo tai planeetta Maan ja Kuun asento määräävät, että Louise ja Léon tulevat rakastamaan toisiaan ikuisesti. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin puuttuu peliin ja nuoret rakastavaiset luulevat toinen toisensa kuolleen. Vuodet vierivät, Pariisin metro kulkee läpi jazz-kauden ja toisen maailmansodan, mutta Louise ja Léon eivät voi unohtaa toisiaan, vaikka oman elämän velvollisuudet ovatkin toisaalla.

Léonin ja Louisen Léon on sveitsiläis-ranskalaisen Alex Capusin isoisän tarina, joka Capus on kirjoittanut päähenkilöiden nimeä kantavaksi romaaniksi (2011). Ensimmäisen maailmansodan vuosista aina seuraavat ja seuraavat vuosikymmenet kattava teos kysyy, saavatko Louise ja Léon vihdoin ja viimein toisensa ja mitä onni edes on? Tai mitä on rakkaus?

Kyllä rakkaus on julkea, eikö olekin? Varsinkin jos se on kestänyt neljännesvuosisadan. Tahtoisin kovasti tietää, mitä se on. Lisääntymiseen tähtäävä hormonitoiminnan häiriö, kuten biologit väittävät? Sielullista lohtua pienille tytöille, jotka eivät saa mennä naimisiin isänsä kanssa? Olemassaolon tarkoitus niille, jotka eivät usko jumaliin? Kenties sitä kaikkea. Mutta tiedän, että se on vielä enemmän.

Capus kirjoittaa saksaksi, mutta hänen Ranskaan sijoittuva romaaninsa on juuri sellainen tyypillisen ihana (!) ranskalaiskirja, jossa kepeys ja suloisuus yhdistyvät vakavien, hyvinkin surullisten teemojen kanssa luoden viihdyttävän, mutta samalla sen kuuluisan jotain/jonkin enemmän sisältävän kertomuksen.

Léon ja Louise on nimenomaan viihdyttävä lukuromaani. Se ei yritäkään olla enempää, minkä vuoksi kirja tuntuu raikkaalta ja lajityypissään onnistuneelta. Capus rakentaa teoksensa hienosti aloittaen suloisesta: vaikka Normandia on ensimmäisen maailmansodan kourissa, on nuoren mieheni mieli toiveikas, huumaantunut ja aurinkoinen. Tulevat vuodet toki muuttavat kaiken, elämä tuo eteen kaikenlaisia etuuksia ja velvollisuuksia. Vaikka kirja kertoo sekä Léonin että Louisen tarinan, on se nimenomaan nuoren miehen kertomus - ja on sitä monikerroksisesti. Kertomus on Léonin, hänen elämänvaiheidensa, hänen haaveidensa ja toiveidensa kuvausta, mutta kaiken kertojana toimii kirjailija - Léonin lapsenlapsi - joka ajoittain muistuttaa olemassaolostaan. Siksi Léon ja Louise on Capusin suvun autofiktiota, tai ainakin oman suvun muistitietoon pohjautuva tarina. Ennen kaikkea se on kuitenkin kaunokirjallisuutta eikä siitä voi päätellä mitään varmaa - onneksi, koska nyt tarina saa täyttää oman tehtävänsä ja antaa elämyksiä lukijoilleen.

Capus kirjoittaa kauniisti ja saa eri aikakaudet elämään pienesti, melkein elokuvamaisesti. Siitä huolimatta kirja ei tule lukijaansa täysin liki. Voi olla, että Léon ja Louise molemmat jäävät hieman etäisiksi sen vuoksi, että Capus kirjoittaa oman isoisänsä tarinan ja tietynlaisten kaukolasien läpi katsominen tekee vain hyvää niin kirjailijan omalle suvulle kuin kertomuksellekin. Tällä kertaa voin siis sanoa pitäneeni enemmän kirjan tarinasta kuin sen henkilöistä; tapahtumapaikoista ja kaikesta pienestä - suloisesta huumorista ja melankoliasta sen takana - sveitsiläisen silmin suodattuvasta ranskalaisesta: rakastavaisista pehmeässä ruohikossa tai liitukallioiden välissä, patongista ja muscades'ta, auringon lämpöä hohkaavista Pariisin bulevardeista. Sodan verilöylytkin tuntuvat olevan olevan jossain kahden suudelman tai kahden lasillisen välissä, kunnes Hitler ehtii Pariisiin saakka. Rakkaustarinan lisäksi Léon ja Louise onkin myös kertomus sota- ja rauhanajan ranskalaisesta elämänmenosta, johon maailmanpolitiikka väistämättä vaikuttaa. Sota tuo kirjaan vakavan sävyn, koska sen lonkerot ulottuvat kaikkialle. Rakkaus- ja sotakuvauksen lisäksi kirjassa kulkee kolmas aihio, jo aiemmin mainitsemani kirjailijan oman suvun suuri kertomus. Sen olisin toivonut tuovan ripauksen enemmän henkilökohtaisuutta sinänsä mainioon romaaniin.

Léon ja Louise ei ole suurta maailmankirjallisuutta, vaan pikemminkin mahdottomaan rakkauteen katsova tarina kahdesta ihmisestä läpi melkein kokonaisen vuosisadan. Se on kaunis ja ihana tarina, joka ei tarjoa helppoja vastauksia ja joka ei onneksi iskeydy imelyyden karikoihin. Capusin romaani saa hymyilemään samalla kertaa onnellisesti ja aavistuksen surumielisesti - sillä tavalla ranskalaisesti, totta kai. Ja se riittää. Suosittelen tätä kirjaa kesäiseksi välipalaksi monille muillekin.

**** (omassa genressään)

Léonin ja Louisen tarinaan ovat tutustuneet myös Leena, Kirsi ja Susa.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 1993 (pokkaripainos 2010)
Alkuteos: Hitsuji o meguru bõken 1982 (engl. A Wild Sheep Chase)
Englannista suomentanut: Leena Tamminen
Kansi: Laura Lyytinen
Ulkomainen romaani, Japani
Sivuja: 351

On olemassa vertauskuvallisia unia - unia jotka esittävät jotakin todellisuutta. Sitten on olemassa vertauskuvallisia todellisuuksi - todellisuuksia, jotka esittävät jotakin unta. Vertauskuvia voisi sanoa matojen maailmankaikkeuden kunniakaupunginvaltuutetuiksi. Matojen maailmankaikkeudessa ei ole mitenkään epätavallista, että lypsylehmä etsii pihtejä. Lehmä saa taatusti pihtinsä ennen pitkää. Sillä ei ole mitään tekemistä minun kanssani.
Mutta se että lehmä valitsi minut pihtien luovuttajaksi muuttaa kaiken.

Matojen maailmankaikkeus, Tokion syke, Hokkaidon lumiset vuoret, omituisia salaisuuksia ja lampaiden etsintää sekä nainen, jolla on niin täydelliset korvat, että mies kuin mies lankeaa. Kafkalla rannallaan sekä Norwegian Woodillaan minut täysin lumonneen Haruki Murakamin romaani Suuri lammasseikkailu (1982) sisältää sellaisen määrän Murakamille tyypillisiä elementtejä, sen avulla olisi aika vahvoilla hiljattain netistä löytämäni Haruki Murakami -bingossa.

Romaanin juoni on nimittäin siinä määrin monipolvinen, että vaikka yleensä selostan blogissani arvioimieni teosten kehyksen (toki juonipaljastuksia varoen), en nyt osaa kertoa oikein mitään! Sen verran kiinnittymiskohtia annan, että tarinan minä-kertoja on tuikitavallinen tokiolainen nuorimies, joka työskentelee osakkaana mainostoimistossa, on juuri eronnut vaimostaan, hoitaa aluksi nimetöntä kissaansa, deittailee ikäisiään naisia ja kuuntelee mielellään The Doorsin tai Moody Bluesin musiikkia. Sattuman oikusta hänen elämäänsä ilmestyy nainen, jolla on täydelliset korvat ja joka osaa ennustaa. Kaikki alkaa kuitenkin romaanin preludissa, jossa päähenkilö saa tiedon tämän täydelliset korvat omaavan naisen kuolemasta. Tieto on kuitenkin vain syy alkaa muistella asioita, jotka yhdeksän vuotta johtivat suureen lammasseikkailuun aivan, kuten nainen oli ennustanut:

Hän otti savukkeen nostamatta päätä rinnaltani. Hetkeä myöhemmin hänen tuhkansa varisi napani viereen ja hän suipusti huulensa ja puhalsi sen pois. Tunsin hänen korvansa sormieni välissä. Se oli ihana tunne. Pääni oli tyhjä, muodottomat kuvat vain leijuivat ja hajosivat.
"Se liittyy lampaisiin", hän sanoi. "Moniin lampaisiin, ja yhteen lampaaseen eritoten."
"Lampaisiin?"
"Mm-m", hän sanoi ja ojensi puoliksi poltetun savukkeen minulle. Imaisin kerran ja rusensin sen sitten tuhkakuppiin. "Ja siitä alkaa hurja seikkailu."

Ja totta, Suuri lammasseikkailu on aika hurja, paikoin jännityskirjamainen kertomus etsimisestä ja löytämisestä, yksinäisyydestä ja yhdessäolosta, eksentrisyydestä, unista, seksistä ja Japanin kaupunki- ja maaseutukulttuurin valtavista eroista. Romaanissa matkustetaan junilla, saadaan omituisia viestejä, syödään hyvää ruokaa, harrastetaan yhdyntää - koska yhdyntä sanana miellyttää päähenkilöä enemmän kuin rakastelu -, ja menetetään syksyn kaunein ydin, sillä eteläisen Japanin alkusyksy muuttuu junamatkan aikana maan pohjoisosan talvisen hyytävään loppusyksyyn. Kaikkea määrittää surumielisyys ja kaipaus, arvoituksen, suoranaisen mysteerin, selvittäminen sekä samalla ilkikurisuus, jopa humoristisuus. Kirjan lukeminen on erittäin nautittavaa, sillä Murakami osaa kirjoittaa koukuttavalla ja rakastettavalla tavalla, mutta Suuren lammasseikkailun lukeminen on myös hämmentävää.

Minun on sanottava, että onneksi en lukenut Suurta lammasseikkailua ensimmäisenä murakaminani. Nimittäin romaani on niin omituinen, että olisin saattanut säikähtää! Siinä, missä Kafka rannalla on outo, mutta omituisuudessaan ehjä ja missä Norwegian Wood vetoaa tunteisiin ehkä enemmän kuin mikään muu tänä vuonna lukemani kirja, on Suuri lammasseikkailu yksinomaan erikoinen. Erikoisuus ei kuitenkaan ole mikään huono asia eikä oikeaan pelästymiseen tai säikähdykseen ole syytä. Suuresta lammasseikkailusta on helppo saada kiinni, mutta sitä on vaikea ymmärtää: se pitää kyllä otteessaan ja kiehtoo alusta loppuun, se on kirjoitettu niin sujuvasti, että sen lukeminen on suuri nautinto. Mutta kirjan jälkeen ainakin minussa heräsi enemmän kysymyksiä kuin mitä lukemisen aikana sain vastauksia. Höh, oli ehkä ensimmäinen ajatukseni, mutta sellainen ihastunut höh, tiedättehän?

Jos ette, niin lukeaa itse! Ihastunut höh enteilee romaanin jäävän mieleeni pitkäksi aikaa ennen kaikkea tunnelman tasolla. Suuri lammasseikkailu tarjoaa melkoisen seikkailun, joka on maagis-realistinen, uskomaton ja ennen kaikkea niin omaperäinen, ettei tätä kirjaa voi verrata mihinkään muuhun kirjallisuuteen kuin korkeintaan Murakamin toisiin teoksiin.


**** (hieman hämmentyneenä, mutta erittäin perustellusti)

Suuren lammasseikkailun ovat koneneet myös Marjis ja Satu.

Kannen takana oleva kuva osa kööpenhaminalaisen hotellin tapettia (minulla kirja mukana huhtikuisella matkallani, mutta silloin ehdin vain Naimapuuhiin - heh - nyt juhannusviikolla oli viimein Suuren lammasseikkailun aika).

"Juhannustanssit" (vielä yksi kirjankansiruno)

Juhannustanssit

Kesällä kerran
Anna, Hanna ja Johanna,
voimanaiset.
Vieras mies:
Herra Palomar? Traumbach? Koikkalainen kaukaa?

Karkumatka.
Tuokio tuulessa, huolimattomia unelmia.

Jonnekin pois.

Yllä meren, alla kiven
vieraalla maalla
kiven sylissä
toisen taivaan alla.

Huominen on liian kaukana.

Vaarallinen juhannus.



Oli pakko ottaa pieni varaslähtö juhannukseen ja laatia vielä yksi kirjankansiruno. Hyvää, valoisaa ja taianomaista keskikesän juhlaa!

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Alkuteos: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children 2011
Suomentanut: Virpi Vainikainen
Kansi: ? Kirjan kuvat kirjailijan mukaan autenttisia vanhoja valokuvia
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 350

Olin juuri ehtinyt sopeutua ajatukseen, että edessäni oli hyvin tavallinen elämä, kun epätavalliset tapahtumat alkoivat. Niistä ensimmäinen oli raastava kokemus, ja kuten mullistavat kokemukset aina, sekin jakoi elämäni kahtia, aikaan Ennen ja aikaan Jälkeen. Monien muiden tulossa olevien epätavallisten asioiden tapaan tämä ensimmäinenkin liittyi isoisääni, Abraham Portmaniin.

Portmanin pappa, nuoren Jacobin isoisä Abe on aina kertonut tarinoita hirviöistä ja eriskummallisista orpolapsista, suoranaisista friikeistä: tytöstä, joka osasi lentää, sisaruksista, joiden sisällä asui mehiläisiä sekä lapsesta, jonka takaraivossa sijaitsi samanlainen suu kuin kasvopuolellakin. Jacob on ottanut isoisänsä tarinat iäkkään miehen höpinänä, mutta eräänä päivänä tapahtuu jotain järkyttävää. Lisäksi Jacob löytää kokonaisen joukon vanhoja valokuvia, jotka tukevat isoisän tarinoita. Kaiken kruunaa isoisän neiti Alma LeFay Peregrineltä saama kirje, jossa puhutaan saaresta ja henkilöstä nimeltä E. Kuka ihme on neiti Peregrine? Ja mikä saari? Kirje vie Jacobin Walesiin kummajaislasten orpokotiin ja aika Jälkeen on alkamassa.

Eriskummallisten lasten maassa, Kaliforniassa, asuvan Ransom Riggsin romaani Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (2011) omaa mielenkiintoiset alkujuuret. Kirja on ilmeisesti saanut innoituksensa aidoista vanhoista valokuvista, sirkus-, studio- ja lapsikuvista, jotka ovat eräänlaisten ensimmäisten kuvamanipulaatioiden tuotosta. Riggs käyttää kuvia tummasävyisen fantasia-aineksia sisältävän romaaninsa kerronnan rytmittäjänä. Kuvien hahmot muuttuvat kirjan henkilöiksi, eriskummallisiksi orpolapsiksi, joiden tarina johdattaa salaperäiselle saarelle, vaaroihin sekä osin myös historian tapahtumien osaksi.

Nostin päätäni ja tirkistelin ympärilleni. Tuulen taivuttamat oksat olivat jähmettyneet paikoilleen. Taivas oli kuin valokuva, jossa liikkumattomat liekit nuolivat pilvimuuria. Ilmassa silmieni edessä oli sadepisaroita, jotka pysyivät paikoillaan. Ja lasten muodostaman kehän keskellä leijui pommi kuin jonkin ikiaikaisen rituaalin palvonnan kohde, alaspäin osoittava kärki Aatamin sormella tasapainoillen.

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on monin tavoin viehättävä. Se on ensiksikin esineenä erittäin kaunis kirja. Se houkuttelee koko olemuksellaan, kannessa olevilla vanhoilla valokuvillaan, lukijen välissä olevilla kaunokirjoitetuilla viesteillään ja uusilla ja uusilla seepiansävyisillä kuvillaan, joissa lapset näyttävät levitoivan, ovat pukeutuneet erilaisiin sirkusmaisiin asuisin tai poseeraavat pelottavan näköisen joulupukin kanssa. Romaani on painettu tukevalle paperille, joka antaa vaikutelman juhlavuudesta. Kirja on juuri sellainen, joka tuntuu vievän mukanaan jonnekin taikamaailmaan. Se on sellainen, johon pakostakin tarttuu kirjakaupassa tai kirjastossa. Onkin vahinko, ettei Riggs ole kirjailijana yhtä omaperäinen kuin mitä hän on satumaailmansa rakentajana.

Riggs nimittäin kirjoittaa Jacobin ja vanhojen valokuvien tarinan halki, poikki ja pinoon -tyylillä, vaikka aihepiiri antaisi mahdollisuuden pelottavanromanttisen tunnelman rakentumiseen pikkuhiljaa. Neiti Peregrinen kotia lukiessa tulee sellainen olo kuin kirjailijalla olisi kiire saada rakennettua mahdollisimman paljon koukkuja, mahdollisimman monia uusia yllätyksiä sekä ilmiselvää pehmokauhumaista elokuvamaisuutta, minkä vuoksi tarinan koko kaari hieman unohtuu; jotkut aihiot jäävät puolitiehen ja vaikka kirjan ulkoasu on suunniteltu huolella, ei teksti aivan täysin täytä lupauksiaan. Koukuttavasti alkava tarina muuttuu paikoin turhan räiskiväksi ja toiminnalliseksi, vaikka tunnelman hiljainen rakentuminen olisi ainakin minun mielestäni parempi, kummitusmaisempi, tehokeino. En myöskään tiedä, onko kirja suunnattu enemmän aikuisille vai teini-ikäisille, mutta se ei oikeastaan haittaa. Nimittäin ei hätää, kirja on varsin hyvää ja sujuvaa luettavaa, sillä Riggs on parempi kirjoittaja kuin esimerkiksi Sydämen mekaniikallaan minua ihastuttanut - ja monia ärsyttänyt - Mathias Maltzieu. Riggsin ja Maltzieun molempien romaaneja määrittää tietty timburtonmaisuus, en voi olla rinnastamatta teoksia toisiinsa. Siinä, missä Sydämen mekaniikka tempoilee kummallisesti suuntaan jos toiseenkin kuin mekanismiltaan sekaisin mennyt käkikello, kulkee Neiti Peregrinen koti eteenpäin kuin kummitusjuna walesilaisessa sumuisessa maisemassa. Tuo maisema on suomaata, mutta tämän kummitusjunan raiteet miltei kokonaan kantavat upottavassakin maastossa.

Riggsin luoma maisema, Wales, ihmeellinen vanha talo sekä ennen kaikkea kokonainen friikkilasten kirjo ovat kaikessa omituisuudessaan suloisia ja rakastettavia. Kirjasta ei löydy realismin hitustakaan, vaan se on tyylipuhdas satu, jonka keskiössä on yksinäisen teinipojan maailman rakentuminen. Hienointa romaanissa ovat kuitenkin jo mainitsemani valovat, joita Riggs osaa hyödyntää upeasti pitkin kirjaa esiintyviä valokuvia kertomusta rakentaessaan. Vaikka romaani ei tekstisisältönsä puolesta ole mikään mestariteos, on se tarpeeksi sujuva ja viehättävä. Pidin kokonaisuudesta sen verran, että aion totta totisesti katsoa Tim Burtonin kirjan pohjalta ohjaaman elokuvan, jonka pitäisi ilmestyä ensi vuonna. Samalla kuitenkin toivon, ettei Neiti Peregrinen talo eriskummallisille lapsille saisi kymmentä jatko-osaa. Pelkään niin käyvän, sillä ilmeisesti ainakin yksi jatko-osa on jo tulossa.

En täysin lumoutunut, mutta vakuutuin tarpeeksi ja suosittelen kirjaa kaikille vanhanaikaisten (pehmo)kauhuromanttisten tarinoiden ja vanhojen omituisten valokuvien ystäville. Omassa sydämessäni on aina paikka friikeille ja kummajaisille, etenkin omalaatuisille orpolapsille. Kyse on siitä, mitä näkee ja mihin uskoo - mitä haluaa nähdä ja uskoa.

***½ (Sovitettu keskiarvo: Riggsin kerronnalle ***, kirjan idealle ja kokonaistoteutukselle ****)

Kirjan ovat lukeneet myös Laura, Kata sekä Kirjaston kummitus.

Astrid Lindgren: Maailman paras Katto-Kassinen

Astrid Lindgren: Maailman paras Katto-Kassinen
Kustantaja: WSOY (painovuosi puuttuu, mutta ilmeisesti yhteisniteen ensimmäinen suomenkielinen painos vuodelta 1986, omani hankittu 2010-luvulla)
Alkuteos: Yhteislaitos kirjoista
- Pikkuveli ja Katto-Kassinen (Lillebror och Karlsson på taket 1955)
- Katto-Kassinen lentää jälleen (Karlsson på taket flyger igen 1962)
- Katto-Kassinen kujeilee (Karlsson på taget smyger igen 1968)
Suomentanut: suomentajan tiedot puuttuvat
Ulkomainen lastenromaani, Ruotsi
Sivuja: 381

Hän heitti nopeasti paksut jalkansa ikkunalaudan yli ja kiipesi huoneeseen.
- Kuinka vanha sinä olet? kysyi Pikkuveli, sillä Kassinen vaikutti hänestä aika lapselliselta ollakseen setä.
- Kuinka vanhako minä olen, Kassinen toisti. Siinäpä kysymys. Olen mies parhaassa iässä, en voi muuta sanoa.
Pikkuveli ei oikein ymmärtänyt, mitä se merkitsi - olla mies parhaassa iässä. Hän mietti, mahtoiko itsekin tietämättään olla mies parhaassa iässä, ja kysyi ja varovasti:
- Mikä on paras ikä?
- Kaikki iät, Kassinen sanoi tyytyväisenä. Ainakin minun kohdallani. Minä olen kaunis ja ihmeen viisas ja sopivan lihava mies, hän sanoi.

Suuresti ihailemani Astrid Lindgrenin kolme Katto-Kassis -kirjaa yhteennitova Maailman paras Katto-Kassinen tutustuttaa lukijansa ihan tavalliseen kaupunkilaisperheeseen, jossa asuvat isä, äiti, isoveli Poka, isosisko Pipsa sekä Pikkuveli, joka kokee olonsa usein yksinäiseksi ja haaveilee omasta koirasta enemmän kuin mistään muusta. Eräänä tuikitavallisena päivänä tuo tuikitavallinen pikkupoika näkee ihmeellisen asian: taivaalla selässään olevan ropelin avulla lentävän paksun pienikokoisen sedän. Setä on Katto-Kassinen, maailman paras Kassinen, joka sattumalta asuu Pikkuveljen kotikerrostalon katolla suloisensotkuisessa mökissään. Kassinen on paitsi maailman paras Kassinen, myös maailman paras kukkomaalari, maailman paras köydenvetäjä sekä tuhansien höyrykoneiden omistaja. Uusi, epätasa-arvoinen ja kaikin tavoin uskomaton ystävyys on alkamassa.

Pikkuveli ihastuu itserakkautta uhkuvaan Kassineen, mutta minä olen Katto-Kassisen vihaaja. Tai vihaaja on turhan voimakas ilmaisu, mutta koin lapsena voimakasta harmitusta ja myötähäpeää lukiessani Kassisen edesottamuksista: Pikkuveljen saattamisesta vaikeuksiin, ahneudesta, etenkin kaikkien karkkien ja lihapullien ahmimisesta ja höyrykoneen rikkomisesta, omahyväisyydestä sekä koko ulkoisesta olemuksestakin. Koska julistaudun Lindgrenin hardcore-faniksi ja rakastan melkein kaikkea hänen kirjoittaamansa, minun oli pakko lukea Katto-Kassinen uudelleen nyt aikuisena. Ennen kaikkea halusin selvittää, miksi tuota ropeliselkää niin kovasti lapsuudessani inhosin. Toisaalta halusin tietää, miten omat lapseni, syksyllä koulunsa aloittava kuusivuotias tyttö sekä hänen nelivuotias pikkuveljensä, hahmoon suhtautuisivat.

- Sinäkö otat suklaalevyn? sanoi Pikkuveli hämmästyneenä? Minähän voitin.
- Jos sinä kerran voitit, niin ei liene liikaa pyydetty, että minä saan suklaalevyn, sanoi Kassinen. Jotain oikeutta täytyy sentään olla maailmassa.

Niin. Katto-Kassinen on edelleen ärsyttävä, itserakas ja ahne. Hän on maailman paras - maailman paras oma itsensä. Lasteni mielestä Kassinen oli tuhma, ilkeä ja samalla tavattoman hauska. Niin lie tarkoituskin, sillä Lindgren on Katto-Kassisenkin kohdalla yhtä viisas kuin kaikkien muidenkin hahmojensa. Kassisessa parannetaan pullakuumetta, kesytetään kotilohikäärme, kujeillaan niin rosvojen kuin perheenäitienkin kustannuksella sekä ennen kaikkea opitaan aimoannos ystävyydestä ja maailmasta - juuri sillä lasta kunnioittavalla ja niin luonnollisella ja huolettomalla, mutta sydämellisyydessään vakavalla tavalla kuin Lindgren vain osaa. Ja hänhän osaa: Katto-Kassinenkin eteneee episodista toiseen niin, että kirjaa on ilo lukea vaikkapa iltasaduksi, syntymäpäivät, tv-purkki tai jalon neidon lentelyt selvitetään aina yhdessä luvussa ja seuraavassa on uusien seikkailujen aika. Silti kaikki kolme Kassis-kirjaa ovat tyylipuhtaita romaaneja, sillä ensimmäinen ja viimeinen luku aina selkeästi aloittavat ja lopettavat tarinan.

Lindgren kirjoittaa Kassisensa nokkelaksi, ehkä eräänlaiseksi miespuoliseksi Peppi Pitkätossuksi, oudoksi lapseksi (minä ajattelen Kassista lapsena, vaikka hänet mainitaankin sedäksi), joka ilmestyy piristämään tavallisen lapsen arkea sekä auttaa tätä selviytymään monista elämän hankalista tilanteista. Kuten Peppi, myös Kassinen on yksin - ja kuten Tommilla ja Annikalla, myös Pikkuveljellä on tiivis ydinperhe. Mutta siinä, missä Peppi Pitkätossu on rakastettava, valoisa ja hyvää tarkoittava, on Kassinen avoimen ahne ja Pikkuveljen usein noloon tilanteeseen saattava. Toki Kassinen opettaa oikeudenmukaisuudesta ja ystävyydestä samaa kuin Peppikin, mutta Peppi on oikeudenmukainen kaikessa - hän antaa kultarahojaan ystävilleen ja auttaa näitä aina. Kassinen taas auttaa ensin itseään ja omaa ikinälkäistä vatsaansa, sen jälkeen hän on valmis auttamaan myös Pikkuveljeä. Kassisen huumori on lämmintä, mutta se on myös Pikkuveljen puolesta myötähäpeää tuottavaa.

Nyt aikuisena tunsin tismalleen samanlaisia tuntemuksia kuin lapsenakin - Katto-Kassinen on loistavaa lastenkirjallisuutta, mutta hänestä on niin vaikea pitää. Pikkuveli-parka! Sivumennen on kerrottava, että Jacob Forsellin upeassa Astrid Lindgren. Elämän kuvat -teoksessa mainitaan, että Katto-Kassinen oli ollut erityisen suosittu Neuvostoliitossa. Jotenkin voin (anteeksi asentellisuuteni) kuvitella, sillä Kassisen anarkismissa on näennäisen ilon ja karnevalisaation alla jotain surumielistä, Kassinen ikään kuin näyttää realistisen maailman vääryydet harvinaisen kirkkaasti ja hyväksyy pienen epärehellisyyden silloin, kun sen voi kääntää omaksi eduksi valtaapitäviä vastaan. Kassinen sai minut surulliseksi; se, minkä lapsena tunsin ärtymyksenä, koin nyt aikuisena jopa suruksi. Ehkä siksi Kassinen kyllä naurattaa, mutta ei lämmitä mieltä samalla tavalla kuin Peppi?

Kassisen fania minusta ei tälläkään kertaa tullut, mutta tunnistan kyllä erinomaisen lastenkirjan, kun se kohdalle sattuu. Kassinen on hankala tapaus - niin minulle kuin Pikkuveljen perheellekin. Mutta Pikkuveli tarvitsee Kassista. Itse asiassa koko maailma, etenkin pienten yksinäisten poikien maailma, tarvitsee aina myös kattokassisia. Ja koiranpentuja.

****
Lapsen antamat pisteet: * [yksi] Kun se Katto-Kassinen on niin ilkeä! Pikkuveli-parka, Kassinen söi kaikki sen karkitkin ja se huijaa koko ajan! Kassinen on ihan typerä! Tästä kommentista huolimatta Kassista piti lukea joka ilta ja Katto-Kassinen -elokuvakin on katsottu jo kolmesti, että pisteet taitavat mennä ihan vain Kassiselle itselleen, eivät Lindgrenin kirjalle.

Herman Koch: Illallinen

Herman Koch: Illallinen
Kustantaja: Siltala 2012
Alkuteos: Het diner 2009
Suomentanut: Sanna van Leeuwen
Kansi: Vilma Pimenoff
Ulkomainen romaani, Alankomaat
Sivuja: 340

"Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan", kuuluu Tolstoin Anna Kareninan ensimmäinen virke. Siihen haluaisin lisätä korkeintaan, että onnettomat perheet - ja niistä perheistä ennen kaikkea onnettomat avioparit - eivät pärjää yksin. Mitä enemmän todistajia, sen parempi. Epäonni etsii aina seuraa. Se ei siedä hiljaisuutta, varsinkaan sitä vaivautunutta hiljaisuutta joka laskeutuu kun se jää yksin.

Menestyvä poliitikko, tulevien vaalien varma voittaja, pääministeriainesta oleva Serge Lohman haluaa tarjota illallisen veljelleen Paulille. Paikka on eräs Amsterdamin hienoimmista ravintoloista ja mukaan tulevat tietenkin myös Sergen vaimo Babette ja Paulin vaimo Claire. Sivistyneen ilmapiirin, äärimmäisen tyylikkäiden puitteiden ja pingotettujen hymyjen takana on kuitenkin jotain ihan muuta. Hetkeä ennen illallista Paul on löytänyt teini-ikäisen Michel-poikansa puhelimesta videon, jonka katsomisen jälkeen mikään ei ole kuin ennen. Mitä on tapahtunut ja kuka tietää aiheesta jotain jo ennen Paulia?

Hollannissa Publieksprijs-palkinnon voittanut Illallinen (2009) on kotimaassaan arvostetun Herman Kochin kuudes romaani, joka pureutuu "mitä jos" -kysymyksiin sekä kahden perheen omakohtaisen oikeustajun kysymyksiin: Miten reagoida käsittämättömän äärellä? Aperiitiivista alkupaloihin ja pääruoasta aina jälkiruokaan digestiiviin saakka illallinen tarjoillaan Sergelle ja Babettelle sekä Paulille ja Clairille. Juomarahakin totta kai maksetaan. Ja siinä välissä (suhteellinen) totuus jos toinenkin paljastuu, kestohymykin hyytyy ja tunnelma kiristyy, sillä kuten rucolalla höystetyllä karitsankateenkorvalla, helmikananrinnalla  - luomulla, totta kai - sekä käsintehdystä suklaasta valmistetulla parfailla on hintansa, ei rehellisyys tai vaikeneminenkaan tule maksutta.

Ja juuri sillä hetkellä Claire käänsi päänsä ja katsoi minua.
Pidätin hengitystäni, tai pikemminkin, vedin henkeä sanoakseni jotain ensimmäisenä. Jotain - en vielä tiennyt mitkä sanat valitsisin - mikä muuttaisi koko elämämme. Claire otti punaviinipullon käteensä ja nosti sitä. Siinä oli enää tilkkanen, juuri ja juuri puoli lasillista.
"Haluatko tämän vielä" hän kysyi. "Vai avaanko saman tien uuden pullon?"

Illallinen on monitasoinen romaani. Se on ensikiksikin katsaus Hollanin ylemmän keskiluokan - ja Euroopan kenties edistyksellisimmässä maassa tosiaan on ylempi keskiluokka, parempi väki, jonka vain paikalliset erottavat puhetavan ja koko olemuksen perusteella  - perheiden elämän kipukohtiin, veljeskateuteen sekä sellaisiin seikkoihin, joita en tässä voi juonellisista syistä paljastaa. Toisaalta Koch nostaa romaanissaan esiin monia poliittisia kysymyksiä meidän jokaisen, suomalaistenkin, henkilökohtaisella tasolla pohdittavaksi. Kolmanneksi Koch pohtii luottamusta sekä suuria salaisuuksia, sitä kuka omaa tietoa ja miten sitä käyttää; kenellä on valtaa yli muiden?

Romaani ei ole mitään tavallinen perhetragedia, onneksi! Koska Koch on nimenomaan erinomainen kirjailija, hänen romaanistaan ei kasva asioilla mässäilevää nyyhkytarinaa, sosiaalipornoa tai perinteistä jännityskirjaa, vaikka Illallinen onkin koskettava ja koko ajan jännittävä. Se on ajatteluttava kertomus ja ennen kaikkea se on nimenomaan fiktiota, painokkaan hyvää kaunokirjallisuutta. Toki kaikki, mitä kirjassa tapahtuu, voisi tapahtua oikeasti melkein kenelle tahansa.  Koch kirjoittaa kaiken hienostuneesti, hyytävästi ja koukuttavasti, lukijansa mukanaan vieden. Koch käyttää takaumia ja osin ennakointiakin ja sivu sivulta lukija pääsee Paulin pään sisälle, joutuu kohtamaan kaikki samat kysymykset kuin Lohmanin veljesten perheetkin: Isi kulta!. Lukija joutuukin pohtimaan paitsi omaa suhdettaan moraalikysymyksiin, myös sitä, ovatko teot vai niiden salaaminen suurempi synti.

Illallinen tarjoillaan hienoissa puitteissa, mutta sitä edeltävät, sen aikaiset sekä jälkeiset seuraukset tuntuvat rajummalta kuin isku palleaan tai vasten kasvoja. Huomattavasti rajummalta. Ilallinen maittoi ainakin minulle, mutta mitenkään nopeasti sulava se ei (onneksi) ole. Illallinen on kirja, jota suosittelen mahdollisimman monen luettavaksi ja jonka uskon jäävän pitkäksi aikaa mieleen ajatteluttamaan. Sillä me kaikki tiedämme, mikä on väärin ja mitä ei voi eikä saa hyväksyä. Mutta tiedämmekö, mikä on oikein?


****½

Järjellä ja tunteella -blogin Susa (jonka kanssa olin näköjään valinnut saman ensimmäisen sitaatin - se onkin merkittävä) ihastui myös tähän tiheätunnelmaiseen romaaniin.

Kirjankansirunoja kesälle ja kaipaukselle (+ pieni haaste)

Nyt tänä iltana, kesäsateen ja auringonpaisteen vuorotellessa olen surffaillut lukuisissa (no, nimenomaan) kirjablogeissa ja silmiini suorastaan hypähtivät Kirjantilan Jaakon kirjanselkämysrunot, kolme hienoa runoa, jotka on luotu kirjojen nimekkeiden perusteella. Jaakko kehottaa muitakin tarttumaan tällaiseen runoiluun ja Kertomus jatkuu -blogin Reetan mukaan niin on muutama vuosi sitten tehtykin.

Koska en kuitenkaan ole huomannut mitään kirjanselkämysrunojen suurta maihinnousua, päätin laatia muutaman oman runon kirjahyllyni selkämysten inspiroimana. Ja koska tämä on mielestäni niin mainio idea, haastan Susan, Hannan, Karoliinan, Leenan ja Anna Elinan laatimaan omat kirjankansirunonsa. Olisi hauskaa, jos tämä Jaakon nyt keväällä 2012 elvyttämä idea saisi laajan blogisuosion, joten haastakaa muita mukaan sitä mukaa kun vain ehditte!

Ja nyt omiin runoihini. Kaksi kirjankansirunoa kesästä ja kaipauksesta - tai kesälle ja kaipaukselle, olkaa hyvät!

"Kesäkirja"

Kesällä kerran Kafka rannalla,
14 solmua Greenwichiin.

Ole luonani aina!

"Rakkaus on saari"

Että hän muistaisi saman:
kiireettömyys
lumous.

Jäljet.
Kuin surmaisi salakielen.

Anna minun rakastaa enemmän.


P.S. Näitä runoja olisi voinut laatia vaikka kuinka, mutta minusta on tulossa laiska valokuvaaja. Apua!

A.S. Byatt: Lasten kirja

A. S. Byatt: Lasten kirja
Kustantaja: Teos 2011, Baabel-sarja
Alkuteos: The Children's Book 2009
Suomentanut: Kersti Juva
Kansi: Iira Oivo
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia
Sivuja: 959 (lopussa vielä suomentajan jälkisanat ja vieraskieliset lauseet, koko teos 970 s.)

Ilmapiiri oli sellainen, että hauskanpito oli nyt sallittua, suorastaan pakollista. Nyt olivat pilkan kohteina jäykät mustat röyhelöt, gagaattikaulanauhat, tahrattomat myssyt, kiertoilmaisut ja kunnioituksenosoitukset, sekä myös vakavuus, velvollisuudentunto ja asioiden syvien merkitysten pohdinta, ja niistä tehtiin variksenpelättejä ja kauhunaamioita. Ihmiset pohtivat ääneen ja itsekseen seksiä sekä vakavissaan että kevytmielisesti. Samaan aikaan heissä ilmeni paradoksaalinen taipumus taantua lapsuuteen, lukea ja kirjoittaa seikkailutarinoita, kertomuksia pehmoleluista, näytelmiä esimurrosikäisistä lapsista.

Englantilaisen A. S. Byattin liki tuhatsivuinen suurromaani Lasten kirja (2009) on rönsyilevä kertomus "Englannin puutarhasta" ja siellä asuvista tai sitä liepeilevistä ihmisistä. 1800-1900-luvun taitteen englantilaisessa vehreydessä Todefrighten kartanossa kirjailija Olive Wellwood kirjoittaa satuja. Ne eivät ole millaisia kertomuksia tahansa, vaan polveilevia, fantastisia tarinoita Oliven omista lapsista. Jokainen hänen kirjoittamansa kirja on erilainen, uniikki ja jotain niin Oliven kuin lasten sisimmästä paljastava. Oliven puoliso Humphry Wellwood, tämän veli Basil perheineen, museokuraattori Prosper Cain, eksentrinen keraamikko Benedict Fludd lapsineen sekä monet muut ovat osa Oliven elämää. Uuden vuosisadan alun Eurooppa on monien murrosten edessä: luokkayhteiskunta murenee toisaalla, toisaalla pidetään yläluokan sadunomaisia juhlia, kuten esimerkiksi martinpäivää tai luonnonuskoa korostavaa juhannusta, idylli on särkymässä, mutta siitä halutaan pitää kiinni viimeiseen saakka itse kunkin omista lähtökohdista käsin.

Museoita, kartanoita, pieniä keramiikkapajoja, saksalaisia vierastupia, feministejä, marxilaisia, pankkiireja, keraamikkoja, kirjailijoita, keijukaisia, sudenkorentoja, vesirottia ja teollistuvien suurkaupunkien vilinää, lumottuja hetkiä ja raadollisuutta. Viktoriaanisen ja edvardiaanisen ajan taitekohtaan sijoittuvan kirjan kymmenet päähenkilöt Wellwoodit, Cainit, Fluddit, Sternit sekä lukuisat sivuhenkilöt tutkijoista anarkisteihin ja vapaan rakkauden kannattajista feministeihin ja papistoon kohtaavat toiveensa, pelkonsa ja salaisuutensa, jotka valottuvat heidän taiteensa, tekojensa sekä yhteiskuntaluokkansa kautta. He elävät kertomusten ja satujen maailmassa, mutta myös uuden, hämmentävän ajan kynnyksellä.

Hän rakasti Todefrightia, eikä rakastanut ketään ihmistä yhtään enempää, ei edes Humphrya ja Tomia. Hänelle Todefrightilla oli aina kaksi puolta, yhtäällä sen rakennettu todellisuus, ovet, ikkunat, savupiiput, portaat, ja toisaalla maailma, jonka hän oli luonut sen sisään, sen läpi ja sen alle, kuviteltu sisäkkäinen maailma, käytäviin ja onkaloihin johtavat salaovet, vihreän keijukaiskumman alla aukeava tuonpuoleinen. Hän kuvitteli kotinsa alle kauhistuttavia maanalaisten kiviainesten ja malmien kerrostumia [--]

Lasten kirja on melkoinen teos. Se on ensiksikin oikea runsaudensarvi niin pituutensa kuin ennen kaikkea aihepiiriensä polveilun suhteen. Byatt sukeltaa brittiläiseen luokkayhteiskuntaan, taiteilijaelämään, usean perheen sisäisiin ja välisiin suhteisiin, Lontoon rakentumiseen ja lopulta välillisesti koko brittiläiseen imperiumiin. Se antaa lukijoidensa kurkistaa kveekareiden, taiteilijoiden ja anarkistien sekä katsoa kuinka useita eurooppalaisia monumentteja, muun muassa Victoria ja Albert -museota, rakennetaan. Lasten kirja näyttää Euroopan uuden vuosisadan kynnyksellä yltäen henkilökohtaiselta tasolta yleiseen, englantilaisesta koko maanosan laajuiseen liikehdintään aina vuodesta 1895 vuoteen 1919; toiveikkaasta ja idealistisestä ajasta ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Kirjan maailma on koko ajan kiehtova, realistinen ja sadunomainen, arkinen ja maalauksellinen. Sen sävyt kulkevat valoisista tummiin maailmanpoliittisen tilanteen kanssa. Realistisen tason lisäksi Lasten kirjassa on myös sadun taso eikä yksinomaan Oliven kirjoittamien lastenkertomusten muodossa, vaan ihmisten mielessä ja luonnon ihailussa. Lasten kirja on aikuisten kirja, mutta se on myös kirja lapsista - niin konkreettisesti Wellwoodien, Cainien, Fluddien ja muidenkin lapsista kuin metaforisesti lapsenkaltaisesta innosta uuden vuosisadan ja uudenlaisen moraalin edessä sekä aattellisessa idealismissa.

Myönnän, että uuvuin kaiken runsauteen. Luin ensimmäisen osan Alkuja joulu-tammikuun taitteessa, mutta sitten päätin lukea välillä jotain muuta. Tuo jotain muuta osoittautui kymmeniksi kirjoiksi ja aina välillä katselin Lasten kirjaa hyllyssäni ja jostain syystä kirjan jatkaminen tuntui vaikealta - niin kiehtova kuin kirja olikin. Nyt kesäkuussa aloin lukea Byattin romaania uudelleen. Olin unohtanut paljon, joten alun henkilöstöhakemisto tuli tarpeeseen, mutta onneksi pääsin kirjan maailmaan enkä romaanin loppupuoliskolla tuntenut lukiessani kuin suurta intoa. Tällä kertaa uppouduin Byattin luomaan maailmaan koko lailla eläytyen. Uppouduin, koska Byatt on mestarillinen kertoja. Hän kuljettaa tarinaa kronologisesti ja samaan aikaan fragmentaarisesti, tuoden henkilönsä lähelle, mutta etäännyttäen heitä aina sopivasti. Hän ikään kuin näyttää lukijoilleen väläyksiä hahmojensa elämästä ja ajatuksista, mutta siirtyy nopeasti toisen henkilön elämään. Paitsi henkilöidensä tai kokonaisten perhekuntien elämästä Byatt osaa liikkua tunnelmasta toiseen Tämä tekee lukemisesta sekä haastavaa että kiehtovaa.

Kielellisesti Lasten kirja on huikea, kukaan voisi tuskin väittää muuta. Byatt hallitsee niin lavean kuvailun kuin asioiden ytimeen menemisen ja osaa kaiken lisäksi säännöstellä runsautta ja niukuutta sopivasti, koko ajan kauniisti ja tarkasti. Kielikuvat eivät ammu yli, teksti on erittäin luettavaa, kielellisesti melkeinpä mukavaa, mutta asiansa puolesta "täyttä tavaraa". Byatt osaa sivistää, pohtia seksuaalietiikkaa, aate- ja kulttuurihistoriaa sekä ennen kaikkea kuvata runsasta henkilögalleriaansa viisaudella ja lämmöllä siinä määrin, että lukiessani ihastuin, melkein pidätin henkeä, tunsin haikeutta ja viisautta. Kersti Juvalle kuuluu iso kiitos teoksen suomentamisesta. Hän on tehnyt vaativan ja upean työn - jälleen kerran.

Byattin teos on niin valtava, laaja, sivistävä, koskettava ja upea, etten osaa sanoa siitä enää mitään, vaikka paljon sanoinkin, tarttumapintaa on niin hurjasti. Ehkä yritän kerrankin kiteyttää jotain ja totean seuraavaa: Lasten kirja on - ei sen enempää tai vähempää kuin - mestariteos.

*****

Lasten kirjan on blogimaailmassa lukenut Merenhuiske. Maria on kirjoittanut kirjan ensimmäisestä osasta.

David Nicholls: Kaikki peliin

David Nicholls: Kaikki peliin
Kustantaja: Otava 2012
Alkuteos: Starter for Ten 2003
Suomentanut: Sauli Santikko
Kansi: Hodder & Stoughton
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia
Sivuja: 414

Sitä voisi hyvällä syyllä olettaa 19-vuotiaan miehen tehneen tähän ikään mennessä tiettyjä asioita, kuten että olisi matkustanut lentokoneella, ajanut moottoripyörää tai autoa, tehnyt jalkapallopelissä maalin tai polttanut onnistuneesti savukkeen. 19-vuotiaana Mozart oli jo säveltänyt sinfonioita ja oopperoita sekä esiintynyt Euroopan kruunupäiden edessä. Keats oli kirjoittanut Endymionin. Jopa Kate Bush oli 19-vuotiaana jo levyttänyt kaksi ensimmäistä studioalbumiaan, mutta minä en ole koskaan edes syönyt säilykemaissia.

Säilykemaissi ei kuitenkaan ole nuoren Brian Jakcsonin mielessä, kun hän aloittaa opinnot yliopistossa 1980-luvun thacherilaisessa Englannissa. Yliopisto on hänen ulospääsynsä työväenluokkaisesta junttikodistaan, tv-lehdistä ja sosiaalituilla elävien, mutta aina yhtä uskollisten ystävien vaikutuspiiristä. Arki yliopistossa ei ole ihan sitä mitä Brian on kuvitellut, mutta kun hän kohtaa yläluokkaisen Alice Harbinsonin, päättää hän valloittaa tytön sydämen. Helppoa se ei ole, mutta onneksi Brian saa varamiehen paikan yliopistojen välisen televisiovisailun edustusjoukkueessa. Mutta käykö tie tytön sydämeen knoppitiedon, wanna-be-runoilijuuden ja loistavan populaarikulttuurin tuntemuksen kautta?

Viime kesänä Sinä päivänä-romaanillaan monia bloggaajia ihastuttaneen David Nichollsin esikoisromaani Kaikki peliin (2003) on nuoren pojan kasvukertomus, nostalginen kuvaus 1980-luvun nuorten elämästä sekä humoristisen hellä katsaus luokkayhteiskunnan määrittämään yhteiskuntaan - ja vähän enemmän kuin pikkuisen myös Kate Bushin musiikista:

Junamatkalla panen kuulokkeet päähän ja kuuntelen omaa erityistä kokoomanauhaani, johon olen valinnut kaikkien aikojen ylivoimaisesti parhaat Kate Bush -biisit. Se on kohtuullisen hyvä kokoelma, mutta meillä ei ole kunnon laitteita kotona, joten puolessa välissä kappaletta "The Man With The Child In His Eyes" nauhalla kuuluu äidin huuto, että kyljykset ovat valmiita.

Kaikki peliin televisiovisailun perinteitä kunnioittaen neljässä kierroksessa, jotka kaikki alkavat lainauksella brittiläisen kirjallisuuden suurteoksista Forsterin Talosta jalavan varjossa Dicksensin Suuriin odotuksiin. Visailukysymyset taas aloittavat jokaisen luvun. Tällainen jaottelu on hyvin perusteltua, sillä Nicholls kuvailee kahden kerroksen väkeä ja Brian ja Alice ovat melkein kuin c-kasettiajan Pip ja Estella. Itse asiassa romaani esittelee osuvasti 1980-luvun brittiyhteiskunnan pienoiskoossa; se on kuin Näkemiin vaan, murun ja Paul Willisin työväenluokkatutkimuksen poikien elinpiiri pääsisi vierailulle ihmeelliseen, snobbailevaan akateemiseen maailmaan. Näiden maailmojen kohtaaminen on kirjoitettu kepeäksi, hauskaksi ja paikoin äärimmäisen noloksi kasvutarinaksi, hieman urpon myöhäisteinin hapuiluksi kohti rakkautta. Hitsit, Brian Jacksonhan on kuin Adrian Mole muutamaa vuotta vanhempana ja hänen tarinansa eräänlainen opiskelijan oma Odysseia!

Nicholls kirjoittaa koko ajan suurella sydämellä. Sen vuoksi lukija on Brianin puolella silloinkin, kun hän laukoo ääliömäisiä repliikkejä ihanan Alicen äidille tai lähtee päästelee ananaksenmakuisia röyhtäyksiä juoksulenkillään. Sydämellisyyden lisäksi Nicholls on tarkka ja sujuvasanainen kirjoittaja. Hän tuntee niin korkea- kuin populaarikulttuurin ja sirottelee viittauksia sinne tänne osaksi tarinaa, mikä on mielestäni hauskaa. Hänen taustansa televisiokäsikirjoittajana näkyy - hyvässä ja hieman pahassakin. Hyvää on Nichollsin kirjoituskyvyn lisäksi itse tarina, kirjaa lukiessa hymy on herkässä ja Brianin puolesta koettu myötähäpeän tunteenkin kestää, koska kirjailijan vuoksi sitä häpeää ei tarvitse tuntea. Itsestäänselvää sen sijaan on kokonaisuuden liiallinen komediasarjamaisuus (ajattelen nyt sitcomeiksi kutsuttuja tv-sarjoja). Dialogi on paikoin nasevaa, paikoin pakkonokkelaa. Kaikki peliin ei ole kovin yllätyksellinen, vaan tarina etenee kuin juna asemalta toiselle, aikuistuvan pojan kohkauksesta toiseen. Nautin kuitenkin romaanista mainiona välipalakirjana, sellaisena, jota olin ehkä hieman kaivannutkin. Englantilaisen kulttuurin ystävänä olin paikoin melkein myyty.

Kaikki peliin jaksaa viehättää koko kestonsa ajan. Brianin hellänkarheassa kasvutarinassa on nuoruuden elämänjanoa ja minulle kirjasta jäi lämmin mieli. Jos kirjalla olisi soundtrack, olisi sen ehdoton tunnuskappale Kate Bushin Cloudbusting. Suosittelen kesälukemiseksi kaikille 1980-luvusta, brittiläisestä luokkayhteiskunnasta, nokkelasta sanailusta ja sydämellisellä tavalla railakkaasta kerronnasta pitäville.

***

Kirjan ovat englanniksi lukeneet Jum-Jum sekä Pekka.

Sarah Waters: Yövartio

Sarah Waters: Yövartio.
Kustantaja: Tammi 2007, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Nightwatch 2006
Suomentanut: Helena Bützow
Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia
Sivuja: 509

Ja kun aseet vaikenivat, ilmapiiri saattoi olla vielä kaameampi. Kay ja Mickey olivat kävelleet kerran tai pari joenrantaa, kun heidän vuoronsa oli päättynyt. Paikka oli luonnoton, omalla tavallaan maaseutuakin hiljaisempi, ja näkymä Thamesia pitkin Westminsteriin oli pelkkää säännötöntä töyrästä - aivan kuin sota olisi hajottanut Lontoon osiin, muuttanut sen ryppääksi kyliä, joista jokainen puolustautui yksin ja epätoivoisesti tuntemattomia voimia vastaan.

Vuonna 1947 Iso-Britannia koettaa toipua toisesta maailmansodasta. Pommitusten runtelema Lontoo alkaa kääntyä takaisin kohti elämää, mutta sodan seuraukset näkyvät kaikkialla. Miesten pukuun ja solmioon pukeutuva vauraasta taustasta tuleva Kay viihtyy elokuvissa ja katselee koko maailmaa kuin tarkkaillen. Viv työskentelee eräänlaisessa deittipalvelussa ja tapailee naimisissa olevaa miestä. Vivin työtoveri Helen ja Julia ovat pariskunta, Julia menestystä niittävä kirjailija, Helen tyttöystästään mustasukkainen nuori nainen. Vivin veli Duncan on vapautunut vankilasta, jonne joutui sodan aikana homoutensa vuoksi. He kaikki koettavat elää elämäänsä, jonka todellisuus iskee toisinaan liiankin lujaa. 1944 Lontoota pommitetaan, myös 1941 sota on jo käynnissä. Sodan keskellä Kay, Helen, Julia, Viv ja Duncan kaikki kurottelevat kohti tulevaisuutta tai pakenevat sitä ja todellisuutta kukin omalla tavallaan.

Sarah Watersin Yövartio (2006) kulkee kerrontansa osalta kronologisesti taaksepäin vuodesta 1947 vuoteen 1941 toista maailmansotaa seuranneissa sekä sodan aikaisissa vuosissa. Romaanissaan Waters piirtää kuvaa sota-ajan varjopuolista, ei kai sodassa muita olekaan, sekä herättää yli 60 vuoden takaisen Lontoon henkiin likaisena ja pimeänä, paikoin valoisana ja koko ajan elävänä - rikkinäisenäkin. Samanlaisia ovat myös kirjan henkilöt, jotka etsivät unohduksen tarjoavaa rakkautta joskus miltei vaikeimmalla mahdollisella tavalla.

Värjääntynyt rappaus näytti huonolla säällä kammottavalta. Tänään kadut kylpivät auringossa, ja talot olivat kuin vaalenneita luita sinistä taivasta vasten. Lontoo näytti mukiinmenevältä, Helen ajatteli. Jalkakäytävät olivat tomuisia - mutta tomuisia vain sillä tavalla kuin tuntikausia auringossa maanneen kissan karva. Ovet olivat auki, ikkunat ylhäällä.

Waters kuvaa kaikkea taitavasti, niin eri yhteiskuntaluokista lähtöisin olevia ihmisiä kuin Lontoota, joka on melkein yksi kirjan henkilöistä. Sota itsessään on raakaa, pimeää ja surullista: ambulanssia ajava Kay näkee silpoutuneen perheen ja melkein kaiken nähneenäkin liikuttuu pieneltä lapselta irronneesta leuasta, jossa maitohampaat ovat jäljellä - ja niin tekee lukijakin. Sota saa ihmisten moraalin löyhemmäksi, myös ylempien luokkien naiset potevat krapulaa eikä nuhruisissa hotelleissa katsota yhteiskuntaluokkaa kuin korkeintaan arvaillen tai kuiskien. Elämää määrittää toisaalta väsymys ja välinpitämättömyys, toisaalta halua kokea läheisyyttä, päästä jonkun kainaloon. Se, että Waters rakentaa romaaninsa tulevasta menneeseen tekee lukemisesta kiehtovaa ja kerroksista; lukemisesta tulee omalla tavallaan ihmisten arvoituksen ratkaisemista, koska ajallisesti taaksepäin meneminen toisaalta kertoo siitä, miksi mihinkin asioihin on päädytty, mutta toisaalta avaa koko ajan uusia ja uusia kysymyksiä.

Koska Waters luo tarinansa viisaasti, ei hän sulje tarinallista ympyrää, vaan jättää lukijan pohtimaan hahmojaan pitkäksi aikaa (näin oletan, lopetin lukemisen vasta tänään). Minun oli itse asiassa pakko lukea uudelleen muutama vuoteen 1947 sijoittuva kohtaus ymmärtääkseni paremmin muutamia ratkaisuja. Mukana kulkee myös Watersin melkein koko tuotannolle - Vieraasta kartanossa puuttunut - ominainen  seksuaalisten vähemmistöjen elämän kuvauksen elementti. Se tuo Yövartioon oman, tärkeän lisänsä, joka taidokkaan kerronnan ja tiheän tunnelman ohella; sota pakottaa ihmiset peittelemään ja vaikenemaan, omaan sukupuoleen rakastuminen, ihastuminen tai vain halu ja kaipuu pakottavat ihmiset piiloutumaan varjoihin, oman elämänsä yövartioon myös sota-ajan ulkopuolella.

Waters rakentaa 1940-luvusta elävän ja äärettömän kiinnostavan, epookkimaisen ja tarkan. Tapakulttuurin kuvailussa on paljon samaa kuin Blogistanian Globalian voittaneessa Vieraassa kartanossa, vaikka yksinäinen kartano eroaakin kovasti eloisasta Lontoosta. Yksityiskohdat ovat paikallaan, tunnelma on sama, melankolinen ja paikoin raskas. Kuten muissakin lukemissani (kaikissa suomennetuissa, siis) Watersin kirjoissa, myös Yövartiossa tarina rakentuu hitaasti, Watersin kerronta on verkkaisaa. Joidenkin kirjojen kohdalla saatan tuskastua hitauteen, mutta en Watersin.  Hänen kerrontansa suorastaan imaisee mukanaan enkä ainakaan minä olisi raaskinut laskea kirjaa käsistäni. Nautin Yövartion lukemisesta alusta saakka, siitä miten arkirealismi kohtaa ihmisten osin menetetyt haaveet ja menneisyyden haamut sekä siitä, millä intensiteetillä Waters kaikkea kuvaa. Vaikka lukija tavallaan tietää lopun heti alussa, ei hän kuitenkaan voi olla lukematta romaania saadakseen selville koko ajan lisää.

Yövartio on sotakirja, rakkauskertomus, eräänlainen ihmismielen liikkeitä koskeva arvoitus, ihmissuhdetarina sekä kuvaus siitä, mitä kaikkea ihmisten pään sisällä liikkuu aikoina, jolloin eteen tulee asioita jotka ovat liiankin raskaita kohdattavaksi. Sodan kauhujen jäljet näkyvät jokaisessa omalla tavallaan. Waters rakentaa romaaninsa viisaasti ja näyttää, mikä, miten ja miksi ne jäljet rakentuvat ja saavat ihmiset toimimaan ja ajattelemaan. Lukemistani Watersin teoksista, joista kaikista olen pitänyt kovasti, Yövartio tuntuu ainakin näin äkkiseltään parhaimmalta.

****

Yövartion ovat lukeneet myös Salla, joka olisi voinut jäädä pimeään Lontoseen pitemmäksikin aikaa (niin minäkin!), Linnea, joka ahdistui hieman sekä Sanna, joka koki aluksi pettymystä, mutta huomasikin pitävänsä kirjasta kovasti. Romaanin jo pari vuotta sitten lukenut Satu sai Watersista mielenkiintoisen kirjailijatuttavuuden.

Olli Jalonen: Poikakirja

Olli Jalonen: Poikakirja
Kustantaja: Otava 2010
Kannen suunnittelu: Maija Vallinoja
Kotimainen romaani
Sivuja: 256

Niin minä opin maailmasta pitämään omat asiat itseni sisällä ettei muiden niistä tarvitse välittää eikä selittää kenellekään eikä huolehtia minkään turhan vuoksi ja sillä lailla opin hakemaan maailmasta paikan.
Se ei ole nurkassa eikä keskellä. Siinä on enemmän omaa kuin muitten määräämää mutta enemmän siinä on muitten vuoksi.

1960-luvun koulupojan elämässä maailma on mallillaan - hyvin maskuliinisella mallillaan. Eletään aikaa, jolloin lauantaikin on työpäivä sekä tietenkin saunapäivä ja jolloin miehen tulee olla yhtä kovana kuin sulhasen kyrpä häissä, ei se muuten mies ole. Poliittiset mielipiteet määräävät, mitä lehtiä tilataan ja mistä kaupasta ruoka ostetaan. Olli-niminen minä-kertoja asuu keskikokoisessa kaupungissa yhdessä vanhempiensa ja neljän siskonsa kanssa. Siskoista isoimmat osoittavat vahvoja teini-ikäistymisen merkkejä ja Pieni on autistityttö, joka oppii mitä vain, mutta uppoutuu täysin omaan maailmaansa. Kodin sisäinen elämä on turvallista, mutta koulumaailmaa värittävät persoonalliset opettajat sekä koulutovereiden julmuus Elefanttia, Läskipersettä, kohtaan. Olli on osallistuja ja tarkkailija, poika joka jää väliin toisten ihmisten riitojen ulkopuolelle, niin kotona siskojensa keskellä kuin koulussakin, osana rinkiä, mutta aina sen ulkoreunalla.

Olli Jalosen hieno Poikakirja (2010) on kuvaus muutamasta lukuvuodesta lapsuuden viimeisinä vuosina ennen teini-iän saapumista. Nimensä kirja on saanut suojeluskuntalaisten käyttämästä oppikirjasta, minkä Helsingin Sanomat hyvin selvittää. 1960-luvun kouluopetuksessa suojeluskunnat on siivottu opetuksesta pois ja käytössä on 1950-luvun lopun painos, mutta poikien opettaja uskoo kirjan vanhempaan versioon. Poikakirja rakentaakin kuvaa sodanjälkeisestä Suomesta. Vaikka sodasta on kulunut noin 20 vuotta, ovat sen arvet syvät ja ihmisten arvo rakentuu osin sota-aikana tehdyn ja koetun mukaisesti. Ennen kaikkea Poikakirja on kuitenkin Ollin kirja, ja koko ajan hän oppii maailmasta jotain uutta.

Eikä nyt tarvitse pelätä yhtään mitään enempää kuin ennen, eikä kenenkään, isä sanoo ja katsoo ensin Anna-Liisaa ja sitten Outia.
Näin minä opin että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa.

Moni on verrannut Poikakirjaa Peter Franzénin osin omaelämäkerralliseen romaaniin Tumman veden päällä ja ajankuvauksesta itselleni tuli mieleen myös Satu Grönroosin tuore Lumen syli. Kaikissa kolmessa romaanissa piirtyy tarkkanäköinen kuva 1960- ja 70-lukujen suomalaisesta pikkukaupungista lapsen silmin nähtynä. Kirjoissa on kuitenkin valtavia eroja: Tumman veden isäpuolen väkivalta leimahtaa päälle, Lumen sylin pienen Helmin tarina ottaa vahvasti kantaa lastensuojeluun, mutta Poikakirjassa maailman kovuus tulee enemmän oman perheen ulkopuolelta. Niin hienoja kuin Franzénin ja Grönroosin kirjat ovatkin, olen aivan myyty vasta Jalosen romaanin edessä. Tämä johtuu siitä, että Jalonen kuljettaa tekstiään hienovireisesti ja taiturimaisesti, hänen kirjailijakokemuksensa näkyy niin, että minä haltioiduin kokonaisvaltaisesti. Jalonen osoittaa, ettei asioiden tarvitse tulla silmille eikä iskujen tarvitse osua vasten kasvoja, vaan omaa elämänpiiriiä järkyttäviä kohtaloita voi tulla lapsen tietoisuuteen myös oman kodin seinien ulkopuolelta.

Poikakirjassa ei ole varsinaista alusta-loppuun -juonta, vaan kirjassa kyse on kasvuvuosista sekä äärettömän hienosti kirjoitetusta aikalaiskuvauksesta, jonka jännitteet pysyvät koko ajan. Romaani kasvaakin yhteiskunnalliseksi kuvaukseksi, mutta tekee sen onnistuneella tavalla melkein salaa, kuin vaivihkaa. Ennen kaikkea Jalonen kirjoittaa niin hyvin, että hänen tekstinsä äärellä lukija alkaa elää 1960-lukua, lukija muuttuu koululaiseksi, on pienen Ollin nahoissa tai hänen päänsä sisällä. Poikakirja on herkkä, intensiivinen, turhia selittelemätön, paljon ymmärtävä ja yhtä paljon ihmettelevä - osin jopa olkiaan kohautteleva. Se on kuin lapsuuden ja teini-iän rajavuosia elävän pojan mieli. Jalonen tavoittaa niin paljon. Vaikka olen itse käynyt koulua 80-luvulla, pystyn silti "muistamaan" monia kirjan kuusikymmenlukulaisia asioita: tillilihan ja lantturaasteen kouluruokana, urkuharmoonin sekä sen, miten luokassa täytyi nousta seisomaan opettajan tullessa luokkaan - piti olla kunnioitusta. Jalonen myös saa kiinni tunnelmasta kuin tunnelmasta: maailman yleisen hämmentävyyden ja koulupoikien keskinäisen julmuuden lisäksi sen, miten keittiön ikkunalasi kuplii raitoja, kuinka jossain soi Laila Kinnunen ja Beatles tai miten uusien perunoiden kanssa kuuluu tarjota nötköttiä - sitä parempaa juhannusherkkua ei olekaan.

Poikakirja on niitä romaaneja, jotka lähenevät mielessäni täydellistä. Kun suljin kirjan kannet, tunsin samanaikaisesti iloa ja surua, kaihoa ja jonkinlaista vapautta. Jos jotain romaania voi sanoa tiheäksi ja koskettavaksi, niin Poikakirjaa. Ja kaiken lisäksi niin fiksuksi.

****½

Poikakirjan ovat lukeneet monien muiden muassa Sara, Hanna, Ilse, Jori ja Booksy.

P.S. Kiitos kaikille, jotka osallistuitte gallupiini tähtien merkityksestä blogiarvioissa. Teistä 30 on sitä mieltä, että tähdillä on lisäarvoa. 16 katsoo, ettei niillä ole merkitystä ja 7 mielestä asia on ihan sama. Mennään siis enemmistön mukaan! Sen verran muutan tähtiarvioitani, etten enää anna plussia ja miinuksia, puolikkaat kuitenkin haluan säilyttää. :)

Ota riski ja rakastu kirjaan

Tarinauttisen hämärien hetkien Elma Ilona muisti minua haasteella. Alkujaan Kirjamielen Marjiksen blogista lähtenyt haaste onkin mitä mainioin, sillä sen välityksellä haastetaan blogiystäviä lukemaan mahdollisesti erilaisia kirjoja kuin mitä heidän blogeissaan on viime aikoina näkynyt. Elma Ilonan haaste ainakin osui sikäli hyvin kohteeseensa, ettei humoristinen fantasia ole niitä ihan omimpia tyylilajeja. Yllytyshulluna tartuin tietenkin haasteeseen ja tulen lukemaan Silvana de Marin Viimeisen haltian heti, kunhan saan haettua sen kirjastosta. Jännittävää ja jotain itselleni tosiaan erilaista!

Ja haasteen mukaisesti saan nyt itse haastaa mukaan kaksi bloggaajaa. Ennen kuin pääsen siihen, kerron haasteen säännöt. Ne kuuluvat näin:

Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan.
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi.
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.

Edit. Muutin Liisan kirjaa. No niin. Minä haastan Järjellä ja tunteella-blogin Susan lukemaan Italo Calvinon Paronin puussa ja Luettujen, lukemattomien Liisan lukemaan Johanna Holmströmin Camera Obscuran. Jos Susa ja Liisa olette Calvinoon ja Holmströmiin jo tutustuneet, niin vinkatkaa ja keksin teille mielihyvin uudet kirjat. Ja tekin molemmat saatte määrätä minulle kirjan luettavaksi. Sitä odotellessa... :)