Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Otava 2019
Kansi Päivi Puustinen
188 sivua
Kotimainen romaani

Minä ajattelen, että ihminen on luonnos, joka voi kirkastua, mutta vain harva meistä kirkastuu. Moni tummuu ja menettää ajan kuluessa värinsä. Ehkä minäkin kuulun tummuvien sankkaan joukkoon ja päädyn sammuneeksi sydämeksi taivaalle, sadan jonakin talvisena päivänä tuhkana maan päälle.

Mies, kielitieteilijä, etsii itseään. Taustalla on alati kasvava etäisyys vaimoon, oman pojan kokema ahdistus, ja ajallisesti vielä kauempana vaikea suhde omaan isään ja äidin traaginen kuolema. Mies on kiinnostunut Pyhän Adèlen mysteeristä: Adéle oli nuori nainen, joka putosi jyrkänteeltä, selvisi vahingoittumattomana ja julistettiin pyhimykseksi. Adélen mysteeri kuljettaa miehen Pyreneille saakka, jossa hän majoittuu luostariin. Siellä vietetty aika saa miehen kohtaamaan niin oman menneisyytensä kuin ikiaikaiset kysymykset ihmeiden olemassaolosta.

Joel Haahtelan teokset ovat kuuluneet suosikkeihini siitä saakka, kun alkuvuonna 2011 luin Perhoskerääjän. Kirjailijan upeat lauseet, tiiviiden romaanien ilmavuus ja kauneus, alati läsnä oleva ihmisen itsensä etsintä, ja jonkinlainen tyylikkyyden, tunteikkuuden ja älyn yhdistelmä on puhutellut minua – joskus ehdoitta, toisinaan ristiriitaisemmin, mutta aina liki tullen.

Haahtelan tuorein romaani Adèlen kysymys on nimettömäksi jäävän päähenkilönsä etsikkoajan kuvausta. Mies etsii itseään sekä suhteessa omaan arkiseen elämäänsä Suomessa että suhteessa johonkin ikiaikaiseen: ihmeeseen, ehkä Jumalaan. Tietty tyhjyys kalvaa ihmistä liiankin täyden maailman keskellä: Mutta maailmassa ei juurikaan ole enää paikkoja, joihin kadota. Joskus ihmisen olisi hyvä olla yksin [--]. Tämä puhuttelee kaltaisiani avokonttorissa työskenteleviä, osuu johonkin tyhjään kohtaan, muistuttaa siitä miten inhimillistä on kaivata jotain suurempaa.

Luostarin säntillinen päivärytmi määrittää talvista eloa Pyreneillä. Minäkertoja vaipuu pohdintoihinsa. Hän miettii ihmisyyttä ja sitä, miten pimeys ja valo kamppailevat, mutta kuinka pimeässäkin on lohtua etenkin sellaiselle, jonka mukana pelko on kulkenut aina. Teemat kaartavat vanhemmuuden ja parisuhteen kysymyksistä uskontoon. Kertojamiehen pohdinnoissa Haahtela tavoittaa paljon: on lapsen mieli (muistoissa) ja aikuisen oman minuuden etsintä, on mysteeri ja luostarin konkretia – ja on väläyksiä arkielämän muistoista, joista esimerkiksi kokemus E.T.-elokuvasta ja Nirvana-paitojen näkemisestä nykynuorilla ovat ikäiselleni lukijalle suoranaisia sukupolvikokemuksia.

Adélen kysymys on ihastuttavaa, mutta minulle myös ristiriitaista luettavaa. Suuremman kaipuu on romaanissa vahvasti läsnä: luostarin puitteissa, pyhimysnaisen mysteerissä, totuuden etsinnässä. Hengellisyys nousee perustellusti yhdeksi romaanin tasoksi. Toisia lukijoita se varmasti lähentää romaaniin entisestään, mutta toisia – minua ainakin – se vieraannuttaa. Adèlen kysymys on samalla kertaa ihastuttavaa ja vaikeaa luettavaa. Se vaatii otollisen mielen, kaltaiseni ikuisen epäilijän ei ole helppo ottaa teoksen uskonnollista tasoa vastaan. Romaani haastaa minut, mikä on hyvä.

Kun myöhemmin kävelen kappelista takaisin huoneeseeni, minusta tuntuu, etten koskaan ole ollut niin syvällä yössä; niin syvällä, että pimeän on pakko alkaa tyhjentää itseänsä ja muuttua takaisin valoksi.

Haahtelan etsikkoromaanissa on paljon sellaista, jota rakastan. On paljon pientä – tai ehkä sittenkin pienuudessaan suurta – lumoavaa, kuten joulupäivän appelsiinintuoksuinen ihme. On lauseita ja tunnelmia, jotka voisi tallettaa jonnekin mielikuvien lempikirjalippaaseen. En voi nytkään olla ajattelematta romaanissa mainittua Voyager-luotaimeen mukaan laitettua kultaista levyä, jolle on talletettu tervehdyksiä, musiikkia ja navajo-intiaanien iltalaulua. Se on pullopostia avaruuden suunnattomasta ja ikiaikaisessa meressä. Osa olemisen arvoitusta sekin, aivan kuten Adèle, kuten itsensä tyhjentävän pimeän mysteeri.

Niin: Haahtela ei olisi Haahtela, jos hänen tekstinsä ei lopulta, ikuisen epäilijän silminkin luettuna, kietoisi pauloihinsa. Näin myös Adélen kysymys sulkee lopulta sisäänsä. Kuten suurin osa Haahtelan tuotannosta, se kulkee ajatuksissa lukemisen jälkeenkin. Ennen kaikkea se käännyttää puolelleen, lohduttaa, haastaa pohtimaan ihmeitä – tuo valoa.

Kiitos tästäkin romaanista.