Lionel Shriver: Jonnekin pois

Lionel Shriver: Jonnekin pois
Kustantaja: Avain 2011
Alkuteos: So Much for That 2010
Suomentanut: Seppo Raudaskoski
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 535

Mitä on pakattava mukaan, kun lähtee loppuiäkseen?
Shep on aina pakannut liikaa tavaraa perehtymismatkoille - Shep ja Glynis eivät olleet kutsuneet niitä lomiksi - koska hän oli halunnut varautua kaikkeen mahdolliseen. Sadevaatteet ja villapaita mukaan siltä varalta, että Puerto Escondidossa sattuisi sittenkin olemaan vuodenaikaan nähden kylmää. Nyt kun varautumista vaativia tilanteita oli rajaton määrä, hänen teki mieli olla ottamatta mitään.

Shepillä on Merrill Lynch-pankkinsa sijoitustilillä yli 700 000 dollaria, joita hän on säästänyt Toista Elämää varten. Hän suunnittelee muuttavansa jonnekin pois, kaukaiseen maahan, jossa voi elää mukavaa elämää huomattavasti edullisemmin kuin kotimaassaan Yhdysvalloissa. Haaveet joutuvat romukoppaan tai ainakin jonnekin aivojen perimmäisiin lokeroihin, kun Shepin vaimolla Glynisillä todetaan vaikea vatsakalvonsyöpä. Kustantaakseen vaimonsa raskaat syöpähoidot, Shepin täytyy hylätä haaveensa. Lisäksi mieltä painavat vanheneva isä sekä taiteilijasisar, joka on rahankäytön suhteen täydellinen taivaanrannanmaalari. Samaan rahankäytön ongelmaa törmää myös Shepin paras ystävä Jackson, joka potee peliriippuvuuden lisäksi alemmuuskompleksia suhteessa upeaan vaimoonsa Caroliin. Carolin ja Jacksonin tytär Flicka on vaikeavammainen ja hänen hoitokulunsa vievät suuren osan perheen toimeentulosta. Flickan Heather-sisko tuntuu jäävän vähälle huomiolle, minkä vuoksi vanhemmat syöttävät hänelle kasapäin makeita herkkuja. Reilun vuoden ajanjaksolle keskittyvä romaani kertoo niistä valinnoista, joita ihmisten on pakko tehdä.

Lionel Shriverin romaani Jonnekin pois (2010) kysyy, että voiko elämälle laskea hintaa. Sekä Shep että Jackson perheineen joutuvat pala palalta luopumaan unelmistaan. Teos mittaa ja punnitsee ihmisarvoa dollareissa, mutta pääsee myös rahan mahtia paljon syvemmälle. Kysymys on aina rakkaudesta, ajasta ja uudelleen rahasta:

Rahalla saattoi myös ostaa ellei onnea niin ainakin mukavuutta, joka kävisi onnesta tiukan paikan tullen. Lentolippuja; kokemuksia, kauneutta ja pakokeinoja. Elossaoloaikaa, sikäli kuin Columbia-Presbyterianin lääkäri osoittautuisi heidän pelastajakseen. Sillä agressiivisen syövän kohdatessaan he eivät pelkästään noudattaneet ohjeita ja keränneet tahdonvoimaansa, he ostivat elämää. He ostaisivat Glynisille hintavaa elämää päivän kerrallaan, ja lopulta he voisivat kiinnittää hintalapun niistä jokaiseen.

Heti romaaninsa kansilehden jälkeen Shriver siteeraa Benjamin Franklinin vuonna 1748 lausumaa lausetta: Aika on rahaa. Tuo lentävä lause on koko kirjaa määrittävä punainen lanka; on sekä koskettavaa että pöyristyttävää lukea kylmiä lukuja siitä, kuinka Shepin sijoitustilin saldo putoaa reilun vuoden aikana yli liki tyhjiin. Jonnekin pois on kiihkeästi kantaa ottava kirja: Shriver saarnaa, raivoaakin, mikä on mielestäni aina virkistävää kaunokirjallisuudessa. Ja nimenomaan kaunokirjallisuutta  realismin perintöä upeasti kantava Jonnekin pois on. Shriver on erinomainen kertoja, jonka tekstiä lukee ahmien. Shriver osaa rakentaa tarinan, joka koskettaa, todellakin ällistyttää ja joka on ennen kaikkea uskottava silloinkin, kun eteen tulee epäuskottavia käänteitä. Shriver on myös mestari luomaan henkilöhahmoja, jotka tulevat ihan liki; kentis liiankin, kun ajattelee erästä Jacksonin tekoa. Mielenkiintoista Shiverin henkilöhahmoissa on se, ettei heistä kukaan ole erityisen rakastettava tai miellyttävä (Flicka on kyllä mainio hahmo), mutta silti heihin kiintyy ja heidän elämäntaisteluaan seuraa samanlaisella mielenkiinnolla kuin kaukana asuvien tuttavien. Tässä sekä yhteiskunnallisen otteen kuljettamisessa läpi koko teoksen Jonnekin pois muistuttaa Jonathan Franzenin Vapautta. Sekä Shriver että Franzen uskaltavat tarttua mitä yksityisimpiin asioihin ja nähdä niissä Yhdysvaltoja, osin koko läntistä maailmaa, halkaisevia teemoja ja kirjoittaa ennen kaikkea hienon perheromaanin.

Jonnekin pois vetää linjan äärimmäisen yksityisestä julkiseen. Shriver tekee henkilökohtaisesta poliittista ja muistuttaa yhteiskunnan heikoista kohdista kauhealla, miltei sokeeraavalla tavalla. Hän puhuu paljon veroista, jotka eivät Yhdysvalloissa takaa kansalaisille mitään. Glynisin sairaus sekä Flickan vaikeavammaisuus toimivat hyvänä taustana tämän kaiken peilaamiselle. Jonnekin pois ei kuitenkaan ole missään nimessä pelkkä sairauskertomus tai kuvaus yhdysvaltalaisen hallinnon toimimattomuudesta ja yhteiskunnan epätasa-arvoisuudesta. Se on myös avioliittoromaani, jossa kahden keskiluokkaisen pariskunnan jännitteet tulevat punnituksi silloin, kun suurimmat mahdolliset vaikeudet osuvat kohdalle. Shriver pääsee hyvin henkilöidensä pään sisälle. Hän näyttää puolisot ärsyttävimmillään ja heikoimmillaan, mutta muistuttaa myös niistä asioista, jotka heissä alkujaan ovat ihastuttaneet. Hän myös kertoo siitä, miksi puolison rinnalla on tosiaankin seistävä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Ennen kaikkea hän kysyy, mikä on niin omassa mielessä kuin koko parisuhteessa se kuulu hiekkaan piirretty raja? Milloin omasta elämästä alkaa puhua imperfektissä ja mitä rakkaus oikeastaan edes on?

Niin - nyt voisi miettiä, että epäonnistuuko Shriver lainkaan? Ei minun mielestäni, minä pidin jopa kirjan lopusta. Mutta jos lukija ei halua kuulla suoranaista saarnausta siitä, mikä kaikki yhteiskunnassa on mätää, saattaa Shriverin tyyli ärsyttää. Minulle Jonnekin pois on tavattoman vahva romaani, joka ei intensiivisyydessään yllä aivan loisteliaan Poikani Kevinin tasolle, mutta vahvistaa mielikuvaani siitä että Shriverin uraa kannattaa todellakin seurata. Nyt mietinkin, että minkä hänen teoksensa lukisin seuraavaksi.

Jonnekin pois muistuttaa myös meitä - ainakin minua - suomalaisia lukijoita siitä, miten suuri onni loppujen lopuksi on elää maassa, jossa julkinen terveydenhuolto toimii kaikkien leikkauksien ja supistusten uhan allakin erinomaisesti. Olen aina ollut iloinen veronmaksaja, Shriverin kirjan luettuani olen sitä entistäkin vahvemmin.

****½

Shriverin romaani on ollut luettu ja pidetty blogeissa. Kirjaa on luonnehdittu suureksi avioliittoromaaniksi, painavaksi ja vaikuttavaksi sekä kirjaksi, jolla on iso mutta hyvä viesti lukijoilleen. Harvasta kirjasta on blogeissa oltu näin yksimielisiä - löysin vain yhden ei-niin ihastuneen kirjoituksen - ja samaan joukkoon liittyn minäkin. Lukekaa vaikka Leena Lumin, Minnan, Karoliinan, Jennin, Susan, Miian, Liisan, Sannan, Inan, Booksyn, anni M:n, Mari A:n, Valkoisen kirahvin ja Maijan arviot. Huh.

P.S. Minulla on ollut osin Lionel Shriver-viikko. Kävin tänään katsomassa Poikani Kevin-elokuvan lehdistönäytöksen ja vaikutuin. Kuinka intensiivinen ja onnistunut filmatisointi! Ja kuinka upean roolityön Tilda Swinton tekeekään Evana. Linnea kirjoitti elokuvasta enemmänkin.

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Lionel Shriver: Poikani Kevin
Kustantaja: Avain 2006 (pokkaripainos 2011)
Alkuteos: We Need to Talk About Kevin 2003
Kuvitus: Jussi Jääskeläinen
Suomentanut: Sari Karhulahti
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 544

"Minä en ole koskaan pitänyt Kevinistä kovin paljon." Katsoin häntä suoraan silmiin kuten ainakin äiti toista. "Ymmärrän kyllä, että moni sanoo lapsellen ankarasti: 'Minä rakastan sinua mutta en pidä sinusta koko aikaa.' Mutta millaista rakkautta se on? Minusta yhtä hyvin voisi sanoa: 'Sinä et ole merkityksetön - eli pystyt edelleen loukkaamaan minua - mutta en siedä sinua silmissäni.' Kuka sellaista rakkautta kaipaa?

Kevin on aikuisuuden kynnyksellä oleva poika, joka on tehnyt kauhistuttavan rikoksen, surmannut joukon koulutovereitaan ja opettajiaan, ja elää nyt nuorisovankilassa. Eva, hänen äitinsä, on entinen vauras uranainen, jonka koko elämä tuntui muuttuvan Kevinin myötä. Jo pikkulapsena Kevin osoitti piirteitä pahuudesta eikä Eva pysynyt koskaan aidosti rakastamaan poikaansa. Tämä rakkaudettomuus kummittelee Evan mielessä kaiken kauheuden jälkeenkin.

Lionel Shriverin tunnetuin romaani Poikani Kevin (2003) on järisyttävä kirjeromaani elämästä - tai elämistä - jossa kaikki menee pieleen. Se pohtii monisyisesti pahuutta, rikosta sekä syitä, miksi kauheutta tapahtuu. Kirjeissään aviomiehelleen Franklinille Eva kysyy muun muassa seuraavaa: Miten ihminen voi elää oman syyllisyytensä kanssa? Miten kohdata hirviömäisen rikoksen tehnyt ihminen, joka on aina ollut vieras, mutta joka on syntynyt Evan omasta kohdusta? Mitä on rakkaus vai onko sen puute se tekijä, miksi asiat ovat menneet kuten menivät? Shriverin romaani herättää monia kysymyksiä, joihin Eva ei osaa vastata. Hän tietää vain, ettei hän itse voi rakastaa poikaansa ja että Kevin vihaa häntä:

"Ne on tyhmiä."
"mäentykkääsiitä"
"NJÄN njän, njän njän njän njän njän njän njää."

Poikani Kevin tarjoaa tarttumapintoja ja teemoja niin, että kirjasta voisi kirjoittaa esseitä, väitöskirjoja, henkilökohtaisia lukukokemustilityksiä sekä tietenkin monisanaisia ja poukkeilevia blogiarvioita, kuten minä luultavasti teen. Kirjan ytimessä ovat Evan mietteet, jotka ilmenevät monologimaisuutta lähenevien kirjeiden muodossa, sekä Kevinin teot, jotka iskevät kaikkein voimakkaimmin Evan, Franlinin sekä Kevinin ihastuttavan pikkusiskon Celian keskiluokkaiseen perhe-elämään, mutta Kevinin hirmuteot vaikuttavat toki koko perheen vauraaseen asuinyhteisöön, sillä niin moni menettää läheisensä ammuskelussa. Tämä onkin yksi askel siihen yhteiskuntakritiikkiin, jota Shriver teoksensa kehystarinassa kirjoittaa. Yhden perheen, tai yhden naisen, omakohtaisen helvetin kuvaus ulottuu kattamaan koko amerikkalaisen yhteiskunnan kipupisteet lasten ja vanhempien vaikeista suhteista kysymyksiin väkivaltakulttuurista ja koululaitoksesta, vankeinhoidosta, vauraudesta sekä ihmisoikeuksista. Pahuus ja rakkaus ovat saman kolikon kaksi eri puolta, ne ovat lähtöisin saman puun eri päistä.

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin erään äidin vuodatusta. Eva on klassinen esimerkki epäluotettavasta kertojasta, me lukijathan saamme tietää kaikesta vain hänen erittäin subjektiivisesta näkökulmastaan. Emme voi oikeasti tietää, mitä Franklin kaikesta ajatteli tai oliko Kevinin pikkulapsuusajan ilkeys äidin mielikuvitusta vaiko totisinta totta. Mutta vaikka Eva ehkä onkin epäluotettava, kirjoittaa Shriver tavalla, että Evan jokaisen lauseen uskoo, hänen jokainen sanansa on totta. Hänen ajatuksensa tulevat niin liki, että ajattelin kirjaa silloinkin, kun en sitä lukenut. Poikani Kevin on erittäin tiheätunnelmainen romaani eikä sen yli viidessäsadassa sivussa ole mitään turhaa. Yleensä parhaatkin pitkät romaanit, kuten Jonathan Franzenin huikea Vapaus (sivumennen sanoen ymmärrän nyt sen, miksi Shriveriin ihastunut pitää Franzenista, heidän kerrontatavassaan on paljon samaa ja molemmat kirjailijat kantavat likaisen realismin perintöä) tai monet John Irvingin kirjat, pitävät sisällään ainakin jonkin verran tyhjäkäyntiä. Poikani Kevin ei pidä, se on hurja matka erään äidin sielun syövereihin. Siksi se onkin enemmän äitikirja kuin kertomus koulusurmista.

Shriverin romaanin herättämiin kysymyksiin en osaa vastata. En tiedä, onko Kevinin pahuus myötäsyntyistä vai johtuuko se Evan kykenemättömyydestä rakastaa häntä. Sen kuitenkin kirjan luettuani tiedän, ettei mitään voi pitää varmana ja että pahuuden takana on lisää pahuutta - tai pahoja tekoja. Tiedän myös, että Evan äitiys on omalla vaikeasti käsitettävällä tavallaan ihmeellistä.

Poikani Kevin ei tarjoa pakotietä. Se on koskettava, rujo ja intensiivinen romaani, joka iskee suoraan kasvoille ja tekee tyhjyyttään ammottavan aukon lukijan sydämeen. Se vetää miltei sanattomaksi. Niin hirvittävän hyvä se kuitenkin on ja niin vaikuttunut olen, että Shriveriä on pakko lukea lisää.

***** (järisyttävä!)

Poikani Kevin on ollut kirjablogeissa erittäin luettu. Linkitän laiskuuttani vain kolme arviota: Leena Lumin, koska se on uusin ja herättää ajatuksia, Booksyn, koska voin yhtyä hänen mietteisiinsä sekä Juonittelua-blogin, jossa kirjasta käydään hyvää keskustelua. Googlettamalla löytyy lisää arvioita, suosittelen niihin tutustumista.

P.S. Kommenttiosiossa on tullut hieman keskustelua myös Doris Lessingin Viidennestä lapsesta. Mietin tätä blogijuttuani kirjoittaessani, että nostaisinko kirjan esille. Kirjoissa on paljon samaa, mutta Shriverin kirjoitustyyli on sellainen, että Evan tarina tulee lähemmäksi. Se on henkilökohtainen, Lessingin kirja taas pikemminkin raportoi tapahtumista. Hienoja romaaneja molemmat.