Patrick Barkham: Badgerlands

Patrick Barkham: Badgerlands. The Twilight World of Britain’s Most Enigmatic Animal
Granta 2013 (pokkaripainos 2014)
Kuvitus Jake Blanchard
401 sivua
Brittiläinen tietokirja

Then, a scream. A baby rabbit? An owl? Or a meeting of the two? I could not tell if the cry was predator or prey. I realised that although I could claim a basic familiarity with the natural world by day, the night was alien to me. From the woodland below came a noise which I felt sure must be the whickering of a badger. It was a puppyish sound, half-dog, half-fox. There was a rustle and some squeaky barks but, frustratingly, the source of the sound remained within the trees, out of sight.

Toissa viikolla juttelin siskoni kanssa mäyristä, tai oikeammin eräästä tietystä mäyrästä. Meillä kummallakin on ollut lapsuudessamme kohtaaminen mäyrän kanssa. Mäyrä oli mummolamme mailla, ja sen loppu oli surullinen. En ole koskaan saanut tuota mäyrää mielestäni: tuota maagisen oloista poloa. Enkä mäyrää ylipäätään: hämärissä kulkijaa, veikeän näköistä otusta, joka lapsena tuli tutuksi muun muassa Kaislikossa suhisee -kirjan hahmona ja aikuisempana Harry Potterin Puuskupuhien tunnuseläimenä. Jotain salaperäistä mäyrässä tuntuu olevan, vaikkei laji harvinainen olekaan.

Kun talvella lontoolaisessa kirjakaupassa näin Patrick Barkhamin kirjan Badgerlands, halusin sen omakseni. Minun oli otettava selvää mäyrästä eikä kohdallani teoksen brittiläisyyskään ollut tietenkään pahitteeksi.

Badgerlands liittyy samaan hienojen ihmisen luontosuhdetta käsittelevien kirjojen joukkoon kuin esimerkiksi Helen Macdonaldin H niin kuin haukka (muitakin on, mutta jotkut, kuten Peter Wohllebenin Puiden salattu elämä, ovat olleet hienoisia pettymyksiä; Wohllebenin kirja esimerkiksi oli viehättävä, mutta vähän hörhö. Tätä lajityyppiä, kertovaa tietokirjallisuutta luontoaiheista, saa kuitenkin suositella lisää!). Läheskään yhtä omakohtainen kuin Macdonaldin surukirja ei Barkhamin teos ole, mutta siinäkin kulttuurihistoria, ihmisen luontosuhde ja nykyaika yhdistyvät moniulotteiseksi kokonaisuudeksi, jota on ilo lukea. Barkhamin teos jakautuu 16 lukuun, joiden jokaisen alussa on teeman mukaisesti piirretty mäyrä.

Lukujen teemat sivuavat kulttuurihistoriaa, mäyrien elinympäristöä, mäyriä kohdanneita ihmisiä, eläinten suojelemista (Queenista tuttu Brian May on tässä hyvin innokas) jne. Selkeästi teemoitetut luvut mahdollistavat kirjan lukemisen pätkissä, mutta Barkham kirjoittaa siinä määrin mukavasti, hetkittäin jopa kauniisti, että kokonaisuutta lukee mielellään useammankin luvun kerrallaan. Granta julkaisijana antaakin odottaa jotain tällaista! Barkham ei myöskään yli-inhimillistä mäyrää, mitä arvostan: eläin saa olla etäinen, etäisyys ei vie sen kiinnostavuutta pois.

We just cannot leave the badger alone. We are compelled to find it, watch it, feed it, photograph it, poke it, catch it, torture it, defend it, kill it.

Ison-Britannian mäyrätiheys on suurempi kuin missään muualla maailmassa, mutta silti harva on sielläkään nähnyt näitä viirunaamoja. Ei siis ihme, että suhtautuminen mäyriin on maassa ristiriitainen, ja osin ristiriitainen on Barkhamin kirjakin.

Barkham näet syö mäyrää! Kun eteeni ilmestyi luku “Lunch”, olin ymmälläni. Eihän kukaan syö mäyrää! Mutta. Jos syö lihaa, niin miksei myös mäyrää, etenkin auton yli ajamaa. Barkham vierailee Jonathan McGowanin luona, McGowan on tunnettu siitä että syö vain (?) auton alle jääneiden eläinten lihaa, mikä voidaan lukea jopa jonkinlaiseksi ekoteoksi: McGowan siivoaa teiden varsia ja hänen syömänsä eläimet ovat joka tapauksessa kuolleita, ruokaa ei ole tehotuotettu ankeissa oloissa. Ehkä jonkinlainen viimeinen palvelus eläimelle voi olla sen syöminen. Ehkä, en tiedä. Ajatus mäyrän syömisestä on ainakin itselleni hyvin vieras eikä mäyrä tunnu olevan kovin herkullista muutenkaan, sillä McGowan sijoittaa mäyränlihan vasta sijalle 20 kaikkien syömiensä eläinlajien joukossa. Jos mäyrästä saisi murealihaista paistia, sitä varmaan metsästettäisiin vaikka kuinka. Mäyrän yksi pelastus voi ollakin se, ettei se maistu hyvältä. Onni sille.

No, mäyrä ruokana on vain pieni osa kirjasta. Huolella kirjoitettu teos ei säästä hellämielistä lukijaa, mutta lisää kiinnostusta (ja ehkä ymmärrystäkin; britit tuntuvat rakastavan ja vihaavan mäyrää) tuota näätäeläintä kohtaan.

Kuten Britanniassa, on mäyrä Suomessakin elinvoimainen laji. Se liikkuu hämärissä. Lapsuuden jälkeen en ole mäyrää kohdannut, mutta ehkä joskus vielä näen sen. Muutamana viime syksynä olemme tehneet yöajeluita linnunradan näkemisen toivossa. Viime syksynä Sipoonkorvessa seisoin kamerani (ja jalustan) kanssa peltoaukean laidalla. Oli ihan hiljaista, mutta sitten jossain pensaikossa alkoi rapista. Säikähdin, yöllisellä luonnolla on sellainen voima. Ehkä rapinan aiheuttaja oli mäyrä! Toivon niin (vaikka luulen, että kyseessä oli rusakko tai pusikoissa pyrähtelevä lintu, kenties kettu tai supikoira).

Vaikka mäyrä on peto, on se viirunaamoineen niin kovin sympaattinen – sehän elää klaaneissa, ja rakentaa kammioita, joiden vuoraukset se vaihtaa aina syksyisin ja keväisin. Taas ollaan kuin Kenneth Grahamen kirjassa, eikä sitten kuitenkaan.