Kustantaja: Tammi 2011
Kannen suunnittelu: Helena Kajander
Kotimainen romaani
Sivuja: 281
"Komean äänenhän pikkumies saa pianosta."
Hilja hymyili Lyydian kiitokselle ja irrotti Veikon kädet varovasti koskettimista. Yksikään lelu ei ollut Veikkoa tuolla tavalla kiinnostanut, ei mikään asia. Jotenkin se ilahdutti, mutta jotenkin se pelotti. Meni ulapan ääreen, Hilja ajatteli haikeana ja puristi lasta tiukemmin sylissään. Jonnekin kauas, vieraitten vesien luo.
Mirjami Hietalan kuudes aikuisten romaani Isoveli (2011) kertoo suomalaisesta keskiluokkaisesta suvusta, opettajaperheestä sekä niistä asioista, joita ihminen saa ja joita menettää. Kun aikuisesta kehitysvammaisesta Veikko-veljestä huolehtinut äiti kuolee ja isän vointi heikkenee, siirtyy huolehtiminen viisikymppisen Kirstin harteille. Hietalan kirja kysyy, voiko joku olla perheessä se varjo, joka syventää valon? Tai kentis varjo, joka pakottaa valoon? Olisiko perhe erilainen, jos isoveli olisi saanut syntyä terveenä?
Isoveli on kahdessa ajassa liikkuva tarina perheestä, jossa on kehitysvammainen poika. Sota-ajan Suomessa Veikko on vauva ja taapero, joka ei tunnu kehittyvän normaalisti, mutta tuo silti tavatonta iloa nuorelle Hilja-äidilleen, joka kipuilee akateemisten pyrkimystensä sekä hänelle asetettujen odotusten välisessä maastossa. 1990- ja 2000-luvuilla Veikko on jo kuusikymppinen mies, joka on kuin lapsi, muttei kuitenkaan ole, vaan ihan aikuinen ihminen. Veikon muutamaa vuotta nuoremmasta pikkusiskosta Kirsistä tulee Veikon lähin omainen ja ristiriitaiset ajatukset pyörivät hänen mielessään: saako aikuinen nainen hävetä kehitysvammaista veljeään? Voiko häntä rakastaa ja silti kokea helpotusta, kun veli palaa takaisin hoitokotiin? Miltä tuntuu, kun tietää tappaneensa satakielen?
Ankaran herännäisessä savolaiskodissa, joka on henkiseltä perinnöltään hyvin kaukana liberaaleista nykykörteistä, kasvanut Hilja luopuu monista unelmistaan: tohtorinpromootiosta sekä siitä kaikkein salaisimmasta, puvusta, joka olisi punainen kuin mansikka tai kuin oranssi aurinko. Yliopistouran sijaan hän menee opettajaseminaariin, pukeutuu körttipukuun ja elämän suurin on Hiljan isän sanoin ehtoollinen. Hän saa vakaan suhteen Arvin kanssa, kodin ja jopa flyygelin, vahvan seurakuntayhteyden sekä kehitysvammaisen Veikon ja kolme tervettä tytärtä. Kirsti puolestaan elää hyvin toisenlaista elämää kuin äitinsä, hän on eronnut, itsenäisiä päätöksiä tekevä nainen, jolla on aikuiset lapset ja suuri asunto Oulun keskustassa. Suhde veljeen on vaikea, ja joskus äidin pellavalakanan puristaminen sylissä tuo voimaa ja lohtua vaikeina yksinäisinä hetkinä.
Kirsti yritti korjata asentoaan, puristi takkiaan tiukemmin itseään vasten, halusi piiloutua siihen ja kuulosteli samalta käytävältä kuuluvaa kummallista mölinää ja huutoa. Tähänkö paikkaan veljeä sopeuttaa? Vaikeasti häiriintyneiden, ilmeisen ja näkyvän vaikeasti kehitysvammaisten joukkoon? Veljeä joka oli repäisty turvallisen kodin ja turvallisen vanhainkodin jälkeen tähän hullujenhuoneeseen? Ja leimattiinko äidin hyvä hoito hemmotteluksi?
"Haasteellinen sijoitettava".
Hietalaa on luonnehdittu mestarilliseksi arjen kuvaajaksi ja totta, hän piirtää hienovaraisen ja realistisen kuvan ikääntyvän naisen jokapäiväisestä elämästä niin hyvin, että paikoin hän muistuttaa suuresti ihailemaani Carol Shieldsiä. Kirjassa ei ulkoisesti tapahdu kovin suuria, on juhlia, lastenlasten syntymiä, läheisten poismenoa ja kesämökkireissuja, sota-aikana on mahdollista miettiä niin tuohivirsuja kenkien korvikkeena kuin vähien varojen sijoittamista Tapio Wirkkalan taiteeseen. Hietala ei tietenkään ole Shields, vaan kirjailijoiden painotukset ovat erilaiset. Psykoterapeuttinakin toiminut Hietala on tarkkanäköinen kotimaisen realismin edustaja. Hänen tekstissään ovat aistittavissa ne hienovireisimmät ja piilotetuimmat tunteet, joita itse kukin kokee vaikeasti määriteltävän epävarmuuden hetkellä. Pidin kirjassa ehkä kaikkein eniten siitä, ettei vaikeuksien koittaessa tarvitse aina ryypätä, naida tai tapella, vaan voi yhtä hyvin pohtia mikroaaltouunin hankkimista elämästä pikkuhiljaa irtautuvalle isälle, kummastella pidettyjen opettajavanhempien lahjana saamia posliinielämiä tai keskittyä omien lastensa pääsykoevaatimuksiin. Suru, hätä tai häpeä ei katoa tai ole sen vähempiarvoista, vaikka pitäisikin kiinni oikeudesta omaan arkeensa.
Isoveljessä vuorottelevat Hiljan ja Kirstin tarina, jossa he molemmat toimivat kolmannen persoonan kertojina. Kerrontateknisenä ratkaisuna se onnistuu, joskin aluksi ihmettelin jo kuolleen Hiljan tasaveroista kertojanääntä Kirstin rinnalla. Kuitenkin kertomalla Veikosta sekä Hiljan että Kirstin näkökulmasta Hietala rakentaa eräänlaisen aikasillan siihen, miten kehitysvammainen on eri aikoina kohdattu. Voi miettiä, että vaikka paljon on toisin, ovat yllättävän monet inhimilliset suhtautumistavat pysyneet samanlaisena. Ristiriita ei katoa. Hietala pääsee myös todella lähelle Hiljaa. Kirstin ja Veikon uskonnollisesti ankara äiti onkin ollut nuori nainen, melkein tyttö, joka on joutunut luopumaan monista haaveistaan ja tyytynyt silti elämäänsä. Uskonnollisuus on keskeistä myös Veikon elämässä.
Minun oli helppo ja vaikea lukea Hietalan kirjaa. Se oli helppoa siksi, että Hietala kirjoittaa niin hyvin. Hänen kerrontansa on luontevaa ja uskottavaa, elämä menee eteenpäin surussa ja onnessa, menetyksissä ja arjen pienissä iloissa. Kirsti, Hilja ja Veikko sekä kaikki sivuhenkilöt ovat uskottavia ja vailla kliseiden rippeitäkään. Tunnetasolla teos oli osin hankalakin; Isoveli tuli monestakin syystä liki omaa sukuani. Oma, nyt jo edesmennyt isoveljeni, oli vaikeavammainen ja muistan edelleen sen perheyhteyden ja häpeän (nyt uskallan sen myöntää, vaikka se kipeää tekeekin) sekoituksen, joka risteili - risteilee edelleen - mielessäni veljeni suhteen. Minun oli hyvin helppo samaistua Kirstin ajatuksiin. Hiljan nuoruusvuosien Savo ja siellä Kuopion lähistöllä oleva Salmisen asema sekä Heinäsen järvi, Hiljan ja Arvin haavepaikka, taas sijoittuvat oman mummolani lähimaisemiin. Omalla tavallaan juuri Hiljassa piirtyy osittainen kuva äitini puoleisen sukuni naisista, varmasti monen muunkin lukijan suvun naisista.
Isoveli on aikuisten kirjallisuutta. Kaareltaan ehjän tarinan muodostava kirja kertoo tavallisista ihmisitä paikoin pitkäpiimäisinekin mietteineen, mutta se maistuu elämältä ja todelliselta. Rauhallisen pintansa ja jokapäiväisyytensa alla Hietalan romaani nostaa esille kipeitä kysymyksiä niistä asioista, joita harva uskaltaa arjessaan ääneen pohtia.
****-
Tällä kirjalla osallistun Suomalaisen keskiluokan-arki haasteeseen.
