keskiviikko 21. syyskuuta 2022

Elin Cullhed: Euforia


Elin Cullhed: Euforia. Romaani Sylvia Plathista
Atena 2022
Eufori: en roman om Sylvia Plath 2021
Suomentanut Laura Kulmala
331 sivua
Kannen suunnittelu Piia Aho
Ruotsalainen romaani

Elleivät sydämessäni ja sielussani pauhaava kirottu sisimpäni ja kaikki sinne kertynyt iänikuinen sonta nyt pääsisi purkautumaan, ellen selviäisi siitä vaan tyytyisin latteisiin vertauksiin ja viheliäisiin, rumiin sanoihin ja ajatuksiin, jotka katkesivat ennen kuin oli ehtinyt ajatella loppuun  niin sitten. Sitten en hemmetti vieköön olisi enää nimeni arvoinen, en Sylvia Plath.

Kuten kaikki tiedämme, että Sylvia Plath oli amerikkalainen runoilija ja kirjailija, joka teki itsemurhan 30-vuotiaana uudessa kotimaassaan Englannissa. Plath kuoli helmikuussa 1963. Ruotsalaisen Elin Cullhedin romaani Euforia alkaa joulukuusta 1962. Siinä romaanihenkilö Sylvia kirjoittaa auki seitsemän syytä olla kuolematta: iho, aika, se ettei saisi naida, ettei halua suoda sitä Tedille ja niin edelleen. Vuotta aiemmin Sylvia on raskaana, hän pohtii tekstin ja elämän yhtäläisyyksiä, ruumiillisuutta, Amerikkaa itsessään ja  niin  luopumista kaikesta.

Biofiktio on siitä(kin) kiinnostava laji, että sitä lukee usein joko päähenkilönsä vuoksi tai sitä lukee osin historiallisena silloinkin, kun tietää lukevansa fiktiota. Euforia on alaotsikkonsa mukaisesti "romaani Sylvia Plathista" ja Plath onkin kaiken keskiössä: kokija, romaanin kantava voima, sen ainoa kertoja ja minäkertoja. Minulle Plath oli myös ensimmäinen syy kiinnostua Euforiasta. En voikaan olla miettimättä, olisiko Cullhedin romaani niin kiinnostava, jos sen päähenkilö ei olisi Sylvia Plath. Jos se kertoisikin kuvitteellisesta runoilijasta nimeltä, sanotaan nyt vaikka, Ethel Greenaway (jos jossain on tätä nimeä kantava runoilija, olen pahoillani), joka pohtii äitiyttä, sukupuolta, taiteilijuutta, vapautta, elämää ja sen päättämistä. Olisinko lukenut kirjan? Ehkä, onhan tematiikassa paljon kiinnostavaa. Ehkä en, kenties kirja olisi mennyt ikään kuin ohi.

Onneksi Cullhedin romaani on hyvä. Se on laadukasta, hyvin kirjoitettua kirjallisuutta, joka peilaa paitsi Plathin elämää ja aikaa myös kirjailija-avioliittoa ja naisen roolia siinä. Kirjoittaessaan Plathista Cullhed kirjoittaa yleisemminkin taiteilijuudesta, mahdollisuudesta ja oikeudesta luovaan työhön (kirjailijuuden kuvauksena Euforia on voimakas), naisen paikasta, sukupuolen rajaamista mahdollisuuksista. Ja halusta kuolla ja silti elää, kokea. Elämä alkaa ja päättyy ikään kuin monta kertaa: syvät vedet vievät.

Minuun Ted oli työntynyt ja minut hän oli polttomerkinnyt puumerkillään. Iäksi...

[--]

Ted on imenyt onneni kuiviin, juonut vereni kuin vampyyri.

Euforiaa voi lukea myös avioliittoromaanina. Sylvian ja Tedin (Hughes) liitto on kahden kirjailijan liitto, joka on hajoamispisteessä: miehen työt ovat aina tärkeämpiä, mies pettää (paneskelee sihteereitään ja ties ketä), nainen hoivaa ja on aina toinen. Romaanissa Sylvia tarkkailee Tedin Assia Wevillin (jonka tragedia ei Euforiaan yllä, mutta on pysäyttävä ja järkyttävä) kanssa: heidän nauruaan puutarhassa silloin, kun lapset tarrautuvat Sylviaan kuin magneetit. Säröjä luo myös Sylvian amerikkalaisuus, jonka hän itse havainnoi erilaisuudeksi, sekä etäinen suhde äitiinsä, joka väistämättä heijastuu Sylvian omaan äitiyteen. Parisuhdekuvauksena Euforia on myös toisteinen ja siksi osin väsyttävää luettavaa: Sylvian himo ja kaipuu (ja seksin kaipuu) Tediä kohtaan suurta, mikä hetkittäin ottaa ylivallan muulta kerronnalta. Toisaalta toisteista on arkikin, kuten kenellä tahansa. Ja tässä toisto onkin ehkä tehokeino: uupuminen, kuin Sylvialla.

Tunnetasolla ja kuvauksena Plathista Euforia on koko ajan herkkä ja väkevä. Lievän toisteisuuteen uupumisen keskelläkin uumoilen, että Euforia saattaa olla eräs vahvimmista käännöskirjasuosikeistani tältä vuodelta. August-palkintonsa ansainnut Cullhed luo Sylvia Plathista fiktiota ja totta, surua ja himoa, henkistä haurautta ja kuolevaisuutta ja pimeyttä, ja silti jotain niin vahvasti elävää, kokevaa.

sunnuntai 18. syyskuuta 2022

Elizabeth Strout: Voi William!

 


Elizabeth Strout: Voi William!
Tammi 2022, Keltainen kirjasto
Oh William 2021
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
232 sivua
Amerikkalainen romaani


Luottokirjailija. Sana on tietenkin ristiriitainen ja yleistävä, mutta samalla niin käyttökelpoinen. Luultavasti jokaisella on useampikin kirjailija, jonka mihin tahansa teokseen voi tarttua ja saada sitä, mitä odottaa 
 ainakin useimmiten. Joskus toki pettyy: ei tämä nyt ollutkaan ihan sitä kaivattua. Toisinaan saa muuta kuin mitä on ns. tilannut, mutta silloin parhaassa tapauksessa yllättyy myönteisesti. Niin tai näin, Elizabeth Stroutista on muutamassa vuodessa tullut eräs luottokirjailijoistani.

Ja hänen kohdallaan olen saanut aina sitä, mitä odotan: mitä arkisimpia ja silti erityisimpiä henkilöhahmoja, pieniä sattumuksia ja suuriakin seurauksia  tuttua ja samalla uutta.

Voi William! onkin suorastaan täydellinen kirja oloon, jolloin kaipaa luottokirjailijan tuotantoa. Se jatkaa Nimeni on Lucy Bartonin nimihenkilön tarinaa, mutta sen voi lukea itsenä teoksenakin. Lucy ja William ovat eronneet jo aikaa sitten, mutta eräs asia yhdistää heitä ja minäkertojana toimiva Lucy käy läpi Williamin ja itsensäkin elämänvaiheita. Jonkinlainen road tripkin on luvassa.

Stroutin romaani on seesteistä kirjallisuutta. Seesteisyys kuvastaa osin Lucyn (noin 60 vuotta) ja Williamin (nyt 71, mutta tarina vie myös kahta vuotta aiempaan aikaan) ikää. Osin rauhallisuus kertoo heidän elämänsä tämänhetkisestä tilasta. Ei silti, etteikö Lucyn ja Williamin elämässä olisi tapahtunut vaikka mitä. Tarinoiva kerronta kulkee taakse- ja eteenpäin, valottaa henkilöhahmojensa ajattelutapaa ja juuri sitä arkista ja samalla niin erityistä.

Tärkein tulee esille jo romaanin alkupuolella Lucyn sanoin:

Koska olen kirjailija, kirjoitan kuin kirjoittaisin romaania, mutta tämä tarina on totta - niin totta kuin pystyn muistamaan.

Siispä:

Joten se siitä.

Minulle Stroutin romaani vastaa siihen, mitä lukijana usein haen. Sille(kin): ♥ P.S. Kuva on, kuten näette, jo alkukesältä. Postasin romaanista silloin Instagram-tililleni, mutta hyvää voi kierrättää blogiinkin.

torstai 1. syyskuuta 2022

Axel Munthe: Huvila meren rannalla


Axel Munthe: Huvila meren rannalla
WSOY 1930 (v. 1984 painos)
Boken om San Michele 1929
Suomentanut J. Hollo
448 sivua
Ruotsalainen omaelämäkerrallinen romaani (tai muistelma)


Axel Munthe oli kirjailija ja Ruotsin hovissa vaikuttanut lääkäri, joka toimi myös Pariisissa, Roomassa ja Caprilla. Huvila meren rannalla on hänen tunnetuin romaaninsa (tai muistelma, ehkä tai autofiktio tai... kirjaa on määritelty monin tavoin), joka on monelle tutullenikin merkityksellinen klassikko. Ja juuri tuon merkityksellisyyden vuoksi se on ollut lukulistallani jo vuosia. Otin kirjan mukaani Italiaan heinäkuun alussa. En toki ollut lähelläkään Napolia tai Capria, mutta toivoin teoksen sopivan hyvin lomalukemiseksi.

Ja sopihan se: hidas lukeminen. J. Hollon suomentama teksti on pikkutarkkaa ja kuvailevaa, mikä on tietenkin osa teoksen viehätystä: lukijalle kiireettömyys on suoranaista luksusta. Teoksessa kaikkea kuvataan tarkkaan: miljööt ja maisemat Tukholmasta Pariisiin ja Lapista Napoliin, potilaat ja muut ihmiset kuuluisuuksista maalaisväkeen, tutkimukset ja sairauskuvaukset kolerasta kurkkumätään, ja niiden rinnalla myös elämä ja kuolema, ilmestykset, linnunlaulu ja maailman avaruus. 

Yhdistelmä on kiinnostavasti sekä realistinen että realismin rajat ylittävä. Onkin tärkeää muistaa, että Huvila meren rannalla on kaikessa mahdollisessa omaelämäkerrallisuudessaan myös fiktiota. Teoksen nimessä oleva huvila, San Michele, on mukana heti alkusivuilta lähtien, muttei siinä määrin kuin ennakkoon odotin. Symbolisesti huvila on tietenkin äärimmäisen merkittävä.

On mainittava, ettei Munthe peittele omia näkemyksiään. Osin teos on (tietenkin) aikansa kuva ja on sitä tavalla, joka ei välttämättä nykylukijaaa miellytä etenkään toiseuden katsomisen, esimerkiksi naiskuvan ja saamelaisiin suhtautumisen, osalta.

Ihan helposti en kaikessa kiirettömyydessänikään päässyt sisälle Munthen maailmaan eikä kirjasta ei muodostunut minulle sellaista suurta kesäklassikkoa, jollaisen haluan jokaiseen kesääni mahduttaa (aiempina vuosina tällaisia ovat olleet esim. Kilven Alastalon salissa, Mannin Taikavuori, Murdochin Meri, meriWoolfin Majakka). Mutta kiinnostava ja viehättävä, taianomainenkin, ja kerronnaltaan rikas Munthen tunnetuin teos toki on.