Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

 

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli
Otava 2020, Otavan kirjasto
Prowadź swój pług przez kości umarłych 2009
Suomentanut Tapani Kärkkäinen
Kansi Tiia Javanainen
248 sivua
Puolalainen romaani

Juuri kylmää ironiaa inhoan ihmisissä eniten. Se on pelkurillinen elämänasenne: kaiken saattaa tehdä naurunalaiseksi ja alentaa samalla kun itse ei ota vastuuta mistään, ei sitoudu mihinkään. Vähän kuin impotentti, joka ei itse ikinä pysty nauttimaan, mutta tekee kaikkensa pilatakseen muidenkin nautinnon.

Pienessä puolalaiskylässä Tšekin rajalla asuu originellia väkeä, mutta heidänkin joukossaan yhtenä erikoisimmista pidetään Janina Duszejkoa, eläkkeellä olevaa yksineläjää, joka opiskelee astrologiaa ja kääntää William Blakea. Janina kunnioittaa luontoa eikä syö eläimiä, hän tarkkailee ympäristöään ja tietää eläinten liikkeistä enemmän kuin joku muu. Eräänä päivänä Janinan naapuri kuolee, myöhemmin joukko muita seudun silmäätekeviä kokee saman kohtalon. Yhteistä vainajille on, että he kaikki ovat osoittaneet julmuutta eläimille. Kaikkien surmattujen ympäriltä löytyy eläinten, etenkin kauriiden jälkiä. Blaken sanoin:

Kauris kun villinä vaeltaa
Ihmisen Sielun se rauhoittaa
(suom. Marianna Kurtto)

Nobelisti Olga Tokarczukin romaani Aja aurasi vainajain luitten yli on sekin nimetty William Blaken, mystikon ja yhteiskuntakriitikon, sanojen mukaan. Miten hyvin se tälle hienolle romaanille sopiikaan. Tokarczukin teosta voi tarkastella ekojännärinä, mutta vielä voimakkaammin se on kuvaus yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, maailmankatsomuksen rakentumisesta, järjen ja tunteen vuoropuhelusta sekä luonnon kunnioittamisesta – voimakkaasta kannanotosta hiljaisten mutta rohkeiden, niin ihmisten kuin eläinten, puolesta.

Tapani Kärkkäisen taidokas suomennos välittää sitä kielellistä omalakisuutta, jonka kuvittelen olevan ominaista Tokarczukille – en tosin ole (vielä) lukenut puolalaiskirjailijan muuta tuotantoa. Aja aurasi… on sujuvalukuinen, tyyliltään enemmän toteava kuin kuvaileva, mutta samalla Tokarczukin teksti vetoaa kuitenkin tunteisiin. Lukijan on helppo päästä Janinan nahkoihin. Itse esimerkiksi liikutuin aamutähti Venuksen kulusta ja siitä, miten Janina on toisaalta pannuhuoneeseen vetäytyvä introvertti ja toisaalta kuitenkin maailmannainen. Monta kertaa ilahduin, hetkittäin hiljenin. Janina on kertakaikkisen mainio päähenkilö.

Kokonaisuus on riemastuttavalla tavalla omituinen. Se on sekä julma että hellä. Poliittinenkin se on: katolinen kirkko ja Puolan viranomaiset saavat osansa. Janinan tarkat astrologiset tutkimukset vaikuttavat ehkä hölynpölyltä, mutta ovatko ne sen kauempana oikeasta kuin patriarkaatin määrittelemät valtanäkemyksetkään?

Osin Aja aurasi... on myös ironinen pintaa syvemmälle katsovalla tavalla, jonka voin kuvitella hyvin puolalaiseksi (tässä olen toki ihan mielikuvieni varassa). Rajaseudulla asuvalle rajan toisella puolella oleva näyttää ehkä aina houkuttelevalta, kuten Janinalle Tšekin tasavalta: maa, jonne aurinkokin pakenee katsottuaan puolalaisten metsästäjien julmuuksia. Sinne myös Janinan Neito, Venus, menee nukkumaan. (Ja kun Venus on Neito, ovat kauriit Janinalle Neitokaisia.)

Tokarczukin romaani haastaa lukijan pohtimaan myös omaa maailmankuvaansa, sitä mikä on kenellekin oikein. Kenen edessä kumarramme: valtaapitävien vai luonnon? Ketä kuuntelemme ja miksi?

Mikä hieno, hieno romaani!

[--] Kaikki katoaa.
Viisas Ihminen on tiennyt tämän jo alusta asti eikä sure mitään.

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja
WSOY 2017
Kansi Martti Ruokonen
357 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen, Puolaan sijoittuva romaani

Toistaiseksi elimme vain pikku harmien, arkisten huolien ja kinan keskellä. Minun työni oli nyt pitää talo kunnossa, tarjota edes se suoja näille ihmisilleni, kulkea lumikatulaisteni rinnalla ja kasvaa osaksi heidän elämäänsä. Pelkkä utelias muistiin kirjaaminen syvenisi ymmärrykseksi, niin toivoin. Olin saanut jo kiinni joistakin arjen rutiineista ja nukuin hyvin unia näkemättä. Alitajunta teki tilaa tuleville valveajan kauhuille.

Hieman sekava, mutta kaikin puolin tyypillinen puolalainen Gwiazdan kaupunki saa uuden asukkaan, kun salaperäinen Bajek asettautuu Lumikadulle. On kevätyö ja kaupunki lepää, mikä on onni. Kaupunki ikään kuin kerää voimia siihen, mitä tuleman pitää. Lumikadulla murheet ovat suuria, mutta kulmilla asuva väki osaa myös iloita rehevästi. Asukkaiden joukossa ovat rakastavaiset Lilka ja Marek, teatterilainen Bruno, pikkuruinen Pawel ja leipomon Olga. Vuodet 1930- ja 40-lukujen taitteessa ovat kaikkea muuta kuin helppoja: saksalaiset sotilaat saapuvat maahan, Puola – kuten koko maailma – on kovilla. Miten jatkaa elämää Lumikadulla?

Katja Kaukonen kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden tuotantoa arvostan. Kaukosen esikoisromaani Odelma kuuluu edelleen suurimpien blogiaikaisten suosikkieni joukkoon. Odelman omintakeisuutta jaksan alati ihailla. Vuonna 2014 ilmestynyt Kohina lumosi sekin. On siis selvää, että Lumikadun kertoja kiinnosti minua siitä saakka, kun kirjan ilmestymisestä kuulin.

Lumikadun kertoja vahvistaa jo vahvaksi muodostunutta käsitystäni siitä, että Kaukonen taitaa tunnelmat, kielen vivahteet ja omaperäisen kerrontatavan. Tällä kertaa kokonaisuus jäi kuitenkin aavistuksen vieraaksi: ehkä syy on kaiken kauneudessa. Kauneuden rakastajallekin, ainakin minulle, kokonaisuus on jopa liian kaunis. Lempeä melankolia ylittää sodan tunnelmat, mikä on tietenkin yksi kerronnallinen ratkaisu ja tapa käsitellä sodan aikakautta. Kauneus kuitenkin romantisoi sota-aikaa. Kauhea on olemassa, mutta suodattuneena uusien päivien taakse, kutsuttakoot tätä vaikka selviytymiskeinoksi. Kauneuden pumpulisuuden takana on toki tummia sävyjä, pelkoja ja menetyksiä. Tärkeää on myös se, mitä voimakkaimmaksi viestiksi nousee ihmisyyden arvostaminen.

Kaukonen luo Lumikatunsa ja sen henkilöt taidolla, mutta silti myös henkilöhahmot jäävät etäisiksi, Bajekin tarkkailun kohteiksi. Entä Bajek itse? Onko hän talonmies, satunnainen kulkija, enkelin kaltainen lähetti vai ihmeellinen näkijä? Kaiken kertojana Bajek on eräänlainen sidos lumikatulaisten ja muun maailman välillä. Hänen kertojanäänensä tuo romaaniin viehätystä ja lämpöä.

Lumikadun kertojan luvut ovat lyhyitä, mikä jaksottaa lukemista näppärästi sikäli, että bussimatkan aikanakin ehtii lukea useamman luvun. Lukujen lyhyyden vuoksi saatoin jättää romaanin kesken juuri silloin kun oli aika jäädä pysäkillä pois, mutta lukutauoilla mieleni ei kaivannut Lumikadulle, en jäänyt ikävöimään Gwiazdan asukkaita, en elänyt heidän iloissaan tai suruissaan. Voi toki ajatella, että lyhyissä luvuissa määrittyy elämän hauraus: näissä satunnaisen merkityksettömissä hetkissä saattoi olla heidän loppuelämänsä. Elämä koostuu palasista, jotka sovittuvat yhteen muiden ihmisten, ja kokonaisen maailman, kanssa.

Vaikka Lumikadun kertoja pitää sisällään monia hienoja ja taidolla kirjoitettuja kohtauksia, en saanut lopulta romaanista irti kovinkaan paljoa. Vahvan tunnelman, toki, kaunista kieltä, kiehtovia henkilöitä, mutta nimenomaan tunnelmapaloina, pieninä kuvan kaltaisina hetkinä, en mitenkään muuten. Sanon suoraan, että olisin halunnut pitää romaanista niin paljon enemmän kuin mitä siitä lopulta pidin. Ehkä lukuhetki oli väärä, ehkä Bajekin hieman maaginen, enkelimäinen hahmo ei puhutellut minua. Kohautan hartioitani (mielikuvieni) puolalaisittain: tällaista lukeminen joskus on.

Kokonaisuus on tunnelmaltaan kuin seepian sävyistä fragmentaarista unta. Lumikadun kertojassa on jotain yleiseurooppalaista, jotain sellaista, joka toimisi hienosti elokuvana. Ohjaajaksi sopisi hyvin Kieslowskin melankoliaa ja toisaalta Jeunet’in omintakeista vinksahtanuutta kantava taituri, kokonaisuuden voisi suodattaa samanlaisella ruskeaan vivahtavalla sävyllä kuin Veronikan kaksoiselämässä tai Ameliessa Voin jo kuvitella miten kaihoisa posetiivi soittaa juuri silloin kun pieni lintu lentää yli nokassaan lasinpalanen. 

Tuon elokuvan katsoisin! 

Maria Krüger: Punaruusun aikaan

Kuukauden tyttökirjaklassikko
Maria Krüger: Punaruusun aikaan
Kustantaja: Wsoy 1975 (Nuorten toivekirjasto-sarjassa)
Alkuteos: Godzina pasowej rõzy 1964
Lyhentäen suomentanut: Kirsti Siraste
Kansi: Pirjo Lausamo-Laine
Ulkomainen nuortenromaani, Puola
Sivuja: 149


- Sanoin että olit vähällä rikkoa kauniin kelloni kun siirsit aikaa taaksepäin, täti jatkaa. 
- Älä ole typerä. Siirsit ajan noin kahdeksankymmentä vuotta taaksepäin.
- Kahdeksankymmentä vuotta?
- Niin niin. Tärkeintä on kuitenkin se, että siirsit kellon punaruusun aikaan.
- Punaruusun aikaan? En tajua.
- Ruusuni on jälleen saanut alkuperäisen värinsä. Olet siirtänyt ajan siihen hetkeen, jolloin ruusu sai värinsä. Tajuatko?

Mitä samperin hassutusta tämä on? kyselee neljätoistavuotias puolainen koulutyttö Anda seistessään hedelmäpuutarhassa jalassaan röyhelöreunaiset puuvillahousut uusien harmaiden pitkistensä sijaan. Miksi kaikilla naisilla on korkkiruuvikiharat ja korsetti muhkeahelmaisen pukunsa alla, miehillä pukinparta ja silinterihattu? Eikä kukaan kutsu Andaakaan enää Andaksi, vaan Anusiaksi tai Anna Domicelaksi. 1960-luvun lapsi Anda on sattuman oikusta siirtänyt vanhan perintökellon osoittimia taaksepäin ja siirtynyt vuoteen 1880. Kaikki on vanhassa valokuvassa punaisen ruusun kanssa poseeraavan Eleonora-tädin oikkuja; Eleonora haluaa vielä kerran päästä takaisin oman kultaisen aikakautensa päiviin. Elämä 1880-luvulla on vaikeaa, etenkin naisiin kohdistuvat odotukset ovat jotain ihan toista kuin tasa-arvoon uskovassa Puolassa. Kuinka Anda selviää arvokkaan neidin elämästä ja pääseekö hän koskaan takaisin vanhaan elämäänsä? Voi kissan viikset!

Maria Krügerin nuortenromaani Punaruusun aikaan (1964/1975) on aikasiirtymäromaani, tyttökirjoja kunnioittava sattumusten- ja tapakulttuurin kuvaus sekä reipasotteinen satiiri 1960-lukulaisen nykyisyyden sekä menneen maailman hierarkisen yhteiskunnan yhteentörmäyksestä. Minulle kirja on myös lapsuudestani tuttu nostalgiakirja, eräänlainen iloinen jälleennäkeminen.

Luin Punaruusun aikaan ensimmäisen kerran ala-asteikäisenä 1980-luvulla. Jotain taikaa kirjassa oli, koska muistelin mielessäni usein lukemaani puolalaista tai itäsaksalaista nuortenkirjaa, jossa siirryttiin ajassa taaksepäin ja jossa ihmisten pitkikset, kalsarit tai alushousut sekä voimistelun sopivuus nuoren tytön kehitykselle saivat paljon huomiota. Muuta en kirjasta muistanutkaan, en edes nimeä. Puolisen vuotta sitten eräs ystäväni mainitsi tämän kirjan Facebook-päivityksessään ja palautti täten Krügerin nuortenromaanin mieleeni. Aloin metsästää kirjaa ja pari kuukautta sitten onnistuin löytämään sen nettihuutokaupasta. Kirja oli kanttaan myöten se, jota olin kaipaillut, mutta miten on sisällön laita?

Tämähän on pyjama eikä voimistelupuku, ajatteli Anda. Mutta katsoessaan ympärilleen hän huomasi että kaikilla tytöillä oli samanlaiset puvut. Joillakin oli jopa kuminauhat housunlahkeissa. Samassa sietämätön Pilleri taputti käsiään ja alkoi hoputtaa tyttöjä parijonossa voimistelusaliin missä voimistelutunnit pidettiin.

Punaruusun aikaan etenee episodimaisesi ja tuntuu rakentuvan juuri tällä nyky- ja entisajan erojen ihmettelylle olipa kyse sitten "kehityksen kehittymisestä" tai sosiaalisista suhteista. Seurustelusäännöt, tyttöjen väliset suhteet koulussa sekä reipas Anda kirjan päähenkilönä tekevät Krügerin kirjasta melko puhdasoppisen tyttökirjan. Aikasiirtymä puolestaan tuo siihen ripauksen fantasiaa. Kerronta etenee ehkä hivenen liiankin vauhdikkaasti eikä suvantokohtia juurikaan ole. Krüger olisi voinut mielestäni saada enemmänkin irti Andan aikaseikkailusta, nyt keskiössä on kokoaikainen uuden vanhan maailman ihmettely ollaan sitten ruokapöydässä, koululuokassa, Andan siskon naimakauppojen äärellä tai uimarannalla. Romaani on suomennettu lyhentäen, mitä harmittelen. Mistä kaikesta mahdoinkaan jäädä paitsi kirjaa lukiessani? Ehkä niistä kaipaamistani yleensä ah-niin-ihanista suvannoista? Tai sitten puolalaista yhteiskuntaa koskevista ylistyksen tai kriitiikin paikoista?

Nyt aikuisena koetin nimittäin etsiä kirjasta viittauksia kirjan kirjoittamisaikaan. Pohdin, että näkyykö kirjassa mitään sellaista, mikä joko kertoisi kommunistisen Puolan ylivertaisuudesta tai sitten pilkkaisi sitä satiirin keinoin. Niin tarkan suurennuslasin kanssa en kirjaa lukenut, että olisin onnistunut löytämään yhteiskuntakritiikkiä suuntaan tai toiseen. Satiiria romaani toki tarjoaa: seurustelusuhteet, ihmisten ulkonäkö sekä käyttäytymisnormit kutsuilla tarjoavat useitakin hymynkareita kesken lukemisen. Se, mikä on hyväksi toiselle, voi olla kauhistuksen huipentuma jollekin toiselle. Puolalaiseen tapaan asioilla on aina puolensa ja puolensa. Hauskoja ovat myös tekniikasta käytävät keskustelut: Kun Andan Varsovassa on puhelin (miltei) joka kodissa ja sähkövaloakin riittämiin, tuntuvat sähkö- ja lennätinlaitoksen kattavuus tai rautatiet 1880-luvun ihmisille Jules Vernen tieteisfantasialta.

Vaikkei Punaruusun aikaan tarjonnutkaan minulle nostalgiatrippiä enempää, suosittelen sitä kaikille tyttökirjojen ystäville. Vanhan rautaesiripun takaa tulleita tyttökirjoja ei todellakaan ole liikaa (onko niitä ylipäätään suomennettu?), ja Krügerin teos on mainio myös aikasiirtymäkertomuksena sekä kahden eri aikakauden tapakuvauksena. Lisäksi se ihan ehdottomasti auttaa arvostamaan pitkiksiä - tai nykykielellä kaiketi legginsejä. Mitä vapautuksen aikaa saammekaan elää tässä korsettivapaassa maailmassa!

***½

Tällä kirjalla osallistun sekä Sinisen linnan kirjaston Tuntemattomat tyttökirjat-haasteeseen että Kirjavan kammarin Ikkunat auki Eurooppaan-haasteeseen.