Kustantaja: Tammi 2012
Alkuteos: Room 2010
Suomennos: Sari Karhulahti
Ulkomainen romaani, Irlanti/Yhdysvallat
Sivuja: 323
Me tehdään mobile pitkästä spagetinpätkästä ja naruista, joihin me sidotaan kaikenlaista, pikkuruisia oransseja kuvia minusta ja vihreitä kuvia Äidistä ja foliokierrettä ja vessapaperitukkoja. Äiti panee mobilen ylänarun kiinni Kattoon Ompelutarvikerasian viimeisellä nuppineulalla ja spagetti riippuu Katosta ja kaikki pienet koristeet lentää kun me seisotaan alapuolella ja puhalletaan kovaa.
Minulla on nälkä joten Äiti sanoo että voin syödä viimeisen omenan.
Mitä jos Vanha Kehno ei tuo enää lisää omenoita?
Viisivuotias Jack asuu Äidin kanssa Huoneessa, joka on koko maailma. Huoneessa ovat myös Lipasto, Kasvi, Kattoikkuna sekä Matto, jonka päälle Jack syntyi. Huoneessa Jack leikkii, ruokailee, leikkii Saarta sekä menee Kaappiin piiloon silloin, kun Vanha Kehno tulee. Vanha Kehno tulee öisin ja silloin ovi sanoo Piip piip. Vanha kehno natisuttaa Äidin sänkyä ja Jack laskee saaden lukumääräksi joskus 97, joskus jopa 217. Jack laskee monia muitakin asioita, kuten hampaitaan. Kaikki muut ihmiset, kuten oikealta näyttävät aikuiset ja lapset sekä Seikkailija Dora, asuvat Televisiossa tai Ulkoavaruuden muilla Planeetoilla, kuten myös kissat tai kivilohkareet ja puut.
Emma Donoghuen Huoneesta (2010/2012) on kirjoitettu lukuisissa kirjablogeissa niin paljon, että minulla oli vahva ennakkomielikuva kirjasta, jota en välttämättä halunnut lukea, mutta joka silti kiinnosti. Kun sitten sain kirjan ennakkokappaleen Tammelta hieman yllättäen juuri ennen joulua, oli minunkin tartuttavava pienen Jackin ja hänen äitinsä tarinaan. Tein sen osin uteliaana: Millainen on kirja, josta kaikki puhuvat? Osin olin pelokas: ollaanko tässä nyt toreyhaydenmaisen sosiaalipornon äärellä tai aiheuttaisiko kertomus mielipuolisen raiskaajan vangitseman äidin ja tämän viisivuotiaan lapsen elämästä ahdistusta ja pahoja unia? Ennen kaikkea halusin tarttua tarinaan, jonka ainutlaatuisesta kielestä olin kuullut kehuja.
"Onko televisiohenkilöt oikeita ihmisiä?"
Äiti nyökkää. "Ja televisiossa näkyvät paikatkin on todellisia, esimerkiksi metsät, maatilat, suurkaupungit ja lentokoneet..."
"Eikö ole". Miksi Äiti juksaa? "Mihin ne muka mahtuisi?"
"Tuonne ulos", sanoo Äiti. "Ulkopuolelle." Hän nytkäyttää päätä taaksepäin.
"Sänkyseinän ulkopuolelleko?" Tuijotan Sänkyseinää.
"Huoneen ulkopuolelle." Nyt Äiti osoittaa toiseen suuntaan, kohti Hellaseinää, ja piirtää sitten sormella ilmaan ympyrän.
Donoghuen romaanikerronta on kaikista kehuista huolimatta mielestäni melko tavallista tarinavetoista kerrontaa: asioita tapahtuu ja niistä kerrotaan siinä määrin vetävästi, että kirja pitää lukea miltei yhdeltä istumalta. Huone onkin viihdyttävä (kyllä vaan, mutta viihdyttävä puhuttelevalla tavalla) lukuromaani, jota voisi luonnehtia parhaiten englanninkielisellä ilmaisulla a page-turner. Se on psykologinen selviytymistarina, jonka henkilöihin kiintyy ja joiden puolesta jännittää, melkein hengittääkin. Aivan tasainen romaani ei kuitenkaan ole. Sen keskivaiheilla tapahtuu jotain, joka jakaa kirjan ikään kuin kahteen osaan. Vaikka loppupuoli on sen alkuosaa kaikin tavoin tärkeämpi, on teoksen alku kuitenkin huomattavasti intensiivisempi.
Se, mikä erottaa Huoneen tavanomaisesta lukuromaanikerronnasta on Jackin käyttämä kieli ja ylipäätään Jackin, viisivuotiaan lapsen, näkökulma Huoneeseen ja koko maailmaan. Sen Donoghue on luonut taitavasti, sillä nimenomaan Jackin näkökulma on se, joka erottaa Huoneen muista raflaavia teemoja sisältävistä lukuromaaneista. Vain Äidin ja välillisesti Vanhan Kehnon vaikutuspiirissä elänyt Jack omaa ikäisekseen laajan sanavaraston, nimeää hän asioita hyvin omaleimaisella tavalla. En ole lukenut englanninkielistä alkuteosta, mutta kuvittelen suomentaja Sari Karhulahden suoriutuneen vaativasta tehtävästään mallikkaasti. Hän on työllään tuonut Jackin ajatteluun vaikkapa Sulalusikan tai sen, että joskus äiti on pois päältä, vaikka onkin ihan vieressä. Huone ei ole niitä kirjoja, joiden tenho riittää ainakaan minun kirjamielessäni uudelleenlukuun, mutta olisi hauska vilkaista alkukielistä teosta ihan vain nähdäkseen, millaista Jackin kieli siinä on.
Huone on kauheasta teemastaan huolimatta (yllättävän) valoisa kirja. Se ei onneksi ole juurikaan toreyhaydenmainen, sillä fiktiona se suurimmilta osin välttää sellaisen tirkistelyn tunteen, jonka monet kauheista ihmiskohtaloista kertovat dokumentaarisuuteen pyrkivät teokset minussa synnyttävät. Silti sen lukemisesta tulee hieman likainen olo, koska se tuo mieleeni myös uutisista tutuksi tulleet samankaltaiset tarinat. Huone herättää monia kysymyksiä sekä halun keskustella sen henkilöistä sekä niistä seikoista, miksi asiat näyttäytyvät Jackille niin erilaisina kuin meille tavallista, onnellista elämää viettäville. Huone ei ole mikään merkkiteos, mutta se on tarina siitä, miten ihminen voi aidon ja pyyteettömän (äidin)rakkauden ansiosta kokea mitä kauhistuttavimmassakin oloissa myös iloa ja onnea.
Jack, jonka isä pilliä soittaa,
possun pölli, nyt paeta koittaa.
***+
Huoneen ovat ehtineet lukea suomeksi ainakin Minna, jonka blogiarvion kanssa olen suurilta osin samaa mieltä. Lisäksi myös Maria ja Peikkoneito ovat kirjoittaneet kirjasta hienosti. Englanniksi kirjaa on luettu ihan hurjasti, kurkatkaa vaikkapa Susan, Booksyn, Zephyrin ja Miian blogiarviot.
