Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade
WSOY 2020
Kansi Anna Makkonen
317 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Hän ei avaa kuorta, ei vain pysty, ei vieläkään, ja miksi hän avaisi sen juuri nyt? Niinpä hän työntää kuoren takaisin hyllyyn kirjojen väliin. Siitä jää näkyviin pieni kulma. Valkoinen, mitätön kolmio sykkii alkutalven hämärässä. Niin pieni valkoinen, ja silti sen näkee koko ajan.

Paula on ikääntyvä terapeutti, joka tuntee ihmisten surut ja ilot. Silti hänen on vaikea saada kiinni omista tunteistaan: hänen miehensä Lasse on kuollut, tytär Elina eronnut, välit parhaaseen ystävään Eevaan ovat katkenneet. Toisaalla on Ojó (ó:n alapuolella on vielä piste), nuori afrikkalaistaustainen nainen, laiton siirtolainen Etelä-Espanjassa. Ojó on raskaana ja pelkää entisiä tuttaviaan. Eläkkeellä oleva pohjoisesta tullut rouva ottaa Ojón siipiensä suojaan ja Ojósta tulee rouvan apulainen.

Laura Lähteenmäen romaani Sitten alkoi sade ei ole mysteeri, mutta alkuasetelmaltaan se on paitsi ihmissuhderomaani myös arvoitusromaani: kuka on Espanjassa asuva rouva? Miksi Paula vaikenee? Missä Eeva on? Mikä on saanut Paulan tyttären Elinan ja tämän puolison Kasperin eroamaan? Mitä Ojó pakenee?

Paulan ja Ojón näkökulmat kannattelevat romaania, mutta tarinat eivät tunnu liittyvän toisiinsa ainakaan kovin tiiviisti. Samalla lukija tietää heti, että jossain välissä ne kuitenkin yhdistyvät. Alkuosa etenee hyvin, mutta on kuitenkin sellaista ns. hyvää perusproosaa, jota lukee ilokseen mutta joka ei jää erityisemmin mieleen. Kirjan keskivaihella on muusta kerronnasta poikkeava episodi, uusi kertojanääni, joka ei kuulu Paulalle eikä Ojólle ja liittyy naisista vain toiseen. Puolivälin jälkeen äänessä ovat taas Paula ja Ojó. Jännitteet vahvistuvat, kerronta vangitsee paremmin ja muuttuu tiiviimmäksi. Lopun lukee miltei ahmien, kokonaisuus liikuttaakin, mitä en alun perusteella osannut odottaa.

Rouva odottaa, että jatkaisin, mutta en haluakaan. On sittenkin liian oma muisto kertoa siitä, miltä sade kuulostaa, kun sen ensin rauhallisesti mutta varoittamatta ja pian voimistuen napsahtelee huokoiseen pahviin ja rakas ihminen makaa kainalossa.

Lähteenmäki kirjoittaa taitavasti. Etenkin ihmiskuvaus on vahvaa, Lähteenmäellä on tarkka psykologinen silmä ja hän tavoittaa henkilöidensä kipupisteet realistisesti ja liioittelematta, mutta samalla jännitteisesti. Erityisen kiinnostavaa on se, miten romaanihenkilöt katsovat toisinaan: miten Paula pohtii Elinan ja Kasperin eroa ja omaa ystävyyssuhdettaan Eevaan, miten Ojó kokee suomalaisrouvan. Ja miten yleisiä yksityisimmätkin tuntemukset lopulta ovat.

Sitten alkoi sade on laadukasta kotimaista kaunokirjallisuutta, jossa jokaisella on oma tarinansa, oma näkökulmansa. Niistä mikään ei ole oikea tai väärä, mutta jokainen kertoo ihmisyydestä ja ansaitsee tulla kerrotuksi.

--
Muualla: Leena, Mai, Riitta, Tuija.

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Laura Lähteenmäki: Korkea aika
WSOY 2016
280 sivua
Kansi Anna Makkonen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Sitten tuli yö, jolloin taivaalla oli vaaleita yöpilviä ja niin haaleita tähtiä, että niitä vaivoin näki. Oli kylmä ja kylän taloissa pelättiin hallaa. Kaikki odottivat, jokaisessa talossa oltiin hiljaa. Kun tuli kesäyön lyhyt pimeä, taivas oli äkisti niin synkkä, ettei eteensä nähnyt.

Miten sukupolvet ketjuttuvat, kuinka kohtalo ja omat teot kiertyvät yhteen, kuinka ihmiset tulevat ja lähtevät, mutta elämä jatkuu. Laura  Lähteenmäen Korkeassa ajassa Anna ja Olavi Otson pieni evakkoperhe muuttaa Hämeeseen ja saa Pihjalan tilalta tilkun maata, jonne rakentaa talo. Opettajana toimiva Anna ja sahalla työskentelevä Olavi ovat kylällä pidettyjä ja Anna tuntee syvää kiitollisuutta Pihjalan emäntää Heljää kohtaan. Paljon jää kuitenkin niin sanotusti rivien väliin ja perheiden välille muodostuu salainen ja vaikeakin side, joka vaikuttaa myös jälkipolvien elämään. Nykyhetkessä taidelainaamossa työskentelevä Saana kipuilee omien asioidensa, myös isänsä Laurin ja tyttärensä Emman, kanssa. Ristiriidat ravistelevat, mutta omalla tavallaan myös kantavat.

Välissä ei ollut ihoa tai aikaa, heitä erottavia vuosia vaan he lainehtivat toisiinsa kuin vesi järven rannasta toiseen. Korkea aika on sukuromaani. Sen tarinassa on paljon tuttua, kuten rakkautta ja vihaa, toimeentuloa, muutoksia, selviytymistä, iloa ja paljon surua.

Tässä suhteessa, sukuromaanina, Korkean ajan tarinaa voi oikeastaan pitää melko tavallisena, mutta erityislaatuiseksi sen tekee Lähteenmäen kerronta, joka on on tiheää ja taidokasta. Lauseet ovat kauniita, tapahtumat pieninäkin merkityksellisiä, isoina painavia. Paljon jää rivien väliin, lukiessaan voi aavistaa mitä tuleman pitää: Silloin asiat vyöryivät päälle kuin lumi, joka putosi katolta lopputalven iltapäivänä yhtenä rysäyksenä. Sivumennen on todettava, että evakkotarinanakin Lähteenmäen romaania voi lukea. Häme ja Karjala kohtaavat, murre pulppuaa kun hermostuttaa, sipulikupolit tulevat uniin.

Taidokkutta tärkeämpänä pidän sitä, että tällainen sukutarina vetoaa myös tunteisiin. Korkea aika onnistuu tässäkin: se viekottelee mukaansa alkukohtauksellaan, jossa tuoksuvat metsä ja pihka ja suostumus, ja kielellään, mutta vielä väkevämmin henkilöhahmoillaan ja näiden kohtalolla. Kliseitä ei (juurikaan) ole, ei hyviä tai pahoja, on vain erilaisia ihmisiä, joiden kautta mennyt kurkottaa tulevaan. Erityisen hyvin ajan ja näkökulmien vaihdokset näkyvät siitä, millaisena Annaa katsotaan. Ensin hän on määrätietoinen, mitään kumartelematon, tulevaisuuteen luottava karjalaiskaunotar, sitten nokkavanakin nähty: kevyesti pakastunut ruohi rapisi Annan askelten alla kuin mikään ei painaisi naapuria. Myöhemmin ikä ja koettu tekevät tehtävänsä, mutteivät vie Annan keskeistä roolia pois. Yhtä lailla voisin mainita Saanan, Heljän ja Emmankin, miehet jäävät loitommalle, vaikka hekin saavat osansa niin poissa ollessaan tai neuvottomina kuin niissä hetkissä, jolloin he antoivat käsiensä vaelta toistensa keholla levittomina. Kuin lukki Anna puristi jalkansa Olavin ympärille [--].

Tänä vuonna on ilmestynyt valtavasti hyviä kotimaisia. Korkea aika solahtaa vaivatta niiden joukkoon. Lähteenmäen kerronta kutsuu mukaansa, upottaa tarinaansa ja koskettaa syvältä. Kuten romaanin takakanteen nostetussa sitaatissakin sanotaan: Yksi asia johti toiseen ja tähän päivään saakka.

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
Kustantaja: WSOY 2014
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 269
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Pimeää, pimeämpää, tunneliin, syvemmälle, eikä enää ulos. Ennen talvea jokainen päivä oli entistä pimeämpi, jokainen yö ikiyö.

Niityn tila: satoja hehtaareja metsää, komeat rakennukset, vauraat puitteet. Jotain pahaenteistä Niityssä kuitenkin on, se tuntuu kantavan surullista historiaa. Niitty on myös paikka, joka sitoo yhteen useita sukupolvia: Toisen maailmansodan jälkeen Niittyä asuttavat Eino ja Elsi sekä heidän pienet lapsensa, kaksi tytärtä ja pieni poika. Arki vie Elsin voimat. Myöhemmin Astasta tulee Niityn emäntä, jonka on vaikea sietää poikansa Roopen tyttöystävää Teresaa. Elsin toinen tytär Arja on kahden lapsen mummi, Arjan tytär Hanna potee perheensä ja lastensa kasvukipuja, toinen tytär Riikka on runoilija. Suvun tarina alkaa ahdistavalla, jännityskirjaa enteilevällä kohtaamisella ja jatkuu erilaisin kysymyksin: miksi Niittyyn on niin vaikea tulla? Mitä tapahtui Elsille? Mikä on nuorempien sukupolvien osa kaikessa?

Laura Lähteenmäen romaani Ikkunat yöhön sisältää paljon, mistä ammentaa. Se on sukutarina, jännitysnäytelmä, kuvaus pettymyksistä, epäonnistumisesta, voimakkaista tunneista ja naiseudesta. Luin romaanin jo helmikuun lopussa, mutta kiireiden vuoksi pidin bloggaamistaukoa liki kuukauden ja monesta kirjasta bloggaaminen jäi. Ikkunat yöhön tuntui lukuhetkellään niin voimakkaalta, että halusin kirjoittaa siitä blogiini.

Nyt, kun lukemisesta on jo pari kuukautta, huomaan ettei lukukokemuksesta lopulta jäänyt mieleen juuri muuta kuin tiheä tunnelma sekä ihailuni Lähteenmäen kirjoitustaitoa kohtaan. Lähteenmäki nimittäin paitsi kuljettaa tarinaa ja vaihtelee näkökulmia hyvin, kirjoittaa myös sujuvaa ja komeaa tekstiä. Hän luo jännitystä onnistuneesti ja kertoo uskottavasti myös siitä, millaista totaalinen väsymys voi olla.

Miksi sitten kirjasta ei lopulta jäänyt mitään mieleen? Siitä syystä, että romaanissa on kaikkea jopa liikaa. Uuno Kailaan Talo-runon mukaan komeasti ja hyvällä tyylitajulla nimetty romaani pitää sisällään monta erilaista tarinaa, joiden kaikkien langanpäät eivät sovitu kovin yhteen. On kuin samaan kirjaan olisi haluttu sovittaa useammankin kirjan aiheet. Esimerkiksi romaanin aloittava tarina, ahdistava ja dekkarimainen episodi, on koko lailla turha (edit. alku sinänsä on vaikuttava ja vakuuttava, sen tarina ei kokonaisuudessaan ole kuitenkaan mielestäni tarpeellinen kokonaisuutta ajatellen). Lähteenmäki käyttää näkökulmatekniikkaa onnistuneesti ja taitaa jännityksen kaarenkin, mutta kun näkökulmia tarjoaan niin paljon ja kun se dekkarimaisin aihio ei ole kokonaisuuden kannalta mitenkään merkityksellinen, jää kaltaiseni lukija kaipaaman yksinkertaisuutta.

Ikkunoissa yöhön on kuitenkin enemmän hyvää kuin keskinkertaista: Elsin tarina koskettaa, Riikan kiinnostaa ja Astan ja Roopen saa pohtimaan kuilua vanhemman ja lapsen välillä. Nämä kolme tarinaa olisivat riittäneet siihen, että olisi syntynyt vaikuttava ja nykyistä ehjempi romaani. Tällaisenaankin hyvin kirjoitettu teos toki toimii: suomalainen sukupolvitarina ja väkevä kuvaus masennuksesta kantavat rakenteellisesti ja kielellisesti onnistuneessa romaanissa, jonka teemat ajatteluttavat ja koskettavat.