Maija Muinonen: sexdeathbabies

Maija Muinonen: sexdeathbabies
Teos 2019
Kannen maalaus: Alma Heikkilä
214 sivua
Kotimainen romaani


Eli ikuinen hymy! Voi ajatella esimerkiksi että sinulle annetaan roskia, mutta sinä annat:

Tai vaikkapa että sinulle annetaan kuolemaa mutta sinä annat:

Toisinaan sinun on kaivauduttava esiin arvesta mutta kyllä sinä sittenkin ja lopulta päädyt:

Sijoita itsesi idylliin, jätä rupiset märkivät arvet, ahdistus, kurjuus, negatiivisuus, sijoita itsesi muuanne, ihan ah muihin maaperiin ja sitten ihan kerta kaikkiaan kaikelle sinä annat:

Onnea matkaan ja hyviä hymyjä! Hymysuusi ja kenkäsi ovat upeat!

Hettyn tytär, kolmekymppinen Bibi on kuolemassa syöpään, Bibin kummitäti Clarissa kantaa kehossaan omaa sairauttaan. Clarissa on jo menettänyt jo kolme rakastaan, Hettyllä pitää ikuisesti olla yksi tytär, Bibi on nyt ainokainen. Kuolema siis kolkuttelee ovella, se on vieraillut usein ja pian on aika, mutta on myös elämä, tässä ja nyt: pienissä, absurdeissa asioissa, arjen käänteissä, haaveissa, teoissa, käsillä.

On kirjoja, joita aloittaessaan oikeastaan jo tietää, mitä tuleman pitää – ainakin osittain: tuntee jo tekstilajin tai kerronnan tavan, arvaa sen minne kaikki johtaa, kokee lukevansa uutenakin tuttua romaania. Sitten on teoksia, jotka tuntuvat olevan aivan omanlaisiaan, sellaisia joille ei heti keksi vertailukohtaa; joita ei voi sijoittaa ainakaan kovin moneen lokeroon – tai jos voikin, niin ne kasvavat lokeron yli, kurkistavat muualle, eivät asetu. Uusia tekstin tekemisen ja esittämisen tapoja etsivän TRES-ryhmän perustajiin kuuluvan Maija Muinosen sexdeathbabies kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen joukkoon.

En keksi romaania, johon Muinosen romaani voisi vertautua, mutta sexdeathbabiesiin ihastuville suosittelen Eeva Turusen teosta Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Molemmissa on jotain sellaista, joka pitää lukijansa tarkkana ja ehkä ymmällään, mutta ennen kaikkea sellaista, joka saa innostumaan: tällaista en ole heti lukenut. Muinosen ja Turusen kirjat ovat toki aivan omanlaisiaan, en siis vertaa niitä toisiinsa, rinnastan vain siinä että kummassakin rikotaan suoraviivaisen, ja jopa ”tavallisen” tajunnanvirtakerronnan rajoja.

Muinosen kerronnalla on oma rytminsä ja omat polkunsa. Luku tai osio, miksi sitä nyt kutsuisi, voi päättyä kesken lauseen tai jopa sanan ja jatkua seuraavassa luvussa. Tai olla jatkumatta. Puhujakin voi vaihtua, joten lukija saa olla tarkkana. Sinisellä painettu fontti ihastuttaa (ja tuo mieleen tyystin erilaisen kirjan, Michael Enden Tarinan vailla loppua, jossa on käytetty punaista ja vihreää fonttia – tämä rinnastus koskee siis nimenomaan fontin väriä, ei muuta), sinistä näkyy muutamassa paikkaa muutenkin kuin aukeamalta levinneenä musteena.

Muinosen romaania lukiessa on kuin pääsisi jonkun hyvin omalaatuisen kulkupelin kyytiin. Matka kulkee, mutta toisinaan kyyti nytkähtelee, hypähtää, muljahtelee, liukuu omille reiteilleen. Ja silti kaikki kulkee raiteillaan kohti vääjäämätöntä ja tuntematonta. Matkan aikana Hetty, Clarissa ja myös ilman omaa puheenvuoroaan jäävä Bibi käyvät tutuiksi, kuin uskoutuviksi ystäväksi.

On mitei outoa, miten hyvin tässä kyydissä viihdyin. Tunnustan, että osan ns. kuolleiden kuoron lausumista (laulamista? kutsumista? sanomista?) sanoista, riveistä ja luvuista luin kursorisesti – romaanin alussa ainakin, mutta mitä pidemmälle sexdeathbabies eteni, sitä merkityksellisimmin kuoro-osuudet alkoivat puhutella.

Kokonaisuus – jonka nimi muuten kertoo tätä bloggausta paremmin sen, mistä on kyse – on kokeileva ja omituinen, mutta myös riemastuttava: että näinkin voi kirjoittaa!

P.S. Suosittelen lämpimästi myös Muinosen Mustia papereita.

Maija Muinonen: Mustat paperit

Maija Muinonen: Mustat paperit
Kustantaja: Teos 2013
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 167
Mistä: arvostelukappale
Kotimainen romaani

Ja minun ruumiistani pakenee kaikki. Ylläni oleva musta mekko on ryppyineen elävämpi kuin minun ruumiini, jonka veri valuu ruohikkoon. Ja tämä kaikki kokonaan auringon paistaessa. Varjot ovat jossakin muualla.

Ann Miel kuolee huomenna, koska on päättänyt niin. Hänellä on nippu valkoisia papereita ja niihin hän aikoo kirjoittaa kirjeitä ihmisille, joille jättää jäähyväiset tai ohjeita. Annin elämän kaikkein tärkein ja rakkain on hänen poikansa, viisivuotias Luc, rakas Luc, joka on onnellinen rannalla Rosa-kotiapulaisen kanssa. Juuri Rosan hoiviin Ann aikoo luottaa kalleimpansa. Kirjeissään Ann kuvittelee tulevaisuuden Lucille ja Rosalle: hän kirjoittaa ensin kauniisti, mutta päästää mustasukkaisuutensakin valloilleen. Ja hänen on myös keksittävä hirviö pojalleen.

Maija Muinosen esikoisromaani Mustat paperit on putkahdellut tietoisuuteeni sieltä täältä. Kun kirja valittiin yhdeksi Helsingin Sanomain esikoispalkintoehdokkaaksi ja kun Helsingin kirjamessuilla pääsin kuulemaan Muinosta esikoiskirjailijoiden paneelissa, kiinnostuin. "Jotain uskomattoman hienoa" lukenut Sara vakuutti minut lopulta, että kirja on luettava.

Lucini pienoiseni, sipukkainen, söpöläinen, pieni pilvikukkurainen, sinä kasvatkasvatkasvat, sinusta tulee 180 sentimetriä pitkä. Kengänkokosi on 43. Sinusta tulee älykäs ja komea. Sinä elät kaksisataavuotiaaksi, ei ei sittenkään, ainakin viisisataavuotiaaksi sinä elät, osaatko vielä niin pitkälle laskeakaan?

Kävi kuten aavistelinkin, luin vaikuttavan romaanin. Mustat paperit vakuuttaa monin tavoin, mutta eniten kielensä osalta: Muinosen kirja elää tarinan lisäksi kielestä ja kielessä. Kirjan liepeessä oleva teksti kertoo, että Muinonen on perustajajäsenenä T R E S -ryhmässä, joka etsii uusia tapoja tehdä ja esittää tekstiä. Tämä uuden etsiminen näkyy Mustissa papereissa ja hyvin näkyykin: romaani osaa samalla kertaa olla luettava, tarinallinen, ja silti rikkoa kielen ja romaanin rakenteita. Muinonen ei emmi kokeilla, syöksyä tajunnanvirtaan ja pysähtyä merenrantakaupungin ja kuoleman runollisiin tunnelmiin. Se, mikä alkaa kauniina muuttuu rujoksi ja päinvastoin. Kierrokset lisääntyvät, rakkaus kohtaa kaunan ja hillitty ja suunniteltu onkin hallitsematonta - Annin kuolemassa ja kirjeissä, pään sisällä. Tekstitasolla kaikki on selvästi hallinnassa. Jonkin verran Muinonen kikkailee kielellä, varmasti itsetarkoituksellisesti, mutta äärimmäisen taitavasti. Samoin Muinonen osaa yhdistellä hyvinkin erilaisia teemoja aina rakkaudesta ja kateudesta keskiluokaan kohdistuvaan kritiikkiin ja vierauden tunteisiin.

Entä tarina? Lukukokemus? Kirjan koskettavuus? Kuolemaansa odottava äiti ja hänen pieni poikansa on koskettava ja intiimi aihepiiri. Ann itse on etäinen: hän katsoo kaikkia muita, mutta jää silti vieraaksi, arvoitukseksi. Hän on äiti ja opettaja, mutta koko ajan nainen joka hotellissa halusi yksin seisoa hetken käytävässä ja kuvitella miten hänen tuleva huoneensa lepää täydellisenä oven takana niin ettei yhtään ihmistä siellä näy. Aivan kuten brosyyreissä. Hän on rakastava - tai sittenkin itsekäs. Lucin kuviteltu tulevaisuus sen sijaan piirtyy niin, että toiveiden Lucista kasvaa mies. Ja Rosa, luottamuksen ja pilkan kohde pysyy Ann Mielin elämässä - ja kuolemassa - kiintopisteenä. Lukukokemuksena Mustat paperit on ennen kaikkea intensiivinen. Se ei kosketa niin paljon kuin sen voisi kuvitella tekevän, mutta se pitää otteessaan ja haastaa juuri sellaisella tavalla kuin hyvän kirjallisuuden kuuluukin tehdä.

Tuntuu, että tänä vuonna lukemani kotimaiset esikoiset sen kuin vain paranevat. Mustat paperit on äärimmäisyyksiin asti tyylitelty, muttei kylmällä tavalla: Muinosen romaani kiehtoo, järkyttää, ajatteluttaa ja ihastuttaa. Hienon romaanin blogiarviota ei  pitäisi lopettaa sivuseikkaan, mutta eikö Mustilla papereilla ole upea kansikin!

---
Saran lisäksi Marjatta, Suketus, Arja ja Helmi-Maari Pisara ovat kirjoittaneet Mustista papereista.