maanantai 15. elokuuta 2022

Yasushi Inoue: Äitini tarina


Yasushi Inoue: Äitini tarina
Otava, Otavan kirjasto 1986
Englannista suomentanut Jarkko Laine
Alkuteos Waga no haha no ki 1975
Japanilainen romaani

Viime keväänä luin useamman Otavan kirjaston vanhemmat teoksen, koska kirjagramissa oli silloin meneillään Kevät Otavan kirjastossa -niminen haaste. Edellisenä syksynä oli vastaava Tammen Keltaisen kirjaston merkeissä. Toki muutenkin olen lähtökohtaisesti pitänyt näistä kustantamoiden laatusarjoista, mutta hienot haasteet innostivat etsimään luettavaksi etenkin hieman vanhempia kirjoja.

Eräs lukemani oli Yasushi Inouen Äitini tarina, on julkaistu suomeksi vuonna 1986, silloin Jarkko Laineen englannista suomentamana. Kolofonisivun tiedot väittävät, että englanninkielinen Chronicle of My Mother olisi alkuteos, mutta asian laita ei näin ole vaan teos on julkaistu alkujaan japaniksi nimellä Waga no haha no ki. Oikea tieto löytyykin onneksi mm. juuri Otavan kirjaston nettisivuilta. Laineen suomennos on sekin kelpo työtä ja sujuvaa luettavaa.

Kolmeen osaan jakautuva pieni romaani on melankolinen kuvaus luopumisesta. Teoksen päähenkilö luopuu äidistään, jonka muistisairaus vie sinänsä kunnioitettavassa 89 vuoden iässä. Samalla se on romaani perhesiteistä, maaseudusta ja kaupungista, hoivasta ja jaksamisesta sekä siitä, mitä ja miten, miten moninaisin tavoin, lopulta muistetaan. Romaanin pääteemana on muistisairaus (sekä elämä yleensä), joka tulee varmasti monia lukijoita liki jollain tapaa — niin minuakin osan sukuni myötä.

Äitini tarina on läpeensä realistinen ja jotenkin, jos niin voi sanoa, mielikuvien perijapanilainen romaani. Japanilaisessa kirjallisuudessa on usein jotain sellaista vaikeasti määriteltävää, joka minuun vetoaa, ja nämä realistis-mietiskelevät vetoavat ehkä murakamilaista fantasiaa enemmän, vaikka toki pidän niistäkin (ja usein ihan hurjan paljon). Inoue kuvaa sekulaaria tapakulttuuria sekä Japanin buddhalaisia rituaaleja kauniisti.

Tällainen toteavalla tavalla kertova ja samalla kuitenkin elämää surumielisesti mietiskelevä romaani sopi luettavaksi loskaisena keväänä pääsiäisen alla — ja yhtä lailla nyt tätä tekstiä blogiin tuodessa: vuodenaikojen välissä, loppukesästä, syksyn merkkejä odotellessa.

maanantai 1. elokuuta 2022

Tove Ditlevsen: Kööpenhamina-trilogia


Tove Ditlevsen:
Lapsuus
Nuoruus
Aikuisuus
S&S 2021 ja 2022
Suomentanut Katriina Huttunen
Kannet Elina Warsta
Tanskalainen omaelämäkerrallinen romaanisarja


Miten joku kirjasarja voikin olla:

1. kiinnostava (no, toki niinhän melkein kaikki kirjallisuus lähtökohdiltaan)
2. traaginen
3. hauska
4. hurja
5. kirjallisuutena upeaa.

Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogia on kaikkea edellä mainittua. Luin sarjan ensimmäisen osan Lapsuuden viime syksynä, toisen osan Nuoruuden kevättalvella ja päätösosan Aikuisuuden tänä kesänä. 

Jo trilogian aloitusosa, rujonkaunis Lapsuus teki minuun valtavan vaikutuksen. Nuoruus on toteavampi ja suoraviivaisempi, nopealukuisempi, ehkä kevyempi, mutta etenkin ajankuvaltaan paljon tavoittava. Kolmas osa Aikuisuus, suosikkini kolmen erinomaisen kirjan joukosta, on tummasävyisempi ja painavampi.

Vesterbron lähiöön sijoittuvasta Lapsuudesta löysin jotain sukulaisuutta Elena Ferranten Napoli-sarjan kanssa, joskin tietääksemme — kuten jo monessa paikassa todettua — Ferranten kvartologia on fiktiota, Ditlevsenin taas avointa omakohtaista muistelukerrontaa. Tarkkanäköistä lapsuus-, ystävyys-, köyhyys- ja arkikuvausta kummankin teoksissa, jotka vetäisivät minut lukijana omaan maailmaansa.

Nuoruudessa aikuistuva Tove tempoilee töiden, runojen kirjoittamisen, ystävyyden ja seurustelun sekä itsenäistymisen aallokossa. On tansseja, konttoritöitä, irtiottoja. Nuoruus ei kuitenkaan ole kepeää: Lapsuus-kirjasta tuttu luokkatietoisuus on läsnä; naapurimaa Saksassa eletään Hitlerin nousun aikaa, mikä heijastuu myös Tanskaan ja erityisesti Toven vuokraemäntään. Maailma ja oma luokkatausta (kirjallisuuspiireihin astuvan Toven kohdalla voisi puhua luokkaretkestäkin) luovat varjonsa. Luokka vaikuttaa myös parinetsintään: Vesterbrossa varttuneen tytön odotetaan menevän naimisiin, saavan sitä kautta aineellista turvaa.

Aikuisuudesta luin kuvausta elämästä, taiteilijuudesta, toisen maailmansodan varjossa elävästä Tanskasta sekä työväen ja kulttuuriluokan ristiriidoista arjessa, ihmissuhteissa ja kirjoittamisessa. Ditlevsenin teksi on traagista eroineen, uusine liittoineen ja vinoutuneine ihmissuhteineen, abortteineen, lapsineen ja narkomaniaan johtavine riippuvuuksineen. Silti se ei ole vailla tarkkanäköistä huumoria tai ironiaa. Se on myös hyvin rohkeaa, sillä Ditlevsen ei säästä itseään eikä läheisiään. Lukijan (ainakin minut) teksti vie mukanaan niin, että sydänalaa painaa.

Katriina Huttusen suomentamat kirjat ovat omaelämäkerrallisia romaaneja tai omaelämäkertoja. Tulkintoja on useita, Aikuisuuden loppusanoissa kerrotaan Ditlevsenin itsensä sanoneen: "Kaikki on fiktiota, jopa avainromaani".

Elämän tosiseikat "eivät pehmennä sydämiä", mutta sanat elävät:
Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin.


P.S. 
Tämä blogiteksti on koottu kolmesta eri postauksesta, jotka Instagramiin tein. Jokaisesta kirjasta löytyy siis omat kuvansa + tekstinsä, joita voi kurkata vaikkei Insta-tiliä omaisikaan: Lumiomena-Instagram.



keskiviikko 27. heinäkuuta 2022

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa


 

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa
Tammi 2021, Keltainen kirjasto (pokkari 2022)
The Vanishing Half 2020
Suomentanut Maria Lyytinen
Kansi Lauren Peters-Collaer
403 sivua
Yhdysvaltalainen romaani


New Orleansissa Stella jakautui kahtia.

Aluksi hän ei sitä edes huomannut, koska oli koko ikänsä elänyt kahden ihmisen elämää: omansa ja Desireen. Kaksosia, kauniita harvinaisuuksia, ei koskaan puhuteltu tytöiksi, vain kaksosiksi, kuin se olisi ollut heidän virallinen arvonimensä.

Mitä lukemisen iloa! Aivan kuin olisi palannut lukemisessa ahmimisikään! Luin Brit Bennettin 400-sivuisen romaanin “Mikä meidät erottaa” päivässä. Toki minulla oli sinä päivänä runsaasti lukuaikaa, sillä olin matkalla: ensin istuin muutaman tunnin lentokoneessa, sen jälkeen matkustin tunteja kolmella eri junalla ja välissä oli odottelua asemallakin. Kirjan lukeminen päivässä oli siis mahdollista matkustamisen vuoksi (muutenkin luen usein keskittyneimmin julkisissa liikennevälineissä).

Bennettin romaani on kiinnostava heti alkuasetelmastaan lähtien. Identtiset kaksoset Stella ja Desiree ovat afroamerikkalaisia mutta iholtaan vaaleita. Heidän kotikaupungissaan Mallardissa mustaihoisista parhaimmiksi katsotaan vaaleat ihmiset. Teini-ikäisinä tytöt karkaavat yhdessä, mutta heidän tiensä erkanevat. Stella salaa etnisen taustansa ja alkaa elää valkoihoisen ihmisen elämää, Desiree puolestaan elää afroamerikkalaisen naisen arkea ja palaa Mallardiin. Heidän valintantojensa kautta Bennett tarkastelee identiteettiä, rotuja, luokkaa ja perhesiteitä. Romaanista sukeutuu myös kahden sukupolven kertomus, sillä keskeisiä hahmoja ovat myös kaksosten tyttäret Jude ja Kennedy.

Bennett kirjoittaa tavalla, joka saa samastumaan romaanin henkilöhahmoihin: heidän kanssaan kulkee, heidän puolestaan kokee hämmennystä, häpeää, vierautta ja arkeakin. Stellan valinta elää valkoisena ja salata taustansa tuntuu pöyristyttävältä, mutta silti myös Stellaa voi ymmärtää. Nuoremman sukupolven lähipiirin myötä romaanissa on myös transsukupuolisuutta käsittelevää tematiikkaa.  

Romaani on myös jännittävä. Tietenkään kyse ei ole jännityskirjallisuudesta vaan siitä, miten Stellan, Desireen ja heidän lastensa kohtalot kietoutuvat uudelleen yhteen. 

Kaiken muun hyvän lisäksi romaani on kiehtova ja tärkeä aikamatka lähimenneisyyteen 1930-luvulta 1980-luvulle saakka. Identiteettipohdinnoissaan se kattaa monia yhteiskunnallisia, populaarikulttuurisia, yksilöllisiä – ja asenteellisia – muutoksia. 

Mikä meidät erottaa on nopeasti etenevä, tarinallinen, normien määräytymistä pohtiva – ja alusta loppuun saakka nautittavaa luettavaa. Tuli varmasti jo selväksi, mutta huudahdan silti: Rakastin lukea tätä!

perjantai 22. heinäkuuta 2022

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

 


Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen
WSOY 2022
Girl, Woman, Other 2019
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Karan Singh
528 sivua
Brittiläinen romaani

Toukokuussa kirjaystävät pääsivät nauttimaan Helsinki Litistä: keskusteluista, tunnelmasta, kirjoista. Yksi viikonlopun tähdistä (kyllä, niin voi sanoa) oli brittiläinen Bernardine Evaristo, jonka keskustelua Koko Hubaran kanssa olisin voinut kuunnella vaikka kuinka pitkään.

Evariston romaani Tyttö, nainen, toinen oli lukulistallani jo ennen Helsinki Litiä, mutta vasta tapahtuman jälkeen aloin lukea kirjaa. Tyttö, nainen toinen antaa äänen ihmisille, jotka kyllä ehkä huomataan mutta jotka usein sivuutetaan, ohitetaan, väistetään (mutta on romaanissa myös hyvinkin näkyviä ja menestyneitä henkilöitä): mustille naisille, lesboille, ei-binäärisille, äideille ja tyttärille, eri ikäisille, korkeakoulutetuille ja kouluttamattomille, juuriaan etsiville ja ne osin tunteville.

Evariston teoksessa ei ole pisteitä eikä isoja alkukirjaimia, mutta teksti on niin sujuvaa etten aluksi edes pannut merkille tätä tyylikeinoa. Rakenteeltaan kyse on moniäänisestä mosaiikkiromaanista: aluksi kuvittelinkin lukevani kertomuskokoelmaa, mutta rakenne avautui kyllä pian.

Teosta voi pitää aikalaisromaanina niin rakenteensa, kielensä kuin tematiikkansa vuoksi ja toivon, että siitä tulee myös tulevaisuuden klassikko samaan tapaan kuin vaikkapa Margaret Atwoodin tai Toni Morrisonin monista teoksista. No, eipä sen suhteen tarvinne olla edes kummoinen ennustaja, niin hieno Evariston runsaudensarvi on.

Se on tiedostavaa ja fiksusti viihdyttävää, herättelevää ja tunteisiin juuri sopivalla tavalla menevää luettavaa, jonka jokaisen henkilöhahmon (Amma, Yazz, Dominique, Carole, Bummi, LaTisha, Shirley, Winsome, Penelope, Megan/Morgan, Hattie ja Grace) rinnalla elää juuri sillä tavalla kuin upeaa romaania lukiessa vain voi tehdä.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2022

Paluuharjoituksia

 


Miten nopeasti aika kulkeekaan: aamut, illat, päivät, kuukaudet, vuodenajat... Lumiomena-blogin suhteen ei vielä sentään kokonainen vuosi. Syystä tai toisesta bloggausintoni hiipui viime vuonna, keskitin lukupäiväkirjani Instagramiin (tervetuloa seuraamaan Lumiomena-tiliä, joka edelleen päivittynee blogia nopeammin). Nyt harjoittelen paluuta myös blogin äärelle.




Harjoittelen enkä osaa sanoa, milloin bloggaaminen muuttuu jälleen rutiiniksi tai käytännöksi  tai muuttuuko koskaan. Jottei bloggaaminen vuonna 2022 jää osaltani ainutkertaiseksi, kopioin muutamia Instaan postaamiani kuvia ja tekstejä tänne blogin puolelle. Ehkä syvennän joitakin tekstejä, ehkä annan niiden olla sellaisenaan: runsassanainenhan olen ollut kirjagramissakin. Tuoreet lukukokemukseni yritän (!) tästä alkaen postata molempiin kanaviin.






Joten opettelen paluuta: lukuvinkkejä ja haaveilua. Ja tiedän, miten olen tätä kaikkea kaivannut.






P.S. Paluuharjoittelussa kuvia Italian-matkaltani heinäkuun alusta: kirjakauppoja Bolognassa ja Riva del Gardassa, holvikaarikäytäviä, auringon hehkua seinissä ja heleyttä järven sinessä.