sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama



Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
Tammi 2019
319 sivua
Kansi Leena Oravainio
Kotimainen romaani


[--] Totuuden ja kuvitelmien välinen raja hälvenee ensin, ja sitten se katoaa. Aika valuu ja jättää jälkeensä maailmasta suljetun tilan. Lumisadepallon maisema, pulloon rakennettu pieni laiva. Niitä voi kierittää, kääntää ympäri, ylösalaisin, ja kultaiset hiletähdet satavat taivaalta, hopeinen hiutaleryöppy, se peittää kallion ja Julian ja Karlin ja hotellihuoneen lattian kokonaan, jää kellumaan meren tyynelle pinnalle.
Julia ja Karl ylittivät rajan yhdessä. He tulivat takaisin yhdessä. Uskooko joku? Että sellainen on – raja, jonka jälkeen ei ole rajoja lainkaan.
Ja: 
Dioraamoissa petoeläimet eivät koskaan saa kiinni saalistaan, hiiret eivät pelästy haukkoja. Kalliokyyhky, vaivaiskoivu, satakieli. Columba liva, betula nana, luscinia luscinia. Idylli, joka ei rikkoudu.


Ja: 
Kaikki on ensin olemassa mielikuvituksessamme.
Aloitetaan.

Niin, jotkut – aika harvat – kirjat ovat koirankorvakirjoja. Sellaisia, joiden sivuja taittelen lukiessani, jotta löytäisin erityisen merkitykseltä tuntuvia kohtia uudelleen. Teen näin korkeintaan muutaman kerran vuodessa, totta kai vain omistamilleni kirjoille. Koirankorvakirjat ovat sellaisia, joita haluan sivujen taittelusta huolimatta (tai tuon taittelun osoittamana!) vaalia ja pitää lähelläni. Näillä kirjoilla ei ole mitään helposti osoitettavaa yhteistä nimittäjää, vaan niiden joukossa on yhtä lailla kauno- kuin tietokirjallisuutta, niin tiiliskiviä kuin ohuitakin teoksia. Tai, sittenkin: yhteinen nimittäjä on se, että koirankorvakirjat tuntuvat jo lukukokemuksen aikana minulle merkittäviltä. Ne ovat kirjoja jotka toisaalta haluaisin pitää vain itselläni ja silti kuuluttaa muillekin, että lukekaa tämä!

Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama on eittämättä yksi koirankorvakirjoistani. Tiesin sen jo ennen kuin aloin romaania edes lukea, sillä Hakkaraisen edellinen teos Kristallipalatsi oli minulle taianomaisesti sieluun osuva. Odotin Dioraamalta jotain samaa ja sainkin, toki Hakkaraisen kaikki teokset ovat keskenään erilaisia.

Dioraamassa Turun Biologinen museo on Julialle kuin turvapaikka: museossa jokainen asia on paikallaan, paikka kokonaisuudessa ja ketjussa, dioraamojen valot, loruilta kuulostavat asetelmien nimet: Pohjoiskarjalainen aapasuo kesällä. Museossa Julia tapaa Karlin, joka opettaa hänet näkemään maailman kuin taideteoksen. Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Julia on lumen saartamassa hotellissa, jossa hän haluaa muistaa kaiken, mutta muistaminen ei ole hänen ainoa tavoitteensa.

Edellä kuvatusta kehyksestä syntyy romaani, joka vetää heti mukaansa, mutta avautuu parhaiten lukijalle, joka on sekä tarkka että eläytymiskykyinen. Dioraama on paljon enemmän kuin romaani naisesta, joka haluaa pitää asiat kohdillaan, ja se on myös enemmän kuin kuvaus rakkaudesta. Se on arvoituksellinen, suorastaan salaperäinen romaani, joka on leikkiä ja totta, mielikuvitusta ja konkretiaa. Se on toisaalta täynnä museoiden lasivitriinien eristävää tunnelmaa (jota rakastan) ja toisaalta siinä on kehollisuutta. Se on poissa- ja läsnäoloa, pakenemista ja kiintymystä. Se vyöryttää lukijansa eteen tiedettä ja taidetta, sivistystä, pelkoja, yksityistä, yksityisintä, ja sitten myös sellaista yleistä, josta jokainen voi tunnistaa palasia. Paikoista keskeisiksi nousevat Biologinen museo ja talvinen hotelli, kaupungeista Turku ja Rooma.
Arvoituksellinen, suorastaan salaperäinen, romaani on temaattisesti runsaudensarvi, muttei sisällä kuitenkaan mitään liikaa. Hakkarainen kirjoittaa älykkäästi kuin sanojen illusionisti. Moneen suuntaan kurottavassa romaanissa on paljon kerroksia. Hakkarainen luo uusia maailmoja, jotka ikään kuin rikkovat dioraaman tai lumisadepallon. Dioraama tuntuu kysyvän, kuka ja mitä, miten ja miksi – mistä kaikki alkaa, mitä ihminen tahtoo, kenellä on ohjat, mikä on tarinaa ja mikä totta. Kuka sinä olet?
Ihmeellistä romaania ei voi kirjablogissa selittää, vaan Dioraama täytyy kokea. On selvää, että suhteessa kaunokirjallisuuden olen lukija. Hakkaraisen Dioraama on niitä kirjoja, joiden parissa tunnen olevani Lukija. Kiitos. ♥

P.S. Upean kannen tekijä mainitaan kirjan kiitoksissa: Leena Oravainion kansi kuvaa romaanin tunnelmaa juuri oikealla tavalla. Kolibreilla on Dioraamassa oma merkityksensä.
--
Kirjasta on kirjoittanut myös Helmi Kekkonen.


2 kommenttia:

  1. Sain tämän just loppuun ja rupesin etsimään, mitä muut ajattelivat ja tunsivat kirjaa lukiessaan. Dioraama on hieno, salaperäinen, moniin tulkintoihin taipuva - ja kuuluu ehdottomasti tämän vuoden parhaimpiin lukemiini. Nyt on pakko ottaa lukuun myös kristallipalatsi! Toivoisin että Dioraama löytyisi Finlandia-listalta!

    Ihanaa syksyn jatkoa, t. Kaisa Reetta toisen G-mail-tilin kautta. ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, tämä on tosiaankin upea romaani ja minullekin yksi vuoden parhaimmista - ja rakkaimmista. Suosittelen lämpimästi Kristallipalatsia!

      Poista