Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta
Otava 2025
Kansi Päivi Puustinen
237 sivua
Kotimainen romaani

Jos ihminen maalaa tarpeeksi kauan, häntä ei voi erottaa työstään. Siitä tulee olemassaoloa.

Ikääntyvä maalarimestari työstää maalausta, jota ei halua kenenkään näkevän. Iltaisin hän kirjoittaa ajatuksiaan ylös. Musertavia henkilökohtaisia menetyksiä kokenut mestari ottaa oppilaakseen vielä yhden nuoren lahjakkuuden, Jacobin. Uudet tuulet puhaltavat ja Jacob maalaa silkkikauppiaan muotokuvaan keltaista muodikkaasti ja taitavasti. Kohtalolla on oma osuutensa kaikkien elämään.

Joel Haahtelan 16. romaani vie lukijansa 1670-luvun Hollantiin, aikakauden mestarillisten maalausten, hengen ja ihmisyyden maailmaan – ihmisen ja hänen luojansa välisen yhteyden hakemiseen. Sielunpiirtäjän ilta on alaotsikoitu pienoisromaaniksi ja sellaisena se onkin taattua Haahtelaa: kooltaan pieni ja samalla siis kokoaan suurempi, ilmaisultaan tiivis ja silti täysi, sielua ravitseva, lempeä, melankolinen, kaunis.

Haahtelan teksti katsoo toisaalta sisäänpäin, henkilöidensä sisäiseen maailman ja elintilaan, toisaalta se avaa näkymiä laajalle, ikiaikaiseen. Nyt keskiössä ovat kuvataide ja taiteilijuus (pigmenttien jauhaminen, veden kantaminen, pinnan maalaaminen ja siten tilan avaruuden ja syvyyden luominen), sukupolvet, ikuinen kaipuu, lahjakkuus, elämän hiipuminen ja usko. Haahtelan viime vuosien tuotannossa on ollut jonkin verran myös uskonnollista etsintää, nyt vanhenevan mestarin mietteissä kuuluu pohdiskeleva, osin nöyrä ääni: Vai onko ihminen sittenkin hyvä? Olenko itse kadottanut Jumalan kuvan ihmisistä? Aihe on eittämättä tärkeä, mutta agnostikkosieluiselle lukijalle romaanissa on omat haasteensa – ja se on hyvä, pysähtyminen ja pohdiskelu.

Kuten kai aina, joku haahtelamainen taika tapahtuu ja luetusta on helppo lumoutua. Haahtela taitaa tunnelman, pienen ja suuren vaihtelun, ihmisen surun, herkkyyden ja luomiskyvyn. Tällä kertaa romaani on historiallinen, kuten myös kaksi vuotta sitten julkaistu Yö Whistlerin maalauksessa. Sijoittipa Haahtela teoksensa sitten nykyhetkeen tai menneeseen, on niissä aina läsnä monia kirjailijalle tuttuja piirteitä, kuten lumisateessa kuljeskelua (kaupungin rajalle saakka) ja perhonenkin (joka lentää edestakaisin maailmojen välillä)... Romaanissa Haahtela kuvaa, miten maailma sai alkunsa myrskyssä ja se myös päättyy myrskyyn. Rakastan tällaista tiivistä ja silti tilaa antavaa kuvausta.

Jos Sielunpiirtäjän ilta kantaisi jotain sävymaailmaa, heijastaisi se vanhojen hollantilaisten mestarien tummanvaloisaa värikylläisyyttä. Sielunpiirtäjän ilta onkin toisaalta taattua ja toisaalta – silti – hieman erilaista Haahtelaa. Ennen kaikkea se on rauhoittavaa kirjallisuutta, jollaista tarvitaan tänä nykyisenä maailmanaikana ehkä vielä kipeämmin kuin aikoihin.

Jouluinen kirjamatsi: Hanna Velling ja Jenny Bayliss

 

Talvinen kirjamatsi! Kumpi saa enemmän omenoita? 🍎

Lumiomena-blogin kultaisina vuosina tein muutaman kirjamatsi-tyylisen postauksen. Ja nyt, monen vuoden  jälkeen (ja myös ensimmäistä kertaa kirjagram-tililläni): hyvänmielen kirjamatsi. Oikeasti kyse ei tietenkään ole totisesta ottelusta kirjojen välillä. Satuin vain hybridilukemaan kaksi vuodenaikakirjaa. Hybridilukeminen tarkoittaa sitä, että aloin lukea kumpaakin teosta painettuna kirjana, mutta jatkoin loppuun äänikirjana.

Vastakkain, tai siis jouluomenoita keräämässä, ovat:

Hanna Velling: Pikkupakkasia ruukkikylässä * Bazar 2024 * Kansi Tiia Javanainen

Jenny Bayliss: Jouluksi kotiin * Otava 2024 * Suom. Anna-Mari Raaska

(Kumpikin kirja arvostelukappale kustantamosta)

Miten jouluomenat jakautuvat ao. kategorioissa?

Miljöö

Velling: Oikea suomalaisten ruukkikylien ilmentymä. Tiedättehän, kuin Mathildedahl, Strömfors ja ties mitkä kaikki muut yhdessä. Talvella! Kaikki ne rakennukset, omalaatuiset asukkaat jne.

Bayliss: Brittikylä! Yksi lempimiljööni missä vain kulttuurituotteessa. Suloinen ja omaperäinen.

Mahdoton valinta, menkööt omenat tasan. 🍎🍎🍎 - 🍎🍎🍎

Feelgood

Molemmissa on paljon hauskaa sanailua ja hahmoja sekä genrelle tyypillisesti myös vakavampia sävyjä. Tunteet kuuluvat aina feelgood-kirjoihin, joissa on hyvä olla jotain sydämeenkäyvää. Eniten sydämeeni kävi Ruukkikylä-kirjan Nappi-koira, mutta toisaalta Baylissin kirjassa isän kuolema tuo sisarukset yhteen. Tasan menee, mutta Nappi saa päälle sydämen. 🍎🍎🍎 - 🍎🍎🍎 ❤️

Talvisuus

Vaikea rasti, koska ruukkikylässä kuljetaan kevättä kohti, Jouluksi kotiin taas juhlitaan talvipäivänseisausta. Mutta Suomen talvi on aina Suomen talvi, pakko vetää kotiinpäin. Tässä omenat tietenkin Vellingin kirjalle. 🍎🍎 - 🍎🍎🍎

Sujuvuus

Feelgood-kirjan täytyy pitää lukija otteessaan. Painettuna kirjana kumpikin on genressään oikein mainio. Äänikirjaa kuunnellessa ainakin minulla ajatus alkaa usein harhailla ja ikävä kyllä Baylissin kohdalla niin kävi usein. Vellingin kirjan lyhyt luvut saivat (kuntosalilla) kuuntelijan kiitolliseksi, eli tämä kategoria menee nyt ruukkikylää kohti: 🍎🍎🍎 - 🍎

Voittaja on Hanna Vellingin Pikkupakkasia ruukkikylässä! Se voitti kahdessa kategoriassa sai Napin vuoksi sydämen päälle.

No, kirjamatsit eivät yhden (ja hyvin myötämielisen) lukijan tuomaroimana ole koskaan kovin reiluja. Kumpaakin kirjaa suosittelen kaikille, jotka haluavat lukea talvista hyvänmielenkirjallisuutta, ja näitä molempia voi hyvin lukea myös joulun jälkeen.

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö
Tammi 2024
Kansi Leena Oravainio
670 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Ehkä hiekka olisi laskeutunut takaisin pohjaan, vesi lopulta kirkastunut ja kaikki olisi ollut ennallaan, läikehtinyt esiin vain satunnaisina pelkoina, kroonisina fobioina.

Ehkä.

Mutta se ei mennyt niin.

Kaksi naista viettää aikaa saaristomaisemissa pöydän ääressä. Kamera on sivussa, naisilla on hellehatut, toisella musta ja toisella valkoinen. Heillä on käsissään multaisia sieniä, mädänsyöjiä. Naisten universumi on tässä, eivätkä he pääse pois.

Eva, minäkertoja, jonka lukija kohtaa alun kuvauksen jälkeen, on alkanut katsoa Ingmar Bergmanin elokuvia elämänsä käänteentekevänä aikana. Personan hän katsoo viimeiseksi, mutta juuri se on elokuva, joka virtaa hänen suoniinsa. Lukijalle Personan hahmot, Eva, Bergmanin Fårön saarelle matkaava fiktiivinen näkökulmahenkilö Julia sekä niin ikään fiktiota fiktiossa olevat Iris ja Edit kaikki lomittuvat keskenään. Jokainen heistä ikään kuin peilaa toinen toistaan.

Anna-Kaari Hakkarainen on kirjoittanut joitakin lempikirjojani, etenkin Kristallipalatsia ja Dioraamaa suorastaan rakastan. Eipä siis ihme, että odotin Marraseliötä. Ihme ei ole sekään, että tämä omaperäinen romaani nousi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Marraseliön lukeminen otti minulta kuitenkin kauan. En enää muista, milloin kirjan sain ja milloin sen aloitin. Joka tapauksessa syyskuussa. Aluksi olin uteliaalla tavalla innokas lukija, heti myös lumoutunut. Tällainen, ihmeellinen, kummallinen, moneen suuntaan kurottava, intiimi, avara, kaikkea! Jossain vaiheessa eksyin. Luin muuta. Palasin Marraseliöön, ihastuin uudelleen, tuskastuin. Hukkasin kirjallisuudenlajit ja -rajat, kadotin ehkä itseni lukijanakin ja sitten palasin romaaniin ja lukijuuteen. Halusin lukea Marraseliötä, oli pakko viivytellä sen kanssa. Vihasin ja rakastin sen lukemista. Lukeminen sirpaloitui, tarvitsi aikaa. Ja palkitsi.

Kuka minä olin?
Mitä kohti kuljin?
Pelko oli ollut niin pitkään kirkkain johtotähteni, etten tiennyt miten elää ilman sitä. Koko ruumiini oli voimaton.

Hakkaraisen romaani kerrostaa vallan ja pelon, kuvaa ilmiömäisiä ihmisiä, jotka valloittavat (tai ainakin koettavat) kaikki osat toisen elämästä. Kerroksellisuutta on myös Marraseliön intertekstuaalisuudessa mm. suhteessa Hakkaraisen omaan Dioraamaan sekä tietenkin Bergmanin Personaan, joka voi olla jonkinlainen avain nyt lukemaani, en tiedä. 2000-luvun alussa katsoin paljon Bergmanin elokuvia, mutta olen kadottanut niistä joitakin tuokiokuvia lukuun ottamatta lähes kaiken paitsi tunnelman. Nyt toivon, että olisin katsonut Personan ihan hiljattain (ja epäröin: olenhan ylipäätään nähnyt sen?).

Marraseliö on romaani, jolle en keksi verrokkia. En oikeastaan tiedä virkistävämpää kirjallisuutta kuin sellainen, jollaista en ole aiemmin lukenut. Marraseliön takakansiteksti kuvaa teosta "romaanin ruumiinavaukseksi, hybridiksi, joka pyrkii sinne missä lajit loppuvat", ja se kaikki on helppoa uskoa. Marraseliö on romaani ja metaromaani, itsestään tietoinen silloinkin kun sen henkilöt eivät sitä ole. Se on taideromaani, ihmissuhdekuvaus, kriittinen(kin) ylistyslaulu Bergmanin elokuville, tutkielma halusta ja pelosta.

Adjektiivia haastava tulee usein yliviljeltyä, mutta Marraseliön kohdalla sitä voi käyttää – ja juuri tällä tavalla, tällaista kirjaa lukemalla, haluankin tulla haastetuksi.

Mikään ei lopulta kerro meistä enempää kuin se, millaisia fiktiivisiä maailmoja pystymme rakentamaan.

Kiitänkin Anna-Kaari Hakkaraista siitä, että hän on kirjoittanut tämän monikerroksisuudessaan kuin rihmastoisen, kiehtovuudessaan ainutlaatuisen romaanin, Marraseliön alaotsikon mukaisen loitsun. 

Anu Kaaja: Rusetti

 

Anu Kaaja: Rusetti
S&S 2023
Ulkoasu Jenni Saari
254 sivua
Kotimainen romaani

Mutta leikkokukilta ei kukaan kysy mitään.

Ja sitten kuvassa on leikkokukkia. Ehkä niiden monipuolisuus kuvastaa kirjaa, jonka hiljattain luin ja josta voisin sanoa lyhyesti: No nyt!

Mutta sanon tietenkin enemmän. Anu Kaajan Rusetti kuuluu niihin kirjoihin, joiden lukemista rakastin alusta loppuun. Kaaja kirjoittaa kuin vaivattomasti, kevyesti (oikeasti en voi tietää, onko kirjoittaminen ollut sellaista vai päinvastaista vai jotain siltä väliltä), ja kuitenkin hän vyöryttää lukijan eteen valtavasti asioita.

bow row rococo

Rusetti on estetiikan ylistystä, kauneuden hakemista ja kokemista. Se on rokokoota ja Marie Antoinettea (ja vähän Sophia Coppolan elokuvan Kirsten Dunstia), se on lävistyksiä, klassista taidetta (ah!) ja maitokahvitaidetta. Siinä on G. W. Sebaldia, Twin Peaksin Audreyta tanssimassa, Dolly Partonin Jolenea, kannanottoja, seksuaalisuutta, ystävyyttä, rohkeuden hakemista, erinäisiä alaviitteitä ja paljon, paljon kaikkea muutakin ihmeellisenä ja alati kiehtovana kudelmana.

Romaanissa liikuntaan Suomessa ja muualla Euroopassa taiteen, taidehistorian, seksuaalisuuden ja esineiden perässä. Kyse on, ainakin osin, ruseteista, joita voi tiukemmin tai väljemmin tulkiten huomata mm. lävistyksissä ja We Can Do It! -kuvassa. Kyseessä on pinnalta kepeä ja sisällöltään moneen syväänkin suuntaan kurottava runsaudensarvi – tai ehkä monikerroksinen leivos, muhkea röyhelöhelma, asenteikas ja syyllistävä leikkokukka (alun sitaatista!).

Rusetti virkisti minua lukijana, taiteenystävänä, monelle asialle uteliaana. Suorastaan haltioiduin tästä viehkosta sukelluksesta kahviloiden, museoiden ja klubien maailmaan. Sukelluksesta, jonka aikana kohtasin Sokerin hengettären ja coolit tytöt, pyövelin ja taideteokset, joiden vuoksi matkustaa pitempääkin junareittiä.

P.S. Rusetista on julkaistu myös värillinen erikoispainos. Se on harmikseni loppuunmyyty. Olisipa ihanaa omistaa tämä kirja väreissä.

Joel Haahtela: Marijan rakkaus

Joel Haahtela: Marijan rakkaus
Otava 2024
Kansi Päivi Puustinen
192 sivua
Kotimainen romaani

Hän pelkäsi monia asioita, mutta vanhojen maalausten ääressä pelko sammui, maailma siirtyi askeleen kauemmas. Elämä oli tyyntä ja selkeää, ikiaikaista ja paikallaan, jo aikaa sitten tapahtunutta.

Kaikki on siellä, kuin kansien välissä olevassa mikromaailmassa: mennyt ja nykyhetki, joku kadotettu ja uudelleen löydetty, lähes ikiaikaiset kaupungit, jonkun loppuminen tai ehkä alkaminen – tai niiden samanaikaisuus.

Niin, olen ollut taas Joel Haahtelan tekstin lumoissa. Kuten kuvasta näkee, olen haalinut itselleni kaikki hänen kirjansa enkä osaa nimetä suosikkiani (mutta ehkä rakkaimmat ovat Elena, Perhoskerääjä ja Lumipäiväkirja). Ihan vastikään ilmestynyt Marijan rakkaus saa päätyä suosikki-Haahteloideni joukkoon. Se on kirjailijan 15. romaani.

Teoksessa suomalainen nuori mies ja serbialainen Marija rakastuvat Prahassa kesällä 1996. Sitten Marija katoaa, mutta he tapaavat uudelleen 25 vuotta myöhemmin Triestessä, jossa Marija on arvioimassa vanhaa maalausta. Yöjuna vie nuoruudenrakastavaiset Roomaan, ja monenlaiset kysymykset risteilevät miehen mielessä: mitä vuosia sitten tapahtui, miksi Marija katosi, mitä kaikkea elämästä kulkee aina mukana ja miksi?

Myös lukija pohtii samoja kysymyksiä, myös muistoja ja unohduksia, sekä sitä mikä kaikki Haahtelan hahmoja on ollut rakentamassa. Haahtela osaa viljellä yksityiskohtia, joita – tai jonka tyylisiä, jos ei ihan samoja – löytyy useista hänen kirjoistaan. Tällä kertaa ihastuttavat mm. Chagallin rakastavaiset litografiana, Tarkovskin mestariteos Solaris, kaupungit Trieste, Rooma ja Praha, galaksit, sateen äänen rakastaminen sekä etenkin ajatus varjohistoriasta, miten "olemassaolomme oli rakennettu unohdukselle". Viimeksi mainittu on Marijan rakkaudessa keskeistä, jonkinlainen ajan synnyttämä suodin.

Kokonaisuudessa on hauskaakin, kuten fiktiota, jossa nuori kirjailija kapuaa Otavan kivilinnaan (graniitti-) ja pian pääsee haastatteluissa kertomaan metafiktiviivistä tarinaa – kuin silmäniskuja nuorelle itselleen. Myös sillä, kenen tarinaa kerrotaan, kenen tarinaan kertoja on joutunut, leikitellään.

Marijan rakkaus on haahtelamaiseen tyyliin sivumäärältään maltillinen ja samalla laaja romaani. Sen laajuus syntyy teemoista, jotka vaeltavat ihmismielen rakentamisen kysymyksistä taide- ja aatteellisiin viittauksiin. Haahtelan teksti kulkee ja viipyilee juuri sopivasti, antaa tilaa lukijalle, mutta syöttää paitsi päähenkilönsä muistoja kenties myös lukijan itsensä (ainakin, jos on samaa ikäluokkaa kirjailijan ja kirjan henkilöiden kanssa).

Haahtelan romaaneissa yhdistyvät aina etäältä katsomisen ja lähelle pääsemisen yhteisvaikutuksesta syntyvä haikea ja jopa viiltävä kauneus. Marijan rakkaudessa erityisen hienosti. Minulle se onkin Haahtelan parhaita vuosiin.

P.S. Vielä pari asiaa:

Olen käynyt Italiassa lukuisia kertoja, mutten koskaan Triestessä. Haahtelan romaanissa kaupunkia kuvaillaan että "kaikki Triestessä kerran majailleet palasivat kuolemansa jälkeen takaisin kaupunkiin ja vaelsivat sen syrjäisimmillä sivukaduilla hiljaisina kevätöinä". Haluan Triesteen (en välttämättä em. syystä, mutta)!

Solaris, yksi aukko elokuvasivistyksessäni. Korjattavissa, katsottava.

Pirkko Soininen: Signe

 

Pirkko Soininen: Signe
Bazar 2024
Kannen suunnittelu Mika Tuominen
224 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Valoherkkiä pintoja, lakanani, tyynyni – kun niille paistaa kevään valo.
   Mikä tässä valottuu?
   Minun ruumiin tässä valottuu lakanaa vasten.
   Nikkilän käärinliinat.

Vuosina 1862–1942 elänyt Signe Brander oli valokuvaaja, joka tunnetaan etenkin puhuttelevista Helsinki-kuvistaan: paikoista, ihmisistä, nykysilmin katsottuna historian kerrostumista. Onkin ilo, että Branderista on kirjoitettu nyt romaani: Pirkko Soinisen Signe.

Romaanin alku kuljettaa lukijansa Sipooseen Nikkilän sairaalaan, jossa kuumehoureinen Signe viettää elämänsä viimeisiä päiviä. Sairaalahuoneen laudoitetut ikkunat muistuttavat Signeä camera obscurasta, mikä saa hänet muistelemaan omaa elämäänsä: ihmisiä, paikkoja, valokuvausta. Noiden sairaalaosioiden ja menneen välillä Signe-romaani vuorottelee. Soinisen kieli on kaunista ja tiivistä, kerronta etenee ja osaa myös pysähtyä. Romaanin rakenne toimii: iäkkään Signen ja nuoremman, saman ihmisen, kokemuksista syntyy yksi elämä. Nikkilässä Signellä ei ole enää juuri aikaa jäljellä, mutta muistoissa kaikki ikään kuin herää eloon.

Jäljensin todellisuutta ja rakastin sitä.

Soininen on perehtynyt tarkkaan teoksensa aihepiiriin. Hän piirtää sanoillaan Signen elämän paikat, mukulakiviset kadut, valokuvaajan palkkiot. työn Helsingin tallettajana ja kaluston raskauden (matkalaukut tosiaankin painoivat paljon!), ihmiset ja kohtaamiset kuvien taustalla (miten esim. Kruununhaan Mariebad-sauna-kuva on syntynyt). Toki myös Signen oma elämä saa osansa, mm. kipeä äitisuhde. Soininen kirjoittaa, miten "valokuva on jälki, painauma historiassa", ja sellainen on myös Signe, romaani: historiallisesti tarkkaan piirtyvä kuva Signe Branderista ja hänen elämäntyöstään. Samalla rinnalla kulkee Suomen historiaa: itsenäistymisen aika, työläisten oikeudet, sodat, Urho Kaleva Kekkonenkin puhuu radiossa.

Kirjailija on tuttuni, joten: Pirkko, lämpimät onnittelut Signestä -- kirjasta, joka kulkee valokuvaajan jäljillä ja ajatuksissa, ja on kaunis kunnianosoitus Signe Branderille. <3

P.S. Kirjakuvan ylälaidassa oleva mustavalkoinen kuva ei liity Signe Branderiin, vaan on peräisin lapsuuteni kotipaikkakunnalta, jossa vanhoista kuvista on joitakin vuosia sitten teetetty metallisia postikortteja. Muuttuvaa (nykyistä) kaupunkia siinäkin.

Neljä jouluista kirjavinkkiä

 

Yksi vuoden ihanimmista ajoista on joulu. Näin ainakin omalla kohdallani, varmasti monien muidenkin. Siitä ilosta neljä erilaista jouluista kirjaa kirjailijan mukaisessa aakkosjärjestyksessä:

Charles Dickens: Saiturin joulu (Kirjalito 2008, suom. Antti Autio)

Kirja ei ehkä esittelyjä kaipaa, sillä monet tuntevat Ebenezer Scroogen, tuon itsekkään pihistelijän ja nimeään myöten Roope Ankankin esikuvan. Opettavaisessa tarinassa itara Scrooge kohtaa joulun henget - menneen, nykyisen ja tulevan – ja saa tietenkin tärkeän opetuksen, että rakkaus ja anteliaisuus kantavat ilkeyttä ja saituutta paremmin. Tähän klassikkoon voi palata vuosi vuodelta, kaiken kukkuraksi jouluinen Lontoo on tietenkin sadunomaisen lumoava. 

Claire Keegan: Nämä pienet asiat (Tammi, Keltainen kirjasto 2023, suom. Kristiina Rikman)

Tästä kirjasta postasin ihan hiljattain. Niin vaikuttunut siitä olen, että poimin sen näiden neljän vinkkini joukkoon. Aiemmassa postauksessani kirjoitin: Keeganin talvinen tarina on täydellinen joulunalusaikaan. Teoksessa kohdallaan on ihan kaikki. "Nämä pienet asiat" on niin kaunis, vahvasti sydänalaa puristava ja toiveikas kirja, että minulta loppuvat sanat.  Näin on, mikä hieno, hieno kirja – ja sellainen, jonka myös voisin lukea uudelleen vaikka vuosi vuodelta.

Sirkka Knuutila, kuvitus Olga Badulina: Rosmariini ja joulutoiveiden arvoitus (Avain 2023)

Kirja kuin joulukalenteri: tarina jatkuu päivän kerrallaan aina joulukuun ensimmäistä aattoon saakka. Rosmariini on tonttutyttö, jolla on tapana päätyä seikkailuihin. Tällä kertaa nippu lasten toivomuskirjeitä on kadonnut! Miten joulupukki nyt osaa toimittaa oikeanlaiset lahjat perille? Kuka on vienyt kirjeet? Neuvokas Rosmariini selvittelee kadonneiden kirjeiden arvoitusta, kohtaa muun muassa kotitonttuja ja menee noidan pakeille. Suloinen ja sopivan jännittävä tarina sopii luettavaksi kenelle tahansa, Olga Badulinan värikylläinen kuvitus on ihastuttavan nostalgista.

Rosmariini on kirja meiltä töistä ja toimin sen kustannustoimittajana. Se oli tietenkin valtava ilo. Kiitos Sirkka ja Olga!

Jenni Multisilta: Umpihangessa alttarille (Otava 2023, ennakkokappale kustantajalta)

Mitä mainioin hyvän mielen romaani! Tällä kertaa onnetar puuttui lukuvalintoihini. Ensiksikin sain kirjasta markkinointikappaleen, sitten vielä yksi kirjagram-tuttavani vinkkasi Multisillan kirjasta minulle, kun kuulutin kaipailevani jotain jouluista luettavaa. Ilman suositusta en ehkä olisi osannut tarttua tähän mainioon kirjaan.

Kirjassa somevaikuttaja Milan on määrä mennä naimisiin jouluna, tiedossa olisi sponsoreita, häävideosarja jne. Mutta sulhanen ei haluakaan mennä naimisiin. Mila suostuttelee nuoruudenihastuksensa Artun esittämään sulhasta. Kaikki ei tietenkään ole tässä, sillä Milan sisko Laura on viimeisillään raskaana ja veli Jesse puolestaan on salannut eronsa. Edessä on monenlaisia käänteitä, sateenkaarevuutta, noloja tilanteita, nasevaa sanailua – ja takuulla paljon jouluista tunnelmaa.

Umpihangessa alttarille oli minulle lajissaan täysosuma: kevyt mutta täydellinen joulukirja, joka naurattaa ja myös koskettaa. Kaiken joulusöpöilyn rinnalla kirjassa on myös vakavia sävyjä. Ja huumoria, joka on aidosti raikasta. Että Slay the Bells vaan!

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär
Otava 2022
Kansi Jussi Karjalainen
464 sivua
Kotimainen romaani

Avasin oven ja hän seisoi siinä tuijottaen minua vaaleanharmailla silmillään. Huopahattu muodikkaasti vinossa, mutta ei niin paljon, että häntä olisi erehtynyt luulemaan pariisittareksi. Ei, ranskalainen hän ei ollut. Aivan liian pitkä. Eikä kirjailija.

Hän ei ole kirjailija eikä ranskalainen. Mutta tyylikäs on hän, vaitonainen – ja suomalainen. 1930-luvun Pariisissa Gertrude Stein ja Alice B. Toklas palkkaavat talouteensa keittäjäksi suomalaisen Margitin, joka on työssään taitava ja hengeltään sivistynyt. Margitin persoona lumoaa etenkin Alicen, joka ei voi ihmettelemättä keittäjän sivistystä ja pohtimatta tämän menneisyyttä. Margitilla on syynsä olla vaitonainen menneestään 1910- ja 20-lukujen Paraisilla, jossa hän siskonsa Astridin kanssa toimii piikana.

Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär on herkullinen romaani, jota voisi luonnehtia biofiktioksi. Steinilla ja Toklasilla todellisuudessakin oli Margit-niminen suomalainen keittäjä, joka mainitaan Alice B. Toklasin keittokirjassa (1954, suom. 2004). Myös oikea Margit oli sivistynyt ja hyvin pukeutunut, mutta Parkkisen romaanissa tapahtumat ovat fiktiota, kuten toki on Margit romaanihahmonakin.

Oikeassa elämässä asiat ovat epämiellyttävän monimutkaisia.

Hienosti ja yllättävästikin rakentuvassa romaanissaan Parkkinen luo kauniskielisen ja tummasävyisen kudelman, joka on samalla kertaa täsmäkirja kulttuurihistorian ja kirjallisuuden ystäville, mysteeri, kertomus sisaruudesta, rakkaudesta ja asioista, joita ei voi jättää taakseen. Hidastempoinen mutta mukaansatempaiseva kirja vuorottelee niin aikakausien, paikan kuin kertojien ja kerronnan osalta: Pariisiin sijoittuvissa osioissa kertojana on Toklas, Paraisten tapahtumista puolestaan kertoo kirjeissään Ulriikka Melvas -niminen puutarhuri. Jussi Karjalaisen suunnittelema kaunis kansi antaa hienovaraisia vihjeitä menneistä tapahtumista.

Olen pitänyt kaikista lukemistani Parkkisen kirjoista eikä Neiti Steinin keittäjätär pettänyt korkeita odotuksiani. Nautin etenkin Pariisiin sijoittuvista osioista ja siitä, millaiseksi Parkkinen Steinin ja Toklasin talouden ja seurapiirin kirjoittaa. Läsnä ovat taiteilijatuttuvat, ruoka, jossain määrin epätasa-arvoinen mutta silti vakaa parisuhdekin: Emme olleet aina onnellisia, mutta me olimme aina yhdessä.

Ei siis ihmekään, että mieleni tekee nyt lukea Alice B. Toklasin keittokirja (Steiniakaan en muuten ole koskaan lukenut). 

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

 

Saara Turunen: Järjettömiä asioita
Tammi 2021
Kannen maalaus Astrid Sylwan
Kannen suunnittelu Markko Taina
337 sivua
Kotimainen romaani 

Muistan taidekoulun, Cherbourgin sateenvarjot ja luokkatovereitteni sanat ja huomaan itsekin oppineeni ajattelemaan, että rakkaudesta kirjoittaminen on typerää ja pinnallista. Että pitäisi kirjoittaa jostakin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta, erityisesti jos haluaisi olla uskottava taiteilija eikä mikään typerä tytönheikutta, joka haaskaa elämänsä romantiikan alttarilla. Ja niinpä olen vältellyt rakkautta aiheena.

Harvoin olen kirjan vietävissä niin, että sekä luen että kuuntelen sitä: haluan edetä mahdollisimman nopeasti, ikään kuin elän sen maailmassa. Viimeksi tällainen kirja osui kohdalleni tammikuussa (Minna Salamin Aistien viisaus, josta kirjoitin Lumiomenan Instragramiin, liittykää seuraajaksi, päivitän Instaa tiheämmin kuin blogia), nyt sitten sama kävi Saara Turusen Järjettömiä asioita kohdalla. Aamukävelyilläkin kuuntelin kirjaa, iltaisin luin sitä. Intensiivisen tahdin vuoksi liki 350-sivuinen teos päättyi liian nopeasti mutta täydellisesti: romaanin kaunis loppu jäi väräjämään mieleeni.

Koko romaani sen sijaan jää mieleen välähdyksinä, tuokioina päähenkilön elämästä. Rakkaustarinaksi luonnehditun Järjettömien asioiden kertoja on nuori nainen, suomalainen dramaturgi, jolla on katalonialainen mies. Suhde on jo vakiintunut mutta epävakaa. Naista kalvaa puolisoiden erilaisuus, kotimaan ja Espanjan erot, parisuhteessa olemisen tavat ja ennen kaikkea hänen oma epävarmuutensa, ainainen sivullisuuteensa.

Turusen romaani on täynnä ristiriitoja, jotka lisäävät teoksen kiehtovuutta. Kerronta on tarkkanäköistä ja toteavaa, ehkä hieman lakonistakin, ja silti tunteita täynnä. Rakkaus on fokuksessa ja kuitenkin pakenevaa. Turunen kaikesta kertoo kuin ohimennen, kuin mitään isoa ei tapahtuisi ja silti romaanissa tapahtuu paljon: päähenkilö suhailee Katalonian ja Suomen välillä, käy Berliinissä ja Pohjois-Karjalassakin, hän kipuilee suhdetta mieheensä, yrittää rakentaa uraansa, pohtii kulttuurieroja Euroopan eri laidoilla, kohtaa suruja, iloja ja absurdeja asioita, ja miettii sitä sun tätä aina pikkulinnuista Cherbourgin sateenvarjoihin. Tämä kaikki on melankolista ja (hetkittäin myös) riemastuttavaa!

Päähenkilöä kohtaan tuntee pakostakin läheisyyttä, niin hyvin Turunen hänen päänsä sisälle pääsee ja sinne houkuttaa – niin hyvin, että lukiessani jouduin muistuttamaan itseäni, että luen romaania, fiktiota, en Saara Turusen omaelämäkertaa. Tai mistä sitä tietää, fiktion rikkauksia tämäkin!

Rakastin sitä, miten Turunen antaa päähenkilönsä ajatusten virrata kontrolloidusti. Ihailen ja koen tuttuutta kertojaa kohtaan: hänen pidättyväisyyttään ja kuitenkin jonkinlaista impulsiivisuuttaan, hänen tarkkailevaa asennettaan – kuin ulkopuolisuutta kaikesta ja kuitenkin kaiken keskiössä. Sivullinen on, tietenkin, osallinen.

Järjettömiä asioita ei ehkä ole ns. kirja kaikille. Ei niille, jotka haluavat juonivetoisuutta. Eikä niille, jotka eivät jaksa vatulointia. Mutta minulle tämä hyvällä kielellä kirjoitettu monitahoinen ja pohdiskeleva lukusukkula on juuri oikeanlainen. Kaiken lisäksi se käsittelee myös rakkautta: ihmissuhteissa ja suhteessa itseen, katsojaa pakenevien pikkulintujen olemuksessa, yksilön valinnoissa, niissäkin asioissa jotka eivät ole kovin kauniita. Ja se kaikki on arkista ja siksikin kaunista.

Vera Vala: Aprikoosiyöt

 

Vera Vala: Aprikoosiyöt
Gummerus 2021
Kansi Eevaliina Rusanen
368 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen, Italiaan sijoittuva romaani

Vihdoin havahdun päättämättömyyden transsistani ja käsitän, että minun on pakko palata Villa Albaan. Kiirehdin takaisin kohti tuttua polkua. Aurinko on jo hylännyt minut, eivätkä pimeän yötaivaan vallanneet tähdet tarjoa minulle tarpeeksi lohtua. Kompastelen ja tajuan samalla itkeväni. Minusta tuntuu, että jotain on rikkoutunut, mutta en tiedä onko särö maailmassa vai ainoastaan omissa unelmissani.

Lauran elämä ei tunnut etenevän. Hän täyttää pian 40, mutta on jumissa niin mitäänsanomattomien työkuvioidensa, kirjailijuushaaveidensa, parisuhteessa kuin lapsuudenperheensäkin kanssa. Poikaystävä Robin tuntuu etäiseltä, isosisko Kati liian täydelliseltä, äidillä on muistisairaus. Lapsuusmuistoja läpi käydessään Laura tekee löydön, joka herättää paljon kysymyksiä, joihin hän etsii vastauksia Italiasta Tolfan alueelta. Italiassa asuva Aino-täti emännöi vanhaa Villa Alba -nimistä huvilaa, mutta nyt Aino on sairaalassa toipumassa onnettomuudesta. Onnettomuuden tapahtumapaikalla on sattunut aiemminkin, miksi?

Vera Valan romaani Aprikoosiyöt kiinnitti huomioni heti kustantajan katalogissa. Olen pitänyt Valan Arianna de Bellis -dekkareista ja myös Italia kiinnostaa minua useistakin syistä. Jännityskirjailijana tunnetun Valan uutuutta markkinoidaan “aistivoimaisena lukuromaanina”, mitä kaiken kiinnostukseni kohdalla hieman kavahdinkin: rakkausromaaniko tämä olisikin? Aistivoimainen rakkausromaani?

Sitäkin, mutta niin paljon enemmän. Upeakantinen Aprikoosiyöt on kahdessa aikatasossa kulkeva lukuromaani, jossa päähenkilön oman elämän solmut kytkeytyvät perhesalaisuuksiin tavalla, joka koukuttaa lukijansa. Sujuva kerronta vie mukanaan: nykyajassa kertojana toimii Laura, mutta menneen ajan minäkertoja pysyy lukijalta salassa hyvän tovin. Mitä pitemmälle romaani etenee, sitä suuremmaksi kasvavat sen arvoitukset. Vuosikymmenten takaiset valheet nousevat päivänvaloon, suvun raskaat salaisuudet ovat täynnä menneisyyden aaveita, jotka Lauran täytyy kohdata samalla kun hän käy läpi omia toiveitaan ja ihmissuhteitaan. Salaisuuksien rinnalla alati ihana Italia hehkuu pittoreskia tunnelmaa, on terrakottalattiat, mutteripannut, aprikoosi- ja viikunapuut... Kaiken viihdyttävän lomassa teoksessa on painavia teemoja: muistisairauden ohella muun muassa mielenterveyteen liittyvät kysymykset sovittuvat luontevasti kokonaisuuteen.

Ennakkoon odotin Aprikoosiöiden olevan nimenomaan viihteellinen lukuromaani, mitä se toki onkin, erinomaisen onnistunut sellainen: otteessaan pitävä ja mukavan kevyt ja samalla syvä ja koskettava. Viihteen ja painokkuuden vuorottelun lisäksi minut yllätti iloisesti Valan dekkaristitaustan näkyminen: Aprikoosiöissä on myös mysteeri jos toinenkin ratkaistavana, ehkä osin ennalta-arvattavana, mutta tihevää jännitystä tyylikkäästi tarjoavana.

Päällimmäiseksi kaikesta mieleen kuitenkin jää romaanin sydämeenkäypä kauneus. En osaa sanoa, vaikuttiko tämä nykyinen maailmanaika vai mikä siihen, että liikutuin kirjaa lukiessani kyyneliin. Olen ihminen, joka itkee hassuja asioita (mm. mainoksia elokuvateatterissa, lentokoneen nousua, koulun kevätjuhlissa…), mutta lukiessani kyynelehdin vain harvoin. Valan romaanin vahva tunnelataus teki hyvää – olin tarvinnut tällaista kirjaa enemmän kuin olin edes aavistanut.

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan
WSOY 2020
Ulkoasu M-L Muukka
377 sivua
Kotimainen romaani

Saaren yllä lepäsi sumuinen autius, pystysuora, tyhjä tila. Eikä se täyttyisi, vaikka saareen tuotaisiin lisää raskasmielisiä naisia, ahdettuja matkalaukkuja, painavia salaisuuksia, tiheää, pimeää mennyttä, pudonneita ja putoavia peilejä.

Sumu kietoo maiseman ja saaren sisälleen. Saari on kaukana kaikesta: mantereesta, ihmisistä, mielestä. Se näyttäytyy ja piiloutuu, sen yli lintuparvet matkaavat. Saaren nimi on Tiiralinna ja sen kallioilla on miesten nimet. Kuitenkin, tietenkin, sinne päätyvät naiset, nimenomaan naiset, jotka eivät arkiseen yhteisöönsä mahdu.

Katja Kaukosen kaikissa teoksissa on ihmeellinen, tiheä ja taianomainen tunnelma, niin tässä hänen uusimmassaankin, jonka nimikin kantaa maagisuutta: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan. Romaanin kehystarina toimii ikään kuin peilinä Seilin saarelle, josta on kirjoitettu niin tutkimuksia, artikkeleita kuin kaunokirjallisuuttakin. Sadan vuoden takainen Tiiralinna on kuin Seilin oikukkaampi sisar, sen rinnakkaistodellisuus.

Saarta, jonne linnut lentävät kuolemaan luonnehditaan teoksen takatekstissä yhteisöromaaniksi. Sellainen kirja onkin: monesta henkilöstä kertova, moniääninen. Naiset, kuten Satu-nimisen sivupersoonansa kanssa elävä Saga tai fiksu mutta jotenkin liikaa oleva reposaarelainen Taimi, tuodaan saarelle parantumaan. Hoitomuoto on uudenlainen, naiset voivat aloittaa kaiken alusta, luoda uudenlaisen elämän. Potilaita ennen saarelle ovat saapuneet jo kutsumusammatissaan toimiva ylihoitaja Linnea ja emäntä Alli, joka haaveilee muutosta Australiaan. Miehiä saarelle ei juuri päädy pappi Joelia lukuun ottamatta. Toki siellä käväisee lääkäreitä, mutta saaren väki on omillaan. Kuvitelmat ja totuus, mitä ne ikinä ovatkaan, sekoittuvat.

Kauniisti, arvoituksellisesti ja toistoa sekä ennakointia tehokeinoina käyttäen Kaukonen kirjoittaa saarelaisista ja linnuista, joiden matka katkeaa saaren kallioihin. Pelkkää toden ja kuvitelman maagista rajankäyntiä romaani ei kuitenkaan ole. Se ottaa kantaa naisten kohteluun ja siihen, mikä on katsottu normaaliksi tai hyväksytyksi, mikä arveluttavaksi tai vääränlaiseksi – mikä on ihmisyyden mitta tai ydin.

Kaukosen romaani oli minulle, lukijalle, kuin Tiiralinna. Luettu kietoi sisäänsä, mutta hetkittäin se katosi kuin jonnekin sumuun ja velloi ympärilläni kuin meren aallot ennen kuin lintujen huuto osoitti taas suunnan. Kuinka kaunis ja tunnelmaltaan lempeän omituinen romaani.

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet
Bazar 2021
382 sivua
Kotimainen romaani
(Ennakkokappale kustantamosta, romaani ilmestyy 26.1.2021)

Wivi hengittää syvään, on ihmeellistä, että joku ajattelee näin, mutta vielä ihmeellisempää on, että hän uskaltaa sanoa sen ääneen kirjan sivuilla. Hän ei olisi uskaltanut, vaikka ajattelikin juuri näin. Jokin on muuttunut, jokin on muuttumassa, maailma, hän ja he siinä mukana.

Aamukävelyilläni eräs reiteistäni pitää sisällään pienen mutta julkisen salaisuuden: uusien omakotitalojen piilottamana, poissa näkyvistä mutta lujasti paikallaan sijaitsee Wivi Lönnin kesäasunto, mökki tai pieni huvila. Tiedän, missä huvila sijaitsee, mutta se kuuluu yksityiselle tontille. Kävellessäni siellä suunnalla ajattelen aina Wivi Lönniä, ensimmäistä merkittävää suomalaista naisarkkitehtia. Onneksi on monia paikkoja, maamerkkejä, joissa Lönnin työ näkyy julkisesti.

Lönnin elämästä en tiennyt oikeastaan mitään. Nyt tiedän enemmän, kaunokirjallisuuden kertomana. Pirkko Soinisen romaani Valosta rakentuvat huoneet kytkeytyy siihen kaunokirjallisuuden lajiin, jossa fiktio rakentuu todellisen henkilön ympärille. Edellisessä romaanissaan Ellen Soininen keskittyi Ellen Thesleffin elämään. En tiedä, voiko tätä oikeastaan kutsua lajityypiksi, mutta sen upeita edustajia ovat myös mm. Minna Rytisalon Rouva C., Johanna Venhon Ensimmäinen nainen sekä tietysti jo vuonna 2003 ilmestynyt Rakel Liehun Helene, jonka luin vasta viime keväänä. Kaikilla mainituilla kirjailijoilla on oma tapansa kirjoittaa, joten en tässä luetellessani rinnasta teoksia toisiinsa.

Valosta rakentuvat huoneet etenee kronologisesti Wivi Lönnin, nyt jo romaanihenkilö Wivin, elinvuosien mukaan ja yltää vuoteen 1932 saakka (Lönn kuoli vuonna 1966): lapsuus, nuoruus, opiskelu, aikuistuminen, työ ja ura, rakkaus. Kaiken Soininen kertoo toisaalta tarkkaan, toisaalta ilmavasti, tilaa antaen. On myönnettävä, että ihan aluksi en päässyt sisälle romaanin maailmaan. Lyhyet luvut ikään kuin kiisivät ohitseni, bongailin paikkoja ja nimiä, tunnistin paljon niistä hankaluuksista joita nuoren nainen alallaan kohtaa, ihastelin Wivin lahjakkuutta. Mutta jotain jäin kaipaamaan, jotain sellaista, joka rikkoisi varman päälle rakentuvan kronologian, jonka mukaisesti yhteiskunnalliset tapahtumat ja paikat lomittuvat työn ja yksityiselämän kanssa.

Soininen on tehnyt ihailtavan laajaa taustatutkimusta romaaniaan varten. Teoksen mittava lähdeluettelo sekä kaikki Lönnin jäljille vievät keskustelut ja matkat vakuuttavat. Ajankuva piirtyykin tarkkaan. 1900-luvun alkupuolen taide-elämä ja ihmiset, heidän lyhyempi tai pitempi – erikseen nostan esille Armas Lindgrenin – pistäytymisensä Wivin elämässä. Työ on, kuten aikansa muillakin uranaisilla, osin taistelua ja vakuuttelua omasta osaamisestaan aina opiskeluajoista ja -paikan saamisesta lähtien. Soininen saa arkkitehtuurin tuntumaan kiehtovalta, lukemisen lomassa googlailin Wivi Lönnin suunnittelemia rakennuksia. Kartalta poimin myös hänen elämänsä paikkoja aina Tampereelta, Tallinnasta ja Kulosaaresta alati kiehtovaan ja vapaamieliseen Pariisiin sekä lumihiutaleiden Säynätsaloon.

Jossain välissä lukemista tapahtui jotain, upposin romaaniin koko lailla täysin. Yksi syy uppoamiseen on varmasti Hanna Parviainen, Lönnin elämänkumppani, lämminkatseinen keskisuomalainen nainen. Miten hyvin Soininen saa Wivin ja Hannan suhteen elämään: kertomatta liikaa ja silti kaiken oleellisen. Hannan tähtisilmistä Wivi löytää kiinnekohdan ja kerronta vie, tulee liki.

Valosta rakentuvat huoneet on nopealukuinen mutta perusteellinen, kaunis romaani. Päällimmäiseksi siitä jää mieleen Wivin uran ohella lämpö, joka väreilee Hannan tähtitornista lukijan sohvannurkkaan ja kauemmaskin:

Rakkautta tuskin saattoi olla koskaan liian vähän maailmankaikkeudessa, päinvastoin.

Solveig von Schoultz: Kuka veisi Mariannen tanssiin

Solveig von Schoultz: Kuka veisi Mariannen tanssiin
WSOY 1952, Pieni kirjasto (Toim. Mika Waltari)
Kaksi novellia teoksesta Ingenting ovanligt 1947
Suomentanut Kristiina Kivivuori
89 sivua
Suomenruotsalaisia novelleja


Mutta rakastaa jotakin, mikä ei ollut ehdottoman täydellistä? Vain siksi, että se oli hänen omaansa? Niinpä kyllä: hän olisi voinut rakastaa jonkun toisen  kautta, jonkun toisen silmissä.

Toisinaan pienimmät kirjat voivat olla mitä suurimpia helmiä. Aika useinkin, oikeastaan. Solveig von Schoultzin kahdesta novellista koostuva Kuka veisi Mariannen tanssiin on ehkä osin unohtunut helmi. Minullakin on kiittäminen kirjasomea, kahden tuttavani Kirjagram-tiliä, tämän pienen kirjan löytämisestä. Google puolestaan tiesi kertoa, että Ntamo on julkaissut kolme novellia sisältävän Ingenting ovanligt -teoksen näköispainoksen (1999/2012). Kuka veisi Mariannen tanssiin sisältää alkuteoksen novelleista kaksi: niminovellin sekä pitemmän novellin “Matka”. Ja, tietenkin: von Schoultz on niitä kirjailijoita, joita olisi jo aikaa sitten pitänyt lukenut. Nyt luettu vahvistaa sitä, että jo oli aikakin.

Niminovellissa “Kuka veisi Mariannen tanssiin” Marianne valvoo miehensä nukkuessa ja pohtii ihmissuhteitaan, avioliittoaan ja omaa itseään. Hän pohtii, mitä elämässään haluaa ja mitä saa haluta. Kirjan toinen ja pitempi novelli “Matka” kertoo toimittajana työskentelevästä Manasta, taiteilijan puolisosta, joka valmistautuu matkaan ja käy keskustelua puolisonsa kanssa.

Kirjan molemmat novellit ovat tarkkanäköisiä matkoja modernin naisen mieleen, parisuhteeseen, tunne-elämän ristiriitaisuuteen. Kertojanote on psykologinen, modernistinen, tajunnanvirtainenkin. Von Schoultz on miltei pelottavan tarkkanäköinen. En ole ainoa, jolle lukiessa tuli mieleen Marja-Liisa Vartion tuotanto: molempia kirjailijoita lukenut löytää varmasti yhteistä kaikupohjaa (nämä von Schoultzin novellit on kirjoitettu ennen Vartion ensimmäisiä teoksia, joten tässä rinnastus on siis enemmänkin jonkinlaista hengenheimolaisuutta, kirjasuositus muille lukijoille).

Tarkoitat: jotta pääsisit eroon itsestäsi. Sitä et koskaan voi; menit minne tahansa, aina joudut vain syvemmälle itseesi. Se on ainoa matka, joka jotakin merkitsee. Kunhan vain ei pelkää.

Tätä intensiivistä kahden novellin kirjaa on helppo suositella kaikille modernia klassikkoa etsiville. Vinkkinä: kirjabloggaajien klassikkohaaste lähestyy, ohjeet siihen löytyy Gregoriuksen Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogista.

2020 summattuna

 

Vuosisummausten aika. Vuosi 2020 on ollut omituinen, kuten meillä kaikilla. Se on ollut monella tapaa ikävä, kasvomaskien täyttämä ja tylsä (olen onneksi hyvä sietämään tylsyyttä). Mukaan on mahtunut myös tässä ensimmäisessä kollaasissa näkyviä ihmeellisiä hetkiä, kuten auringonnousu Kolilla klo 3.30, tähtiöitä Sipoonkorvessa, muita retkiä kotimaassa ja hiihtolomamatka Berliiniin, juhlaakin.

Blogi on ollut tänä vuonna hiljaisempi jopa siinä määrin, että syksyllä pohdin hiljaa itsekseni jopa sen telakalle laittamista. Kirjoitin kirjoista enemmän Instagram-tililleni, jota suosittelen seuraamaan, koska näytän saavan kirjajuttuja sinne hieman nopeammin kuin tänne blogin puolelle. En kuitenkaan ole hylkäämässä blogia, toistakymmentä vuotta bloganneelle on ihan tavallista, että harrastusinto aaltoilee. Kommentteihin olen vastannut laiskanlaisesti, mutta jokaisen kommentin olen lukenut moneen kertaan, kiitos niistä kaikista! ♥

Nyt joululomalla olen ilokseni saanut kirjoitettua jo pari kirjajuttua varastoonkin. Parhaillaan olen lukemassa kirjaa, joka olisi voinut mahtua vuoden suosikkieni joukkoon, mutta sillä on hyvä aloittaa blogin uusi vuosi.

Sitä odotellessa listaan nyt muutamia vuodelta 2020 mieleeni jääneitä lukuelämyksiä ja muutakin. Kirjojen kohdalla kyseessä ei ole varsinainen parhaimpien listaus, sillä en halua arvottaa lukemaani paremmuusjärjestyksessä. Näin moni hieno romaani jää pois. Myös työkirjat loistavat poissaolollaan, koska koen epäreiluna nostaa joitakin ohi muiden.

📚Vuonna 2020 erityisesti mieleen jääneet kirjat 📚

♥ Max Porter: Lanny. Upea moniääninen romaani, mitä erikoisin ja kaunein kertomus (äänikirjaversiota on kehuttu, minä rakastin painettua kirjaa).

♥ Elizabeth Strout: Olive Kitteridge. Ah! 

♥ Anu Kaaja: Katie-Kate. Valtasuhteet, raha, ulkonäkö, Kate Middleton, Katie Price, pornoistuminen. Tyylitajuista ja terävää satiiria. Huikea.

♥Marisha Rasi-Koskinen: REC. Eksyttävä romaani, jolla on valtava voima. Lukijana olen kiitollinen.

♥Iris Murdoch: Meri, meri. Hämmentävä, hieno.

♥Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt. Pakolaiskriisiin syventyvä romaani on ravisteleva kannanotto ihmisyyden puolesta.

♥Joel Haahtela: Hengittämisen taito. Melankolian ja valon kirjallisuutta.

♥Ottessa Moshfegh: My Year of Rest and Relaxation. Nyt tuntuu hullulta ajatella kirjaa, jossa nainen haluaa vetäytyä ja nukkua.

♥Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat. Nelsonin teksti ruokkii älyä ja sydäntä.

Hyvää uutta vuotta, olkoot se mahdollisuuksia täynnä!

Johanna Laitila: Synty

 

Johanna Laitila: Synty
Otava 2020
240 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Helsinki, 1917. Kääntäjänä työskentelevä Aleksanteri asuu Hakaniemessä ja elää omassa pienessä maailmassaan yhteiskunnan muutoksista huolimatta. Naapurihuoneistoon muuttaa venäläinen lehtimies: Vladimir, Ulja. Ohuiden seinien läpi Aleksanteri kuulee kaikki naapurin äänet, miesten välille muodostuu erikoinen, repivä ja riippuvainen, suhde. Muutamaa vuotta aiemmin, vuonna 1912, raskaana oleva nainen kulkee nuoskalumisessa Helsingissä.

Johanna Laitilan Synty on kiehtovasti kaunis ja ruma romaani. Sen kauneus elää siellä missä rumuuskin, lähellä: "karvat korvakäytävässä lakosivat äänen aallosta". Se on väkivaltainen tavalla, joka yllättää: (osin) niin pienesti ja siksi niin rajusti. Siinä on Vihreitä kuulia, Chopinia ja yössä kelluva kuu. Ja sitten siinä on rottia, muurahaisia ja eritteitä: korvan sisuksista tulevaa tahmeaa nestettä, hikeä, Aleksanterin uniinkin tulevaa kuolleen sarveisaineen puskemista.

Laitila kirjoittaa rikasta kieltä. Synnyssä tila on ahdas ja miljöö kapea, mutta puitteissa asuvat ajatukset ja aatteet kuljettavat laajemmas, historiallisestikin merkittäviin kohtaloihin. Liha ja viha, ihmisen rääkäisy ja häpeä syntymän ja kuoleman välissä. Synty se pohtii valtaa ja valtasuhteita, riippuvuutta ja halua, tarvetta olla läsnä ja pysyä piilossa. Sen verran groteskia Synnyssä on, etten voi sanoa rakastaneeni sen lukemista. Mutta eipä luettua tarvitse aina rakastaa, jotta sitä voi arvostaa. Ihailen Laitilan varmaotteisuutta kirjoittajana: lauseet, rakenne ja miljöö hengittävät omaa tahtiaan. 

Myös juoneltaan komea Synty on teos, jollaista harva voisi kirjoittaa. Se on lihallisuudessaan, lähelle tarkentavaisuudessaan ja nöyhtäisyydessään aistivoimainen, romaanina ehjä.

P.S. Tämänkin pienen blogijutun julkaisin jo aiemmin Lumiomenan Instagramissa.

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat
Gummerus 2020
364 sivua
Ennakkokappale kustantamosta
Kotimainen romaani

Onko sellainen nainen äiti ollenkaan, joka ei tunnista lastaan.

Jälleen yksi hieno kotimainen romaani. Tämä nyt blogiin tuomani jutun olen julkaissut aiemmin syksyllä Instagramissa. Siellä on varastossa monenlaisia kirjapostauksia, joista itselleni tärkeimpiä koetan muistaa tuoda tännekin. Susanna Mauden Ennen kuin unohdat on ehdottomasti sellainen: se on hieno romaani.

Ennen kuin unohdat keskittyy kiinnostavaan teemaan: miten lapsesta luopuminen vaikuttaa lähes kaikkeen. Turussa asuvat Eeva ja Sirkku ovat parhaat ystävykset lapsuudesta saakka. Sirkulle Eevan koti on turvapaikka, Eevalle Sirkku on luotettu, kuin sisko. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Eeva saa opiskelupaikan lääketieteellisestä, mutta huomaa samalla olevansa raskaana. Abortti ei 1970-luvun alun Suomessa tule kysymykseenkään. Eeva jakaa salaisuutensa vain äitinsä ja Sirkun kanssa. 

Pian kaikki muuttuu: ihmiset, odotukset ja toiveet, elämä. Mauden esikoisromaani on sujuvasti kirjoitettu teos, joka pitää otteessaan ilman notkahduksia. Lukiessani nautin erityisesti ajankuvasta (pysähdyin miettimään vain lemppari-sanan ja yhden junamatkan kohdalla: puhuttiinko 60-luvuilla lemppareista? Olisiko 70-luvulla menty niin helposti päiväseltään junalla Turusta Kuopioon: eväsleivät heti alkumatkasta, uni, Kuopio, jossa pakostikin jonkin aikaa, sitten paluu Turkuun? En siis tiedä – kun ainakin seuraavina vuosikymmeninä matka vaati vaihdon Pieksämäellä ja junat olivat paljon nykyistä hitaampia, matka suuntaansa otti monta tuntia. No, nämä mietteeni ovat epäolennaisuuksia, jollaisia pulpahtaa joskus mieleen eikä niillä ole lukukokemuksen kannalta suurta merkitystä), Turusta, ystävyyden synnyn ja muutoksen kuvauksesta ja siitä, millaisella koskettavuudella ja taidolla Maude elämän kipeyksistä kertoo. Hän on vahva ihmissuhteiden kuvaaja. Eeva ja Sirkku ovat hienoja romaanihenkilöitä.

Ennen kuin unohdat on vahvasti naisten kirja. Se on myös sellainen teos, josta syntynee helposti keskustelua niin lukusuosituksia vaihtaessa, lukemisen jälkeen kuin vaikkapa lukupiirissä. Voisin kuvitella romaanin toimivan hienosti myös näyttämöllä tai filmatisointina. 

Pidin paljon Mauden romaanista. Se on laadukasta proosaa, josta on helppo saada kiinni: sen henkilöistä, tapahtumista ja teemoista. Mauden lauseet ovat kauniita, ei kimurantilla vaan selkeällä, kerrontaa kannattelevalla tavalla. Kansien väliin mahtuu nuoruuden ja naiseuden kipua ja kaipuuta, mutta myös 1960- ja 70-lukulaista ajankuvaa. Lopulta lukijalle jää lämmin mieli.

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

 

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä
Gummerus 2020
Kansi Jenni Noponen
331 sivua
Kotimainen romaani

Eikö kukaan tosiaan katso minuun, eikö kukaan kaipaa minun ääntäni?

Lisää näitä tänä syksynä ilmestyneitä upeita kotimaisia romaaneja. Selja Ahavan Nainen joka rakasti hyönteisiä on taitavasti kirjoitettu ja aihepiiriltään lumoava teos.

Ahavan romaania ei ole helppo keriä auki. Keskeistä siinä on ihmisen ja luonnon välisen suhteen tarkastelu sekä muodonmuutos eri dimensioissaan: toukan ja perhosen, maailmankuvan Jumalasta kohti tiedettä, naisen aseman muuttumista, luonnon ihmeiden kunnioittamista, tuhoakin. Romaanin keskeishenkilö Maria syntyy noitavaivojen aikaan. Taiteellisesti lahjakas tyttö piirtää hyönteisiä samalla tavalla kuin eräs esikuvansa Maria Sibylla Merian (jonka töitä suosittelen googlaamaan, jos eivät ole entuudestaan tuttuja, minulle eivät olleet). Vuodet ja vuosisadat vierivät, Maria elää tai muuntuu niiden myötä.

Nainen joka rakasti hyönteisiä on verrattain hidastempoinen mutta koukuttava muutosromaani. En haluaisi käyttää jo hieman kulunutta vertauskuvaa kaleidoskooppimaisesta romaanista, mutta sellainen tämä kiehtovaan maailmaansa upottava teos on. Kerronta etenee kronologisesti, mutta avaa eri tavalla valottuvia maailmoja. Kauniisti kirjoitettu romaani antaa lukijalleen paljon: oivalluksia ja naisen elämän samaistumiskohtia, uusia näkökulmia tai näköaloja, historiaa ja mukanaan kuljettavaa syvyyttä.

Lukiessani ajattelin muutamaa muutakin teosta, esimerkiksi Virginia Woolfin Orlandoa ja Susan Vreelandin Sinistä neitoa. En siksi, että Ahavan romaani jäljittelisi niitä – vaan sen vuoksi, että kummassakin mainitsemassani teoksessa kuljetaan aikakausien läpi, kuten Ahavankin kirjassa. Myös Orlandossa päähenkilö elää halki vuosisatojen. Vreelandin romaani puolestaan kertoo Vermeerin kuvitteellisesta maalauksesta ja minulle Naisen joka rakasti hyönteisiä alkupuolisko on jotenkin “Vermeerin värinen”.

Ahavan romaani on oma maailmansa: naisen aseman ja aatteiden metamorfoosi, todellakin kuin matka kotelosta kukoistukseen ja kaiken päättymiseen. Uskon, että tämä romaani jää mieleeni pitkäksi aikaa.

♥

Muualla mm. Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Tuijata.