Niina Mero: Englantilainen romanssi

Niina Mero: Englantilainen romanssi
Gummerus 2019
Kansi Jenni Noponen
383 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Minä olin nyt siellä, missä Keatsin kirkas tähti vakaana ja muuttumattomana seurasi ihmiskunnan kulkua, siellä missä Shelley oli anarkismillaan ja ateismillaan ravisuttanut yliopiston pölyistä ylemmyydentunnetta, siellä missä ilmasto oli kosteaa mutta huumori kuivaa ja missä minä olin kummallisella tavalla kotona, vaikka erotuin maisemasta kuin koripalloammattilainen lastenkutsuilla.

Juuri tämän takia olin laittanut niin kovasti hanttiin mukavalle pikku kartanolomalle Englannissa. Kun se loppuisi, minun olisi pakko lähteä takaisin, enkä koskaan saisi sitä osaa sielustani takaisin, jonka tämä Avalonin saari oli miehittänyt. Rakastin Englantia niin paljon, etten kyennyt edes ajattelemaan mahdollisuutta, että se torjuisi minut.

Nora on graduaan tekevä kirjallisuuden opiskelija, joka rakastaa kissoja, tatuointeja ja englantilaista kirjallisuutta. Oikeastaan hän rakastaa kaikkea englantilaista niin paljon, ettei halua matkustaa maahan edes siskonsa, oikeammin siskopuolensa, häihin sen vuoksi, että pelkää mielikuviensa rikkoutuvan. Rikkaan Markin kanssa avioituva Heli-sisko saa kuitenkin houkuteltua Noran saarivaltioon. Mark-sulhasen sukukartanon goottilainen tunnelma, Oxfordin kirjakaupat ja mielikuvien toteutunut perienglantilaisuus lopulta vakuuttavat Noran siitä, että matkaan kannatti lähteä.

Goottilainen tunnelma alkaa muuttua todeksi, kun Nora kuulee Markin taiteilijaveljen Jamesin kadonneen vuosia sitten. Kartano tuntuu olevan muuten täynnä salaisuuksia, joista esimerkiksi pentagrammi paljastuu maton alta, hovimestari on kuin olisi karannut Tim Burtonin elokuvasta, ja itse kullakin tuntuu olleen jotain tekemistä Jamesin kanssa. Kaiken lisäksi yläluokkainen puutarhuri Matthew vaikuttaa kiehtovalta ja tutuksi tulee myös oxfordilaisen kirjakaupan Dorian.

Parhaimmillaan kustantamon markkinointiteksti osuu tismalleen oikeaan, kuten nyt: "Niina Meron ahmittavassa esikoisromaanissa Bridget Jonesin mustiin pukeutuva ystävätär kohtaa Kotiopettajattaren romaanin goottilaisuuden, Downton Abbeyn kartanotunnelman ja brittidekkarien juonittelut." 

Kyllä! Harva kirja osuu aivan niin tismalleen hetken määrittämään lukumieleen kuin Niina Meron esikoisromaani Englantilainen romanssi. Ensiksikin luin kirjan Englannin-matkallani. Toiseksi, ja kaikki Lumiomenan seuraajat tämän jo tietävätkin, rakastan (monta huutomerkkiä: !!!!!) monenlaista mielikuvien brittiläistä: vanhoja rakennuksia, klassikkokirjoja, iltapäiväteetä, prerafaeliittien taidetta, brittipoppia, sumun ja auringon vuorottelua, jalopuita jne. (Ja toki tiedostan sen, että mielikuvat ovat eri asia kuin todellisuus: luokkayhteiskunnan epätasa-arvoisuus, taantuvien seutujen rähjäisyys, paikoin kylmät asunnot jne. No, todellisuus on jokaiselle erilainen.) Ja tietenkin rakastan brittiläisiä romanttisia komedioita Neljistä häistä ja yksistä hautajaisista Notting Hilliin.

Meron romaani pitää sisällää valtavan määrän mainitsemiani (ja rakastamiani) brittikliseitä, ja onnistuneesti pitääkin. Teos on romanttinen komedia ja uusgoottilainen mysteeri. Mero taitaa tarinankuljetuksen, huumorin ja jännityksen. Kirjassa on kohdallaan ihan kaikki: tarina, miljöö, kulttuuriset viittaukset, suhtautuminen romanttiseen fiktioon... Tarina imaisee heti mukaansa ja tarjoaa täydellistä uppoutumiskirjallisuutta. Miljöö on kuin angofiilin märkä uni. Minun ainakin.

Englantilaisen romanssin kulttuuriset viittaukset, joita on ilahduttavasti listattu romaanin loppuun, sinkoilevat synkänromanttisesta musiikista yhtä synkänromanttisiin runoihin – tiedättehän Keatsin Oodin melankolialle jne.  Shelleyn ja Kate Bushin rinnalla ovat muuten Danzig ja Kylie Minogue; kuvataiteella puolestaan on merkittävä osansa juonenkin tasolla. Synkkyyttä vahvempana sykkii toki romanttiseen fiktioon kuuluva kepeys, hauskuuskin. Meron kirjoittama romanssi on tietoinen omasta lajityypistään ja uskaltaa iskeä silmää “teossisarilleen”, vaikkei toki raja-aitoja missään vaiheessa rikokaan, Niin, ja Nora on siinä määrin mainio päähenkilö, että hänen innoittamaan melkein herättelin vanhan haaveeni tatuoinnin ottamisesta – mutta vain melkein.

Meron romaani on sellaista kirjallisuutta, jollaista olen kaivannut Suomeen: romanttista viihdettä niille, jotka kavahtavat romanttista viihdettä. Tällä tarkoitan sitä, että liian usein romanttinen viihde on joko sophiakinsellamaisesti puhtaasti vain hauskaa tai sitten se tahtoo mennä imelän puolelle. Joskus romanttinen viihde lähenee mysteeriä, kuten Kate Mortonin teoksissa, mutta silloin taas hauskuus on piilossa. Meron romaani onnistuu olemaan hauska ja jännittävä. Ja vaikka Englantilainen romanssi on kauttaaltaan kevyt ja läpeensä romanttinen, ovat sen romanttiset kasvot kuin hulluruohon ja absintin sävyttämän Luurankokasvoisen kuoleman. 

Meron esikoisromaani toisaalta ironisoi ja toisaalta herättää henkiin kaikki romantiikan sankarit ja Lontoon palolta tuoksuvat, viktoriaanisten piknikkien punaviinitahrojen täplittämät kirjat. Tämä synkänsuloinen romanssi puri minuun. 

Mikä oivallisesti kirjoitettu, aidosti viihdyttävä kirja!