sunnuntai 28. huhtikuuta 2024

Jamaica Kincaid: Puutarhani (kirja)


Jamaica Kincaid: Puutarhani (kirja)
S&S 2024
(My) Garden Book 1999
Suomentaneet Kaijamari Sivill ja Helka Sivill
Kansi Elina Warsta
288 sivua
Kustantamosta
Antigualais-amerikkalainen muistelmateos

Tavallaan botanistit ovat myös samankaltaisia kuin kolmella laivalla purjehtinut mies: he tyhjensivät maailmoja niiden nimistä, he tyhjensivät maailmoja niiden eläin-, kasvi- ja kivikunnan nimistä ja korvasivat nimet heitä itseään miellyttävillä, ja uudet nimet miellyttivät heitä, koska ne olivat järkeviä, ja järki on heille mieleen.

Puutarha, sen kasvu ja kultivoitu kukoistus, sen värikkyys ja ennen kaikkea sen vahva vihreys. Puutarhan kasvit, kulttuurihistoria ja tuon historian monet luennat. Oma ja vieras puutarha. Yksi elämän suurimmista rakkauksista  ilman mitään hyötymisajatusta.

En ole kummoinenkaan puutarhaihminen. Nautin toki kukkien valokuvaamisesta ja kenties (!) rakastan omaa pihaamme omenankukkien aikaan tai syyskesällä hortensioiden kukoistaessa. Mutta olen hajamielinen ja huolimaton, usein haluaisin asua kerrostalossa. Ihailen kaikkia viherpeukaloita ja erilaiset puutarhat kyllä kiinnostavat  muiden puutarhat! Ne hieman sammaloituneet salaiset tai tarkkaan hoidetut brittityyliset, pienet mummolapihat, kaupunkien kaikille avoimet. Sellaista kiehtovaa vierautta niissä aina on.

Samaa viehkoutta löydän Jamaica Kincaidin Puutarhani (kirja) -teoksesta. Se on rakkaudentunnustus ja muistelmateos, joka kuljettaa lukijansa niin Kincaidin puutarhaan kuin hänen puutarhasuhteeseensa. Kirja alkaa Kincaidin puutarhakiintymyksen ensiaskeleista: hän saa puolisoltaan erilaisia maanmuokkaustarvikkeita lapiosta talikkoon sekä kukkien siemeniä. Aluksi mikään ei kasva, mutta ajan ja muuton myötä hän huomaa luoneensa puutarhan, joka muistuttaa Karibian saarten ja niitä ympäröivän meren karttaa: muistiharjoitusta.

Puutarhani (kirja) vie lukijansa Kincaidin puutarhaan Vermontiin, matkoille brittiläisiin (pakkomielteisen järjestelmällisiin) puutarhoihin sekä Kiinaan siemeniä hakemaan. Se kuljettaa Ranskaan Monet'n Givernyyn ja Suomeenkin, kesäyöhän. Lisäksi Vermontin-talo on maalattu samalla keltaisella kuin talot Suomessa. Mutta se askeltaa vielä pidemmälle ja katsoo syvemmälle, ja tuo katse osaa sivaltaa. Kincaid kirjoittaa tietenkin Kolumbuksesta, mutta myös Carl von Linnestä. Yhden esseen otsikonkin mukaisesti "nimen antaminen on omaksi ottamista".

Antigualta kotoisin oleva Kincaid osaa sanoillaan sekä sivaltaa että lumota. Puutarhani (kirja) on mitä viisain ja kaunein teos. Mitä kaikkea puutarhasta saakaan irti! Historian painolastia, omakohtaisuutta  ja ylimaallista kauneutta, ihmeellistä vihreää vihreyttä. Kincaid asettaa sanat tavalla, jota rakastan.

Miksi kutsua sitä, mitä tapahtui minulle ja kaikille minun näköisilleni?
Pitäisikö sitä kutsua historiaksi?


keskiviikko 24. huhtikuuta 2024

Anne Tyler: Kellotanssi


Anne Tyler: Kellotanssi
Otava 2024, Otavan kirjasto
Clock Dance 2018
Suomentanut Markku Päkkilä
Kannen suunnittelu Kelly Blair
265 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani


"Minä letitin ne ihan niin kuin äitikin", Willa sanoi.
Se oli totta, mutta Elaine meni katsomaan lettejään kaapinoven peilistä silmät kosteina. "Ei ne ole samalla tavalla!" hän sanoi. "Ne roikkuu."

Jokunen aika sitten muutaman ystävän kanssa tuli puhetta siitä, miten joskus tulee sellainen olo, että elämäänsä tarvitsee Anne Tylerin kirjoja. Totta! Arkisen oloisia fiktion naiskuvauksia, joiden päähenkilö on keski-ikäinen tai sitä iäkkäämpi, ja joissa ei välttämättä tapahdu mitään kovin dramaattista 
 mutta tapahtuu kuitenkin lähes kokonainen elämä. Tällaiset kirjat tarjoavat jonkin verran samaistumispintaa, laadukasta kerrontaa, ja usein Pohjois-Amerikan mantereelle sijoittuvina myös tuttua vierautta: paikat ja jotkut tavat ovat kaukaa, kuitenkin ne ovat hyvin tunnistettavissa. Kotoisaa eksotiikkaa, voisi sanoa.

Tuorein Tyler-suomennos Kellotanssi on juuri edellä kuvaillut kaltainen romaani. Se pureutuu muutamalle eri vuosikymmenelle sijoittuvan teoksen keskeishenkilön Willa Draken elämän käännekohtiin. Vuonna 1967 11-vuotiaan ailahtelevainen äiti katoaa hetkeksi. Kymmenen vuotta myöhemmin nuori aikuinen Willa menee naimisiin ja keskeyttää opintonsa. Ja vuonna 1997 hänestä tulee leski. Edelleen 20 vuotta myöhemmin, 2017, hän saa yllättävän puhelun, jonka seurauksena moni asia muuttuu.

Romaanin pisin jakso sijoittuu vuoteen 2017, jolloin siirrytään myös Tylerin tuotannolle ominaiseen Baltimoreen. Itse kuitenkin nautin enemmän kirjan alkupuolesta: äidin katoaminen paljastaa oleellista perheen koko tavasta olla ja luon pohjan Willan koko elämälle jonkinlaisena tarkkailijana, vaikka toki hän toimiakin osaa.

Kellotanssi ei ole Tylerin paras romaani (oma suosikkini on ehkä Aikaa sitten aikuisina tai Päivällinen koti-ikävä ravintolassa, hmm, tai Elämän tikapuilla, tai... no, monista hienoista on hankala valita!), sillä odotin ehkä jotain enemmän  tai jotain vähemmän: vähemmän sivuhenkilöitä, (kuten Suvi Aholakin HS:ssa kritisoi) sitä ettei erästä aseisiin liittyvää asiaa juurikaan kyseenalaisteta, myös Willan kömpelyys älypuhelimen kanssa tuntui epäuskottavalta.

No, pieniä juttuja kuitenkin, sillä kokonaisuudessaan Kellotanssi on varmaotteinen, ja oikea luottokirja Tylerin tuotannon ystäville. Etenkin perhe- ja sukulaisuussuhteiden sekä keski-ikäisen naisen ajatusten kuvaamisessa Tyler on Carol Shieldsiin (ja nykyisin myös Elizabeth Stroutiin) verrattavissa oleva taituri. Lohtu, armollisuus, tarkkanäköinen ihmiskuvaus ja älykäs huumori kannattelevat tätäkin Tylerin romaania.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2024

Emma Straub: Tähän aikaan huomenna

 


Emma Straub: Tähän aikaan huomenna
Sitruuna 2024
This Time Tomorrow 2022
Suomentanut Elina Salonen
349 sivua
Kustantamosta
Yhdysvaltalainen romaani


Todennäköisin vaihtoehto sen lisäksi, että hän näki ihan helvetin todentuntuista unta, oli se, että hän oli saanut hermoromahduksen ja kaikki tapahtui hänen aivoissaan. Jos hän oli matkannut ajassa taaksepäin ja hänen nelikymmenvuotias tietoisuutensa oli ujuttautunut hänen teini-ikäiseen ruumiiseensa ja oli vuosi 1996 ja hän oli koulussa yhdennellätoista luokalla, hänellä oli vakavia ongelmia.

Fantasiakirjallisuus ei muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ole minun lajini lukijana. Yleensä poikkeukset kuuluvat lapsuuden lukumuistoihin, mutta aina on olemassa poikkeuksia, usein maagisen realismin tai dystopian puolella. Ja sitten on tietenkin aikamatkailu! Ei sellainen aikakapselireissu joidenkin laitteiden avulla historian hahmoja tapaamaan (toki niissäkin on hupaisia, kuten Bill ja Ted -elokuvissa), vaan oman elämän sisäinen aikamatka, kuten vaikkapa Aikamatkustajan vaimossa.

Tällaisen oman elämänsä sisäisen aikamatkan tekee newyorkilainen Alice, keskeishenkilö Emma Straubin romaanissa "Tähän aikaan huomenna". Alice elää ihan mukavaa keskiluokkaisen nelikymppisen kaupunkilaisen elämää, mutta syntymäpäiväaamunaan hän huomaa pukeutuneensa vaatteisiin muutaman vuosikymmen takaa ja isäkin, Alicen vakavasti sairas isä, näyttää terveeltä ja nuorelta. Niin, Alice on siirtynyt ajassa taaksepäin: 1990-luvulle omaan 16-vuotispäiväänsä.

Mitä oman elämänsä suunnasta muuttaisi, jos siihen olisi mahdollisuus? Kysymys on keskeinen Alicen elämässä, kun hän keski-ikäisessä mielessään ja teini-ikäisessä kehossaan kohtaa uudelleen tärkeät osat nuoruuttaan. Teini-ikä ei vaikutakaan enää niin nololta, itselleen on jotenkin armeliaampi, mutta toisaalta kaikki on tuttua, tunteetkin. Ennen kaikkea Tähän aikaan huomenna on romaani isästä ja tyttärestä, asioista jotka on menetetty tai joiden suuntaa haluaisi kääntää, tehdä toisin  ehkä.

Ihmissuhteiden ja aikahyppäyksen ohella keskiöön nousee New York, jota Straub kuvailee eloisasti, etenkin Upper West Siden muutosta muutaman viime vuosikymmenen aikana. Romaani on siis omiaan herättämään myös matkakuumetta tai nojatuolimatkailemaan, jos New York yhtään kiinnostaa: kadunkulmat, ravintolat, metrot. Ja tietenkin mukana on aimo annos nostalgiaa, joka kukkii ajassa ilman älypuhelinta ja nostaa esiin monenlaisia populaarikulttuuriviittauksia: Keanu Reeves -juliste, elokuvat Peggy Sue meni naimisiin ja Synttärit, CK One -hajuvesi  niin, ja se Bill ja Tedkin.

Straubin teos on myös raikas lukuromaani, viihteellinen mutta nokkela, sellainen jonka hahmoihin ja paikkoihin kiintyy ja jonka voisi kuvitella elokuvana tai tv-sarjana. Se saa tuntemaan nostalgiaa myös omaa nuoruuttaan kohtaan, vaikka olen hieman Alicea vanhempi enkä ole (vielä!) käynyt New Yorkissa. Mutta luin kirjan omassa lapsuudenkodissani ja uskalsin sukeltaa omiin päiväkirjoihini.

Tähän aikaan huomenna toimi minulle myös mainiona lukujumin poistajana. Olin kaivannut luettavaa, joka upottaisi tarinaansa. Ja sen Tähän aikaan huomenna totisesti teki.