Syyskuu luettuna ja kuvattuna

Sataa, sataa ropisee - tai kohisee. Nyt sateisena sunnuntaiaamuna summaan pikaisesti blogini syyskuuta. Syyskuu oli minulle mainio kuukausi: luin vain hyviä kirjoja. Aloitin syyskuun ystäväni Karoliina Timosen romaanilla Aika mennyt palaa. Pidin Keltaisen kirjan viikon, jonka aikana luin niin väkevää, lohduttavaa kuin kauniin talviunistakin kirjallisuutta. Lisäksi sain käsiini muutaman erinomaisen yllätyskirjan, joita en ilman onnekasta yllätystä olisi ehkä osannut lukeakaan:

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (2012)
Timo Parvela: Ella ja kadonnut karttakeppi (2011)
Alice Hoffman: Punainen puutarha (2011)
Katja Kaukonen: Vihkivedet (2012)
Michael Frayn: Päistikkaa (1999)
Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti (1999)
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (1987)
Yasunari Kawabata: Lumen maa (1947)
Heidi Köngäs: Dora, Dora (2012)
Italo Calvino: Halkaistu varakreivi (1952)
Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa (2012)

Voitin myös Amman lukuhetken Copcat-kisan kuvallani Kirjabloggajan miehestä. Blogini Facebook-sivulla, josta saa tykätä, ehdin jo iloita voitosta, nyt teen sen täälläkin. Suurkiitos kaikille teille ihanille, jotka äänestitte melkein aina lukevan naisen kuvaa omasta miehestään. Mieskin kiittää.

Syyskuun aikana ehdin paitsi lukea, myös paiskia kovasti töitä (mainoksena voin sanoa, että lukekaa tämä Kuukauden juttu ja siinä kerrottu kirja), lomailla Savossa ja käydä muun muassa suppilovahverotaivaassa ja Rautalammin pestuumarkkinoilla, josta tämän kirjoituksen yläkuvat ovat. Syyskuussa pääsin myös viettämään muutamia iloisia juhlia niin kirjojen kuin oman lokakuisen kuopukseni syntymäpäivien varaslähdön merkeissä. Kotipihalla taas karhunvatukat alkoivat vihdoin kypsyä ja kompostimulta osoitti oman voimansa, kun tomaatit alkoivat kasvaa daaliapenkissä.

Nyt jätän teidät eilisen kuvatunnelmiin (en ole mikään kakkumaakari, vaikka leipomista rakastankin, mutta poika sai haluamansa lentokonekakun) ja uumoilen lokakuun tuovan ainakin kirjamessuja, parhaillaan lukemani saaristolaisseurakunnan tunnelmia, Kuukauden tyttökirjaklassikon paluun sekä kenties sen Huonon kirjan viikonkin. Huomenna luvassa on kotimainen klassikkoteos.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
Kustantaja: Tammi 2012
Alkuteos: When God Was A Rabbit 2011
Suomennos: Aleksi Milonoff
Kansi: Eveliina Rusanen
Sivuja: 324
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia

Jenny Penny ei kuulunut siihen ajanjaksoon, ja ymmärrän nyt, että hän oli se puuttuva väri. Hän piti koossa näitä odotuksen vuosia ja valaisi niitä molemmin puolin kuin majakka. Kun hän saapui luokkaan sinä ankeana tammikuun aamuna, tuntui kuin itse uusi vuosi olisi saapunut ja tuonut tullessaan lupauksen jostain paremmasta. Mutta ainoastaan minä näin sen. Muut, sovinnaisuuden rajoittamat, vain nauroivat tai pahimmillaan haukkuivat häntä. Hän oli toisesta maailmasta, erilainen. Mutta niin olin minäkin, salaa. Hän oli puuttuva palaseni, vastakappaleeni.

Eleanor Maud, Elly, syntyy tarunhohtoisena vuonna 1968 keskiluokkalaiseen perheeseen Iso-Britannian Essexissä. Se, että Elly syntyy samana vuonna, jolloin Pariisin keväästä tuli käsite, Marthin Luther King kuoli ja Vietnamin sota oli kiivaimmillaan, on jonkinlainen alkusyy sille, miksi Ellyn maailma näyttää niin omanlaiseltaan. Ellyn perhe on rakastava ja hyvä: isä virkamies, äiti perheelleen omistautuva, isoveli Joe salaa huulipunaa käyttävä ja ystäväänsä Charlieen kiintyvä nuoren miehen alku. Elly on taitava ja utelias lapsi, joka lukee, kirjoittaa ja keskustelee sekä seuraa ja kokee kaikenlaisia vaikeita, järkyttäviäkin asioita ympäristössään. Jouluna 1974 perheeseen muuttaa jumala, kani, joka rooli Ellyn elämässä muodostuu tärkeäksi. Vähintään yhtä tärkeäksi muodostuu Ellyn ystävyyssuhde Jenny Pennyyn, vaikeuksia pakoilevan huoraksi nimetyn naisen tyttäreen, pieneen nuhruiseen olentoon, joka on Ellyn puuttuva palanen, kokonaan kuin toisesta maailmasta.

Englantilainen Sarah Winman on kirjoittanut merkillisen ja todella hyvän esikoisteoksen. Kani nimeltä jumala (2011) on kahteen osaan jakautuva romaani, joka kulkee 1970-luvulla vietetyn lapsuuden ja 1990- ja 2000-luvun taitteen aikuisuuden tunnoissa. Elly seuraa kaikkea ikään kuin sivusta, kuin sattuma tai kohtalo määrittäisi elämän tapahtumia, mutta kokee kaiken voimakkaasti - juuri siksi Elly on kaiken keskipisteessä. Ajan kuluminen heittää puuttuvat palaset erilleen, mutta sitten Elly saa kortin, jossa lukee vain Hyvää syntymäpäivää. Jenny Penny!

"Onko sinusta sopivaa kutsua jänistä..." rouva Grogney aloitti.
"Oikeasti se on kani", Jenny Penny keskeyttä. "Sitä vain sanotaan belgia..."
"Onko sinusta sopivaa sanoa kania jumalaksi?" rouva Grogan jatkoi painottaen sanaa.
Minusta tuntui, että se oli kompakysymys.

Winmanin romaani on näennäisesti täynnä outoja sattumuksia ja ehkä niitä kompakysymyksiäkin, mutta kaikkein keskeisin kysymys kuuluu, miksi pahoja asioita tapahtuu hyville ihmisille? Kanissa nimeltä jumala on jonkin verran maagisia elementtejä, mutta mikään varsinainen aikuisten satu tai maagis-realistinen romaani teos ei ole. Sen puitteet ovat varsin arkiset ja siten Winman nojaa brittiläisen realismin perinteeseen. Hän jättää myös paljon rivien väliin, jolloin jokainen lukija voi itse tulkita kirjan pienet erikoisuudet Ellyn mielenliikkeiksi, oikeiksi sattumiksi tai kuin suodattimen läpi valottuviksi tapahtumiksi. Totuus on yliarvostettua, ketään ei palkita sen puhumisesta.

Kani nimeltä jumala on ylipäätään hienosti kirjoitettu ja myös hyvin suomennettu teos. Winmanin tekstiä lukee mielellään; teos on laadukas lukuromaani ja sellaisenakin pieni aarre muiden vastaavien joukossa. Mutta sujuvuus ei yksin riitä tekemään kirjasta niin ainutlaatuista kuin Winmanin romaani on. Kanin nimeltä jumala tekee omanlaisekseen - tärkeäksi - se, että Winman osaa pohtia suuria kysymyksiä ja kyseenalaistaa yhteiskunnan epäkohtia sujuvan, kirjan synkkiin aiheisiin nähden lämpimän, jopa suloisen kerronnan keinoin. Winman sivuaa niin kuolemaa, väkivaltaa, maailmanpolitiikkaa, masennusta, seksuaalisten vähemmistöjen asiaa, uskontoja ja uskonnottomuutta sekä ihmisen kaipuuta olla toisen lähellä - sitähän kaikki lopulta hakevat. Winman kuljettaa Ellyn Essexistä Cornwalliin ja edelleen New Yorkiin, näytää niin suuret tammet ja auringonpaisteen kuin kusiset kadut ja epävarmuudenkin. Kerronta tuo paikoin mieleen John Irvingin romaanit: Kanissa nimeltä jumala tapahtuu paljon ja outoa, mutta moni suuri asia ohitetaan vain muutamalla rivillä, kun taas esimerkiksi lapsuuskuvauksissa koulutunnin aikaisia keskusteluja tai Ellyn Nancy-tädin rakkaussuhteita kuvaillaan laajasti.

Kani nimeltä jumala on ihana kirja. Se on ihana, koska vaikkka siinä tapahtuu paljon ja kauheaa, kerrotaan kaikesta lämpimästi - elämässä vaan tapahtuu väistämättä kaikenlaista. Kirja, jossa on paljon brittiläisyyttä, hieman johnirvingmäisyyttä, hyvä tarina, moniulotteiset henkilöhahmot ja hienoja kielikuvia on nautittavaa luettavaa. Pienen epätasaisuutensa vuoksi romaani ei ole kirjavuoteni paras lukukokemus, mutta se on luultavasti niitä kirjoja, joita tulen rakastamaan hamaan tulevaisuuteen saakka.

Yleistäen voisin sanoa, että Kani nimeltä jumala on laadukas lukuromaani kaikille, jotka haluavat viihtyä, mutta karttaa suoranaista viihdekirjallisuutta. Se on harvinaisen nautittava, koskettava ja fiksu romaani. Mitähän muita ylisanoja keksisin?

****½

P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara taisi löytää kirjavuotensa kirkkaimman tähden, englanniksi kirjan lukenut Lukuisan Laura huomasi saman yhteyden John Irvingiin kuin minäkin.

Timo Parvela: Ella ja kadonnut karttakeppi

Timo Parvela: Ella ja kadonnut karttakeppi
Kustantaja: Tammi 2012
Kansi: Mervi Lindman
Sivuja: 132
Kotimainen lastenromaani

Ja niinpä me laadimme suunnitelman. Siinä oli kolme kohtaa:
Ensin me kaataisimme rehtorin.
Toiseen kohtaan emme keksineet mitään.
Mutta kolmannessa kaikki pelastuisivat.

Tokaluokkalaisen Ellan kevätjuhla ja sitä myötä koko kolmannelle luokalle pääsy on vaarassa. Ensiksikin huolenaiheena on opettaja-parka, joka ei vain osaa opettaa Ellaa ja tämän kavereita, sillä karttakeppi, tuo tärkeä työväline, on kadonnut. Muutenkin kaikki tuntuu olevan levällään: kevätjuhla, jonka esitys ei synny millään kaikista hyvistä ideoista huolimatta; Kuudesluokkalaiset ovat ilkeitä ja pelottavia; Uusi rehtori, herra Piippu on suorastaan despoottinen henkilö, melkein kuin Tuomiovuoren lohikäärme, joka kaiken lisäksi aikoo hankkiutua eroon mukuloista. Tarvitaan melkoisesti Ellan luokan energiaa ja ideoita ennen kuin asiat selvenevät - vai menevätkö ne sittenkin vain entistä pahemmin solmuun?

Timo Parvelan Ella ja kadonnut karttakeppi (2012) on massiivisen kirjasarjan tuorein teos. Massiiviseksi Ella-sarjaa voi varmasti sanoa, sillä Ella-kirjoja on ilmestynyt jo kaikkiaan 17 kappaletta. Se on huima määrä, ja sarjalla on selvästi kysyntää. Vankka suosio kertoo siitä, että laadukasta ja sopivan tuttua kiinnittymisen kohdetta kaivataan ja tarvitaan. Ellat on tarkoitettu ensisijaisesti lukeville lapsille. Itse luin Ellaa vuoroin ekaluokkalaiseni kanssa; hän luki minulle yhden luvun, minä hänelle seuraavan, hän taas sitä seuraavan.

- Se on kapellimestarin tahtipuikko, tiesi Tuukka.
- Sapelimestarin kahvipuukko, minä kuiskasin Hannalle.
- Peltimestarin pahviukko, minä kuiskasin Tiinalle.
- Peliesterin savitukko, Tiina kuiskasi Sampalle.
- Pehvetin kalakukko, Samppa kuiskasi Patelle, joka viimein kuiskasi opettajalle:
- Kapellimestarin tahtipuikko.
- Totta, opettaja nyökkäsi. - Kapellimestari johtaa orkesteria.
- Johtaako? Kuka on toisena? kysyi Pate, joka oli urheilumiehiä.

Ellaa ja kadonnutta karttakeppiä oli vaikea lukea ääneen, koska Parvelan lennokas teksti nauratti aikuistakin lukijaa niin, että vesi alkoi valua silmistä ja (olemattomat) vatsalihakset olivat kipeytyä kikattamisen paljoudesta. Naurun aiheita löytyy jokaisesta luvusta; esimerkiksi kapellimestarin tahtipuikosta ja Pehvetin kalakulosta innostuneena luokkalaiset esittävät oman hillittömän versionsa Lentävästä kalakulosta ja näytelmässä kaikki haluavat olla Janehilkkoja, Tarzanin kanssa seikkailevia Punahilkkoja.

Lennokasta, hauskaa ja sujuvaa. Parvelan teksti on ennen kaikkea sellaista, jotka on ilo lukea. On populaarikulttuurisia viittauksia aina Taru Sormusten herrasta Batmaniin, joka Samppana murjottaa patjavarastossa. Osansa saa myös kansalliskirjailijamme. Tarinaan sisältyvän jännityksen - löytyykö karttakeppi, mitä kun oopperareissulla tulee vessahätä, mitä rehtori sanoo kaikesta, onnistuuko kevätjuhla ja ei kai rehtori oikeasti aio vaihtaa mukuloita toisiin, parempiin ja oppivaisempiin - myötä Ella ja kadonnut karttakeppi on kirja, jota on luettava luku toisensa jälkeen. Kirjaa ei yksinkertaisesti voi jättää kesken.

Hyvään lastenkirjaan kuuluu mielestäni yleensä myös ne tasot, jotka avautuvat ensisijaisesti aikuiselle. Ella ja kadonnut karttakeppi kertookin myös kouluhierarkiasta, isoista ja pienistä koululaisista, koulun hallinnosta ja riviopettajista. Parvela kirjoittaa sujuvasti ja varmasti osin rutiinilla, mutta ei liukuhihnamaisesti. Ellassa ja kadonneessa karttakepissä on sydän mukana eikä tekstistä näy minkäänlainen kirjailijan väsymys massiiviseksi paisunutta kirjasarjaansa kohtaan.

Arkisia oivalluksia, uskomattomia sattumuksia, hillittömiä sanaleikkejä - niitä kaikkia tarvitaan tuomaan sivuilta välittyvää naurua ja iloa. Yksinkertaisesti ilmaistuna: Ella on mainiotakin mainiompi lastenkirja, joka sopii niin tytöille kuin pojillekin.

****
ja lapsen arvio: Mä en anna tähtiä. Tää oli hyvä! Mut vähän tyhmäkin. Ja tätä Ellaa me ei luettukaan koulussa, kun ope luki meille jotain muuta Ellaa. Mutta eiks ne tajunnu sitä *juonipaljastuksen vuoksi en kerro, että mitä* juttua. Höh! Mut mä tajusin.

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: The Red Garden 2011
Suomennos: Raimo Salminen
Kansi: ?
Sivuja: 292
Ulkomainen kertomuskokoelma, Yhdysvallat

Yhtenä iltana hän meni takaovelle saadakseen virvoitusta viileästä tuulesta. Silloin hän näki heidät puutarhassa. Hallie Bradyn ja karhun. Karhu oli nyt jo vanha. Vähän matkan päässä Hallie Brady näytti samalta kuin vuosia aiemmin, silloin kun hän ja Harry olivat antaneet nimiä puroille ja vesiputouksille, silloin kun kaikki oli ollut yhtä ilmestystä ja arvoitusta ja kaikki joet ja niityt ja lumikinokset olivat vaatineet kesyttämistä.

Blackwellin kaupungissa Massachusettsissa sijaitsee puutarha, jossa kasvaa vain punaisia kasveja: tummanpunaisia ruusuja, rubiininsävyistä lehtikaalia, mehukkaita tomaatteja, punamehuisia retiisejä. Kaupungissa kerrotaan, että puutarhasta löytyy totuus, jos sitä vain osaa etsiä. Ainakin puutarha on vuosisatojen aikana pelastanut nälkäkuolemalta, antanut ja ottanut. Puutarhan perustaja, mustakarhujen rinnalla 1700-luvulla elänyt Hallie Brady on kaupunkilaisten kantaäiti, jonka jälkeläiset asuttavat Blackwellin seutua muistaen menneiden aikojen haamuja ja eläen omaa pikkukaupunkilaista arkeaan.

Amerikkalaisen Alice Hoffmanin kertomuskokoelma Punainen puutarha (2011) on blogissani esittelemäni toinen arkista ja maagista yhdistelevä kirja muutaman päivän sisällä. Siinä, missä Katja Kaukosen hieno Vihkivedet ponnistaa suomalaisesta folkloresta, kunnioittaa Hoffmanin kirja amerikkalaista uudisraivaaja- ja kyläyhteisöperinnettä. Pääosassa ovat niin ihmiset, karhut kuin kaiken keskellä sykkivä puutarhakin.

Nyt, Katen juosta töpötettyä takaisin pöytään, he antoivat hänen maistaa palan, vaikka jotkut ehkä sanoivatkin että lasten on parasta panna suuhunsa vain yksinkertaista syötävää. Heidän kokemuksensa mukaan mikään ei ollut yksinkertaista.

Blackwellissä mikään ei tosiaankaan ole yksinkertaista. Jokainen pikkuseikka tuntuu olevan merkityksiä täynnä: savupiipuista satavat kalojen kyyhkysenharmaat suomut, kesäkuinen pakkanen, hihansa käärivät ja toimeen tarttuvat naiset, kaikkien paitsi omistajansa toiveet täyttävä puutarha.
 
Hoffmanin kirjan yksittäiset kertomukset ovat parempia kuin teoksen kokonaisuus. Tällä tarkoitan sitä, että oikeastaan mikä tahansa kirjassa oleva tarina on joko viehättävä, kaunis, aavistuksen hurja, surullinen, synkkä tai humoristinen - ja aina ehjä, hieno, jonkinlaiseen luonnon ja arjen taikaan johdattava. Mutta ehjät tarinat eivät aina vuoropuhele keskenään, vaan ne jäävät usein hienoiksi yksittäisiksi kertomuksiksi, jotka kaikki sattuvat tapahtumaan Blackwellissä. En kirjaan tarttuessani tiennyt, että aloin lukea kertomuskokoelmaa. Kuvittelin lukevani romaania, minkä vuoksi asennoituminen toisiinsa löyhästi linkittyviin tarinoihin otti oman aikansa. Toki kaikki kiertyy ihmeellisen puutarhaan, mustakarhuihin sekä Hallie Bradyyn, mutta etenkin puutarhaa olisi voitu hyödyntää vieläkin enemmän. Muutamat henkilöt kulkevat mukana tarinasta toiseen, mutta silti olisin kaivannut hieman enemmän sidoksia kertomusten välille.

Punaisessa puutarhassa on kaikuja muista viihteenlajeista tutuista lämpimistä, mutta aavituksen omituisista piirteistä. Esimerkiksi kertomus Blackwellin hirviöstä voisi olla Tim Burtonin elokuvasta Big Fish, kirjan aloittava Karhun talo taas kuin 1700-luvulle siirretystä Luolakarhun klaanista. Kokonaisuuden yleinen tunnelma on kuin jostain Villin Pohjolan ja Twin Peaksin välisestä maastosta ripauksella samanlaista Yhdysvaltain itärannikon tunnelmaa kuin  Gilmoren tytöissä. Hoffmanin yhteisökuvaus, jossa mukana on annos mystiikkaa tai luonnonvoimia, on vahvaa, aistivoimaista ja sujuvasti kirjoitettua. Kirjan ensimmäisessä tarinassa säikähdin ihmisiä imettävää mustakarhua, pelkäsin saaneeni käsiin jotain hörhöä, mutta onneksi Punaisen puutarhan kertomukset ovat arkisen elämän, erikoisten sattumusten ja pienen maagisuuden sulavaa kuvailua. Raimo Salmisen suomennos on pääosin onnistunut, kielikuvat hienoja, luonnon ja eri aikakausien kiertokulun hyvin sisäistäneitä.

Hoffman katsoo synkeitäkin asioita lempeästi, kauheaakin suoraan silmiin. Kaiken tuon ansiosta Punainen puutarha on ihastuttava kirja, täydellinen kaunokirjallinen välipala, jonka parissa viihtyy paremmin kuin hyvin. Punaisessa puutarhassa luonto ja ihminen ovat erottamattomat; Hoffmanin teos sykkii samalla tavalla kuin Blackwellissä kieroonkasvanut Look-No-Further -lajikkeinen omenapuu - elämänpuu.

****

Kirjallisia ja tsemppaavia haastevastauksia & kurpitsoita

Syksyn mittaan olen uponnut jonnekin lukemisen, lukemastani kertomisen, töiden ja kotiarjen väliseen maastoon niin, että olen monta haastevastausta velkaa. Olen kesän ja syksyn mittaan saanut muutamia blogihaasteita ja -tunnustuksia. Pelkään, että olen unohtanut niistä osan, joten koetan nyt tsempata ja vastata ainakin muutamaan. Kiitos kaikille, jotka ovat haasteissaan minua muistaneet.

Yllä olevat kaksi kuvaa ovat tältä viikonlopulta Koiramäen pajutallilta Tuusulan ja Vantaan rajalta. Siellä vietettiin kurpitsakarnevaaleja; ihailin Pajutallin värikästä pihapiiriä ja pienen kävelyn myötä lepuuttelin selkääni. Olen elämäni ensimmäisellä lääkärin myöntämällä sairaslomalla, koska kuluneella viikolla selkäni meni pahasti jumiin. Kurpitsakarnevaali-kuvien myötä vastaan ainakin Leena Lumelta saamaani Jos olisin... -haasteeseen. Siihen kuuluu vastata aina kirjan nimellä. Koska olen vuodenaikaihminen, annan jokaisen kuukauden olla kaunokirjallinen "itseni":

Jos olisin

... tammikuu, olisin Talvinen tarina
... helmikuu, olisin Lumen maa
... maaliskuu, olisin Tavallisia ihmeitä
... huhtikuu, olisin Tyrskyt
... toukokuu, olisin Olemisen sietämätön keveys
... kesäkuu, olisin Kylänruusut
... heinäkuu, olisin Supernaiivi
... elokuu, olisin Viiniä keittiössä
... syyskuu, olisin Kate Reddy – Täydellä teholla yötä päivää
... lokakuu, olisin Raja
... marraskuu, olisin Kuun maisema
... joulukuu, olisin Anna omassa kodissaan

Tsemppaavalla blogiystävällä minua muistivat Mari A., Anna Elina sekä Katri. Suurkiitos! Tunnustus lämmittää mieltäni. Olen iloinen, jos olen onnistunut tsemppaamaan teitä ja samaa voin sanoa myös teille itsellenne, kaikki kommenttinne ja blogivierailunne tekevät mieleni hyväksi.

En aina jaa tunnustuksia eteenpäin (laiskuuttani), mutta Tsemppaava blogiystävä lähtee nyt

Marialle Sinisen Linnan kirjastoon
Liisalle Luettuihin, lukemattomiin
Leenalle Leena Lumiin
Elma Ilonalle Tarinauttisen hämäriin hetkiin
sekä
P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saralle
jotka kaikki jaksavat vierailla blogissani ja innostaa kommenteillaan. Olette ihania!

Tulevalla viikolla liikun kaunokirjallisesti ainakin mustakarhujen parissa, mukuloiden joukossa, saaristoseurakunnassa ja ehkä uusissa aluissakin.

Katja Kaukonen: Vihkivedet

Katja Kaukonen: Vihkivedet
Kustantaja: WSOY 2012
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 219
Kotimainen novellikokoelma

Ei minusta koskaan tulisi heikäläistä, vaikka olinkin alkanut saada samoja piirteitä, kasvoin vauhdilla ja ääneni käväisi satunnaisesti heidän matalassa maailmassaan. Vesi erotti meidät, piti loitolla toisistamme. Lopulta se veisi minut heiltä kokonaan. Ehkä osasin uida, en ollut koskaan kokeillut. En halunnut mennä veteen makaamaan. Seisoin paikoillani, annoin joen tunnustella tulijaa, kävelin hitaasti syvemmälle. Jäin siihen, missä pinta kosketti napaa. En antaisi sille enempää itsestäni.

Poika uskoo, että ihmisen poikana oleminen saa loppua ja katsoo, kuinka kiukaalle heitetään vettä. Joki tunnustelee kulkijaa, ehkä ihminenkin voi saada pyrstön. Lokakuun viimeisenä viikonloppuna perhe ajaa maaseudulle, lattia narisee viimeisen kulkijan perässä: kuka siellä kulkee? Siivoojana työskentelevä mies veistää itse morsiamensa: veneen. Mies ja kissa katsovat toisiaan. Keskellä järveä ei ole enää korentoa, mutta aurinko siellä on. Joku hukkuu, toinen vain uppoaa, ja joskus syvä muuttuu matalaksi.

Odelmallaan minua suuresti ihastuttaneen Katja Kaukosen toinen teos Vihkivedet (2012) on novellikokoelma, joka piirtää kielikuvia lapsuudesta aikuisuuden kautta aina kuolemaan saakka, kuljettaa lukijansa välillä kirkkaiden, toisinaan sameiden vesien ääreen. Kolmeen osaan jaetun kokoelman 13 novellia ovat kaikki kytköksissä ihmismielen pinnan alla piileviin voimiin, ihmeelliseen valoon ja veden kiertokulkuun.

"KUOLINPAITAKURSSI

Kursilla tehdään itselle hyvissä ajoin persoonallinen oma paita viimeiselle matkalle ja mahdollisesti arkussa käytettävät liinavaatteet. Peruspaidan (valkoista puuvillaa) yksityiskohdat voit ommella toiveittesi mukaan."

Juuri tällaista olin etsinyt. Soitin lehdessä mainittuun numeroon numeroon ja ilmoitin itseni kurssille. Mitähän vaimo sanoisi?

Niin, mitähän vaimo sanoisi? Vaimo, joka on alati sairas ja jonka kanssa mies ei koskaan löydä yhteyttä - edes jotain ääntä pitääkseen mies vain kilkuttelee lusikkaa kahvikupin reunaa vasten. Novelli, jossa on mies tekee kuolinkoston, kuolinpaidan, kuvastaa hyvin sitä suomalaisesta folkloresta ponnistavaa arkisuutta, jolla Kaukonen osan novelleistaan kirjoittaa. Tämä arkisuus on Odelmaan verrattuna uutta, sillä nyt lukija saa tarttumapintaa parvekelasien avaamisesta, rappukäytäväkohtaamisista ja junamatkoista; asioista, jotka ovat kaikille tuttuja. Uutta Odelmaan nähden Kuolinkosto-novellissa on sekin, että se sisältää annoksen hirtehishuumoria, kuten muutama muukin Vihkivesien tarina. Esimerkiksi kirjan niminovelli, joka kulkee nimellä Vihkivesille, on niin ikään humoristinen, vaikkakin samalla pohjimmiltaan traaginen.

Vihkivedet on kuitenkin enemmän maaginen kuin arkinen ja Kaukonen tavoittaa paitsi tarinan, ennen kaikkea tunnelman ja kielen tasolla niin paljon. Hänen kertomaan hiljaiset ja unohdetut saavat oman äänensä, niin tämän- kuin tuonpuoleinen väki, niin lapset kuin aikuisetkin. Luin Vihkivedet jo muutama viikko sitten, mutta Keltaisen kirjan viikko "kiilasi" väliin ja ehdin kirjoittaa Kaukosen kirjasta vasta nyt. Tämä pieni ajallinen etäisyys antaa oman perspektiivinsä blogiarviooni: nyt huomaan, kuinka osa novelleista on jäänyt mieleeni vahvasti, osa unohtunut. Saman kokoelman novellit ovat mielestäni aina väistämättä hieman epätasaisia, joskaan yhtää heikkoa lenkkiä ei Vihkivesiin mahdu. Kirjan jokainen novelli on hyvä, mutta on varmasti selvää, että eri lukijat löytävät niistä omat, erilaiset suosikkinsa. Toiset jäävät mieleen, toiset unohtuvat. P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saran tavoin pidin eniten ensimmäisen kolmanneksen maagisista, suomalaisesta kansanuskosta aihionsa saavista novelleista, joissa kaikissa maailmaa tarkastellaan lapsen silmin. Kirjan aloitusnovelli Lauteille mahtui vain kolme sisältää jo heti ensimmäisessa kappaleessaan paljon sellaista, joka upotti minut kirjan vetiseen maailmaan: saunan lauteet ovatkin ruumislautoja, joilta kaikki ylösnousseet istuvat huutelemassa novellin nuorta minäkertojaa luokseen. Elämän ja kuoleman, lapsuuden ja aikuisuuden raja on tosiaankin kuin veteen piirretty.

Vaikkei novellikokoelma voi varmaan koskaan olla minulle napakymppi, tiedän, että kahdella kirjallaan Katja Kaukosesta on tullut ehdottomasti yksi kotimaisista lempikirjailijoistani. Hän saavuttaa maagisen ja arkisen tavalla, joka viipyy lukijan sielussa kauan.

****

Vihkivesiin ovat Saran ja itseni lisäksi sukeltaneet myös Elma Ilona, Sanna, Peikkoneito ja Riina.

Michael Frayn: Päistikkaa

Michael Frayn: Päistikkaa
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2001
Alkuteos: Headlong 1999
Suomennos: Erkki Jukarainen
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 438
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia

Olemme jälleen viime vuodessa. Viime vuosi on nyt. On varhaiskevät. Erityisen sopiva aloituskohta, kuten pian selviää.
Mikä on ensimmäinen merkki siitä, että jotain tavatonta alkaa tapahtua?
Eiköhän se ole rispaantunut narunpätkä?
Mieleeni juolahtaa nyt, että tuo sama narunpätkä myös päättää tämän tarinan.

Aito englantilainen maaseutu alkaa sieltä, missä ei ole enää siistiä, missä ei ole liikaa ratsastuskouluja tai muotoon leikattuja aitoja. Aidolla maaseudulla on liejua, paskaa ja ruosteista aaltopeltiä. Ja aidosta maaseudusta saa maksaa hyvän hinnan, kuten taiteentutkija Martin Clay Kate-vaimonsa kanssa tekee. Tilda-vauvansa kanssa pienen perheen muodostava pariskunta matkustaa vuosi toisensa jälkeen aidolle maaseudulle ja aina toisinaan heidät kutsutaan illalliselle, ehkä arvioimaan taulujakin. Niin käy nytkin. Martin ja Kate illallistavat Laura ja Tony Churtin hulppeassa, mutta enemmän kuin hieman rempallaan olevassa kartanossa ja illallisen pääteeksi Tony haluaa esitellä heille taulujaan. Martin ei muuta haluakaan kuin päästä pois, kunnes hän kohtaa oman kohtalonsa; mahdollisesti aidon Pieter Bruegelin maalauksen. Voiko taulu todella olla aito alankomaalainen 1500-luvun mestariteos? Miten Martin saisi sen selville? Ja pitäisikö moinen kultakimpale salata jopa omalta puolisolta, joka niin ikään on taiteen asiantuntija.

Michael Frayn Päistikkaa (1999) on hirtehinen, hurja matka taidebisnekseen, taidehistoriaan, rehellisyyden ja vilpin väliseen maastoon, parisuhteeseen sekä ennen kaikkea siihen, miten pakkomielle ottaa ylivallan:

Ja sitten, tuossa jääkylmässä aamiaishuoneessa mitäänsanomattomien tuolien keskellä, Lauran pidellessä yhä hankaamisesta törkyistä sanomalehteä, Tonyn katsellessa olkani yli arvioinnin toivossa ja ovella seisovan Katen keinutellessa kantokoppaa kärsivällisesti minä loin ensin kerran katseeni siihen. Kohtaloon. Riemuvoittooni ja kidutukseeni ja perikatooni.

Fray kirjoittaa erinomaisesti ja miltei tykittävällä vauhdilla. Liki viisisataasivuisena Päistikkaa on pieni kirjajärkäle, mutta sen lukee nopeaan, koska se viihdyttää ja pitää ottessaan - ainakin pääosin. Nimittäin sivupaljouteen mahtuu otteessaanpitävyyden ohella myös runsaasti suoranaista jaarittelua ja mukanäppärää jargonia; jaarittelu koskee taidehistoriaa, Frayn kirjoittaa tarkkaan ja asiantuntevasti alankomaalaisen taiteen "kultakaudesta", mikä on periaatteessa makuuni, mutta romaanissa turhankin pitkät historianluennot katkovat tarinaa. Se toki lie ihan tarkoituksellistakin ja muistuttaa fiksua lukijaa siitä, että kyse kaunokirjasta, ei elämästä. Mukanäppäryydellä taas paljastan oman tyhmyyteni lukijana. Paikoin Frayn nokkeluus meni minulta ohi; en tunne taidemaailmaa tarpeeksi hyvin enkä ymmärrä kaikkia (hih hii) brittiläisen luokkayhteiskunnan vivahteita, vaikka haluaisinkin.

Toisaalta kuvailussa ja hauskuudessa on oma viehätyksensä, ja voin sanoa viihtyneeni kirjan parissa. Olen usein kertonut, kuinka sydämeni syttyy kaikelle brittiläiselle (ja pidän suuresti myös flaamilaisesta maalaustaiteesta, kaiken jaarittelun uhallakin). Frayn sovittaa brittiläisen nykymaaseudun ja 1600-luvun hollantilaisen miljöön hienosti yhteen, samoin oman parisuhteensa: Imettävän Katen - tuon lihavan talonpoikaisnaisen - valkoinen rinta näyttäytyy Martinille maalauksen kaltaisena, mikä tietenkin kuvastaa Martinin pakkomiellettä. Kaikki liittyy Bruegelin maalaukseen. Siksi Frayn kuvaileekin osuvasti ihmismieltä silloin, kun päähän ei mahdu kuin yksi ainoa ajatus. Ihmismielen kuvaus ei Frayn kohdalla ole pelkkää pakkomielteen hauskaa kuvailua, vaan myös laajojen skaalojen, kokonaisen luokkayhteiskunnan satiirista maalailua.

Päistikkaa on perienglantilainen, taidehistoriantäyteinen, otteessaan pitävä, aidosti yllättävä, hirtehinen, ja kaiken edellä mainitun vuoksi myös vakava. Se on mainio romaani kaikille, joita brittiläisyys ja taidehistoria viehättävät - jaarittelunkin lomassa.

***½

Ilselän Minnaa Päistikan lukeminen jännitti, hieman pelotti, koko ajan hyrisytti ja nauratti.

P.S. Keltaisen kirjaston viikkoni päättyy nyt, ehdin lukea tämänkin tuon teemaviikon sisällä mutta työ- ja kotikiireiden vuoksi blogata näin hieman jälkijunassa. Keltaiset eivät jatkossakaan katoa blogistani minnekään, mutta seuraavaksi taitaa olla perinteisen lukuromaanin vuoro - vai sittenkin kotimaisten novellien?

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2001 (pokkaripainos 2010)
Alkuteos: Interpreter of Maladies 1999
Suomennos: Kersti Juva
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 221

"Me ei olla kristittyjä." Sanjeev sanoi. Hän oli viime aikoina ruvennut panemaan merkille että Twinklelle sai toistaa itsestäänselvyyksiä. Edellisenä päivänä hän oli joutunut sanomaan vaimolle että jos tämä laahasi siirrettävää lipastoa eikä nostanut sitä, se raapi jäljet parkettiin.
Twinkle kohautti harteitaan. "Ei, me ei olla kristittyjä. Me ollaan kilttejä pikku hinduja." Hän painoi suukon Kristuksen päähän ja asetti patsaan takan reunukselle, ja Sanjeev pani merkille että sieltä pitäisi pyyhkiä pölyt.

Amerikkalaistunut perhe vierailee Intiassa. Järjestetyn avioliiton solminut nuorukainen muuttaa Yhdysvaltoihin ennen vaimoaan, keksii aamiaismurot ja tutustuu iäkkääseen vuokraemäntäänsä. Niminovellissa esikaupungissa oleva pariskunta löytää talostaan ja tontiltaan runsaasti kristillistä kitschiä, johon vaimo kiintyy tavattomasti. Muslimimies syö illallista hinduperheen luona, vaikka entisessä kotimaassa eri uskontoa harjoittavat käyvät sotaa. Sähkökatkos toimii vauvansa menettäneen pariskunnan suhteen hetkellisenä pelastajana. Senin täti ei koskaan täysin sopeudu Yhdysvaltoihin.

Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti (1999) sisältää yhdeksän novellia, jotka kaikki liittyvät Intiaan, vaikka suurinta osaa katsotaan amerikkalaistunein silmin. Kokoelman keskeisaihioita ovat vanhan ja uuden kotimaan väliset erot, rakastuminen, muukalaisuus sekä niin lasten kuin aikuistenkin kasvaminen. Maailma on tavallinen ja arkinen, mutta silti ihmeellinen:

Niin tavalliselta kuin se kaikki vaikuttaakin, on aikoja jolloin mielikuvitukseni ei riitä sitä kuvittelemaan.

Tavallista, arkista ja silti ihmeellistä on myös Lahirin kerronta. Tämä siunattu koti keskittyy intialaisiin ja intialaissukujuurisiin ihmisiin, se vie lukijansa niin vanhan kotimaan maisemiin kuin Lontooseen ja Bostoniinkin. Vaikka Lahirin novelleissa teemat ovat valtavia, tarkastellaan kaikissa ihmisiä heidän omista, usein melko pienistäkin lähtökohdistaan käsin. Kurpitsan kovertaminen tuntuu merkityksellisemmältä kuin poliittiset ristiriidat, ja romanttisissa haaveissa tiristettyjen sipulipalleroiden syöminen voi olla todellinen unelmien kulminaatio. Tässä suhteessa Lahirin kerrontatapa muistutti minua yhdestä ikisuosikistani, Carol Shieldistä. Ja en välttämättä joudu hakemaan tuota vertailukohtaani kovinkaan kaukaa; Lahiri ja Shields molemmat saavuttavat arkisen tarkastelullaan paljon, ja he kumpikin sisällyttävät kerrontaansa samanlaista lempeää ironiaa.

Koska Tämä siunattu koti on novellikokoelma, ovat sen kertomukset väistämättä hieman eri tavoin aukeavia - ainakin minä kiinnyin novelleihin eri tavoin. Siinä missä Oikea durwan ja Seksikäs jäivät itselleni etäiseksi, viehättivät amerikkalais(intialais)en Twinklen ja Sanjeevin jeesuskrääsälöydöt Tässä siunatussa kodissa sekä tuoreen maahanmuuttajan ensihapuilut - kuin ensiaskeleet! - Kolmannessa ja viimeisessä maanosassa. Vaikka novellit ovatkin epätasaisia, on jokainen kirjan kertomus erittäin hyvä ja nautin koko kirjan lukemisesta. Itse asiassa ahmin teoksen niin nopeasti, että lukeminen loppui kesken palatessani töistä kotiin.

Minulle Lahirin novellikokoelma saattaa ajan kanssa muodustua hyvin yhdeksi elämäni voimakirjaksi, sillä kertomuksissa on surullisimmillaankin valoa ja voimaannuttavaa arkisuutta. Maailma avautuu eri tavoin jokaiselle, ja jokainen näkemys on ainutlaatuinen ja oma. Ei ole väliä, onko nainen vai mies, ensimmäisen vai toisen polven maahanmuuttaja, isoäiti, tytär, poika vai kaikkea sivusta tarkkaileva: aina voi ostaa kupillisen kahvia ja istahtaa katsomaan kaupungin yllä levittäytyvää kirkkaansinistä taivasta.

Tämä siunattu koti kuuluu ehdottomasti sinne ihanien kirjojen genreen.

****

Tämä siunattu koti on ihastuttanut suuresti Mari A:ta ja Valkoista kirahvia. Suketus löysi novellikokoelmasta oman kirjailijansa, Laura kauneutta ja lämpöä. Katri sen sijaan olisi halunnut jotain enemmän.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 1988 (pokkaripainos 2000-luku)
Alkuteos: Beloved 1987
Suomennos: Kaarina Sonck
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 330

Rakkain säteili eikä Paul D pitänyt siitä. Naisille kävi samoin kuin mansikantaimille ennen kuin ne kasvattivat rönsynsä: niiden vihreä muuttui toisenlaiseksi. Sitten tulivat rönsyt, sitten nuput. Ja kun valkoiset terälehdet kuolivat ja mintunvärinen marja törrötti esillä, lehdet hohtelivat kullankarvaisina ja vahamaisina. Juuri sellaiselta Rakkainkin näytti - kullankarvaiselta ja säteilevältä.

Karannut orjanainen Sethe asuu Cincinnatissa Ohiossa tyttärensä Denverin sekä talon kummituksen, pienen vauvan, kanssa. Eletään Yhdysvaltain sisällissodan jälkeistä aikaa ja monet piinaavat muistot vainoavat Setheä, mutta elämää soljuu omissa hiljaisissa huomissaan. Elämä muuttuu, kun Sethen kanssa samaan aikaan orjana ollut Paul D saapuu Sethen luo ja tuo mukanaan paljon sellaista, joka olisi parempi unohtaa. Eräänä päivänä tapahtuu vielä jotain muuta: vedestä astelee ylös nainen täysissä pukeissa. Hän istuu kokonaisen päivän ja kokonaisen yön mulperipuun varjossa ja hänen nimensä on Rakkain. Rakkain takertuu Setheen ja tämän läheisiin sekä taloon, jossa he asuvat. Mutta miksi Rakkain on tullut, mistä hän on tullut ja onko hänelle sijaa toisten elämässä?

Toni Morrison Minun kansani, minun rakkaani (1987) on oman aikamme klassikko, jonka luin ensimmäisen kerran vasta nyt. Olen lukenut Toni Morrisonilta aiemmin, reilut kymmenen vuotta sitten, muun muassa Solomonin laulun, Sinisimmät silmät ja Paratiisin, minkä vuoksi tiesin odottaa kirjaa, joka ei päästä helpolla, mutta joka jättää syvän jäljen.

Se kaikki on nyt    aina on nyt     koskaan ei tule aika etten olisi kyyryssä ja katselisi muita jotka nekin on kyyryssä   olen aina kyyryssä   mies kasvojeni yllä on kuollut   hänen kasvot ei ole minun [--]

Romaanissaan Morrison vyöryttää lukijansa eteen lukuisia teemoja, jotka ovat valtavia: on sukupuolten ja rotujen väliset erot, ihmisen oikeus omaan itseensä, on lasten menettämistä, eläimiin sekaantumista osana orjanuorukaisten arkea, on haamuja ja limittäisiä identiteettejä. On väkivallan kierre ja maagista realimismia, tuonpuoleista väkeä reaalimaailmassa. Ja millainen reaalimaailma se onkaan, kun ihmisen nimi voi olla Leima Maksettu tai kun vapina alkaa kasvaa sisältä päin. Kaiken Morrison kietoo yhteen niin taitavasti ja omaleimaisesti, ettei kirjalta kaipaa mitään eikä se muistuta kenenkään toisen kirjoittamaa. Tai toki, on myönnettävä, että paikoin tajunnanvirtaisessa kerronnassa on faulknermaisia sävyjä. Kirjan kehystarina kannattelee mukanaan myös lukuisia elementtejä afroamerikkalaisten folkloresta, joka sekoittuu realismiin ja yhteiskunnalliseen sanomaan.

Minun kansani, minun rakkaani ei ole helppo kirja. Se ei ole helppo teemoiltaan, ei kieleltään eikä koko ajan vaihtuvilta kertojanääniltään. Myös ajallisesti kirja tempoilee nykyhetken ja menneisyyden aallokossa siten, että ainakin minä olin toisiaan ymmälläni sen suhteen, mitä aikaa milloinkin kuvattiin, mutta mitä pitemmälle kirjaa luin, sitä paremmin ymmärsin ajallisen rikkonaisuuden ratkaisun. Kokonaisuudessaan Morrisonin kerronta tulee aivan liki. Se on niin intensiivistä, ettei kirjaa voi laskea käsistään; kerrontaa voisi luonnehtia väkeväksi ja vereväksi, samaan aikaan korkeakirjalliseksi ja tunteikkaaksi. Minun kansani, minun rakkaani on mestariteos ja luultavasti Morrisonin avainromaani. 25 vuotta sitten julkaistu teos on klassikko jo nyt.

Morrison kertoo melkoisen tarinan. Mutta hän kysyy myös, että missä ovat ne tarinat, joita ei kannata kertoa eteenpäin? Minun kansani, minun rakkaani on oma paluuni Morrisonin kirjojen maailmaan, josta olen ollut pois yli kymmen vuotta. Ja millainen paluu se onkaan: rankka, mieleenjäävä ja merkityksellinen.

*****

Julkaisen tämän postauksen samaan aikaan P.S. Rakastan kirjoja -blogin ihanan Saran kanssa. Käykää lukemassa myös Saran mietteet Morrison romaanista. Kirjat ovat lukeneet myös muun muassa Norkku, Ideanus ja Salla.

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Yasunari Kawabata: Lumen maa
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 1958 (v. 2012 painos)
Alkuteos: Yukiguni 1947
Suomentanut: Yrjö Kivimies (englannin- ja saksankielisten käännösten pohjalta)
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 161
Ulkomainen romaani, Japani

Hänen ihonsa oli niin puhdas kuin hän olisi juuri noussut kylvystä. Shimamura ei ollut kuvitellutkaan, että hän olisi niitä naisia, jotka voivat loukkaantua sanasta; koko asia tuntui vastustamattoman murheelliselta.
Vuoret, jotka olivat etääntyneet päivä päivältä syyslehtien ruosteenpunan tummuessa, palasivat loistavina eloon ensi lumen mukana.
Ohuen lumen peittämät setrit nousivat valkoisesta maasta taivasta kohti kukin selvästi omana itsenään.

Lumen maa, alue Japanin syrjäseudulla, odottaa matkailijoita ihailemaan lumisia maisemia, vaahteroiden syksyistä väriloistoa sekä viettämään aikaa geishojen seurassa. Lumen maahan matkustaa junalla Shimamura, haaveiluun taipuvainen mies, joutilas tokiolainen. Hän tutustuu Komakoon, nuoreen geishaan, ja vetovoima on molemminpuoleista. Luminen vuoristomaisema ja kuumat lähteet muodostavat melkoisen vastaparin, yhtä lailla vastakkain ovat Shimamuran kaupunkilaiskulttuuri ja Komakon rooli geishojen perinteenkannattajana.

Yasunari Kawabatan Lumen maa (1958) oli ilmestyessään ensimmäinen suomennettu japanilainen romaani. Se oli myös Tammen maineikkaan Keltaisen kirjaston varhaistuotantoa, sarjan kaikkiaan 16. kirja. Romaanin kansiliepeessä teosta kuvaillaan herkän surumieliseksi ja hienovireiseksi. Minä sain teoksen äitienpäivälahjaksi, päätin ihastua siihen jo ennakkoon, ja säästelin kirjaa aina syksyyn saakka, sillä arvelin orastavan kesän olevan väärä ajankohta tälle Nobel-palkitun kirjailijan romaanille.

Peilin syvyyksissä lipui iltamaisema ohi, peili ja sen heijastumat kuvastuivat ristiin toistensa päälle kuin elokuvassa. Olennot ja tausta eivät olleet missään suhteessa toisiinsa, mutta kuitenkin nuo läpinäkyvät ja käsin koskettelemattomat olennot ja lisääntyvän hämärän himmentävä tausta sulautuivat jonkinlaiseski vertauskuvalliseksi maisemaksi, joka ei ollut tästä maailmasta.

Uskon, että minun kannattikin hieman säästellä kirjaa, sillä Lumen maata ei kannata lukea kiireessä - eikä helteellä. Kirja vaatii tietynlaisen rauhallisen olotilan eikä se silti päästä helpolla. Lumen maa on monien vastakkaisuuksien kirja. Uusi ja vanha, ihminen ja luonto, vahvuus ja hauraus asetuttavat kirjassa vastakkain, mutta kulkevat samalla toisistaan erottumattomina. Geisha voi vapaa-ajallaan pukeutua hiihtohousuihin, moderni juna vie keskelle luontoa ja valopisarat heijastuvat mungopapujen pinnalla.

Toistan varmasti aika paljonkin alla linkittämieni blogistien ajatuksia, kun totean ohjautuneeni enemmän kielen ja tunnelman kuin tarinan vietäväksi. Luin Lumen maan eilen, kirkkaan kuulaana syyskuun päivänä useamman sadan kilometrin mittaisen automatkan aikana. En yleensä ole hyvä lukemaan autossa, mutta eilen pääsin matkalla hämmästyttävän intensiiviseen lukemisen tilaan ja syysmaisema jotenkin tuki kirjaa, jossa liikutaan talvessa ja syksyssä - ja jossa maisemaa kuvaillaan ihmeelliseksi. Kirjan tarina avautuu hitaasti, ja vaikka se on varsin tärkeä tarkastellessaan erilaisia maailman vastakkaisuuksia, on Kawabatan kieli ja kerronnan rytmi jotain ainutlaatuista. On kuin Kawabata proosantaisi runoutta ilman, että kirjoittaa proosarunoa; hänen tekstinsä on ehtaa fiktiivistä kerrontaa, mutta unenomaisen ja kuulaankirkkaan välisessä vuorottelussa soljuvaa. Niin kaunista, niin ihmeellistä, niin surullista ja myös vaikeudessaan niin tiheää.

Lumen maa on romaani, joka ei aukea ensimmäisellä lukukerralla kuin osin. Eikä sen tarvitsekaan, sillä se on kirja, jonka voin kuvitella lukevani uudelleen vielä toisen ja varmasti kolmannenkin kerran. Hieman hämmentävänäkin Kawabatan kirja on oikea aarre. Ensimmäisen lukukerran jälkeen päällimmäiseksi jää ihmeellinen tunne: Kawabatan itsensä kuvailema linnunrata ihmisen sisimmässä.

****½

Lumen maasta ovat blogissaan kirjoittaneet myös Jenni ja Unni.

Keltaisia kirjoja ja sadetakkeja

Ooh! Heti alkuun on kerrottava, että tämä on blogini 600. postaus, eikä toivottavasti mikään turha päivitys olekaan, sillä huomenna blogissani alkaa Keltainen syyskuu; viikko, jonka aikana en (työ- ja lastenkirjoja lukuun ottamatta) lue muuta kirjallisuutta kuin Tammen Keltaisessa kirjastossa julkaistuja teoksia.Tiedän, että viikko on lyhyt aika ja Keltaisten kirjojen kanssa voisi viettää aikaa vaikka kuinka, mutta kyse onkin vain ajallisesti rajatusta teemalukemisesta: olen "aina" lukenut ja tulen jatkossakin lukemaan Keltaisen kirjaston kirjastoja. Blogissani aiemmin esittelemiäni Keltaisia voitte selata täältä.

Lukuteemaviikkoni ensimmäinen kirja tulee olemaan Yasunari Kawabatan Lumen maa, joka voitti sivupalkissa parhaillaan näkyvän lukijagallupin ja jota itse asiassa aloittelin jo tänään. Lumen maan lisäksi haaveilen lukevani 3-4 muuta teosta, mutta en ole  vielä päättänyt, että mitä valitsen. Noudatan valinnoissani omaa lukufiilistäni, mutta mm. seuraavia kirjoja olen mieheni kanssa kotimme kirjahyllyyn haalinut. Jos teillä, ihanat lukijat, on kokemusta joistakin listaamistani kirjoista (monia kirjailijoita, kuten Hoegia, Lahiria tai Morrisonia olen lukenut aiemminkin), niin otan mielelläni vastaan lukusuosituksia tai -kokemuksia:

Michael Frayn: Päistikkaa
Peter Hoeg: Hiljainen tyttö
Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Alice Munro: Kerjäläistyttö
Viktor Pelevin: Generation P
Jayne Anne Phillips: SuojelusThomas Mann: Kuolema Venetsiassa (pelkkä niminovelli)
W. G. Sebald: Vieraalla maalla
John Steinbeck: Helmi (jonka olen lukioikäisenä lukenutkin, mutta 20 vuodessa ehtii unohtaa paljon...)
Antonio Tabucchi:Taivaanranta


Yllä oleva sadetakki- ja auringonkukkakuva on "uusinta". En yleensä tuo esille vanhoja kuviani tai blogitekstejäni, mutta vietän parhaillaan viikonloppua lapsuusmaisemissani enkä ottanut mukaan kameran ja tietokoneen yhdistävää piuhaa. Sen vuoksi lainaan omaa kuvaani ja luon Keltaisista kirjoista aasinsillan keltaisiin sadetakkeihin. Olen luonteeltani melankoliseen romantiikkaan taipuvainen, ja kirjat joissa on sadetakkeja tai sateenvarjoja saavat minun sydämeni pehmenemään. Keltaisen sadetakin kohtaaminen on melkein parasta! Sadetakkikirjasuosikkini on Per Pettersonin Kirottu ajan katoava virta, mutta koska en omista kirjaa, en voi tarkastaa siitä eksaktia lainausta tähän yhteyteen. Sen sijaan siteeraan kolmea tänä vuonna lukemaani hienoa romaania, joissa kaikissa vilahtaa keltainen sadeasu.

Tunnistatteko kirjat? Kerron oikeat vastaukset ensi viikolla.

- Ja todellisuus, se on tämä: Tuomas jatkaa kuten ennenkin, juo toisinaan, käy polttelemassa, pukee ylleen kirkkaankeltaisen sadetakin, tervehtii naapuria, käy kaupassa, kävelyllä ja miettii, palaisiko töihin.


 - Kun kävelin portille, ohitin monta ihmistä, joilla oli samanlaiset keltaiset sadeviitat kuin Naokolla ja Reikolla. Kaikilla oli huppu päässä. Värit hohtivat sateessa tavattoman kirkkaina. Maa oli sysimusta, männynoksat kirkkaanvihreitä ja keltaisin pukeutuneet ihmiset kuin henkiä, jotka saivat vaeltaa maan päällä vain sateisina aamuina.


- Satoi ja tuuli. Sibelius-monumentin urkupilleissä kävi suhina. Edellisiltana, kun olimme syöneet entrecotet Parillassa, hän oli väittänyt, että tuulisella säällä niiden saattoi kuulla soittavan eri säveliä. Minä en erottanut mitään. Bussilastillinen japanilaisturisteja kiipesi kumpareelle ihailemaan veistosta kameroidensa linssien takaa. Moottorivene irtosi laiturista lähirannassa ja suuntasi hitaasti kohti Soutustadionia. Sitten Elin ilmestyi yhtäkkiä turistibussin takaa. Hänellä oli kirkkaankeltainen öljykangasasu.

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Heidi Köngäs: Dora, Dora
Kustantaja: Otava 2012
Kannen suunnittelut: Anna Lehtonen
Kotimainen romaani
Sivuja: 333

Jäämeren tie etenee suorana valkoisessa maisemassa, ja painan kaasua. Vain laiha, kynnenvahvuinen kuu valaisee hankia, kun kolmen auton letka etenee kohti Norjaa. Ajan itse, tunnen kuinka ratti pitää minusta kiinni yhtä paljon kuin minä siitä. Olen matkalla, mutta tiedän, etten pääse pois. Kaamos on jonkinlaista hämärää kajoa, valoisampaa kuin odotin. Mietin, millaista olisi kaamoksen keskellä, jo silloin, kun näitä asioita opetettiin koulussa Mannheimissa. Silloin ajattelin kyllä enemmän yötöntä yötä, eräänlaista yön pohjoispuolta, jaksoa, jolloin aurinko ei kahteen kuukauteen laske ollenkaan horisontin alapuolelle. Miten yö voisi olla kirkas kuin päivä?

Jäätynyt maisema ja tomusokerin lailla pölisevä lumi hallitsevat maisemaa, kun Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speer ajaa itse kohti Petsamoa. Hän haluaa Jäämeren rannalle, ja yhteys Führeriin on poikki. Speerin seurueessa ovat myös suomalainen tulkki Eero Kallankari, Speerin sihteeri Annemarie Kempf, varttijuutalaista taustaansa piilotteleva Taikuri sekä viulua soittava Boris, omaa kertojanääntään vaille jäävä sivuhenkilö. Saksan häviö sodassa alkaa olla selvillä jokaiselle, mutta kukaan ei lausu ajatusta ääneen. Itse kukin on kriittinen niin sotaa, natsiaatetta kuin omia tarkoitusperiään kohtaan, vaikkei noihin ajatuksiin ole varaa. Pienin pysähdin etenevä joulunaikaan sijoittuva matka pitää sisällään monia pieniä salattuja purkauksia ennen romaanin takakannessakin mainittua suurempaa räjähdystä.

Viidennessä romaanissaan, eräänlaisessa pohjoiseen suuntautuvassa road trip -kuvauksessa Dora, Dora (2012) Heidi Köngäs tarkastelee ihmisen mieltä sekä fyysistä himoa olosuhteissa, jolloin poikkeus on muuttunut säännöksi ja jokainen kaipaa jotain: kuka rauhanaikaa, kuka kotiaan, kuka puolisoaan. Ilmapiiriä vallitsee se omituinen ristiriita, jonka valtaan sota ja pohjoisen olosuhteet ihmisen ajavat.

Minun pitäisi nöyryyttää hänet kunnolla, pakottaa nuolemaan saappaiden pohjia. Vain minä tiedän, kuinka hän nauttisi siitä.

Jään usein pohtimaan kirjan nimeä. Dora, Doran kannessa siteerataan Köngäksen Speerin mieleen kirjoittamaa ajatusta Dora, Dora on minun kuvani eikä siinä ole muuta kaunista kuin se naisen nimi. Se, että Speerin mietteet nousevat jo kirjan kanteen, osoittaa kirjailijan - tai kustannustoimittajan - hyvää tyylitajua. Suurin osa lukijoista varmasti tietää, että Mittelbau-Dora oli keskitysleiri, jossa "tarjottiin työvoimaa" V2-ohjusten valmistamiseen. Vaikka tietoisuus Dorasta on varmasti suuri, tulee ainakin itselleni kirjan toisteisesta nimekkeestä mieleen jonkinlainen viihteellisyys tai jopa iskelmällisyys; Dora, Dora, kuin sanoilla olisi rytmi. Tästä syystä Speerin pään sisälle katsominen jo kannessa kertoo siitä, ettei kyse ole viihdekirjasta, vaan Köngäkselle ominaisesta ihmisen mielenliikkeiden kuvauksesta, sisäisen ja ulkoisen maailman aikaansaamien ristipaineiden auki kirjoittamisesta. Vaikka romaanissa on neljä minäkertojaa, neljä sivumäärällisesti kuta kuinkin yhtä paljon tilaa saavaa päähenkilöä, on Speer Dora, Doran keskeishenkilö. Hänen ulkoisesti viilipyttymäinen olemuksensa kätkee sisälleen turtumusta, vihaa, rakkautta, himoa ja ikuista oman aatteensa kyseenalaistamista. Historiankirjoihin Hitlerin pääarkkitehtina tunnettu Speer on jäänyt natsina, joka pyysi anteeksi; natsina, joka katui: Minun olisi pitänyt huomata, että elimme kaltevalla pinnalla, pohtii Speer jo Lapin-matkallaan. Köngäs luo taas yhden kuvitteellisen näkökulman Speerin henkilökuvaan ja hänen Hitler-suhteeseensa.

Speerin lisäksi kaikki muutkin henkilöhahmot on rakennettu hienosti - pääosin. Tulkki, Raahen-ikävää potevaa kaunis suomalainen mies, on eräänlainen himojen välikappale. Sellaiseksi hän valitettavasti jää, sillä Köngäs olisi voinut hyödyntää Eeron hahmoa enemmänkin kirjan ainoana keskeisenä suomalaisena, joka katsoo natsiaatetta kyseenalaistaen, mutta samalla saksalaisille uskollisena. Speerin sihteeri Annemarie, Auschwitzinkin laajennussuunnitelman puhtaaksi kirjoittanut nainen, on kuullut liian paljon sellaista, minkä on halunnut painaa pois tietoisuudestaan, mutta ei ole osannut. Hän on kirjan henkilöistä kaikkein tarkkanäköisin ja herkin. Taikuri piilottelee taustaansa ja elää Lapissa toisaalta kuin paossa, toisaalta vapaammin hengittäen. Annemarien ja Taikurin koti-ikävä kertoo välillisesti myös tavallisten saksalaisten sota-ajan arjesta sekä kaipuusta kohti rauhanaikaa, vaikkei kukaan enää muista millaista elämä olisi silloin, kun sotaa ei ollut. Jokaisen henkilön näkökulma raivaa tietään kohti eräänlaista pohjoisen pimeyden keskiötä.

Köngäs kirjoittaa hyvin, muttei virheettömästi. Pidän hänen pienieleisestä tekstistään, siitä että asiat tapahtuvat kuin vaivihkaa; hiljakseen silloinkin, kun koko maailma kiehuu toisen maailmansodan loppuvaiheiden kauhuissa ja ihmismieli askaroi omatunnon, halun ja aatteen välisessä maastossa. Pienet kielellisesti huolimattomuudet sopivat mielestäni kirjaan, sillä se rakentuu ihmisten sisäisen haparoinnin varaan. Dora, Dorassa kaikki vaiettu, sodan pimeimmät ja toisaalta herkimmät yksityiset puolet muuttuvat henkilöidensä yksinpuheluiksi, vain lukija tietää jokaisen henkilön ajatukset. Köngäs ei peittele mitään, mutta hän ei myöskään kerro kaikkea. Kauneus ja rumuus sekoittuvat keskenään ja ne sekoittuvat sodan aiheuttamaan hulluuteen. Tästä syystä kirjassa olevat emotionaaliset ja seksuaaliset räjähdykset tulevat ainakin minun lukijamieleeni voimakkaammin kuin kaikki haarat heti auki läväyttävä kerronta.

Paha ja hyvä menevät lomittain, mutta eivät kadota merkitystään pohjoisessa Suomessa, jossa on vain valkoista pimeää ja kaiken alleen peittävä puuterilumi.

****½

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 1970 (2. painos 2004)
Alkuteos: Il visconte dimezzato 1952
Suomentanut: Jorma Kapari
Kansi: Alfons Eder
Ulkomainen satiirinen romaani, Italia
Sivuja: 115

- Paljonko? Medardo kysyi, ja näytti nauravan.
Palmikkopäinen sanoi: - Tehän tiedätte paljonko maksaa miehen kantaminen kantotuolissa...
Enoni veti kukkaron vyöltään ja heitti sen kilisten kantajan jalkojen juureen. Mies ei edes punninnut sitä vaan huudahti: - Mutta tämän on paljon vähemmän kuin sovittu summa, señor.
Tuulen heiluttaessa hänen viittaansa leipeitä Medardo sanoi: - Puolet.

Eletään vuosisatojen takaista aikaa. Sota riehuu Euroopassa ja ihmiset ovat raadollisia: ruumiita näkyy siellä täällä, on silpomisia ja hirttotuomioita sekä omankädenoikeutta ja spitaalisia, mutta on myös hilpeitä juhlia, kuutamoöitä ja kedon kukkasia. Varakreivi Medardo Terralba palaa sodasta, mutta on kaukana entisestä. Hän on puoliksi kuin aave; kuin hänellä olisi kylki, käsivarsi ja jalka, mutta toisella puolella kehoa ei mitään, vaan hulmuava viitta. Pian vastaan alkaa tulla puolikkaiksi silvottuja päivänkakkaroita sekä kehonsa toisen puolen menettäneitä lepakoita, ja varakreivi osoittaa alaisiaan kohtaan äärimmäistä ankaruutta. Toisaalta on myös ihana Pamela, paimentyttö, johon varakreivi rakastuu.

Italo Calvinon romaani Halkaistu varakreivi (1952) paljastaa pian, että Medardo on haavoittunut sodassa niin, että hänestä on vain puolikas jäljellä - niin fyysisesti kuin henkisestikin. Hänen paha puolensa on palannut kotiin ja hänen häijyytensä ylittää kaikki muut julmuudet, mitä on aiemmin nähty. Mutta puolikkaalla on oltava myös vastapari, hyvä puoli. Kaikki kerrotaan lapsen, varakreivin siskonpojan näkökulmasta, mutta vaikka näkökulma on lapsen, ei katsanto suinkaan ole kapea.

Palatessaan puolenpäivän aikaan kotiinsa Pamela näki että niityn päivänkakkaroissa oli vain puolet terälehdistä jäljellä, teriön toinen puoli oli irrotettu. - Voi! hän sanoi, - laakson kaikkien tyttöjen joukosta tämän piti tapahtua juuri minulle. Hän oli ymmärtänyt että varakreivi oli rakastunut häneen. Hän poimi kaikki päivänkakkaranpuolikkaat, vei ne kotiinsa ja pani messukirjan väliin.
 
Halkaistu varakreivi oli aikanaan ensimmäinen lukemani Calvinon kirja, minkä vuoksi sillä on suuri merkitys omalle lukijuudelleni; olen ihaillut Calvinon tekstejä yli 20 vuoden ajan - kutakuinkin yhtä kauan kuin John Irvingin, ja luen itseni näiden keskenään hyvin erilaisten kirjailijoiden faniksi. Halkaistun varakreivin merkitys minulle kumpuaakin omasta lukijahistoriastani, ja teoksen uudelleenluenta nyt parikymmenen vuoden jälkeen vahvistaa sitä, että voin olla ylpeä tästä osasta historiaani ja lukijantietäni. Calvino on edelleen raikas, suorastaan nerokas kertoja.

Romaani ei ole Calvinon paras. Oma suursuosikkini on Jos talviyönä matkamies tai Paroni puussa, en koskaan osaa päättää, että kummasta pidän enemmän, sellaiseen vertailuun teokset ovat liian erilaisia: ensimmäinen on helppolukuisuudessaan nerokas, toinen nerokkuudessaan vaikea ja palkitseva. Halkaistu varakreivi kuuluu ehdottomasti samaan sarjaan kuin Paroni puussa, ja kun mukaan otetaan vielä Ritari jota ei ollut olemassa, on lukijalla käsissään Calvinon satuallegorioina tunnettu trilogia, jonka kaikki ”osat” ovat toki itsenäisiä teoksia.

Vaikkei Halkaistu varakreivi ole suurin Calvino-suosikkini, on se kuitenkin erittäin hyvä romaani: Calvino saa pieneen kokoon suuren tarinan. Romaani on toisaalta hauska tarina pahasta ja hyvästä, toisaalta se on äärimmäisen vakava katsaus pimeään ja valoisaan koko ihmiskunnassa sekä samalla kurkistus koko Eurooppaan, maanosan eri uskontoihin, terveisiin ja sairaisiin, meihin ja muihin. Calvino onkin tiiviin ilmaisun ihailtava mestari: historiallisen romaanin tai satiirin – ehkä nimenomaan satiirin – ei tarvitse olla tiiliskivi voidakseen kertoa paljon ympäröivästä maailmasta ja kirjan ilmestymisajankohdan politiikasta. Halkaistu varakreivi ilmestyi Italiassa vuonna 1952, aikana jolloin Eurooppa oli toipumassa toisesta maailmansodasta. Tästä syystä Calvinon satuallegoriat ovat nimensä mukaisesti vertaiskuvia, satujen vaatteisiin naamioituja yhteiskuntakriittisiä kuvauksia: helppolukuisia ja mukaansa tempaisevia, mutta pohjimmiltaan vakavia.

Halkaistu varakreivi saa suun hymyyn ja mielen sopivalla tavalla vakavaksi. En usko, että "spoilaan" mitään olennaista kirjasta, kun siteeraan näin lopuksi erästä sen keskeisajatusta: Maailma on täynnä velvollisuuksia ja virvatulia. Jokainen voi itse päättää, kumman valitsee.

****

Halkaistusta varakreivistä on kirjoitettu myös Kiiltomadossa sekä Kirjanurkkaus- ja Oota mä luen tän eka loppuun –blogeissa.

Terveisiä Huitsin Nevadasta (+ kesällä luettua)

Syyskuu, ihana kuukausi. Lukemisen ohella tykkään ladata työ- ja kotiarkiakkujani luonnossa liikkuen. Nautin ulkoilusta kesälläkin, mutta alkusyksyinen syysluonto saa minut äärimmäisen onnelliseksi. Niin tyytyväiseksi, että sitä on vaikea pukea sanoiksi. Siksi lähetänkin teille kuvaterveisiä Huitsin Nevadasta, joka sijaitsee Vantaalla sekä hieman Sipoonkorvestakin.

Pysyn kuitenkin kuvapaljouden keskelläkin kirjablogiruodussa ja luettelomaisesti kokoan tämän postaukseni loppuun heinä- ja elokuussa lukemani kirjat. Nopeana summauksena totetan, ettei keski- ja loppukesän lukemisiini mahdu yhtään huippukirjaa. Luin paljon, mutta lukemani kirjat olivat mielestäni joko keskinkertaisia tai tasaisen hyviä. Eniten odotin Irvingin Vapauttakaa karhuja ja Juha Itkosen Hetken hohtavaa valoa, joiden molempien parissa viihdyin mainiosti. Dekkaripuolikuuni palautti minut jännityskirjojen maailmaan niin, että kun nyt muutama päivä sitten luin Vera Valan esikoisen, aloin jo miettiä, että mitä kotoisaa dekkaria alkaisin seuraavaksi lukea. Heinä-elokuun kirjoista itselleni paras on kuitenkin ehdottomasti Antonio Muñoz Molinan lapsuusmuistelo Kuun tuuli. Se on hieno.

Ja se on osa Keltaista kirjastoa. Nyt syyskussa viikkoteemani tulee olemaan Keltaiset kirjat. Olen jo suunnitellut hieman lukemisiani, mutta te voisitte auttaa ja äänestää gallupissa minulle luettavaksi jonkun japanilais(syntyisten)herrojen kirjoista: Murakamia ja Ishiguroa olen lukenut aiemminkin ja ihastunut suuresti heidän tuotantoonsa. Kawabataa en ole vielä lukenut.

Heinä-elokuun luetut (=blogissa esitellyt) kirjat:

Vera Vala: Kuolema Sypressin varjossa (2012)
Timo Parvela & Jari Sinkkonen: Kouluun! (2011)
John Irving: Vapauttakaa karhut (1968)
Siri Hustvedt: Lumous (1996)
Katja Krekelä: Riepu ja iso riipijä (2012)
Juha Itkonen: Hetken hohtava valo (2012)
Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta (2010)
Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia (2011)
Walt Disney (-yhtiö): Mikki panee tuulemaan (1980)
Maria Lang: Ei enää murhia! (1951)
Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa (2010)
Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut (1999)
Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan (1976)
Enid Blyton: Viisikko ja aavejuna (1947)

Heinäkuu:
Agatha Christie: Syyttävä sormi (1943)
Agatha Christie: The Case of the Perfect Maid
Camilla Läckberg: Majakanvartija (2009)
Louise Erdrich: Anna meille siivet (1984)
Enna Airik: Haavemaa (2012)
Antonio Muñoz Molina: Kuun tuuli (2006)
Sylvia Beach: Shakespeare & Company (1959)
Juhani Aho: Yksin (1890)