Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Sakset tyynyn alla

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Sakset tyynyn alla
Bazar 2018
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti
302 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen jännitysromaani

Maalauksessa on nainen, joka katselee itsetietoisen levollisesti suoraan taiteilijaan. Hän on pukeutunut vanhanaikaisesti, ehkä 1930- tai 40-luvun tyyliin. Toisessa kädessä on tupakka, toinen käsi lepää tuolin käsinojalla. Vaikka kuva on epäselvä, naisen katse vangitsee Salomen huomion. Siansaksalta vaikuttavasta uutisesta pomppaa esiin englanninkielinen sanapari Fred Elwell ja Girl with a Cigarette. Miten ihmeessä tällainen muotokuva on päätynyt saksien kera jonkun onnettoman belgialaisen rintaan.

Kaikki alkaa satunnaisseksistä ja yövieraan kertomasta murhauutisesta. Dokumenttiohjaaja Salome Virta on asettumassa Berliiniin, jossa hän kuulee yhdenillanromanssiltaan, belgialaiselta Jaanilta Antwerpenissä tehdyistä murhista, joissa uhrin rintaan on isketty Frederick Elwellin maalaus. Salome ei saa veriteoilta eikä maalaukselta rauhaa: kuka oli maalauksen nainen, miksi juuri hänen kuvansa on murhien keskiössä?

Aika lailla näihin aikoihin kaksi vuotta sitten luin Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen taidemysteerin Nainen parvekkeella. Vaikka en varauksetta ihastunut kirjaan, niin nautin sen lukemisesta sen verran, että Sakset tyynyn alla kiinnosti minua siitä saakka kun kirjan ilmestymisestä kuulin. Ja mikä ettei olisi kiinnostanut: upea, tunnelmaltaan vangitseva maalaus (katsokaa vaikka täältä) ja siihen kytkeytyvä mysteeri.

Joskus lukukaava toistaa itseään: Sakset tyynyn alla on kokemuksena hyvin samanlainen kuin Nainen parvekkeella, eli hetkittäin kliseinen, mutta vetävyytensä ansiosta ahmien luettava. Sellainen romaani, joka pitää otteessaan alusta loppuun saakka, mutta jota lukiessaan kokee sekä ärsyyntymistä että ihastumista.

Paras aloittaa ärsyyntymisestä. Ensiksi: Salome, josta muistelin pitäneeni Nainen parvekkeella -kirjaa lukiessani. Salome on toisaalta ihan mainio, onhan hän boheemi maailmannainen, joka ei pelkää leikata itse hiuksiaan ja jolle maistuu tuoppi jos toinenkin. Mutta Salome on jotenkin liiaksi tällaiseksi tehty, kuin yhteen hahmoon olisi nyt aasinhännän tapaan liitetty mahdollisimman paljon reteyttä. Sen vuoksi Salome ei tunnu kovin uskottavalta, vaan enemminkin rasittavalta sähläriltä. Koska hän on kuitenkin fiksu, nokkela ja osaa tutustua monenlaisiin ihmisiin, saattaa tuo päälleliimattu ronskius olla nyt joku vaihe vain (ja ronskius on hyvä, sitä ei vaan tarvitse vakuutella ihan niin paljon, lukija uskoo rivien väleistäkin).

Saksissa tyynyn alla on muitakin ihmiskuvaukseen liittyviä ärsyyntymisen aiheita, ennen kaikkea liika kliseisyys: paha tuntuu olevan yhtä tunnistettavissa kuin mustikkatahra valkoisella pöytäliinalla, mutta onneksi tässä Nuotio ja Soininen osaavat ainakin yhden henkilön kohdalla yllättää. Kolmas, mutta ehkä kuitenkin vain vähän ärsyttävä dimensio on romaaniin kasattujen teemojen runsaus: on taidetta, natseja ja vastarintaliikettä, uusoikeistolaisuutta, perhesuhteiden kipeyttä, hällä väliä -asennetta, ihastumisia ja niin edelleen. Tähän liittyen totean myös, että murhien motiivi olisi kaivannut hieman enemmän perusteluja, vaikka tulinkin yllätetyksi loppuratkaisun suhteen.

Kolikon parempi puoli kertoo sitten lukuihastumisesta. Ensiksi: nautin lukemastani, en olisi halunnut tauottaa lukemistani lainkaan, koska viihdyin – voi, miten viihdyinkin! Viihdyin, vaikka olisin halunnut läimäyttää Salomea (siis kuvainnollisesti, en oikeasti ole läimäyttelijä, minkä toki arvaattekin) ja vaikka hetkittäin tunsin ärtymystä. Silti Salomen seikkailut veivät mukanaan, niin hänen ihmissuhdesolmunsa kuin ennen kaikkea Eurooppaa laajalti luotaava seikkailutarina. Nautin siitä, miten koukuttavasti Nuotio ja Soininen tarinaansa kuljettavat, millaisen juonikudelman he ovat kutoneet, ja miten hyvin he kuvaavat miljöötä elettiinpä sitten kirjeiden kautta välittyvää toista maailmansotaa tai istuttiinpa Nainen parvekkeella -romaanista tutun Arvon lomakodin parvekkeella Maggiore-järvellä.

Toiseksi: ihastuin oitis sekä Elwellin tauluun että tämän kirjasarjan (toivon, että kolmas osakin ilmestyy joskus) ideaan – taidemysteeri, maalaustaide, lempeähkö rikosromaani, kuka sen teki -tarina.

Ja mikä parasta, oli hienoa tulla – sittenkin – yllätetyksi, kuten kunnon jännityskirjassa kuuluukin.

Vaikka kokonaisuudessa on muttansa, on Sakset tyynyn alla mainio pehmojännäri. Lukusukkula vaikka yhdeksi viikonlopuksi. Sellainen kirja, joka aikaansaa kaipuun taiteen pariin. Joten, jos tiedätte hyviä taidemysteerejä, niin otan ilolla vastaan suosituksia.

--

Myös Tuija on lukenut kirjan.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella
Bazar 2016
299 sivua
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Puistoon tuli ilta, katulyhdyt syttyivät, järveen pienet valot, vihreä nurmi värjäytyi siniseksi ja puut pitkine käsivarsineen mustiksi. Perheet kokosivat tavaransa, nuoriso liukeni kaupungin hulinaan, lapset ja vanhukset menivät nukkumaan, ja rakastavaiset romanttisiin ravintoloihin ja keski-ikäiset illallispöytien ääreen, mutta minä ja Julie jäimme. Ja minä vain itkin ja itkin. Se helpotukseen sekoittunut murhe, se ei vain loppunut. Se virtasi kuin Seine minusta ulos.

1884: Pariisissa asuva Albet Edelfelt on työnsä äärellä, mutta raskain ajatuksin. Häntä painostetaan luopumaan elämänkumppanistaan Virginiestä. 2015: Nuoren, Berliinissä asuvan dokumenttiohjaajan Salome Virran ja eläkeikäisen taiteenkerääjän A. S. Joenmaan ystävyys alkaa sähköposteista. Ulkoiselta olemukseltaan boheemi Salome arvelee, että Joenmaa omistaa Albert Edelteltin taulun Nainen parvekkeella. Aluksi Joenmaa suhtautuu Salomeen torjuen, mutta kummankin henkilökohtainen side tauluun murtaa jään. Salome matkustaa Pariisiin, jossa hän asettuu Joenmaan pojan Tuomaksen asuntoon. Niin Suomessa kuin Pariisissa alkaa tapahtua vaarallisia asioita. Taulu merkitsee monelle paljon, elämääkin enemmän.

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhdessä kirjoittama romaani Nainen parvekkeella tarjoaa lukijoilleen taidemaailman lumoa, pariisilaisia tunnelmia ja kevyttä jännitystä erilaisten arvoitusten ja verkkaisesti kiristyvän tunnelman muodossa.

Kummankin kirjailijan tuotanto on minulle entuudestaan ainakin osin tuttua. Nuotion Kingi-lastenkirjasarja on ilahduttanut ja koskettanut koko perhettämme, vuosi sitten ilmestynyt Mutta minä rakastan sinua puolestaan viehätti Turku-kuvauksellaan ja kepeästi helmeilevällä ja samalla täyteläisellä kerronnallaan. Soinisen runokokoelma Murretut päivät on eräs suosikkirunoteoksistani niin tunnelmansa kuin omaperäisten, hienojen kielikuviensa vuoksi. Kumpikin kirjailija on täten taitava sanankäyttäjä.

Tätä taustaa vasten odotin saavani luettavaksi sujuvasti, suorastaan kauniisti kirjoitetun taidemysteerin. Onkin hieman harmi, että Nainen parvekkeella on juuri kieleltään epätasainen. Siinä on paikoin ihastuttavia tuokiokuvia etenkin Ruissalosta ja Pariisista: Ajatus sateesta tanssimassa pisaroita parvekkeiden mustilla rautakaiteilla päivänä jolloin naiset kulkevat helmojaan nostellen, rotatkin yrittävät pelastautua kuiville on kertakaikkisen kuvaava, ja vastaavanlaisia löytyy romaanista paljon. Mutta teoksessa on myös kielellisiä kliseitä. Vahvimmin tämä näkyy, ehkä tarkoituksella vastenmielistä henkilöhahmoa luodessa, Tuomaksen kohdalla: muijat, tissit, Big Brotherit ja vertaus häkistään lentäneeseen lintuun ovat kokonaisuuteen nähden kankeita ja kuluneita etenkin, kun Edelfeltin innoittama taidemaailma määrittää kokonaisuutta. On tietenkin lukijakohtaista, miten tähän suhtautuu.

Tarina sen sijaan on koukuttava lukusukkula (terveisiä Kirjainten virtaan, josta termi on lähtöisin). Aikakaudet vaihtelevat, sähköpostit kulkevat, jännitys lisääntyy. Pientä ennalta-arvattavuutta tarinassa toki on ja loppupuolen toiminnallisuus ei täysin sovitu yhteen muun romaanin kanssa. Kokonaisuus on kuitenkin viihdyttävää, mukavaa luettavaa. Asetelma nuori ja boheemi taiteilijasielu ja vanha, arvokas ja sairasteleva asiantuntija on luettavissa jo eräänlaiseksi kirjallisuuden arkkityypiksi. Nuotion ja Soinisen romaanissa asetelma toimii: Salomen ja A. S. Joenmaan ystävyys muuttuu nopeasti uskottavaksi, heidän sähköpostivaihtoaan lukee mielellään. Sähköposteista muodostuu suloisesti vanhanaikainen kirjeromaani. Salomeen ja etenkin Joenmaahan kiintyy väistämättä: he kumpikin osaavat ilmaista omaa yksinäisyyttään ja sen syitä.

Mielenkiintoisinta Naisessa parvekkeella on Joenmaan ja Salomen ystävyyden lisäksi Edelfeltin maalauksen naiseen liittyvä arvoitus. Vaikka se on fiktiota, tulen luultavasti katsomaan Edelfeltin joitakin maalauksia uusin silmin.

Vaikka en kaikin osin vakuuttunutkaan Nuotion ja Soinisen teoksesta, en voinut kuin lukea ahmien. Taidemaailma, arvoitus, ahneus, rakkaus ja juuret, sekä kysymykset luottamuksesta pitävät jännitteitä yllä tavalla, joka on tuttu ja silti aina yhtä kiehtova. Lukemisen jälkeen tekee mieli syventyä taidehistoriaan - ja matkata Pariisiin tai Ruissaloon.

--

Naisen parvekkeella ovat lukeneet myös Tuija, Krista ja Hemuli.

Sanna Isto, Eppu Nuotio ja Sari Airola: Typy ja topakka tonttu

Sanna Isto, Eppu Nuotio, Sari Airola: Typy ja topakka tonttu
Bazar 2015
Kotimainen lastenkirja


Bertta-täti tuhahtaa. Hän nostaa jakkaran kaapin eteen ja kapuu vaivalloisesti sen päälle. Sitten hän nousee vielä varpaisilleen ylettyäkseen kaapissa olevaan vanhaan pahvilaatikkoon. Sen hän nostaa esiin ja tömäyttää keskelle eteisen lattiaa.
"No jo oli aikakin", kuuluu ääni laatikosta.

Kuulutko niihin, jotka rakastavat joulua ja haluavat levittää jouluiloa muillekin? Tai oletko ehkä joulua vierastava tyyppi, joka rasittuu kaikenmaailman hössötyksestä? Jos vastasit kyllä - kumpaan tahansa kysymykseen - löydät samastumiskohteita Sanna Iston ja Eppu Nuotion kirjoittamasta ja Sari Airolan kuvittamasta kirjasta Typy ja topakka tonttu.

Mainio kuvakirja tutustuttaa Typy-tyttöön, joka viettää joulunaluspäiviään tätinsä Bertan luona. Täti ei tunnu perustavan joulusta sitten tippaakaan. Ehkei täti edes tiedä, että hänen joulutarvikelaatikossaan asuu tonttu. Tarvitaan monenlaista, että kauan sitten kadonnut joulumieli löytyisi taas.

Iston, Nuotion ja Airolan yhteistyö toimii varsin hyvin: kuvakirjalle ominaisesti kirjassa on tekstiä melko vähän, mutta kuitenkin sen verran että isommatkin (jopa kouluikäiset!) innostuvat tekstistä. Omaan makuuni tarina ei kanna ihan tarpeeksi, Bleuen tavoin toivoin lukiessani, että tontun mukanaan tuomia kommelluksia olisi ollut enemmän - ehkä juonessa olisi voinut olla jotain lisää. Koeyleisönä toimineet lapseni kuitenkin viehättyivät kirjasta niin, että minäkin aloin uskoa kokonaisuuteen, joka on sopivasti tuttu ja silti uusi. Tuttua on aikuisten ryppyotsaisuus ja lapsen (ja tontun!) usko jouluun. Uutta tietenkin tuoreen kirjasarjan aloittavat hahmot ja suloinen kuvitusjälki.

Airolan kuvitusjälki onkin kerrassaan hurmaavaa. Kuvitus itse asiassa ei vain tue tekstiä, vaan tuo oman lisänsä tarinaan. Nimittäin Iston ja Nuotion tekstissä on selvästi tarkoituksella jätettyjä aukkoja, kaikkea ei kerrota tai selitetä: lisäselitys löytyy kuvasta. Tämä ratkaisu virkistävää ja tarjoaa melkeinpä silmäniskun lukijalle. On hauska uppoutua kuviin, saada uusia oivalluksia tekstin tarjoamien lisäksi.

Typy ja topakka tonttu on ajankohtaisimmillaan juuri nyt, joulunaluspäivinä: pienestä anarkiasta, kuten laskujen leikkaamisesta lumitähdiksi, voi syntyä jotain suurta - joulumieltä!

--
Bleuen lisäksi muun muassa Kia, Krista, Maria ja Leena ovat tutustuneet Typyyn ja topakkaan tonttuun.

P.S. Koetan vielä tänään illalla tai huomenna aamulla blogata yhdestä ihanasta jouluisesta romaanista ennen kuin on aika toivottaa hyvää joulua.

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua
Kustantaja: Otava 2014
Sivuja: 283
Kustantajalta
Kotimainen romaani

Miten tyhjä voi maailma olla. Miten kylmä yö ja miten kaukana kesän lämpö. Miten yksin voi ihminen olla, miten vailla toista ontto. Tappavan hitaina öisen tunnin kaikki minuutit, värähdellen, vapisevina liikkuvat hetket.

Mitä tapahtuu, kun kaksi keski-ikäistä kohtaavat toisensa sattumalta asuntonäytössä, jonne kumpikin on mielijohteesta päätynyt? Ilmassa on rakkauden merkkejä, koko kevääseen kurkottava Turku tuntuu olevan enteitä täynnä. Sekä viisikymppinen historianopettaja Karin Kiurukorpi että niin ikään keski-ikäinen insinööri Lauri Eriksson tuntevat vetoa toisiaan kohti. Mutta millaiset onnistumismahdollisuudet on rakkaudella, jota uhkaa lempiväisten epävarmuuden lisäksi Laurille sydämensä menettänyt, aina niin täydellinen ja nuori Kaari Pelkonen?

Eppu Nuotio on minulle tuttu hurmaavasta Kingi-lastenromaanisarjastaan ja muusta lastenkirjatuotannostaan. Olen toki pannut merkille kirjailijan muutakin tuotantoa, kuten dekkarisarjan, mutta vasta tuore Mutta minä rakastan sinua -romaani tutustutti minut Nuotion aikuisille kirjoittamaan kaunoon. Ihan hyvä niin.

Mutta minä rakastan sinua on mainio romaani. Kuvittelin saaneeni luettavakseni suloisen ja lämpimän huumorin sävyttämän kirjan keski-ikäisten rakastumisesta, mutta sainkin kyllä melko suloisen, mutta tunnelmaltaan haikean romaanin. Haikeus ei tarkoita sitä, etteikö kirja toisi lukijoilleen hyvää mieltä, kyllä se tuo.

Eppu Nuotio yhdistää onnistuneesti viihteelliset rakkausromaanit hyväsydämiseen ja realistiseenkin keskiluokan arkikuvaukseen. Hän kirjoittaa moniäänisesti: romaanissa on mukana jopa ripaus suosikkikirjailijani Carol Shieldsin Rakkauden tasavallan henkeä ainakin siinä, että kaikkea kuvataan niin minä-kertoja Karinin kuin Laurinkin näkökulmasta -- oman äänensä saa myös mustasukkaisuudessa rypevä Kaari -- sekä siinä, että keski-ikäisten tavat, eleet ja pienetkin yksityiskohdat ovat merkityksellisiä: musiikki, tee, aamupuuro, kasvojen uurteet, kevään ensimmäiset kukkaset ja ostoskori. Musiikilla on kirjassa suuri roolinsa ja kirjassa soiva musiikki on listattu romaanin loppuun, mikä on hauska ja lukijoita palveleva idea.

Nuotion romaani on moniääninen. Kaikkitietävä kertoja pohtii rakkauden merkitystä, kujeilee, suree ja kuljettaa tarinaa tavalla, joka tuo mieleen Sinulle on postia- tyyliset elokuvat. Tiedättehän sellaiset lempeät aikuisyleisön filmit, jotka ovat helppoja, tunteikkaita ja jotka on parasta katsoa suklaalevyn tai nenäliinapaketin kanssa. Paikoin ollaan niillä rajoilla, milloin suloisenkirpeä muuttuu imeläksi ja olisin hyvinkin voinut hieman ärsyyntyä. Pientä kliseisyyttäkin huomasin, mutta katson sen kuuluvan lajityyppiin. Nyt sairauslomalla kirjaa lukiessani koin, että tässä kirjallisessa kupillisessa kaakaota liikaa sokeria on niin pieni hippunen, ettei se haittaa, vaan tulee tarpeeseen.

Mutta minä rakastan sinua sulatti lopulta myös minun sydämeni. Se on sellaista välipalakirjallisuutta, joka ruokkii talven väsyttämää sielua ja saa uskomaan arjen ihmeisiin.

--
Kirjan ovat lukeneet myös Susa, Tuija, Krista ja Bleue.

Eppu Nuotio: Kingi ja kaverit

Eppu Nuotio: Kingi ja kaverit
Kustantaja: Otava 2011
Kansi & kuvitus: Katri Kirkkopelto
Kotimainen lastenromaani
Sivuja:107

Kingi nuolaisee Pojan naamaa ja kun se saa Pojan nauramaan, se nostelee kulmakarvojaan ja sen koirannaamalle leviää leveä hymy. Kingi pitää matkailusta ja autolla ajelusta. "Kyllähän kuninkaat tosiaankin matkustavat toisinaan valtiovierailulle", Kingin tuumii. "Taitaa olla Hiittisten kuninkaankin aika poistua hetkeksi metsästysmailtaan ja käydä tarkastamassa pääkaupungin puistojen kunto".

Sympaattinen koiraherra Kingi alkaa olla jo viidentoista vuoden ikäinen vanhus. Se ei ole enää kovin vetreä, minkä vuoksi se loukkaa itsensä yrittäessään hypähtää tervehtimään ihmisperheensä kuopusta. Niin Kingi matkustaa muinaisille kotikulmilleen Helsinkiin tapaamaan eläinlääkäriä sekä morjestamaan vanhoja kavereitaan pääkaupungin koirapuistoissa ja kadunkulmilla. Myös Kingin kotona tapahtuu, kun perhe saa vieraakseen rakkaan ystäväperheen, jonka nuori koira tekee liian läheistä tuttavuutta Kingin kaikkein tärkeimmän, ruokakupin, kanssa...

Eppu Nuotion Kingi-koirasta kertova sarja lie tuttu monille esi- ja alakouluikäisten vanhemmille. Sarjan viides kirja Kingi ja kaverit (2011) vie lukijansa jälleen Hiittisten merellisiin maisemiin Kingin ihmiskavereiden Keppinaisen, Isonenän, Kiharamiehen, Punapään sekä Pojan, sen kaikkein rakkaimman luo. Mukana ovat tietenkin myös perheen muut koirat, Miska-mummo, Susse-neiti ja Silvi sekä koko joukko luonnon- ja maaseudun eläimiä aina rupisammakosta lehmiin.

Kingi ja kaverit on tyylipuhdas lastenromaani, mutta kerrontansa puolesta niin episodimainen, että se voisi olla pieni kertomuskokoelmakin. Kirja etenee tilanteesta toiseen väljien siirtymien keinoin. Kaikkea kuvataan koiran näkökulmasta, minkä vuoksi ihmiset näyttävät hilpeästi välillä aika hassuilta ja tavoiltaan omituisilta. Koirat sen sijaan osaavat yhtä lailla neuvotella kuin tapellakin. Lukijaa auttaa, jos hän on lukenut ainakin yhden sarjan kirjan aikaisemmin, mutta kirjan voi toki lukea ihan kylmiltäänkin.

Kingi yrittää keksiä, miten saisi savustettua Isonenän ulos. Se ulvahtelee, mutta Isonenä ei huomaa mitään. Se haukkuu, mutta Isonenä ei huomaa mitään. Se kiskoo Isonenää pyjamanhousuista, mutta Isonenä ei huomaa mitään. Se nuolee Isonenän varpaat, mutta vaikka Isonenä kutiaa, kirpistelee varpaitaan ja hihittääkin, niin  kutittajaansa hän ei havaitse. Ei sittenkään, kun Kingi työntää kuononsa Isonenän paidan alle.

Episodimaisuutensa vuoksi kirjan juoni ei ole kovin yhtenäinen: pieni romaani alkaa Kingin eläinlääkärireissusta, sitten varastellaan ruokaa ja lopulta puolustetaan omaa reviiriä. Kirjan punaisena lankana toimii Kingin arki sekä koiravanhuksen suhtautuminen muihin koiriin. Olisin kaivannut hieman yhtenäisempää juonta kirjaan, koska kertomus katoaa koira-arjen puuhiin. Nuotio onneksi kuitenkin kirjoittaa siinä määrin valoittavasti, hauskasti sekä koirien maailmaa oivaltavasti, että nautin kyllä kirjan lukemisesta esikoiselleni. Hauskan kerrontansa vuoksi Kingi ja kaverit on hyvä näinkin. Nuotion luontokuvaus on aivan erityisen onnistunutta. Hän kirjoittaa laajoin sanankääntein saariston vuodenajoista, siellä elävistä lintulajeista ja kukkaan puhkevista kasveista. Kerronta ei kuitenkaan pysähdy, vaan yhdistyy osaksi koirien elämää. Myös Katri Kirkkopellon kuvitus on oivaltavaa.

Koska Kingi ja kaverit on jo viides osa hiittisläisestä koirasta ystävineen, en voi vertaamatta sitä muutamaan muuhun eläinaiheiseen lastenkirjasarjaan, kuten vaikkapa Lin Hallbergin Sinttu-hevoskirjoihin tai omasta lapsuudestani tuttuihin Merja ja Marvi Jalon kirjoihin. Kingin ja kavereiden ongelmakohdaksi mainitsemani juoni voisi olla yhtenäisempi, mutta Nuotion kieli on noita hevoskirjoja kaikin tavoin parempaa. Hän kirjoittaa kauniisti, elävästi ja viehättävästi, kun taas esimerkiksi tyttäreni rakastamia Sinttuja lukiessani olen sinänsä suloisten kirjojen kohdalla kokenut hetkittäin suoranaista myötähäpeää huonon kielen vuoksi: jos passiivimuoto ja sana ihku tulevat vastaan vielä kerrankin, kiikutan kirjan takaisin hyllyyn! Nuotion tekstin kohdalla tätä vaaraa ei ole. Kingiä onkin oikea ilo lukea ääneen.

Yleensä kirjasarjoja lukevat ahmimisikäiset alakoululaiset, joille Kingitkin ovat Otavan ikäsuosituksen (7 ->) perusteella tarkoitettu. Oma esikoiseni, joulukuussa kuusi täyttävä tyttö, on ikäisekseen kypsä kirjojen kuuntelija ja pian lukijakin. Hän on viihtynyt mainiosti niin pitkien lastenromaanien (muun muassa Marikki, Oli ennen Onnimanni) kuin uusien sarjakirjojenkin (mm. Sintut) parissa. Toki hän rakastaa edelleen myös kuvakirjoja sekä lasten tietokirjoja. Nyt Kingi-kirjan tarjoaman aasinsillan yhteydessä haluaisin kysellä teiltä lukijoilta, että millaisia teidän mahdolliset lapsenne ovat lukijoina ja kuuntelijoina? Vetoavatko (lukijan/kuuntelijan ikä huomioonottaen) kuvakirjat, hauskat sattumukset, laajat ja pohdiskelevat luontokuvaukset vai jännittävä ja nopeatempoinen juoni? Tai millaiset lastenkirjat vetoavat juuri sinuun aikuisena lukijana?

Vaikka juoni koostuu episodeista, rytmittyy Kingi ja kaverit hienosti mainitsemaani kolmeen "osaan". Onnistuneen rytmityksen vuoksi kirja sopii mainiosti esikouluikäisen iltasaduksi tai itse jo lukevalle pikkukoululaiselle vaikka kerrallakin ahmittavaksi. Tärkeintä on suloinen, mutta sopivan särmikäs päähenkilö sekä koiran ja ihmisen välisen vuorovaikutuksen sujuva, samaan aikaan humoristinen ja hivenen haikea, kuvaaminen. Hyvän lastenkirjaperinteen mukaisesti Kingi ja kaverit osoittaa ystävyyden voiman.

****- (oma arvioni, laadukas ja hyvä lastenromaani, ei kuitenkaan "klassikkoainesta")
****** (lapsen mielipide, tämän blogin ensimmäiset kuusi tähteä!)

Loppuun vielä Joulutyttöni kommentit: Kingi on ihan p-a-r-a-s! Parempi kuin muut. Ei tää oo viis tähtee, vaan kuus. Mutta mitä jos Kingi kuolee seuraavassa kirjassa kun se on niin vanha? Mitä jos se joutuu sairaalaan?