Vuonna 2022

 

Vuoden päätös, vuosisummaus. Mitäpä sanoa vuodesta, jolloin Euroopassa alkoi sota, ihmisoikeuksia poljetaan siellä sun täällä ja monenlaista populismia on ilmassa niin kaukana kuin lähelläkin.

Oma elämä on kuitenkin jatkunut melko vakaana, vaikka muutoksiakin on ollut. Nyt päättyvänä vuonna olen mm.:

♥  Käynyt paljon museoissa ja taidenäyttelyissä (Museokortti best)

♥  Rakastanut värien hehkua Italiassa

♥  Käynyt myös mm. Turussa, Tampereella, Kuopiossa, Joensuussa, Suonenjoella ja Tallinnassa

♥  Ollut yleisönä muutaman kerran teatterissa ja baletissa sekä kahdesti esikoisen lukion musikaaleissa

♥  Saanut vahvistusta sanonnalle, että musiikki on parasta livenä (mm. Queen, The Cure, Lyyti)

♥  Pohtinut työasioita: lähtenyt ja palannut

♥  Aloittanut maalaus- ja piirustuskurssin

♥  Katsonut elokuvia niin teattereissa kuin kotisohvalta käsin

♥  Koettanut aktivoitua taas myös blogin puolella (mutta kannattaa silti seurata myös Lumiomenan Instaa)

♥  Surrut maailmantilaa, sotaa (ja hankkinut yhtenä Ukraina-tukena kotiin vedoksen Ulla Nikulan "Kaikki mitä toivon" -rauhankyyhkyvedoksen)

♥  Tutustunut uusiin ihmisiin

♥  Juhlinut kuopuksen rippijuhlia, läheisen 50-vuotispäivää, töissä Finlandiaa, erilaisia läksiäisiä, synttäreitä ja vuotuisjuhlia

♥  Katsellut Linnunrataa, revontulia, kevään vihreää, syksyn sävyjä, juhannusvanamoita, marraskuisia lumihiutaleita

♥  Lukenut hyviä ja keskinkertaisia kirjoja. Ensi vuonna tietenkin sitten vain hyviä. :D

Hyvää uutta vuotta teille kaikille! ♥ 

P.S. Niin, en listaa enää vuoden parhaita lukukokemuksia, koska kirja-alalla työskentelevänä koen sellaisen vaikeaksi. Niin kummankin työpaikkani kuin vapaa-ajan lukemisiin on mahtunut valtavasti kaikkea: uutta tietoa ja hienoja elämyksiä tuovia teoksia.

Clarice Lispector: Elämän henkäys

 

Clarice Lispector: Elämän henkäys

Teos 2022

Um Sopro de Vida 1978

Suomentanut Tarja Härkönen

Kansi Miika Immonen

182 sivua

Brasilialainen romaani

   Minä tislasin itseni kokonaan: olen puhdas kuin sadevesi.

   Ydin.

   Muodonmuutos.

   Kirjailija varokoon suosiota, tai menestys tuhoaa hänet.

On aika jolloin on otettava valokuva itsestään. Nälkä on aina samanlainen kuin ensimmäinen nälkä. Tarve uudistaa itsensä tyhjänä ja kokonaisena.

Mieskirjailija käy dialogia Ângela Pralini -nimisen naiskirjailijan kanssa. Heidän ajatuksensa virtaavat, pohtivat kieltä, ihmisyyttä, sukupuolta, luojaa ja luotua, kaiken hetkellisyyttä. Alku on vaikeaa, onhan Ângela on olemassa vain mieskirjailijan luomana hahmona, toisin sanoen hän on olemassa ajatuksissa ja paperilla. 

Ângelan ja mieskirjailijan puolestaan on luonut Ukrainassa syntynyt brasilialaiskirjailija Clarice Lispector, jonka postuumisti julkaistu Elämän henkäys ilmestyi tänä vuonna Tarja Härkösen erinomaisena suomennoksena. Itse aloitin Lispectorin lukemisen ehkä väärästä päästä, sillä Elämän henkäys on ensimmäiseni. Samalla pää oli kuitenkin myös oikea, sillä ihastuin ja vaikutuin niin, että pidän romaania eräänä oman lukuvuoteni käännöskirjahuipentumana.

Fragmentaarinen, Lispectorin ystävän ystävän Olga Borellin viimeistelemä Elämän henkäys on moniulotteinen ja tiheä romaani, jota voi lukea eri näkökulmista: kielen, rakenteen, sukupuolen, vuoropuhelun, luomisen – ja tunteen. Viimeksi mainittu on toki pikemminkin taso kuin näkökulma. Itselleni parhaimmissa lukukokemuksissa yhdistyvät äly ja tunne: on virkistävää tulla lukijana haastetuksi ja samalla upota jonnekin sellaiseen, joka vie mukanaan ja josta ei halua päästää irti kirjan kansien sulkeuduttua. Elämän henkäyksen kohdalla kävi juuri näin.

En olisi olemassa ellei sanoja olisi. Ângela siirtyy kielestä olemassaoloon. Häntä ei olisi olemassa ellei sanoja olisi.

Alkuasetelmaltaan romaani on kuin ajatusleikki: henkilöhahmon luominen, erilaisten ilmiöiden (kuten mm. ajan) pohtiminen, sanojen asettaminen. On myös vastakkainasetteluja: nainen / mies, kirjailija / hahmo, ajan hetkellisyys / ikuisuus, sanat / elämä. Lispector kirjoittaa kirjailijan ja Ângelan välille vuorovaikutusta, jota sekä on että ei ole. Koska Ângela on kirjailijan luomus, antaa kirjailija hahmonsa ajatella omiaan ja mennä ikään kuin omia polkujaan. Hetkittäin mieskirjailija ylenkatsoo hahmoaan, mikä sai minut lukijana melkein unohtamaan sen tärkeän seikan, että kirjailija on Lispectorin luomus, naiskirjailijan luoma henkilöhahmo, kuten Ângelakin – romaanihenkilöitä molemmat.

Kieleltään Elämän henkäys on kaunis ja intensiivinen. Sen virkkeet kantavat merkityksiä ja kerroksia, ja esimerkiksi sitaatteja tällaiseen postaukseen voisi poimia vaikka kuinka. Sekä romaanin kieli, tematiikka että dialogiin ja fragmentaarisuuteen perustuva rakenne kertovat myös kaiken (henkilöhahmon, ajan, elämän) katoavaisuudesta.

Suomentaja Tarja Härkösen jälkisanat "Mutta minä muistan huomisen" avaavat teoksen kerroksia lisää ja saivat ainakin minut osin palaamaan romaanin sivuille. Härkönen kirjoittaa, ettei yleensä pidä siitä miten kirjan henkilöhahmot ja kirjailija liitetään yhteen, mutta Elämän henkäyksen kohdalla Lispector on tietoinen oman kuolemansa vääjäämättömästä lähestymisestä. "Elämän henkäyksen omaelämäkerrallisuus on sisäänpäin kääntyvää ja syvää luotaavaa [--]", kirjoittaa Härkönen Lispectorin "joutsenlaulusta", siitä miten kirjailija kirjoitti romaaninsa omia tarpeitaan varten, "pelastaakseen edes mielikuvitusolennon".

Uskon Härkösen sanoihin ja ihailen hänen varmaotteista ja taidokasta käännöstyötään vähintään yhtä paljon kuin (toistaiseksi vain yhden romaanin perusteella, mutta aion lukea lisää) ihailen Lispectoria kirjailijana.

Haluan että tämän kirjan jokainen lause on kliimaksi.

Joulutoivotus

 

Hyvää joulua, parhaita kirjoja, iloa ja valoa! 

♥ 
(Maisemakuvan otin Suonenjoella tapaninpäivänä 2021.)

Lucinda Riley: Auroran salaisuus

Lucinda Riley: Auroran salaisuus
Bazar 2022
The Girl on the Cliff 2011
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Kansi Laura Noponen
556 sivua
Irlantilais-brittiläinen romaani

Ihmiset katsovat kuitenkin vain harvoin menneisyyteen ennen kuin tekevät samat erehdykset uudelleen, ja siinä vaiheessa kukaan ei enää kiinnitä heidän mielipiteisiinsä mitään huomiota, koska he ovat ilmiselvästi liian vanhoja ymmärtämään nuorempiaan. [--]

Palaamme nyt sille kallionjyrkänteelle, Dunworleynlahden rannalle, mistä kertomukseni alkoi...

On olemassa joitakin romaanityyppejä, jotka toisaalta kiinnostavat, toisaalta niissä on usein jotain liikaa ja jotain sellaista joka työntää pois, ja sitten kuitenkin parhaissa tapauksissa löytyy vaikka millaista tenhoa. Uudehkot kartanoromaanit ovat mainitun kaltaisia. Kaikkein parhaimmat, vaikkapa Sarah Watersin kirjat, ovat fiksuja ja moniulotteisia niin temaattisesti kuin tunnelmansa osalta. Sitten on sellaisia unohduksiin painuvia, jotka jätän kesken jo heti ensi sivuilta (eikä niistä sen enempää). Ja on myös menestyskirjailijoiden, kuten Kate Mortonin tai Lucinda Rileyn, teoksia. Ne vastaavat ajoittaiseen viihdekirjakaipuuseen ja kantavat mukanaan brittihenkisten paikkojen ja sukusalaisuuksien lumoa.

Rileyn stand alone -romaaneista suosikkini on tänä vuonna suomeksi ilmestynyt Auroran salaisuus. Ehkä syynä on Irlannin West Cork, jonne teos pääosin sijoittuu ja jonne Laura Noposen suunnittelema kansikin niin houkuttelevasti kuljettaa. Kolmeen eri aikakauteen kurottuvassa romaanissa ollaan myös mm. eräässä lempikaupungissani Lontoossa ja lisäksi Manhattanilla.

Romaanissa New Yorkista kotiseudulleen palannut kuvanveistäjä Grania Ryan tapaa rannalla nuoren punatukkaisen tytön. Kohtaaminen tuon tytön, Aurora Lislen, kanssa muuttaa Granian elämän. Aurora tuntuu olevan kaikkialla, myös Ryanien ja Lislejen sukujen vuosisataisessa historiassa.

En ole täysin jäävi postaamaan Auroran salaisuudesta, jos nyt mikään muutenkaan tässä maailmassa jääviä on. Rileyn romaani tuli minulle tutuksi (edellisen) työn(i) myötä ja ehdin lukea sen sekä englanniksi että tuoreena suomennoksena. Mutta se on myös romaani, jonka olisin joka tapauksessa jossakin välissä eräänlaisena arkipakona lukenut tai kuunnellut.

Romaani kietoo pauloihinsa ja koskettaakin. Lukijan täytyy tosin sietää pientä epäuskottavuutta ja tietyn määrän kliseitä. Ne kuuluvat Rileyn kirjoissa asiaan oikeastaan aina. Ja kun niitä sietää, pääsee nautiskelemaan upottavasta sukutarinasta, jylhistä rannikkomaisemista sekä romantiikan ja surun sävyttämästä mysteeristä, jota säestävät Irlannin oikukkaat länsituulet.

Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä

 

Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä
Tammi 2021, Keltainen kirjasto
No One is Talking About This 2021
Suomentanut Einari Aaltonen
Kansi Markko Taina 
Kannen maalaus Ramon Casas y Carbó Juhlien jälkeen
226 sivua
Amerikkalainen romaani

Miksi kaikki kirjoitukset olivat nykyään tällaisia? Koska jonkinlainen yhteys täytyi saada luotua, ja räpsähdys, synapsi, pienoinen rako oli ainoa keino onnistua siinä. Tai sitten syy oli karmivampi, nimittäin se, että näin portaali kirjoitti.

Usein tulee selattua somevirtaa enemmän kuin tarpeeksi. Viime aikoina esimerkiksi: tv-sarjavinkkejä, kirjatapahtumapostauksia, kirjapinoja, 🤩, jouluvaloja, lumen kolaamista, "viimeinen mahdollisuus", 💎, keskiluokkameemejä, "omg", 🙌🏻, linnunratakuva, "älä missaa tätä mahdollisuutta" jne. Itse valitut yhteisöt!

Patricia Lockwoodin romaani Kukaan ei puhu tästä alkaa kuin satunnaisella selailulla missä tahansa nimeämättömässä someportaalissa ja esittää pian myös porttiteorian: "Ihminen saattoi liittyä jäseneksi päästäkseen näkemään kuvia sisarenpojastaan ja viisi vuotta myöhemmin uskoa, että maa on litteä." Lukijan silmien eteen tipahteleekin kaikkea satunnaisen oloista, kuin striimauksia jostain hyvin yksityisestä ja silti julkisesta. Jossain aivolohkoissa kolkuttelee tieto siitä, että romaani on alun perin kirjoitettu iPhonella.

Kuinka virkistävää, kuinka väsyttävää. Selattavaa. Alkupuolta lukiessani olin innoissani, mutta en voinut välttää ajatusta siitä, että jos jossain on häntä, on toisaalla oltava pää. Sen verran olin romaanista (somesta, totta kai) ennakkoon lukenut, että tiesin loppupuolen olevan osin eri maata alkuosan kanssa. Ehkei kuitenkaan suorastaan eri maata, mutta romaanin lopulla kiinnekohtia päähenkilöön tulee paljon ja luettavana onkin jotain painokasta, kirjailijalle ilmeisen henkilökohtaista, ja eettisiä kysymyksiä herättelevää.

Kaiken ohella Lockwoodin teos tutkii somea, sen ohikiitävyyttä, pinnallisuutta ja syvyyttäkin. Se myös ottaa kantaa ihmisoikeuksiin, etenkin Yhdysvalloissa vellovaan aborttikeskusteluun.

Lopulta kokonaisuudesta sukeutuu toisaalta ärhäkkä, toisaalta syvästi koskettava romaani, jonka (ja jonka kiitosten) viimeiset virkkeet jäävät kiinni sydänalaan.

Joyce Carol Oates: Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet.

 

Joyce Carol Oates: Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet.
HarperCollins 2022
Night. Sleep. Death. The Stars. 2019
Suomentanut Kira Poutanen 
Kannen suunnittelu Sara Wood
891 sivua
Amerikkalainen romaani

Mutta tässä voimakkaasti aaltoilevassa virrassa puhaltaa tumma tuuli. Käsivarret ja jalat ponnistelevat vimmatusti. Whiteyn voimakkaat hartiat, tai hartiat, jotka vielä muutama päivä sitten olivat voimakkaat. Käsivarret kuin pyörivät lavat, jotka yrittävät puskea häntä ylöspäin.
En voi luovuttaa. En voi hukkua. Rakastan sinua niin paljon…
Voi luoja, rakastan teitä kaikkia.

Liki 900-sivuinen romaani on melkoinen järkäle, joka usein (muttei tietenkään aina) jo lähtökohtaisesti hieman hirvittää: tuossa sivumäärässä on pakko olla jotain turhaa, moisen tiiliskiven kanssa ei pääse hyvään lukuasentoon jne. Ja sitten kuitenkin kirja houkuttaa: aihepiiri, kirjailija yms. hyvät syyt.

Erään luottokirjailijani, Joyce Carol Oatesin romaani Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. täyttää edellä mainitut pelot ja houkutukset: sen pituudessa on jotain liikaa ja sitä on hankala lukea esim. sohvalla makuullaan, mutta se on Oatesille ominainen taidokas perheromaani ja lukija voi luottaa kirjailijaan.

Romaanissa perheenisä ja entinen pormestari White McClaren kuolee väkivallan seurauksena. Kuolema sysää hänen koko keskiluokkaisen mutta sisäisesti erilaisen perheensä kriisiin: vaimon ja viisi aikuista lasta, joiden jokaisen näkökulmat ja kipukohdat nousevat vuorollaan esille, elämän kiintopisteet ja merkitykset muuttuvat.

Oates taitaa perhedraaman ja suuret tarinat, jotka kietoo yhteiskunnallisiin kipupisteisiin. Usein hänen romaaneissaan läsnä ovat yhteiskuntaluokka tai sukupuoli. Niin nytkin, tällä kertaa Oates käsittelee rotua ja rasismia nykyajan Yhdysvalloissa. 

Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. on hieno ja pituudestaan huolimatta lukijaystävällisen vetävä romaani, Oatesilla on siis edelleen yhteiskunnallisen perhetarinan kertomisen taito hallussa. Romaanissa ei kuitenkaan ole samaa iholle tulevaa, vimmaistakin tenhoa kuin Blondissa tai Haudankaivajan tyttäressä. Pituus tuo kerrontaan tyhjäkäyntiä eivätkä kaikkien perheenjäsenten kokemukset jaksa kiinnostaa samalla tapaa.

Ja edelleen, hampurilaismallin uhallakin: Oatesin teos on kiinnostava ja tärkeä. Suuret amerikkalaiset (perhe)romaanit ovat parhaimmillaan tällaisia: laadukkaita tiiliskiviä.

Kira Poutasen suomennos on upea.

Emily Brontë: Humiseva harju

 

Emily Brontë: Humiseva harju
Karisto, v. 1990 painos
Wuthering Heights 1847
Suomentanut Kaarina Ruohtula
451 sivua
Englantilainen romaani

Mutta aave oli oikullinen, kuten aaveet yleensä, eikä antanut mitään merkkiä itsestään. Vain tuuli ja lumi tunkivat sisään ikkunasta sellaisella voimalla, että veto sammutti kynttiläni.

Niinhän siinä taas kävi, että bloggaamistauko kasvoi pidemmäksi kuin ensin ajattelin, pian on kulunut kaksi kuukautta edellisestä postauksesta. Nyt kuitenkin Lumiomppuun tulee hieman puhtia, sillä olen kirjoittanut ja ajastanut muutamia tekstejä tänne joulunaluspäiviksi. 

Aloitan rakkaalla klassikolla.

Vaikka olen lukenut Emily Brontën Humisevan harjun aiemminkin, on romaani ollut minulle enemmän mieli- kuin muistikuvaa. Ensimmäisestä lukukerrasta on kulunut yli 25 vuotta ja siihen on sekoittunut paljon visuaalista, kuten ajatuksia nummimaisemista, erään ikisuosikkini Kate Bushin maaginen "Wuthering Heights" -video yms. Romaanin tematiikka ja monet viittaukset ovat myös tiedossani, mutta toisaalta en esimerkiksi ole tainnut koskaan katsoa edes yhtään siitä tehtyä filmatisointia. Näin ollen luin ikään kuin uuden ja samalla monenlaisten odotusten määrittelemän klassikon.

Romaanin juonta on tässä postauksessa turha selittää, mutta kuten kaikki tiedämme, on Humiseva harju Emily Brontën ainoaksi jäänyt romaani. Se on suuri joskin makaaberi rakkaus- ja kostotarina. Mitään hellää tai kaunista ei Humisevan harjun romantiikassa ole, vaan kyseessä on surullinen ja synkeä tarina, jota voinee ehkä luonnehtia myös (kaikki mielikuvat täyttäenkin) goottilaiseksi. 

Brontën romaani on moniulotteisempi kuin muistinkaan: synkempi, totta kai, mutta myös ihmissuhteissaan kiemuraisempi ja sen hahmot kyntävät syvemmällä kuin muistelin. Heathcliff on menneisyyden riivaama hirviö, antisankari, jonka rakkaus on syvää surua ja julmaa omistushalua. Catherine (ensimmäinen) on perustavanlaatuisiin päätöksiin päätyvä näennäisen vapaa ja arrogantti sielu. Toisen sukupolven Catherine, johon nuorena lukijana niin kiinnyin, on äitinsä tavoin itsepäinen mutta toisaalta, erilaisten vaiheiden seurauksena, hellempi.

Humiseva harju on sukupolvitarina, muutaman eri suvun tarina, kertomus riutumisesta, luokasta, rakkaudesta, kostosta, päättyvistä ja jatkuvista teistä. Ja onhan siinä romaanin nimen mukaisesti myös maisemaa: lumipyryssä, sumussa, pimeydessä.

Nautin tästä uudelleenluennasta. En voi kuin ihmetellä Emily Brontën (ja sisarustensa, Charlotten Kotiopettajattaren romaani on ikisuosikkejani) kirjallista taituruutta omana aikanaan ja varsin eristäytyneessä ympäristössä. Toisaalta ehkä juuri sisarusten välit ja yhteiset kirjalliset harrastukset tukivat ja ruokkivat luovuutta. 

Omistamani Kaarina Ruohtulan suomennos on kelpo kieltä, mutta sen jälkeen ovat ilmestyneet sekä Eila Pennasen (1991) että Juhani Lindholmin (2006) käännökset.