Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
WSOY 2015
Alkuteos All The Light We Cannot See
Suomentanut Hanna Tarkka
544 sivua
Kustantamosta
Yhdysvaltalainen, Saksaan ja Ranskaan sijoittuva romaani

Marie-Lauren mielessä kaupunki alkaa hitaasti hahmottua yläkerran pienoismallin kaltaiseksi. Kadut tyhjenevät yksi kerrallaan. Joka kerta kun hän astuu ulos, hän huomaa tiedostavansa ikkunat yläpuolellaan. Hiljaisuus on kiukkuista, luonnotonta. Sellaiselta tuntuu varmaan hiirestä, joka ryömii kolostaan keskelle aukean niityn ruohonteriä koskaan tietämättä, millainen varjo pian häilähtää sen ylle.

Ranska ja Saksa, tyttö ja poika, sokea ja näkevä, sota ja menetykset, radioaallot, Valtakunta ja asukasluettelot, timantti. Saksalainen Werner on siskonsa Jutan kanssa orpokodissa asuva poika, joka kuuntelee ranskankielisiä radio-ohjelmia. Marie-Laure on sokea pariisilaistyttö, joka viettää paljon aikaa isänsä työpaikalla Pariisin luonnontieteen museossa. Toinen maailmansota muuttaa kummankin arjen. Teknisesti lahjakas, miltei luonnottoman vaalea Werner päätyy SS-yksikköön vakoilemaan radioliikennettä. Marie-Laure pakenee meren äärelle Bretagneen Mehiläisten hotelliin mukanaan arvokas, ehkä kirottu jalokivi. Werner kaipaan siskoaan, Marie-Laure isäänsä. Kumpikin kokee ja elää omanlaistaan sotaa - ja joskus heidän tiensä on määrä kohdata.

Sain Anthony Doerrin romaanin Kaikki se valo jota emme näe luettavakseni jo jokunen aika sitten. Ensin ajattelin, etten lue sitä ollenkaan, sillä kirjan markkinointilauseet  "suuri lukuromaani" ja "kirja kuin jalokivi" eivät vedonneet minuun. Jalokivi, arvokas timantti on romaanissakin. Mitä ihmettä?! En tosiaankaan ajatellut lukea sentimentaalista kirjaa jostain timantista ja teineistä toisen maailmansodan melskeessä "lumoavan kauniissa" romaanissa. Sitten reilu viikko sitten romaanille myönnettiin Pulitzer-palkinto. Tämä luonnollisestikin herätti mielenkiintoni, joten päätin antaa romaanille uuden mahdollisuuden. Tiedän toki, ettei palkinto tarkoita automaattisesti hyvää kirjaa, mutta kyllähän se huomion herättää ja lisää kiinnostusta. 

Kaikki se valo jota emme näe on osin juuri mainoslauseidensa mukainen. Se on oikeastikin lumoavan kaunis - hyvällä tavalla. Se on eeppinen romaani. Se on osin loistokaskin. Se on myös sydäntäsärkevä. Ja se on täysiverinen lukuromaani siinä mielessä, että se on varmasti melko suureen yleisöön uppoava sujuvalukuinen ja tarinavetoinen romaani. 

Doerrin teos tuntuu aluksi liiankin kauniilta. Vaikka on sota ja mustarastaat räjähtävät, niin on kuin sota-ajan hetket olisi siirretty kiiltokuviksi tai seepiansävyisiin uusvanhoihin kortteihin. Sitten tapahtuu jonkinlainen muutos ja kauneuden vastapainoksi herää julmuus, mikä näkyy etenkin Wernerin kokemuksissa. Koulutuskaverin kohtalo, vankien kohtelu, aikuisten ja lasten julmuus on kuvattu viiltävästi ja siksi kirjan kauneuteen nähden tehokkaasti. Ei olekaan seremonioita, mutta on nälkiintyneitä, rääkättyjä, piinattuja ihmisiä - vääryyttä tehdään omillekin. Doerr kuvaa taitavasti niin nuorta Werneriä ensin orpokodissa ja sittemmin natsien opissa kuin sokeaa Marie-Laurea, joka elää pimeydessä, mutta näkee enemmän kuin moni muu. Marie-Laure hahmottaa maailmaa ihan omalla tavallaan. 

Kaikki se valo jota emme näe on rakenteeltaan ajallisesti kiertyvä: se keskittyy pääosin vuosiin 1942 ja 1944, mutta käy kauempana ja yltää tietenkin aina nykyisyyteen saakka. 1942 ja -44 vuorottelevat ja näiden vuorottelujen sisällä vuorottelevat myös kertojat, Wernerin ja Marie-Lauren kokemukset. He elävät sodassa, sen liepeillä tai silmässä, eivätkä koskaan turvassa kuin pienissä hetkissä ja muistoissa. Tapahtumapaikat Pariisissa, Bretagnessa, eri puolilla Saksaa ja muillakin sotatantereilla muuttuvat eläviksi. Kotilot ryömivät, liha loppuu, jostain saa ylimääräistä saippua tai kermaa, mutta kaipuu, heikkous, oma tahto tai rohkeus määrittävät ihmistä. Doerr saa romaaniinsa toivoa synkkyyden ja surun keskellekin. Kiinnostavaa on myös se, kuinka hyvin tekniikka ja luonnontiede sulautuvat kokonaisuuteen niin Wernerin elämänpolulla kuin Marie-Lauren piilotellessa kellarissa: Foucaultin ikuliikkuva heiluri on Pariisissa, mutta sen heilurin ääni tuntuu kuuluvan mielessä, koskaan pysähtymättä, uurtamassa epäinhimillistä totuuttaan lattiaan. Hanna Tarkan suomennos on, jälleen kerran, laatutyötä.

Silti, jotain liikaa ja jotain ulkokultaista kokonaisuudessa on, liiasta kauneudesta on vaikea päästä eroon ja yli viidessäsadassa sivussa se tuntuu. Raja jonkin liiallisuuden ja hienon lukuelämyksen tarjoavan romaanin välillä onkin hiuksenhieno. Niinpä, sittenkin: Doerrin romaani veti niin hyvin, että minäkin antauduin sille ja lukiessani elin Wernerin ja Marie-Lauren mukana.

Kaikki se valo jota emme näe jättää lukijan pakahduttavan tunteen valtaan. Kokonaisuus on hienoisesta uuvuttavuudestaan huolimatta onnistunut ja tunteisiin vetoava.  Doerrin romaani on kuin kiehtova kaleidoskooppi; se on tekstiä, joka hengittää omassa rytmissään - kaikkien putoavien ihmisten, korallien ja kasvien ja uusien aamujen, radioaaltojen ja ennen kaikkea Wenerin ja Marie-Lauren rytmissä.

--
Julkaisen tämän postauksen yhtä aikaa ihanan ystäväni Saran kanssa. Myös Taika on lukenut kirjan.

Koko perhe lukijoina

Lukuviikko päättyy tänään, mutta lukeminen tietenkin jatkuu. Itse en muutamien menojen vuoksi ehtinyt täällä blogissa mukaan teemaviikkoa viettämään ennen tätä päivää. Ehdin viikolla tietenkin lukea monenlaista vielä hieman kesken olevasta tuoreesta Pulizer-voittajasta kotimaiseen esikoisromaaniin. Bloggauksia tulee sitä mukaa kuin kirjoitusaikaa ja -intoa löytyy. Lukuviikolla kävin myös kahdessa mukavassa kirjallisessa tilaisuudessa: onnittelen lämpimästi uutta kustantamoa Kosmosta ja intoilen jo nyt toukokuussa koittavasta kirjallisesta festivaalista Helsinki Litistä. Lisäksi pääsin työni puolesta kuuntelemaan kiinnostavia keskusteluja lastenkirjallisuudesta ja odotankin hurjasti syksyllä ilmestyvää Siri Kolun Taika Taksista.

Palaan kuitenkin lukuviikkoon. Omppu täällä, surullisen ajankohtaiseksi muodostuneessa postauksessaan, on kokoamassa yhteen lasten ja nuorten lukuviikkoon jollain tavalla osallistuvia blogeja. Minun kontribuutioni olkoot tämä: koko perheemme lukijoina! Olen bloggausvuosinani raottanut usein lasteni lukemia kirjoja silloin, kun olen niistä tänne kirjoittanut. Koska Lumiompun keskiössä on kuitenkin oman lukumakuni mukainen kirjallisuus, päästän nyt teidät kurkistamaan koko pienen perheeni suosikkikirjojen maailmaan. Pitemmittä puheitta, koko perheeni lukijoina ikäjärjestyksessä ekaluokkalaisesta hieman yli nelikymppisiin.

Ekaluokkainen poika rakastaa supersankareita ja vitsejä. Hänen lukijanpolkunsa on edelleen viitoitettu enimmäkseen kirjoilla, joita hänelle luetaan ääneen. Hän osaa kyllä jo lukea: lukeminen sujuu hitaasti, mutta varmasti. Kaikkein eniten hän rakastaa Dav Pilkeyn Kapteeni Kalsari -sarjaa niin vähän höhlien, mutta sangen kekseliäiden Ernon ja Huukon toilailuja kuin etenkin erilaisia jekkuja, kuten esimerkiksi sitä, miten kyltistä "Näe hieno jalkapallomatsi" muodostuu poikien käsittelyssä "Noloa - jalkani haisee". Niinpä! Kaikkein kauhein on rehtori Kruppi, parasta vetävä juoni ja taatut naurut. Kapteeni Kalsareiden lisäksi poika tykkää Marvelin sarjakuvista, isoilta osin vielä niihin liittyvistä mielikuvista. Siri Kolun Me Rosvolat-, Eppu Nuotion Kingi- ja Timo Parvelan Taro-kirjat ovat myös olleet mieleen. Toisinaan, mutta melko patistettuna ekaluokkalaisemme lukee itse. Silloin Tammen Kultaiset kirjat ovat toimivimpia, nehän tarjoavat selkeitä lauseita (ja opettavaisia tarinoita ;)). Vaikkei poika lue oma-aloitteisesti, ei uni tule koskaan ilman yhdessä luettua kirjaa.

Jos ekaluokkalaisella lukeminen on joskus haasteellista, on kolmasluokkalainen tyttö jo melkoinen konkari lukijana. Hän oppi lukemaan viisivuotiaana ja luki lastenromaaneja jo eskarilaisena. Nyt kolmasluokkalaisena hänen ehdoton suosikkinsa on J.K. Rowlingin Harry Potter -sarja ja kirjoista paras kuulemma Feeniksin kilta sen vuoksi, että se on paksuin kirja, jonka hän on koskaan lukenut. 1050-sivuisessa romaanissa riittää kieltämättä lukemista kenelle tahansa. Tyttö piti kirjasta myös siksi, ettei se ole niin synkkä ja surullinen kuin sitä seuraava Puoliverinen prinssi. Puoliverinen prinssi ahdisti tyttöä melko paljon ja toi hetken tauon Pottereiden lukemiseen. Nyt luvussa on Enid Blytonin Aution talon salaisuus, myös Blytonin SOS-sarja on mennyt hyvin, Viisikot eivät. Kapteeni Kalsari vetoaa myös kolmasluokkalaisemme huumorintajuun, mutta huumorin vastapainoksi minun lapsuuteni melko surumieliset kuvakirjasuosikit Astrid Lindgrenin Kultasiskoni ja Orvokki Annalan Mikä, Kuka ja Ken ovat kuluneet tyttäremme käsissä lukuisia kertoja. David Walliamsin Poika ja mekko oli niin mainio, että sen tyttö vei lukuviikoksi kouluunkin. Poika ja mekko odottaakin bloggaustaan.

Entä sitten ikäjärjestyksessä perheemme toiseksi vanhin, eli minä? Minun lukumakuni on blogini lukijoille hyvinkin tuttu eikä mikään yllätys ole, että poseeraan Joel Haahtelan kirjan kanssa. Valitsin suosikkikirjakseni Perhoskerääjän, mutta huomenna saattaisin valita Katoamispisteen. Haahtelan teksteissä minua miellyttävät tietenkin kaunis kieli, mutta vielä enemmän kooltaan usein aika pienten romaanien tunnelma, joka kantaa toisaalta surua ja toisaalta lohtua, valoakin. Haahtelan tuotannossa on jonkinlaista kokonaisvaltaista lumousta, jonka haluan osin pitää itselläni. Blogiaikaisista suosikeistani voitte lukea vaikkapa täältä. En osaa oikein nimetä mitään tiettyä nimittäjää lukumaulleni, koska pidän toisaalta paljon Haruki Murakamin luomista oudoista, (reaali)fantasisista maailmoista ja niiden puolisukulaisista, John Irvingin juonivetoisista romaaneista. Toisaalta nautin Antti Hyryn verkkaisesta realismista ja sitten kuitenkin Sarah Watersin synkistä historiallista tarinoista ja edelleen vaikkapa W.G. Sebaldin Euroopan kokemuksiin syventyvistä fragmenteista sekä Per Pettersonin miehisistä norjalaistunnoista. Tunnistan (minulle) hyvän kirjan, kun se kohdalle osuu. Ja se on varmaa, että lukukokemusten jakaminen täällä blogissa jatkuu - niin kauan kuin se minusta hauskalta tuntuu.


Perheemme vanhin on minua kokonaiset kymmenen päivää vanhempi mieheni. Hän on satunnaislukija, joka lukee toisinaan paljon romaaneja, mutta enimmäkseen syventyy oman tieteenalansa teksteihin. Hän mainitsee suosikkiromaanikseen J.R.R. Tolkienin Tarun Sormusten herrasta, jonka on lukenut läpi kolmesti. Lisäksi hän on luonnollisestikin lukenut muutkin Tolkien-suomennokset Silmarillionista Keskeneräisten tarujen kirjaan. Mieheni kertoo pitävänsä Tolkienin suurteoksen eeppisyydestä ja moniulotteisuudesta sekä siitä, että kirjaa voi tulkita niin monin tavoin. Mieheni kaipaa kirjoilta hyvää tarinaa ja kammoaa faulknerlaista tajunnanvirtaa. Hänen muita suosikkikirjojaan ovat (minun ikuisuusprojektini) Umberto Econ Ruusun nimi, Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen sekä Jose Saramagon Kertomus sokeudesta, joka on minunkin mielestäni äärimmäisen hieno ja vaikuttava. Viimeksi mieheni on lukenut Donna Tarttia ja Pekka Hiltusta.

Siinäpä perheemme lukukuulumisia. Millaisia lukijoita teidän muiden perheissä on? Luetteko esimerkiksi samalla tavalla kuin puolisonne? Tai onko omat vanhempanne vaikuttaneet lukumakuunne? Itse huomaan, että jotkut kirjat ovat viehättäneet ensin isoäitiäni, sitten äitiäni ja nyt minua - toivottavasti joskus lapsiani.

Nyt taidan jatkaa sen Pulizer-kirjan parissa. Lukuisaa sadesunnuntaita!

Hanna Tuuri: Ranta

Hanna Tuuri: Ranta
Otava 2015
285 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen Irlantiin sijoittuva romaani


Nora katseli meren pidättelemätöntä, kaiken kadottavaa puhdistusta ja tiesi: ranta nousisi taas. Meri tyyntyisi, vesi vetäytyisi, ulappa välkkyisi kaukaisina autereina. Maa ilmestyisi veden alta uutena ja silti samana, hiekansirut sekoiteltuina, lainevanat uudenlaisille uomille pyyhkäistyinä. Sillä mitä tapahtuikin, ranta pysyi. Aina.

Nora, Jim ja Seamus ovat tunteneet toisensa lapsuudestaan saakka. Aika ja kunkin omat elämänvalinnat ovat vieneet heidät eri suuntiin. Perheenäiti Noralla on työpaikka ja mukava asunto Dublinissa, Jimilla on omat kuvionsa ja muun muassa Suomeen pienen tyttären kanssa muuttanut ex-puoliso Saana. Kiertolaisjuuret näkyvät edelleen levottomassa Seamusissa. Menneisyys ei kuitenkaan ole jättänyt kolmikkoa rauhaan ja heillä kaikilla on omat syynsä ajatella toisiaan. Erään pubi-illan jälkeen Jim päätyy teho-osastolle pahasti hakattuna. Tämän seurauksena Noran ja Seamusin on aika kohdata mennyt. Kaiken taustalla häälyy laman kouristeleva Irlanti sekä maassa elävät ikiaikaiset uskomukset.

Hanna Tuurin Irlantiin sijoittuvat kirjat viehättävät minua suuresti. Eniten pidän pakinamaisista ja osin omaelämäkerrallisista kirjoituskokoelmista, joissa eletään arkea Irlannin syrjäseudulla. Tuurin esikoisromaani Orapihlajapiiri on niitä kirjoja, joiden arvo mielessäni on lukemisen jälkeen vain kasvanut ja usein toivon, että kirjasta kertova bloggaukseni olisi ollut tätä innokkaampi. Tuurin tuorein ja järjestyksessä toinen romaani Ranta pitää sisällään paljon kirjailijan aiemmasta tuotannosta tuttua, mutta se myös eroaa hänen muista teoksistaan niin temaattisesti kuin kerrontansakin osalta.

Temaattisesti Ranta yhdistelee vanhaa ja uutta Tuuria. Keskiössä on edelleen Irlanti, maan asukkaat, tyyppeinä varsin rehevät ja samalla kertaa vastenmieliset ja kuitenkin lämpimät ihmiset. Samoin kuvauksen kohteena ovat ihmissuhteet, joihin Tuuri Orapihlajapiirissäkin pitkälti keskittyi. Uutta ovat joidenkin tapahtuminen rajuus sekä keskeishenkilökaartin määrällinen. Päähenkilöitä eivät ole vain Nora, Seamus ja Jim, vaan oman näkökulmansa tuo myös Noran puoliso Paul ja sivusilmin suomalainen Saanakin. Myös muita henkilöitä sukulaisista itäeurooppalaiseen maahanmuuttajaan risteilee romaanissa niin, että henkilökuvaus tahtoo hukkua tämän runsauden alle ja alussa ollut hyvä jäntevyys hukkuu jonnekin rivien väliin. Tämä jäntevyys onneksi palaa romaanin vaikuttavassa lopussa.

Kerronnallisestikin Ranta tuo uutta Tuurin tekstiin, mutta toki Tuurin aiemmista kirjoista tutut elementit ovat läsnä. Rakastan esimerkiksi Tuurin tapaa kertoa samalla kertaa miltei verkkaisen rauhallisesti ja kuitenkin elävästi, henkilöhahmoja ja ympäristöä kunnioittaen. Hänen kielikuvansa ovat rikkaita, mutta eivät tunkkaisia. Irlannin taloudellista muutosta Tuuri kuvaa toisaalta konkreettisesti kesken jääneiden rakennusten ja toimeentulon epävarmuuden muodossa, toisaalta hän rinnasta Irlannin viimeiseksi rannaksi: maa on uppoava saari, jossa aurinkoelämää elettiin vuosikymmen ja kansa oli kuin uuden niityn huumaama nuori karja ennen kuin koitti nykyisyys ja  pelko ja kiista samoista tuppaista. Laman rinnalla Irlannissa elävät uskomukset: Wicklown vuorten toivomuspuu, neitsyt Marian patsaalle sytytetyt kynttilät ja Musta koira, goithean gut, joka hengittää kuolemaa silloin, kun Noraa eniten pelottaa.

Kieleltään Ranta siis ihastuttaa, mutta vain osin. Osin sillä, että Rannassa kuvailua on siinä määrin paljon, että paikoin asia hautautuu kielikuvien alle. Linkitän tähän nyt Kirjavalas Elegian, joka analysoi osuvasti esimerkiksi kuuran ja kuuraisuuden käyttöä romaanissa. Minä pidän kauniista kielestä, mutten tietenkään välitä imelyydestä ja turhasta koukeroisuudesta. Ranta ei ole yhtään imelä, mutta muuten se tempoilee rajoilla, sillä teksti on niin täyttä, ettei lukijalle jää aina tilaa hengittää. Onneksi Irlanti on tuulinen maa ja tuulten myötä Tuurin kertojankyvyt kuitenkin enemmän kannattelevat kuin upottavat tekstiä.

En ole ainoa, jolle tulee mieleen paljon käytetty sanonta vähemmän on enemmän. Sara täällä ajattelee samoin. Ranta olisi romaanina toiminut paremmin, jos Tuuri olisi keskittynyt vain joko pelkästään Noran tai sitten kolmikkonsa Noran, Jimin ja Seamusin näkökulmiin. Nyt näkökulma kaartaa liian moniin henkilöihin, mikä tekee romaanista paikoin epäkiinnostavan. Esimerkiksi jo aiemmin mainitsemani Paul on Noran kannalta tärkeä hahmo ja Paulin näkökulma toki valaisee arkea lama-Dublinissa, mutta lamasta olisi voinut kertoa muutenkin. Muuttuisiko romaani merkittävästi, jos Paulin osiot olisivat poissa? Mielestäni ei ollenkaan. Nyt Rannassa on liikaa kiviä ja karikkoja, jotka vaikeuttavat reittiä kertomuksen ytimeen. Se on ikävää, sillä kertomus rannassa totta vie on.

Rannan kertomus on vahva, Noran, Jimin ja Seamusin tarina ansaitsee kyllä romaaninsa. Vaikka Rannassa onkin ongelmakohtansa, on se vaikuttava ja vahva romaani. Sen utuinen ja irlantilaisen sumuinen tunnelma toisaalta rauhoittaa, toisaalta se saa uskomaan - sittenkin - sovitukseen ja elämään.

Rauha S. Virtanen: Lintu pulpetissa

Rauha S. Virtanen: Lintu pulpetissa
WSOY 1972
Päällys Ulla Urkio
217 sivua
Kotimainen nuortenkirjaklassikko

Nyt oli kaikki muuttunut. Talven kuluessa he olivat ajautuneet kauaksi toisistaan ja tänä päivänä he kuuluivat eri leireihin, sillä kampanja rajasi koululaisryhmiä erilleen kaikkialla. Ja tänään kiihdytti erikoisesti mieliä keskustelutilaisuus, joka oli järjestetty koululle illaksi. Kaikki valmistautuivat taisteluun. Vastakkain olivat kokoomus ja yleisdemokraatit, edellinen ryhmä vastusti kampanjaa, jälkimmäinen kannatti. Tiina kuului edellisiin. Ja hän oli hyvin tuimana ryhmänsä puolesta, vaikka ei varmaan koko kouluvuoden aikana vielä ollut päässyt jyvälle, mistä oikein oli kysymys.
Anna Leaa hymyilytti hiukan hänen muistaessaan, millaisina Tiina ja hän olivat syksyllä tulla tohistaneet kouluun.

1970-luvun alun koululaiset ovat poliittisesti aktiivisia ja nuoret ovat vahvasti jakautuneet kokoomuksen ja yleisdemokaattien leireihin. Teiniliitto on voimissaan eikä väriä epäröidä tunnustaa. Anna Lea on Tarjanmaan yhteiskoulun viidesluokkalainen, 15-vuotias teinityttö, joka uskoontulon jälkeen on heräämässä uudestaan: Jeesus ei aina auta, mutta auttaisiko politiikka? Anna Lea, Aani, on työläisperheen tytär. Hänen kauppakoulun käynyt siskonsa haaveilee kauniista vaatteista ja sovinnaisesta elämästä, paras kaveri Tiinakin on kokoomukseen kallellaan. Toisaalta raskasta työtä tehnyt äiti on saanut myrkytyksen vaarallisista liimahöyryistä ja indavalisoitunut pahoin. Ennen kodin niin siistinä pitänyt äiti ei kykene enää edes keittämään perunoita polttamatta niitä pohjaan. Aanin on otettava vastuuta kodinhoidosta. Kaiken lisäksi vasemmistolaisten nuorten joukossa on niin kiinnostava Jani Parviainen...

Virkistävä ja aikansa elänyt ovat luonnehdinnat, jotka ensimmäisenä tulevat mieleen Rauha S. Virtasen nuortenromaanista Lintu pulpetissa, joka on avoimen vasemmistolainen. Tänään, eduskuntavaalipäivänä, kirja on temaattisesti ajankohtainen, sillä koululaisilla on vaalit. Maailmankuvaltaan romaani henkii tietenkin mennyttä aikaa. Vuonna 1972 julkaistu romaani katsoo aikaan ennen omaa syntymääni, ja esimerkiksi koululaisten poliittinen aktiivisuus on minulle, 1980- ja 90-lukujen taitteen nuorelle vierasta ja ehkä sen vuoksi niin kiehtovaa.

Lintu pulpetissa on osin hyvin tyypillinen Virtasen teos. Vaikka se käsittelee koululaisten poliittista liikehdintää, ovat sen keskiössä teini-ikäiset lapset ystävyyteen, rakkauteen, kotiin ja koulunkäyntiin liittyvine kipukohtineen. Esimerkiksi aina niin ihanat ja nostalgiset Selja-kirjat (joista olen osin kirjoittanu täällä) tai hauska ja reipas Tuletko sisarekseni kuvaavat samoja teemoja, joskin niissä yhteiskunnallisuus ilmenee enemmänkin arjen kuvauksena, esimerkiksi Seljojen toiseksi vanhimman tyttären adoptiotaustan tai Tuletko sisarekseni -romaanin uusperhekuvauksena. Lintu pulpetissa jäi Virtasen tuotannossa viimeiseksi romaaniksi ennen kahta 2000-luvulla julkaistua uutta Selja-kirjaa. Aanin ja hänen ystäviensä kuvauksen paras rinnakkais- tai vertailukohta lie kahta vuotta aiemmin ilmestynyt Joulukuusivarkaus, joka niin ikään keskittyy luokkaeroihin.

Yhteiskunnaluokka onkin taistelun alkusyy: Anna Lealla on kaikki syyt olla vasemmiston puolella. Oman perheen kokemukset ja toisaalta uskovaisuudesta kumpuavat ihmisyyden kysymykset molemmat vievät Aania kohti yhteiskunnallisten epäkohtien havaitsemista. Virtanen keskittyy politiikkaan voimallisesti: hän huomioi nuorten omaksumat marxilaiset opit ja tuo esille myös koulun rehtorin ja opettajakunnan oikeistolaiset näkökannat, teoksen maailman eräät epäkohdat.

Linnusta pulpetissa puuttuu osin se viehätys, joka tekee Seljoista niin ajattomia. Tunnelma on paikoin ankea, surkeakin, mutta toisaalta vastakkainasettelun aika 1970-luvun alun Suomessa oli ehkä niin suurta, ettei itsenikään ikäinen ihminen pysty sitä täysin kuvittelemaan, vaikka olisi siitä kuullutkin. Virtasen romaanin maailma onkin Neuvostoliiton ihannoinnissaan auttamattoman vanhentunut, mutta uskoisin sen olevan hyvin nostalginen niille, jotka ovat eläneet nuoruuttaan 1960- ja 70-lukujen taitteessa. Ajankuva on viehättävää; Vaikka neuvostovaltio onkin ideaali, ovat rock, rauha ja rakkaus yhtä lailla kapinallisesti ihanteellisia. Janille Aani on Annabel Lee, vaatteet ovat samettia ja intianpuuvillaa ja kirosanana toimii vintura. Eikä Virtanen olisi Virtanen, ellei nuorten maailma olisi hyvin ja herkästikin kuvattu ensi-ihastuksineen ja koulun kirjoitelmineen. Virtanen luo aina sellaisia henkilöhahmoja, joihin voi kiintyä ja joiden haaveiden ja pyrkimysten mukana voi myötäelää.

Poliittisen värin tunnustaminen, oli se millainen tahansa, on virkistävää ja rohkeaa. En osaa arvioida, millaisena Virtasen kirja näyttäytyisi nykynuorille eikä sitä omassa nuoruudessakaan juuri kukaan lukenut - en ainakaan muista kavereideni tätä lukeneen. Romaani ei ole minulle yhtä rakas kuin vaikkapa Ruusunen. Kuitenkin, Lintu pulpetissa pitää sisällään sellaista realismia, joka nykynuortenkirjallisuudesta osin puuttuu ja jollaista toivoisin nytkin julkaistavan enemmän. Kaikkine pusuineen ja koulutunnelmineen Virtasen romaani pitää samalla sisällään ihastuttavaa nuorisokuvausta. Se on samalla kertaa vanhanaikainen ja tuore. 

--

Myös Jokke, Hanna ja Liisa ovat lukeneet kirjan.

Audrey Magee: Sopimus

Audret Magee: Sopimus
Atena 2015
The Undertaking 2013
Suomentanut Heli Naski
332 sivua
Ennakkokappale kustantamosta
Irlantilainen, Saksaan sijoittuva romaani


Faber pani kätensä takaisin ja muut miehet seurasivat esimerkkiä. Sotilaspastori puhui, ja muutamassa minuutissa Faber oli vihitty Berliinissä asuvan naisen kanssa, jota hän ei ollut koskaan tavannut. Puolentoista tuhannen kilometrin päässä täsmälleen samalla hetkellä nainen osallistui samanlaiseen seremoniaan, jonka todistajina olivat hänen isäns ja äitinsä; se oli hänen osuutensa sotasopimuksesta, joka takasi Faberille naimaloman ja hänelle leskeneläkkeen, mikäli Faber kaatuisi.

Alkuasetelma on kiinnostava: nuori saksalainen sotilas Peter Faber menee naimisiin Katharina Spinellin kanssa, Peter rintamalla, Katharina Berliinissä. He eivät tunne toisiaan, eivät ole koskaan tavanneetkaan. Eletään toisen maailmansodan Saksalle vielä voitokkaita vuosia. Vastoin kaikkia odotuksia Katharina ja Peter ihastuvat toisiinsa. Kuherruskuukauden aikana Berliinissä Peter avustaa Katharinan isää juutalaisten häätämisessä. Kun Peterin on palattava rintamalle, on Katharina raskaana ja tutustuu korkealla natsihierarkiassa olevan tohtori Weinartin perheeseen. Mitä ankarampaa sota rintamalla on, sitä prameampia tuntuvat olevan berliiniläisten saksalaisten juhlat. Kaikki on kuitenkin muuttumassa, väistämättä ja armotta.

Kiinnostavan alkuasetelman lisäksi mielenkiintoista on se, että irlantilainen Audrey Magee on kirjoittanut romaaninsa Sopimus saksalaisnäkökulmasta toisessa maailmansodassa - ja on kirjoittanut sen niin, että ainakin suomalaislukijalle teos näyttäytyy täysin saksalaisena, vain englanninkielinen alkuteos ja muuan viittaus kielivät kirjailijan irlantilaisuudesta.

Magee kirjoittaa hyvin ja Sopimus on rankasta aiheestaan huolimatta miltei sulavan sujuvaa luettavaa. Alkukiinnostuksen jälkeen olinkin lukiessani hieman hämmentynyt, sillä romaani tuntui sota-aikaan sijoittuvalta parisuhderomaanilta. Pikkuhiljaa tämä mielikuva onneksi mureni, mutta romaanin loppupuolen kerronnallisesti - ei siis temaattisesti tai romaanihenkilöiden kannalta - helppo ratkaisu ei täysin vakuuttanut tai vaikuttanut. Tästä voisin keskustella vaikka kommenttiosiossa, jos joku kirjan lukenut kokee keskusteluun tarvetta.

Minulle, ja kirjoitan nyt lukupäiväkirjamaisesti juuri omasta lukukokemuksestani, Sopimus oli ristiriitainen lukukokemus. Se on nimittäin hyvä romaani: sen kaari kantaa, sen kerronta vetää, sen aihepiiri on yllättävä. Mutta se ei kuitenkaan koskettanut kuin osin, vaan jäi jollakin tapaa pinnalliseksi. Sota on yhtä helvettiä kaikille, mutta Magee ei yksityiskohtaisesta kuvauksestaan huolimatta pääse pinnan alle. Toisaalta Magee kirjoittaa realistisesti ja yksityiskohtaisesti Peterin kokemista kauheuksista rintamalla ja Katharinan toisenlaisesta maailmasta, tuhkimolaisesta sadusta ja sen seurauksista, Berliinissä. Peter ja Katharina ovat hyviä romaanihenkilöitä. Dialogia on paljon, mutta se kantaa. Ihmisen moraalitutkielmanakin Sopimus on erinomainen: miksi toinen kestää ja toinen ei? Mitä vielä täytyy omalle isänmaalle antaa? Mikä tekee ihmisestä pedon? Miltä kaikelta voi sulkea silmänsä - tai voiko? Voiko oikeasti? Ja kirjan nimen mukainen sopimuskin on olemassa, kestääkö se kaiken eletyn?

Kenelle sitten suosittelen Sopimusta? Kaikille, joita toinen maailmansota kiinnostaa ja jotka eivät pelkää yksityiskohtaisia ja eritteisiä kuvauksia. Kaikille, jotka tunnnistavat ihmismoraalin monimutkaisuuden. Sillä vaikka lukukokemukseni ei ollut täysin ristiriidaton, on Mageen romaani yksi vaikuttavimmista sodan kuvauksista joita olen lukenut. Se on rankka ja armotonkin, hellyyttä on turha hakea. Se on kuin sodan ja sateen pieksemä ihmispolo ahdingossa, jossa suklaakakut ja hanhipaistit ovat kuin kuvitelmaa vain. 

--
Sopimus on päässyt Ilselässä keinulaudalle. Leena, Nanna, Kirsi ja Omppu ovat kaikki vaikuttuneet Peterin ja Katharinan 

Doris Lessing: Parempien ihmisten lapsi

Doris Lessing: Parempien ihmisten lapsi
Otava 1977
Martha Quest 1964
Suomentanut Heidi Järvenpää
319 sivua
Englantilainen, Zimbabwen alueelle sijoittuva romaani


Ovi oli sulkeutumassa lopullisesti, ja sen taakse jäivät maatila ja tyttö, jonka se oli luonut. Se ei enää koskenut häntä. Loppu. Hän voisi unohtaa sen.
Hän oli uusi henkilö, ja tavallisuudesta poikkeava, suuremmoinen ja kokonaan uusi elämä oli alkamassa.

Kultasadeköynnöksen suojassa Rhodesian maaseudulla ovat rouvat Quest ja van Rensberg viettäneet iltapäivän jos toisenkin. Heillä kummallakin on teini-ikäinen tytär, Marnie van Rensberg tuntuu solahtavan hyvin hänelle asetettuun muottiin, mutta Questin Martha, sinänsä lahjakas ja älykäs tyttö, vaipuu haaveisiinsa ja harjoittaa pientä ja hiljaista kapinaa kasvatusnormeja vastaan. Martha pohtii omaa tulevaisuuttaan ja sitä, mitä haluaa ja mitä ei: ei ainakaan naimisiin. Maaseutukodin ahdas ilmapiiri ja äidin odotukset jäävät taakse, kun Martha saa töitä läheisessä kaupungissa sijaitsevasta asianajotoimistosta. Hän on uuden kynnyksellä: työ, illanvietot, seurustelu, poliittinen valveutuminen kaikki muokkaavat Marthaa.

Muutama viikko sitten kirjoitin Caitlin Moranin omaelämäkerrallisia aineksia sisältävästä romaanista Näin minusta tuli tyttö. Olin jo silloin lukenut tämän blogitekstin kohteena olevan Doris Lessingin romaanin Parempien ihmisten lapsi, joka aloittaa omaelämäkerrallisena pidetyn Väkivallan lapset -sarjan. En Morania lukiessani voinut olla pohtimatta Lessingiä. Ja totta onkin, Moranin humoristinen romaani on vahvasti kiinni kirjailijan omasta elämästä ammentavien teosten traditiossa. Huomasin, että olen tänä keväänä lukenut melkein teeman mukaan, sillä Moranin ja Lessingin lisäksi aion ennen kesää esitellä vielä kaksi romaania, jotka ovat enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallisia. Morania lukuun ottamatta nämä teokset ovat kaikki osa kirjasarjaa.

Lessingin Parempien ihmisten lapsen voi hyvin lukea itsenäisenä romaanina, vaikka varsinkin teoksen loppu pohjustaa tulevaa. Parempien ihmisten lapsi onkin ennen kaikkea ensimmäinen osa kirjasarjassa, joka keskittyy Marthan elämään ja Marthan emansipaatioon tyttärenä ja naisena. Sarjan aloitusosa on hyvin arkinen, kerronnaltaan verkkainen ja kuvaukseltaan tarkkanäköinen.

Afrikan eteläosassa on tammikuussa kuumaa ja märkää. Maa on räikeän värinen, keskikesällä on mahdotonta muistaa sateettoman ajan kuivuutta. Jos maisema onkin rehevä, heijastaa ihmisten mieli siirtomaavallan ja ovella kolkuttelevan toisen maailmansodan tunnelmia. Martha alkaa havaita epäkohtia ja pohtii, että on varsin helppoa huomauttaa jonkin maan yhteiskunnallisen järjestelmän naurettavuuksista ja ristiriidoista kyseisen maan rajojen ulkopuolelta käsin. Tuolloisessa Rhodesiassa, Etelä-Afrikan naapurissa, ilmenee  rotusorron ohella myös antisemitismia. Martha miettii, miten hirvittävää on, että rotuerottelua että on olemassa nyt; Miten yhdeksännentoista vuosisadan suuttumuksen huuto olisi voinut olla mykkä.

Luokkaerojen, eri ihmisryhmien epätasa-arvon, työn, kodin ja seurustelun rinnalla kaiken keskellä kulkee Marthan tarina. Parempien ihmisten lapsi keskittyy nimenomaan Marthaan: se on ennen kaikkea kasvukertomus, jossa romaanihenkilön sisäinen maailma on kaiken keskiössä. Tuota sisäistä maailmaa Lessing tarkastelee kiinnostavasti. Hän näet katsoo Marthaa kuin ulkopuolelta, mutta silti juuri Marthan kokemusmaailmasta käsin.

Lessing luo Marthastaan samalla kertaa moniulotteisen ja kuitenkin ärsyttävän henkilöhahmon. Marthan kasvaminen ja jonkinlainen kerääminen on arkisuudessaan mielenkiintoista seurattavaa, mutta samalla Martha kuitenkin ajelehtii ja vatuloi miltei lukijan ärsyyntymiseen saakka. Vaikka Marthan seksuaalisuus herää, hän on paikoitellen kuin lahna, hän alistuu suudeltavaksi. Toisaalta hän haaveilee Lontoosta ja New Yorkista sekä aistillisista iloista. Rakastelu toimii hänelle itsenäisyyden lippuna - ja edelleen: eikö miehen kuulu tehdä aloite? Martha ikään kuin kokee, muttei vielä elä. Marthaa eloisampaa on muu seuraelämä, Lessing kuvaa nuorten aikuisten juhlia sekä vasemmistolaisten kokouksia. Näistä kuvauksista rakentuu se kokonaisuus, joka Marthaa henkilöhahmona rakentaa.

Nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut liki kuukausi, huomaan ettei Parempien ihmisten lapsesta jäänyt mieleeni kovinkaan paljoa. Lähinnä Marthan vatulointi oman elämänsä kysymyksissä, juhlakuvaukset sekä Lessingin huomioima epätasa-arvo. Kaikki sinänsä tärkeitä teemoja, mutta Marthaan henkilöityneenä kuin filtterin läpi kuvattuna. Marthan tarina ja ennen kaikkea Lessing kirjailijana kiinnostavat minua sen verran, että jossain vaiheessa luen varmasti sarjat seuraavatkin osat.

Kevät, Sipoonkorpi

Tänään minun oli määrä blogata yhdestä vahvan romaanisarjan aloituskirjasta ja mahdollisesti luonnostella toistakin kirjabloggausta. Mutta kuljen selvästi osin muun blogimaailman tahtiin ja ennen kaikkea kevätluonnon mukaan: en malta olla lataamatta tännekin muutamaa kuvaa Sipoonkorvesta, kotiani aika lähellä sijaitsevasta rakkaasta kansallispuistosta. Rakastan merta, järvenselkää ja peltoaukeaa, kaikkein rakkain minulle on kuitenkin metsämaisema. Metsä on paikka, jossa rauhoitun syvemmin kuin muualla ja paikka, jossa hengitän vapaammin. Se on paikka, jossa olen ehkä onnellisimmillani (jos kotia ei lasketa).

Sipoonkorpi, kuten tietenkin luonto kaikkialla, on heräämässä kevääseen - tai ei, se on jo herännyt. Sinivuokot, näsiä, vanha ja iso sammakko. Kaikki jo valmiina valoon ja lämpöön. Kirjajuttuja ensi viikolla, nyt metsätunnelmaista sunnuntaita!

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen
Kirjapaja 2011
Kansi: Katja Kuittinen
174 sivua
Kotimainen kirjoituskokoelma

On parempi mytologisoida menneisyytensä kuin elää unohduksen vallassa. Muistijälkemme sisältävät menneittein sivistystasojen jäänteitä ja ajattomia epäpersoonallisia aineksia, joihin pääsemme käsiksi ainoastaan uskonnon, taiteen ja luonnon kautta. Näin käy siksi, että tietoisuus, joka on usein luovan ajattelun este, rakoilee ainoastaan mainittujen henkisten elementtien vaikutuspiirissä. Noista halkeamista virtaa sisäämme valo, jonka kantaa ihmisyytemme historiaa, mutta ennen kaikkea tuo valo tuo mukanaan armon ja on itsessään sen ilmentymä.

Harvoin tulee lukeneeksi niin ajankohtaista teosta kuin mitä Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet pääsiäisen aikaan minulle tarjosi. Luin kirjan kiirastorstaina ja pitkäperjantaina. Yhdestä pitkästä esseestä ja muutamasta lyhyemmästä kirjoituksesta koostuva teos pohtii kulttuurista ja kokemuksesta syntyvää muistia, aikaa ja valoa. Se alkaa Mathias Grünewaldin maalausta käsittelevällä pitkällä esseellä, jossa Björkman syventyy kärsimyksen kuvaukseen yhdessä maailman kuuluisimmista maalauksista. Ja se päättyy "Unelmaan valosta", lukuhetkeen sopivasti valoa kohti.

Luin Grünewaldin maalausta käsittelevän tekstin "Valon ja pimeyden maalari" kiirastorstaina. Maalaushan on oikea pitkäperjantain kärsimyksen kuva: maalauksessa on tavoitettu kaikki se piina, rumuus ja kauheus. Björkman pohtii Grünewaldin elinaikaa ja sitä, miten loputon kurjuus inspiroi maalaukseen. Björkman tulee siihen johtopäätökseen, että lopulta kyse on jostain muusta kuin vain kurjuudesta. Mistä, sitä en kerro, mutta jostain sellaisesta jonka soisi asettuvan syvälle meihin kaikkiin; joka saisi meidät katsomaan ihmistä - siinä on oikeastaan kaiken ydin.

Kadonneet askeleet onkin myös hengellinen kirja. Se on hengellinen tietenkin taiteen tarjoaman hengenravinnon, suoranaisen välttämättömyyden vuoksi. Ja se on hengellinen myös kristinuskon perinnössä. Björkman pohtii esimerkiksi maisemaan kätkettyä Jumalaa, sitä kuka puhuu ja kuka uskoo. Oman aikamme Björkman rinnastaa aikaan, joka leimaa hengellisyyden epä-älyllisyydeksi ja aikaan, jota leimaa viides kuolemansynti, loputon ahneus. Nykyisyys näyttäytyy hänelle osin aikana, joka ei halua erottaa taidetta ja viihdettä toisistaan. Tästä olen tietenkin syvästi eri mieltä, sillä taide ja viihde ovat aina lomittuneet, tukeneet toisinaan ja kasvaneet toisistaan, kiertyneet toistensa ympärille niin, että jää vain aste-eroja, valööriasteikon eri sävyjä.

Eikä Björkmanin kanssa tarvitse tai varmasti pidäkään olla kaikesta samaa mieltä. Ajallinen kaari on kuitenkin tosiseikka: Grünewaldin maalaus, kuten myös ikisuosikkini Vermeerin, josta Björkman myös kirjoittaa, on koskettanut ihmisiä jo satojen vuosien ajan - kukaan meistä ei voi ennustaa nykykulttuurin tulevaisuutta satojen vuosien päähän, mutta jotain meidänkin ajastamme jää elämään. Ja nyt, juuri nyt jossain, missä tahansa, koettu elämys voi olla yhtä vahva ja puhutteleva kuin vanhat mestariteokset. Ja kokemus voi syntyä omista muistoistakin, kuten myös Björkmanilla lapsuuden Pohjanmaalla. Ilo, ihmetys, kasvaminen. 

Björkman on taitava kirjoittaja, jonka teksti paitsi ravitsee, saa myös ajattelemaan. Se saa pohtimaan kärsimystä ennen ja nyt, pyhän tai hitauden merkitystä ja sitä, miten tämä kaikki voi eri ihmisille syntyä eri lähteistä ja eri syistä. Se saa pysähtymään, katsomaan menneeseen ja muistamaan, mutta olemaan kuitenkin läsnä tässä ja nyt. Ja se muistuttaa, että valo ja pimeys ovat nekin lopulta lähellä toisiaan. Ennen kaikkea Kadonneet askeleet tekee levolliseksi voimassaan, lohdussaan ja valossaan.

--

Kadonneiden askelten jäljissä ovat kulkeneet ainakin Sara, Kaisa Reetta, Maria, Minna ja kirjaa kanssani kuta kuinkin samoihin aikoihin lukenut kaimani Kirjojen kamarista.

Parasta juuri nyt

Taiteen rauhoittava vaikutus: Hammershøyn maalausten valo, interiöörit ja selkänsä kääntäneet hahmot. Sävyt jotka taittuvat harmaaseen, ruskeaan ja vihreään ikään kuin katsojan mielialaa peilaten. Taulut, joista ei saa tarpeekseen. Ja Akseli Gallen-Kallela Pekka Halosen vieraana: jylhiä maalauksia, mutta etenkin Halosenniemi, jossa tuoksuukin niin hyvältä, että siellä voisi vaan panna silmät kiinni ja olla vaikka kuinka kauan.

Villasukat. Takatalvi tai ihan normaali maalis-huhtikuun vaihde, niin näillä keleillä villasukat ovat kyllä melkein ylivedot, niin kumppareissa kuin illalla suihkun jälkeen.

Elina Hirvonen, Edmund de Waal, Hannu-Pekka Björkman. Maaliskuussa blogattujen parhaimmistoa. Pääsiäiskirjojen valinnassa on nyt paineita: yksi klassikko on jo mielessäni, mutta sille pitäisi keksiä kaverikin.

Etsy. Nyt minullakin on Downton Abbey -puhelinkuori ja Elizabeth- ja Darcy-korvikset. Mitä muuta brittiromantiikkaa fanittava voi asusteikseen kaivata? Jos jotain, niin tuolta maailmanlaajuisesta käsityöläisten puodista kyllä löytyy.

Ja kaikkein parasta: pääsiäinen. Loma, lasten mummin syntymäpäivä, koiranpennun näkeminen, pian ylikasvava rairuoho, kirjapinojen perkaaminen, aika läheisten kanssa.

Kuvat otin sunnuntaina retkellä Halosenniemessä, rairuohokuvan toki ihan omassa keittiössä.