Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalonen: Kirkkaus
Tammi 2016
352 sivua
Kustantamosta
Kotimainen, Uuteen-Seelantiin sijoittuva romaani

Kierrän kirjoituspaperin valmiiksi koneeseen. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tulen kirjoittamaan. Kirja on kuitenkin sisälläni, on ollut jo kauan odottamassa oikeaa aikaa ja oikeaa paikkaa.


Meren rannalla asuu tyttö, sittemmin nainen, jolla on kirkuvanpunainen tukka. Aallot ovat vieneet hänen kaksi sisartaan, ja hän voisi itsekin vajota mereen, sillä toisinaan hänen mielensä täyttyy häiritsevistä ajatuksista. Ajatuksista on kuitenkin pakotie: kirjoittaminen. Kirjoittamalla nainen saa maailman ymmärrettäväksi, kauniiksi, omaksi. Sähköshokit, ulkopuolisten määräysvalta ja kauhu määrittävät naisen elämää – joskus, eivät aina, kiitos sanojen, sisällä elävän tekstin.

Nainen on Janet Frame, uusiseelantilainen kirjailija, joka eli vuosina 1924–2004. Riitta Jalosen kiitelty romaani Kirkkaus tuo Framen elämän suomalaislukijoiden tietoon, se kertoo taiteen voimasta ja niistä asioista, joiden ansiosta elämä kannattaa elää silloinkin kun voimia ei ole.

Joskus vastaan tulee kirjoja, joista ei osaa kirjoittaa erityisemmin mitään, mutta jotka ehdottomasti ansaitsevat paikan (tässäkin – Kirkkaudesta on kirjoitettu paljon, lukekaa nyt esimerkiksi Leenan, Lauran, Kristan, Ompun, Susan, Main ja monen, monen muun tekstit) blogissa. Aina voi sanoa, että Jalonen kirjoittaa hyvin, että romaani on tärkeä, että se kestää aikaa, sijoittuu isoilta osin maapallon toiselle puolelle mutta koskettaa silti suomalaislukijoita. Että Janet Framen tarina on syytä kertoa.

Vai onko? Onko tarpeen kirjoittaa fiktiota toisen elämästä, asettua toisen kirjailijan nahkoihin? Eikö olisi parempi lukea Framen itsensä teoksia, joita ei tosin ole suomennettu? Tai katsoa Jane Campionin ohjaama Enkelin kosketus?

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen: On. On tarpeen kertoa tärkeitä elämäntarinoita fiktionkin keinoin. Jalosen Kirkkaus tuo Framen elämäntarinan suomalaisten lukijoiden tietoon ja siten tekee romaanillaan kulttuuriteon. Jalosen Frame on fiktiota, toisen kirjailijan näkemys, taiteilijan luomus. Sellaisena Kirkkaus on kaunis, hieno ja hurja. Se on taidolla kirjoitettu romaani, joka kantaa, koskettaa ja ihastuttavaa etenkin kielellään. Elämäkerrallisena taiteilijaromaanina, faktaperäisenä fiktiona, Kirkkaus on erityisen ansiokas.

Tätä kirjoittaessani ajattelen irti revittyjä hampaita, kirjoituskoneeseen kierrettyä paperia, leiskuvaa tukkaa, pöllöpapukaijan kuvaa ja elämää Uuden-Seelannin rannoilla ja Lontoossa. Ajattelen sitä, miten moni asia odottaa oikeaa aikaa ja oikeaa paikkaa. Kaikesta huolimatta en päässyt kovin lähelle Janet Framea. Kiitos Jalosen kerronnan, Framen kipuiluun suhteessa moneen – perheeseen, odotuksiin, työhön, kirjailijuuteen – pääsin. Jalosen romaani onkin paitsi hieno teos, myös tärkeä puheenvuoro ihmisyyden puolesta: Siitä, millainen ihminen on oikeanlainen, kuka tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on.

Aika siirtää ajat aina eri paikkaan, ei mikään määritelmä pysy. Kuka sanoo mikä on oikea tapa olla ihminen? Kunnianosoituksena Janet Framelle Kirkkaus toimii erinomaisesti ja sellaisena romaanin luin. Juuri kunnianosoituksena Jalonen itsekin loppusanoissaan romaaniaan luonnehtii. Olisi aika saada Janet Framen tuotantoa suomeksi. 

Eleanor Catton: Valontuojat

Eleanor Catton: Valontuojat
Kustantaja: Siltala 2014
Alkuteos: The Luminaries 2013
Suomennos: Tero Valkonen
Kannen suunnittelu: jennygrigg.com
Sivuja: 722
Arvostelukappale
Uusiseelantilainen romaani

Langenneella naisella ei ole tulevaisuutta, asemansa kohottaneella miehellä ei taas menneisyyttä.

Lyhyt sitaatti, runsas romaani. Juhannukseni tiiliskivi, Eleanor Cattonin Valontuojat, kertoo Uuden-Seelannin kultakuumeen ajasta. Booker-palkittu romaani on viktoriaaniseen aikaan sijoittuva ja viktoriaanista romaania jäljittelevä kertomus, monimutkainen mysteeri, jossa kaikki liittyy kaikkeen ja joka tarjoaa näkökulmanvaihdoksen ja yllätyksen toisensa jälkeen.

Monipolvisen ja niin tarinansa kuin rakenteensa puolesta mutkikkaan romaanin kehystä on miltei mahdotonta - ja ehkä turhaakin - avata muutamalla lauseella.  Lyhykäisyydessään voi kertoa, että eletään vuotta 1866. Walter Moody saapuu Uuteen-Seelantiin kultaa etsimään. Hän asettuu Hokitikan kaupunkiin ja majoittuu Crown-hotelliin. Crownin ravintolassa kaksitoista miestä on kokoontunut salaisen oloiseen neuvonpitoon. Miehet pohtivat viimeaikoina tapahtuneita rikoksia, joiden seurauksena vauras mies on kadonnut, oopiumkoukussa oleva prostituoitu on yrittänyt itsemurhaa ja köyhän juopon hallusta on löydetty paljon rahaa. Walter Moodyn tavoin lukija joutuu keskelle salaisuuksien ja valheiden verkkoa, joka vilisee ihmisiä ja ajallista eteen- ja taaksepäin menoa.

Jos kiteyttäisin Cattonin romaanin yhteen sanaan, käyttäisin adjektiivia pyörryttävä. Valontuojat on pyörryttävä tai pökerryttävä monessakin mielessä. Se on ensiksikin niin runsas, että yksityiskohtien määrä uuvuttaa ja puuduttaa. Pidän verkkaisesti etenevistä kirjoista, mutta olin hyytyä ensimmäiseen kahteensataan sivuun. Yksityiskohtia ja henkilöitä on niin, että olin lukiessani kiitollinen teoksen alussa olevasta henkilöluettelosta - keskeishenkilöitähän on yhteensä kaksikymmentä. Tapahtumat eivät kiinnostavasta kehyksestään huolimatta jääneet kutkuttamaan. Pikkuhiljaa Valontuojat kuitenkin osoitti jonkinlaista taikaansa ja vaikka tunnustan lukeneeni romaanin pinnistellen, pääsin sisälle sen moniulotteiseen - samalla kertaa raakaan, salahellään ja mysteeriseen - maailmaan. Valontuojia on luonnehdittu pastissiksi viktoriaanisesta romaanista. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä, itselleni kirja vaikutti ensin dickensläiseltä romaanilta nykyaikaisella twistillä.

Viktoriaanisuuden Catton hallitsee niin kerrontansa yksityiskohtien kuin muotoseikkojen osalta. Hän taustoittaa kaikki henkilöhahmonsa ja paikkansa huolella, kuvailee näiden ulkoasua ja henkilöhahmojen eleitä. Dialogit ovat pitkiä ja tarina välittyy pitkälti juuri repliikkien kautta. Myös lukujen alussa toistuu tietynlainen viktoriaanisuus. Catton aloittaa lukunsa kuvailemalla, mitä luvassa on. Esimerkiksi:

Keskiyö koittaa skorpionissa

Apteekkari lähtee etsimään oopiumia, me tapaamme vihdoinkin Anna Wetherellin, Pritchard käy kärsimättömäksi ja kaksi laukausta ammutaan.

Tämä lukujen alkuun sijoittuva kuvaileminen laajenee romaanin loppupuolella ja antaa erilaista tietoa kuin varsinainen luku. Suorasanaisen kerronnan lisäksi Catton kuljettaa tarinaa myös kirjeiden ja dokumenttien muodossa. Tähtien asennot ja horoskoopit kulkevat mukana kautta linjan - Merkurius on jousimiehessä, Venus kaloissa ja sitä rataa - mutta tähtikarttojen merkitys ei auennut minulle kuin lähinnä sattuman kauppana, vaikka henkilöihin nekin vahvasti liittyvät. Luulenkin, että uusi lukukerta avaisi tätä lisää, mutta tiedän etten tule palaamaan Valontuojien pariin.

Romaanissa hienointa ja samalla uuvuttavinta on nimittäin sen rakenne, joka kiertää useita kehiä keskeiskäänteiden ympärille. Tapahtunutta ja tapahtuvaa katsellaan kaikista mahdollista näkökulmista siten, että jokainen saa äänensä kuuluviin ja kaikki pohjustetaan perinjuurin. Monien teemojen - kultakuumeen, sukupuoliroolien, huumeiden ja uudisraivauksen - ja henkilöiden vuoksi moninäkökulmaisuus käy sekin raskaaksi. Catton kyllä kirjoittaa tyylitellen, tarkasti, paikoin humoristisestikin. Hänen kielensä on hienoa, kielikuvat onnistuneita. Samaa voin tietenkin sanoa Tero Valkosen suomennoksesta, joka on huikeaa työtä. Kurjuus voi olla lohdullista, sillä esimerkiksi romaanin huora on heijastava pimeys ja lainattu valo. Ihmiset näkevät maailman, jonka haluavat tehdä täydelliseksi ja kuvittelevat minkänlaista siellä olisi asua, vaikka maisema on kaukana näistä haaveista.

Catton myös kieputtaa lukijaansa. Teksti on raskassoutuisenakin vaivatonta ja tarina tempoilee suuntaan sun toiseen. Silti kokonaisuus jättää hieman kylmäksi ja väsyneeksi. Näin ollen en voi sanoa, että nautin Valontuojien lukemisesta, vaan sen lukeminen oli pikemminkin bloggaajan työvoitto. Mutta tunnistan kyllä taidokkaasti kirjoitetun, Bookerinsa ansainneen kirjan. Nautinto ei olekaan aina lukemisen tarkoitus, vaan joskus myös se, että romaani haastaa ja jatkaa askarruttamistaan kirjan kansien sulkeuduttuakin.

--
Omppu kirjoitti romaanista erityisen hienosti ja hänen tekstinsä välittää osin niitä tunnelmia, joita Valontuojia lukiessani koin.

~Linda Olsson: Sonaatti Miriamille~

"Sinun pitää valita, Adam"
Kuinka minä pystyin siihen? Olit antanut minulle mahdottoman tehtävän. Kuinka voisin valita joko uuden elämän tai sinut? Kirkkaissa silmissäsi ei ollut tietoakaan kompromissista, kun ne kimmelsivät mustina. Ja ennen kuin avasin suuni, tajusin sen valtavuuden, mitä olin aikaisessa sanoa. Kuinka muutama yksinkertainen sana riitti sulkemaan ulkopuolelle kaiken, mikä oli tehnyt elämästäni elämisen arvoisen.

Ruotsalaisen, englanniksi kirjoittavan Linda Olssonin romaanissa Sonaatti Miriamille (Gummerus 2010) säveltäjä Adam Anker elää Uudessa-Seelannissa surun alla. Hän on menettänyt ainoan tyttärensä Miriamin eikä pidä yhteyttä menneisyyteensä. Arki kulkee yliopiston ja kodin väliä eivätkä päivä juuri toisistaan eroa. Tapahtuu kuitenkin kaksi näennäisen pientä asiaa, jotka saavat Adamin koko elämän muuttumaan. Eräänä päivänä hän löytää hiuspinnin, joka muistuttaa Miriamista. Vähän tämän jälkeen museovierailulla holokausti-näyttelyssä Adamia katsoo valokuvasta puolanjuutalainen Adam Lipski, jolla on sama synnyinnimi kuin säveltäjällä itsellään.

Adam ei ole riskinottaja, mutta viimein hän päättää noudattaa onnettomuudessa kuolleen Miriamin neuvoa alkaa seikkailla. Hän matkustaa Uudesta-Seelannista ensin Wienin kautta Krakovaan ja myöhemmin Ruotsiin tapaamaan muinaista rakastettuaan, taiteilijana työskentelevää Ceciliaa, joka oli aikoinaan pakottanut Adamia valitsemaan mahdottoman. Onnistuuko Adamin herättää itsensä uudelleen henkeen menneisyytensä löytämällä?

Oli maanantaiaamu ja vastaan tuli työmatkaansa taittavia ihmisiä, jotka kävelivät hyvin määrätietoisesti. Pääkadulla raitiovaunu huristi ohi täynnä matkustajia. Vanha nainen myi rinkeleitä kadunkulmasta sinisestä vaunukioskista. Katselin ympärilleni, imin kaiken sisääni ja Krakova heräsi eloon silmieni edessä.

Vaikka romaanin merkittävimmät keskustelut näkökulmanvaihdoksineen käydään Ruotsin saaristossa, on Sonaatin Miriamille ehdottomasti vahvinta antia sen Krakova-kuvaukset. Kaupunki näyttäytyy samanlaisena kullan tai seepian sävyisenä kuin se esiintyy Krzysztof Kieslowskin erinomaisessa elokuvassa Veronikan kaksoiselämä (1991). Vanhat juutalaismiehet pelaavat shakkia, kadut kutsuvat kävelemään, oluttuvat syömään ja keskustelemaan. Vanha herra Liebermann sekä yhtä iäkäs Moishe Spiewak avaavat Adamille muistojaan tämän lähisukulaisista tarjoten ehkä itsestäänselvän yllätyksen.

Olssonin kahden suomennetun romaanin, tämän ja Laulaisin sinulle lempeitä laulujan perusteella kirjailijan tuotantoa leimaa voimakkaan menetyksen ja surun käsittely. Lapsen kuolemasta ei tahdo päästä yli (ja ajatus siitä onkin kaikkein pelottavin) ja menneisyys kummittelee vuosikymmentenkin takaa olipa kyse sitten keskiluokkaisesta tragediasta tai koko maailmaa ravistelleesta kansanmurhasta. Adamin kohdalla molemmat piinaavat: hänen sukunsa jäseniä menehtyi keskitysleireillä eikä kaikista sukulaisista ole saatu selvyyttä koskaan. Nykyhetkessä Adam tuntee vieneensä edesmenneeltä tyttäreltään tämän oikeuden omaan menneisyyteensä. Itsesyyllisyys piinaa Adamia ihan ymmärrettävästi, mutta Adam valitsi, koska hänelle asetettiin pakko valita eikä hän mielestäni näin ollen vienyt lapseltaan oikeutta yhtään mihinkään.

Olsson osaa maalata tunnelmia. Hänen tekstinsä on niin kaunista, että lukija toisaalta pakahtuu, toisaalta miltei tukehtuu kaiken kuvailun alle. Vahvuutena tässä on voimakas läsnäolevuus, heikkoutena se, että kerronta paikoin jumiutuu. Myös teoksen loppupuolella tapahtuva kertojanäänenvaihdos kummastuttaa aluksi. Ärsyttävänäkin Olssonin romaani on tarpeeksi vahva koskettaakseen ja toisaalta saadakseen lukijan haluamaan tietoa. Tietoa mistä, voisi joku kysyä. Ei surusta, ei menetyksistä, vaan ainakin omalla kohdallani nimenomaan Krakovasta sekä niistä holokaustin uhrien jälkeläisistä, joilla on vielä oman sukunsa tarina avattavana.

Minulle yö tuntuu kantavan
sinun nimeäsi vaimeana musiikkina...

Vaikka pidin Olssonin edellistä kirjaa Laulaisin sinulle lempeitä lauluja nyt lukemaani ehyempänä ja lohdullisempana, ymmärsin paremmin Sonaatti Miriamille-kirjan hahmoja. Ilman menneisyyttä ei voi elää. Rakkaus kantaa ja parantaa.

***½