WSOY 2015
Graafinen suunnittelu: Markus Pyörälä
Sivuja: 86
Kustantamosta
Kotimainen kertomuskokoelma
Mies kävi sateista katua punainen sateenvarjo kädessään. Vastaan tuli nainen, jolla ei ollut sateenvarjoa. Mies tarjosi naiselle omaansa, mutta hän kieltäytyi ja katosi kylmästä hytisten kulman taakse. Mies lähti vastakkaiseen suuntaan, kiersi korttelin ja tyrkytti jälleen varjoaan naiselle. Ei, sanoi nainen ja alkoi painella johonkin kolmanteen, käsittämättömään suuntaan.
Jo heti ensimmäinen kertomus houkuttelee alullaan, mutta mistä on kyse? Aikuisten satuja vai jotain muuta? Hetki sirkuksessa, kauheuksia tallentava maalari joka ei pysty käyttämään punaista, koulupoika jota tökitään teroitetuilla lyijykynillä ja kolme tarinaa kohtaamisesta Krista Kososen kanssa. Alaviitteitä ja arabiaksi käännetty kertomus. Kaikki puolen, pisimmilläänkin muutaman sivun mittaisina tarinoina, novelleja tai ajatelmia - Kuvitelmiksi alaotsikoituja.
Erkka Mykkäsen kauniskantisessa Kolmessa maailmanlopussa on vain 86 sivua, mutta 25 tarinaa. Kuvittelin ottavani pienen kokoelman lukemiseksi yhdelle bussimatkalle töihin ja takaisin: istun päivittäin bussissa noin puolitoista tuntia ja saatan hyvinkin lukea muutaman sadan sivun mittaisen romaanin parissa päivässä. Mykkäsen kirjan pieni koko ja lyhyet kertomukset hämäsivät, sillä nyt on syytä puhua kokoaan isommasta kirjallisuudesta.
Kokoelman näennäisen pienet tarinat vaativat keskittymistä ja tarjoavat jossain määrin ristiriitaisen lukukokemuksen. Ensinnäkään kirjaa ei voi ahnehtia kerralla, vaikka teoksen periaatteessa lukeekin maksimissaan tunnissa: kaikkea on niin paljon - ja niin niukasti. Paljon määrällisesti, sillä kertomuksia on runsaasti ja niiden tematiikka varioi, samoin tyylilajit aina lapsekkaasta runolliseen. Kertomuksissa tapahtuu monenlaista, kaikenlaista. Kertomukset ovat toisinaan absurdeja ja groteskeja, joskus maanläheisiä, pääosin pieniä julmia tarinoita. Julmuuteen sekoittuu kauneutta ja rumuutta.
Ja kuitenkin kaikkea myös niukasti, koska Mykkänen ei tuhlaile sanoja tai maalaile rönsylauseita, kerronnan tiiviys ei salli hajamielistä ja hyppelevää lukemista (jota tunnustan joskus harrastavani). Mykkänen katsoo tarkkaan eikä tähtää ollenkaan ohi. Vaikka Kolmen maailmanlopun tarinoissa on melkoista kaaosta, on Mykkäsen kerronta hallittua ja hiottua.
Hän myös haastaa lukijansa ajattelemaan ja yhden julmahkon tarinan jälkeen kysyykin, että "uskotko minua?". Taitava Mykkänen ehdottomasti on, vaikka jotkut tekstit tuntuivat näppäryysharjoituksilta - pääosin onnistuneilta sellaisilta. Nimitarina, joka lähenee perinteistä novellia, on kaunis. Tupakoivista työkavereista kertova Kevät on groteski tarina, joka (silti) hymyilyttää. Kakatti on tarina, jollaisen kirjoittaminen voisi olla melkein illanistujaisten aikaisen vedonlyönnin seurausta (kuvitelmissani!) - ja ainakin tarina vetoaisi takuulla esimerkiksi omiin lapsiini, jos sen heille ääneen lukisin (ehkä pitäisi). Krista Kosos -trilogia saa arvoisensa lopun (ha ha), jolle toivottavasti Krista Kosonenkin nauraa.
Nautinko Mykkäsen tarinoista? Vaikea sanoa, mutta nautiskelu ei onneksi ole aina lukemisen tarkoitus. Omanlaistaan viehätystä kyllä löysin. Samastua tarinoihin ja niiden todellisuuksiin ei oikein voi, mutta tuskin pitäisikään. Pikemminkin pysyin hereillä: virkistyin, omalla tavallaan viehätyin, ärsyynnyinkin. Kolme maailmanloppua on kokoelma episodeja, jotka ovat outoja ja usein vieraita, mutta mahdollisia. Uskotko?
--
P.S. Blogger heittelee fonttia, vaikka olen jo tätäkin kirjoittaessani koettanut muutamankin kerran määritellä sen muihin teksteihin sopivaksi. Kuvatkoot vaihteleva fontti osaltaan Mykkäsen kokoelman arvaamattomuutta!
