Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia
Tammi 2016
Le livre des Baltimore 2015
Suomentanut Kira Poutanen
555 sivua
Päällys Markko Taina
Sveitsiläinen, Yhdysvaltoihin sijoittuva romaani


En tiedä, päättyikö nuoruutemme kirja lukion loppumiseen vai jo vuotta aiemmin heinäkuun lopussa 1997 Hamptonin loman päättyessä, kun ikuinen ystävyytemme ja yhdessä tehdyt ikuisen uskollisuuden lupaukset tuhoutuivat, kun emme kestäneet ajatusta alkavasta aikuisuudesta.

Marcus Goldman on menestynyt kirjailija, joka on varttunut hyvän suvun köyhemmässä haarassa. Nuorena Marcus ihaili suuresti serkkujaan Hillelia ja Woodya, rikkaita ja lahjakkaita, mutta ei vailla suruja olevia ikätovereitaan. Serkusten ”veljeys” oli syntynyt mutkien kautta eikä moni muukaan ylelliseltä vaikuttava asia ollut niin kultaista kuin monet luulivat. Miksi Marcuksen muistot eivät jätä häntä rauhaan? Mikä oli Baltimoren sukuhaaran tragedia, jota Marcus muistelee isolla T:llä?

Sveitsiläisen Joel Dickërin romaanissa Baltimoren sukuhaaran tragedia on kaikuja sukusalaisuuksista, kasvamisesta ja Yhdysvaltain itärannikon taianomaisesta hehkusta.

Kustantajaa voi kiittää Baltimoren sukuhaaran tragedian sijoittamista ”tavallisen” käännöskirjallisuuden joukkoon. Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli näet sijoitettu Keltaiseen kirjastoon, jonne sinänsä vetävä jännitysromaani ei monien mielestä kuulunut – ei minunkaan. Harry Quebert oli tavallisen mukiinmenevää, koukuttavaa kertakäyttökirjallisuutta, joka viihdytti kestonsa ajan. Sellainen on Baltimoren sukuhaarakin: ehta lukuromaani, jonka parissa on ilo viettää aikaa, mutta joka ei lukemisen jälkeen jää pahemmin mieltä askarruttamaan.

Hetkittäin Dickerin romaani on jopa tylsä, mitä viihderomaani ei saa mielestäni olla. Muistelu – viisitoista vuotta myöhemmin; vuosikymmenet kuluivat; mutta elämä jatkui – ottaa ylivallan tarinan kuljetuksesta. Sama koskee tragedian – anteeksi, Tragedian – pohjustamista. Kyllä lukija uskoo vähemmälläkin vakuuttelulla, että tragedia on jossain vaiheessa tapahtunut. Tietynlainen naiivius sävyttää koko kirjaa. Dickerin romaanissa voisi olla sitä lumoa, jota löysin esimerkiksi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teoksesta (salaisuudet, tietty ystäväpiirin välinen yhteys, menneen vaikutus nykytilaan) tai suurten kertojien – aina Fitzgeraldista Irvingiin – kaikuja amerikkalaisuudesta. Ne kuitenkin puuttuvat, lumous on poissa, vaikka tarina toki vetää.

Baltimoren sukuhaarassa on myös paljon hyvää. Ensiksikin se on ihan hieno suku- ja ystävyyskuvaus. Toiseksi se toimisi mainiosti elokuvana. Kolmanneksi se hetkittäin koskettaa ja yllättää aidosti; tragedia on keskeishenkilöille todellinen ja syvä. Ja neljänneksi se toimii eräänlaisena pastissina: Itse asiassa Baltimoren sukuhaaran tragedia onkin niin amerikkalainen romaani, että kirjailijan sveitsiläisyys unohtuu. Ei sveitsiläisyyttä tarvitse korostaakaan, mutta aina hetkittäin havahtuu siihen, että kirjailija ei ole yhdysvaltalainen, vaan ranskaksi kirjoittava keskieurooppalainen. Tässä muistankin todeta, että Kira Poutasen suomennos toimii hyvin.

Jos haluaa lukea lukea viihdyttävän sukutarinan Yhdysvaltain itärannikolta ja pitää arvoituksellisista, mutta pehmeistä jännitysromaaneista, on Baltimoren sukuhaaran tragedia mukiinmenevä valinta talvipäiviksi.

--

Dickerin romaanista moni on pitänyt minua enemmän. Suosittelen lukemaan etenkin Amman jutun.

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin
Tammi 2010, Keltainen kirjasto
Nachzug nach Lissabon 2004
Suomentanut Raija Nylander
Kansi Markko Taina
612 sivua
Sveitsiläinen romaani

Oliko mahdollista, että hän oli ollut tässä kaupungissa vasta kaksi päivää? Ja että siitä oli kulunut vasta neljä päivää, ei siis edes sata tuntia, kun hän oli jättänyt latinankirjansa opettajanpöydälle? Rossiolla, Lissabonin kuuluisimmalla aukiolla, hän nousi raitiovaunusta ja raahautui hoteliin Simõesin antikvariaatin painavaa kassia kantaen.

Sateisena sadepäivänä sattuma ottaa ylivallan säntillisen berniläisen latinanopettajan Raimund Gregoriuksen elämästä. Mundukseksi lempeästi haukuttu Gregorius huomaa sillan puolivälissä naisen, ja lyhyt kohtaaminen muuttaa Gregoriuksessa jotain olennaista. Português mielessään kaikuen vanhastaan niin ennalta-arvattava lehtori jättää arjen taakseen ja matkustaa yöjunalla kohti Lissabonia matkaseuranaan Amadeu de Pradon kirja. Luettu ei anna rauhaa, de Pradon elämä, olemus ja kohtalo on selvitettävä.

Oikea kirjaihmisen kirja! Romaani kirjasta, joka muuttaa melkein kaiken. Sellainen on nimellä Pascal Mercier kirjoittavan Peter Bierin romaani Yöjuna Lissaboniin - ainakin ennakko-odotusten mukaan: Raija Nylanderin oivallisesti suomentama romaani uppoutuu, varsin syvästi, filosofiaan, Portugalin lähihistorian kipukohtiin sekä ihmisen tahtoon ja toimiin.

Mercierin romaanissa on paljon hyvää. On melankolinen pohjavire, verkkainen etenemistahto, alussa hienovireinen kirjallista mysteeriä lupaava juonenkehittely sekä kysymys: Jos on niin, että taidamme elää vain pienen osan siitä, mitä meissä piilee - mitä tapahtuu jäljelle jäävälle osalle? On myös tunnelmallinen Lissabon kirjakauppoineen, raitiovaunuineen ja keskustelemaan alttiine ihmisineen.

Kun (jo) jouluna aloin lukea kirjaa, kuvittelin, että ihastuisin idearomaanin tarjoamaan matkaan, kulkisin Gregoriuksen kanssa Lissabonissa, ehkä hukkaisin jotain mutta löytäisin lukijana vielä enemmän. Odotukseni eivät ihan täyttyneet, sillä hukkasin kokonaisuudesta jotain olennaista, puuduinkin. Kaikkea oli liikaa, lukukokemukseni puuroutui. Romaanissa de Pradon kirjoitusten filosoinnista tulee itsetarkoitus, jonka jalkoihin hieno alkuasetelma jää.

Ja silti, jostain syystä kirja veti minua magneetin lailla puoleensa. Mietin jo, että onko ristiriitaisen lukukokemuksen tarjoavat kirjat niitä kiinnostavimpia ja miksi? Miksi kirjaa, jota lukee hetkittäin hampaat irvessä (ja suluissa huomautan, että olen yleensä hyvä jättämään itselleni väärät kirjat kesken), lukee niin, että se kuitenkin pyörii mielessä?

Ehkä lopulta on niin, että Gregoriuksen retkessä kieleen, de Pradon tarinaan ja samalla itseensä oli sittenkin jotain rauhoittavaa, jotain sellaista joka jalostaa elämänkokemuksista syntyviä oivalluksia. Ehdottomasti on niin, että Yöjuna Lissaboniin on vanhanaikaisella ja sivistävällä tavalla kaunis kirjakirja. Erinomainen se olisi ollut, jos Mercier olisi noudattanut ajatusta siitä, miten joskus vähemmän todellakin on enemmän.

--
Myös Erja ja Joana ovat kulkeneet kirjallisessa Lissabonissa.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Kustantaja: Tammi 2014, Keltainen kirjasto
Alkuteos: La vérité sur l'affaire Harry Quebert 2012
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 809
Kustantamosta
Sveitsiläinen Yhdysvaltoihin sijoittuva jännitysromaani

Amerikkaa kuohuttava tapaus, johon tarinani perustuu, oli paljastunut muutama kuukausi aiemmin, alkukesästä kun kolmekymmentäkolme vuotta sitten kadonneen tytön jäännökset oli löydetty. Siitä käynnistyi tapahtumaketju, josta tässä kerrotaan ja jota ilman muu Amerikka ei olisi ikinä kuullut pienestä Auroran kaupungista New Hampshirestä.

Elokuussa 1975 kadonneen 15-vuotiaan vuotiaan tytön ruumis löytyy ja nuori kirjailija Marcus Goldman saa aiheen romaaniinsa. Marcus on juhlitun esikoiskirjan julkaissut kirjailija, joka kärsii kirjailijantaudista: hänellä on paineita kirjoittaa toinen kirja. Hänen yliopisto-opettajansa ja ystävänsä Harry Quebertin salattu rakkaus, nyt murhatuksi varmistettu Nola oli ollut ihmeellinen tyttö: keijukaismaisen kaunis pastorin tytär, joka kantoi suuria salaisuuksia ja suruja, mutta lumosi kaikki jotka hänet kohtasivat. Hänen jälkeensä elämä lakkasi olemasta elämää. Vaan kuka murhasi Nolan? Oliko se rakkauden riuduttama Harry? Vai joku muu, kuten rikas ja salaperäinen bisnesmies, rakkaudessa pettynyt tarjoilija, Nolan pappi-isä tai mielipuolisen oloinen äiti, paikkakuntalainen poliisi, vammautunut taiteilija, koulukaveri, ohikulkija, ystävälliset naapurit... Tarina elää ja muuttuu todeksi sitä mukaa, kun Marcus sitä kirjoittaa. Mutta mikä on menestyksen ja onnistuneen käsikirjoituksen hinta?

Sveitsiläisen Joël Dickerin näyttävästi Suomessakin lanseerattu romaani Totuus Harry Quebertin tapauksesta kiinnosti minua heti, kun kirjan postissa sain. Yli kahdeksansataasivuinen bestseller otti oman lukuaikansa, mutta se kannatti - ainakin mitä viihtymiseen ja tarinavetoisuudesta nauttimiseen tulee.

Dickerin romaani on mielenkiintoisella tavalla yllätyksellinen ja kuitenkin tuttu jännitys- ja lukuromaani: kirjailija - niin Joël Dicker kuin hahmonsa Harry Quebert ja Marcus Goldmankin - pyrkii olemaan askeleen edellä lukijaa, mikä onnistuu toisinaan, mutta joistakin asioista vihjeitä annetaan ehkä liikaakin. Ja sitten kun vihjeitä on tullut paljon ja lukija on tyytyväinen omiin salapoliisintaitoihinsa, vedetään matto puolittain alta. Tuttua ja sopivan yllätyksellistä on myös se, miten Dicker yhdistää lukuromaanin ja dekkarin. Totuus Harry Quebertin tapauksesta onnistuu olemaan molempia: Yhdysvaltain itärannikon upeita maisemia ja lähihistoriaa komeasti maalaileva vanhanaikainen lukuromaani ja tunnelmaltaan ja juonenkäänteiltään eräänlainen kevytversio Twin Peaks -vaikutteisesta jännäristä. Kevytversio se on siksi, että kirjan jännitys ja pahuus eivät oikeasti pelota lukijaa, mutta miksipä niiden pitäisikään, kun jännitys on rakennettu varsin taidokkaasti? Romaanin suurin anti on kuitenkin ehdottomasti sen luettavuus ja tarinavetoisuus joka lähenee jo suuria lukuromaaneja. Kirjailijan työ ja kustannusmaailma, nuoruus, rakkaus sekä saavutetut ja kadotetut haaveet kannattelevat romaania yhtä paljon kuin Nolan kuoleman selvittäminenkin. Romaani romaanin kirjoittamisesta ei välttämättä ole aina kovin kiinnostava, mutta Dicker luo siitä erään romaaninsa punaisista langoista ja sirottelee lukijen välisiin lausahduksiin mainioita fiktiivisiä neuvoja kirjailijalle.

Hienoa on myös se, miten kaikki liittyy kaikkeen eikä romaanissa ole turhia aineksia, vaikka siinä rönsyjä onkin. Silti kerronnassa on laadukkaaseen lukuromaaniin sopivaa hitautta, kerroksellisuutta sekä mahdollisuutta pysähtyä ennen uusia koukkuja. Tästä syystä Dickerin romaani onkin enemmän lukuromaani kuin jännityskirja, mutta molemmat lajityypit sovittuvat yhteen tavalla, joka miellyttää minua. Pidän mysteereistä ja siitä, että vaikka tarinassa on mukana rajuuttakin, ei teemoilla mässäillä, vaan miltei elokuvallinen kerronta etenee rauhassa. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on ennen kaikkea sujuvasti kirjoitettua kirjojen ystäville suunnattua viihdettä, mutta kovin omaperäinen teos se ei ole.

Ennakkokappaleen takakannen mainoslause "Jos luet yhden kirjan vuodessa, se on tämä!" tuntuukin liioitellulta enkä Sonjan tavoin ole ihan varma siitäkään, kuuluuko kirja Keltaiseen kirjastoon, mutta pahuksen vetävä ja hyvin kirjoitettu lukuromaani Totuus Harry Quebertin tapauksesta kieltämättä on. Se on kirja, joka tempaisee heti mukaansa, kieputtaa lukijaansa kerran jos toisenkin ja viihdyttää alusta loppuun saakka.

Alex Capus: Léon ja Louise

Alex Capus: Léon ja Louise
Kustantaja: Atena 2012
Alkuteos: Léon und Louise 2011
Suomentanut: Heli Naski
Kansi: Emmi Kyytsönen
Ulkomainen romaani, Sveitsi, Ranska
Sivuja: 309

Heidän polkupyöränsä surisivat luotettavasti, ja aurinkokin näyttäytyi taas pian - kaikki oli täsmälleen samoin kuin päivää ennen, ja kuitenkin kaikessa oli uudenlaista lumoa. Taivas oli laajempi, ilma oli raittiimpaa, tulevaisuus säihkyvä, ja Léon tunsi ensi kertaa elämässään olevansa todella hereillä, aivan kuin hän olisi tullut maailmaan väsyneenä ja raahautunut väsyneenä päivästä toiseen koko siihenastisen elämänsä, aina tähän viikonloppuun asti, jona hän lopulta oli herännyt. Hänen elämänsä jakautui nyt kahteen osaan: elämään ennen Le Tréportia ja elämään Le Tréportin jälkeen.

"Bonjour!" huudahtaa herttaisen hymyn omaava punapilkulliseen paitapuseroon ja siniseen hameeseen puketunut tyttö, nuori nainen, sujahtaessaan polkupyörällään nuoren morsettajan Léon Le Gallin ohi Atlantin rannikolla 1918. Tyttö on Louise ja hänen näkemisensä saa Léonin päättämään kokonaan uuden elämän aloittamisesta: ei enää kahvia kiireessä kotona, vaan juomarahan kera kuppilassa, paikallislehden sijaan Le Figaro tai Parisien ja kaikessa rauhassa maleksiminen saisi ehdottomasti korvata lapsellisen juoksentelun jalkakäytävillä. Kohtalo tai planeetta Maan ja Kuun asento määräävät, että Louise ja Léon tulevat rakastamaan toisiaan ikuisesti. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin puuttuu peliin ja nuoret rakastavaiset luulevat toinen toisensa kuolleen. Vuodet vierivät, Pariisin metro kulkee läpi jazz-kauden ja toisen maailmansodan, mutta Louise ja Léon eivät voi unohtaa toisiaan, vaikka oman elämän velvollisuudet ovatkin toisaalla.

Léonin ja Louisen Léon on sveitsiläis-ranskalaisen Alex Capusin isoisän tarina, joka Capus on kirjoittanut päähenkilöiden nimeä kantavaksi romaaniksi (2011). Ensimmäisen maailmansodan vuosista aina seuraavat ja seuraavat vuosikymmenet kattava teos kysyy, saavatko Louise ja Léon vihdoin ja viimein toisensa ja mitä onni edes on? Tai mitä on rakkaus?

Kyllä rakkaus on julkea, eikö olekin? Varsinkin jos se on kestänyt neljännesvuosisadan. Tahtoisin kovasti tietää, mitä se on. Lisääntymiseen tähtäävä hormonitoiminnan häiriö, kuten biologit väittävät? Sielullista lohtua pienille tytöille, jotka eivät saa mennä naimisiin isänsä kanssa? Olemassaolon tarkoitus niille, jotka eivät usko jumaliin? Kenties sitä kaikkea. Mutta tiedän, että se on vielä enemmän.

Capus kirjoittaa saksaksi, mutta hänen Ranskaan sijoittuva romaaninsa on juuri sellainen tyypillisen ihana (!) ranskalaiskirja, jossa kepeys ja suloisuus yhdistyvät vakavien, hyvinkin surullisten teemojen kanssa luoden viihdyttävän, mutta samalla sen kuuluisan jotain/jonkin enemmän sisältävän kertomuksen.

Léon ja Louise on nimenomaan viihdyttävä lukuromaani. Se ei yritäkään olla enempää, minkä vuoksi kirja tuntuu raikkaalta ja lajityypissään onnistuneelta. Capus rakentaa teoksensa hienosti aloittaen suloisesta: vaikka Normandia on ensimmäisen maailmansodan kourissa, on nuoren mieheni mieli toiveikas, huumaantunut ja aurinkoinen. Tulevat vuodet toki muuttavat kaiken, elämä tuo eteen kaikenlaisia etuuksia ja velvollisuuksia. Vaikka kirja kertoo sekä Léonin että Louisen tarinan, on se nimenomaan nuoren miehen kertomus - ja on sitä monikerroksisesti. Kertomus on Léonin, hänen elämänvaiheidensa, hänen haaveidensa ja toiveidensa kuvausta, mutta kaiken kertojana toimii kirjailija - Léonin lapsenlapsi - joka ajoittain muistuttaa olemassaolostaan. Siksi Léon ja Louise on Capusin suvun autofiktiota, tai ainakin oman suvun muistitietoon pohjautuva tarina. Ennen kaikkea se on kuitenkin kaunokirjallisuutta eikä siitä voi päätellä mitään varmaa - onneksi, koska nyt tarina saa täyttää oman tehtävänsä ja antaa elämyksiä lukijoilleen.

Capus kirjoittaa kauniisti ja saa eri aikakaudet elämään pienesti, melkein elokuvamaisesti. Siitä huolimatta kirja ei tule lukijaansa täysin liki. Voi olla, että Léon ja Louise molemmat jäävät hieman etäisiksi sen vuoksi, että Capus kirjoittaa oman isoisänsä tarinan ja tietynlaisten kaukolasien läpi katsominen tekee vain hyvää niin kirjailijan omalle suvulle kuin kertomuksellekin. Tällä kertaa voin siis sanoa pitäneeni enemmän kirjan tarinasta kuin sen henkilöistä; tapahtumapaikoista ja kaikesta pienestä - suloisesta huumorista ja melankoliasta sen takana - sveitsiläisen silmin suodattuvasta ranskalaisesta: rakastavaisista pehmeässä ruohikossa tai liitukallioiden välissä, patongista ja muscades'ta, auringon lämpöä hohkaavista Pariisin bulevardeista. Sodan verilöylytkin tuntuvat olevan olevan jossain kahden suudelman tai kahden lasillisen välissä, kunnes Hitler ehtii Pariisiin saakka. Rakkaustarinan lisäksi Léon ja Louise onkin myös kertomus sota- ja rauhanajan ranskalaisesta elämänmenosta, johon maailmanpolitiikka väistämättä vaikuttaa. Sota tuo kirjaan vakavan sävyn, koska sen lonkerot ulottuvat kaikkialle. Rakkaus- ja sotakuvauksen lisäksi kirjassa kulkee kolmas aihio, jo aiemmin mainitsemani kirjailijan oman suvun suuri kertomus. Sen olisin toivonut tuovan ripauksen enemmän henkilökohtaisuutta sinänsä mainioon romaaniin.

Léon ja Louise ei ole suurta maailmankirjallisuutta, vaan pikemminkin mahdottomaan rakkauteen katsova tarina kahdesta ihmisestä läpi melkein kokonaisen vuosisadan. Se on kaunis ja ihana tarina, joka ei tarjoa helppoja vastauksia ja joka ei onneksi iskeydy imelyyden karikoihin. Capusin romaani saa hymyilemään samalla kertaa onnellisesti ja aavistuksen surumielisesti - sillä tavalla ranskalaisesti, totta kai. Ja se riittää. Suosittelen tätä kirjaa kesäiseksi välipalaksi monille muillekin.

**** (omassa genressään)

Léonin ja Louisen tarinaan ovat tutustuneet myös Leena, Kirsi ja Susa.