Saara Turunen: Järjettömiä asioita

 

Saara Turunen: Järjettömiä asioita
Tammi 2021
Kannen maalaus Astrid Sylwan
Kannen suunnittelu Markko Taina
337 sivua
Kotimainen romaani 

Muistan taidekoulun, Cherbourgin sateenvarjot ja luokkatovereitteni sanat ja huomaan itsekin oppineeni ajattelemaan, että rakkaudesta kirjoittaminen on typerää ja pinnallista. Että pitäisi kirjoittaa jostakin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta, erityisesti jos haluaisi olla uskottava taiteilija eikä mikään typerä tytönheikutta, joka haaskaa elämänsä romantiikan alttarilla. Ja niinpä olen vältellyt rakkautta aiheena.

Harvoin olen kirjan vietävissä niin, että sekä luen että kuuntelen sitä: haluan edetä mahdollisimman nopeasti, ikään kuin elän sen maailmassa. Viimeksi tällainen kirja osui kohdalleni tammikuussa (Minna Salamin Aistien viisaus, josta kirjoitin Lumiomenan Instragramiin, liittykää seuraajaksi, päivitän Instaa tiheämmin kuin blogia), nyt sitten sama kävi Saara Turusen Järjettömiä asioita kohdalla. Aamukävelyilläkin kuuntelin kirjaa, iltaisin luin sitä. Intensiivisen tahdin vuoksi liki 350-sivuinen teos päättyi liian nopeasti mutta täydellisesti: romaanin kaunis loppu jäi väräjämään mieleeni.

Koko romaani sen sijaan jää mieleen välähdyksinä, tuokioina päähenkilön elämästä. Rakkaustarinaksi luonnehditun Järjettömien asioiden kertoja on nuori nainen, suomalainen dramaturgi, jolla on katalonialainen mies. Suhde on jo vakiintunut mutta epävakaa. Naista kalvaa puolisoiden erilaisuus, kotimaan ja Espanjan erot, parisuhteessa olemisen tavat ja ennen kaikkea hänen oma epävarmuutensa, ainainen sivullisuuteensa.

Turusen romaani on täynnä ristiriitoja, jotka lisäävät teoksen kiehtovuutta. Kerronta on tarkkanäköistä ja toteavaa, ehkä hieman lakonistakin, ja silti tunteita täynnä. Rakkaus on fokuksessa ja kuitenkin pakenevaa. Turunen kaikesta kertoo kuin ohimennen, kuin mitään isoa ei tapahtuisi ja silti romaanissa tapahtuu paljon: päähenkilö suhailee Katalonian ja Suomen välillä, käy Berliinissä ja Pohjois-Karjalassakin, hän kipuilee suhdetta mieheensä, yrittää rakentaa uraansa, pohtii kulttuurieroja Euroopan eri laidoilla, kohtaa suruja, iloja ja absurdeja asioita, ja miettii sitä sun tätä aina pikkulinnuista Cherbourgin sateenvarjoihin. Tämä kaikki on melankolista ja (hetkittäin myös) riemastuttavaa!

Päähenkilöä kohtaan tuntee pakostakin läheisyyttä, niin hyvin Turunen hänen päänsä sisälle pääsee ja sinne houkuttaa – niin hyvin, että lukiessani jouduin muistuttamaan itseäni, että luen romaania, fiktiota, en Saara Turusen omaelämäkertaa. Tai mistä sitä tietää, fiktion rikkauksia tämäkin!

Rakastin sitä, miten Turunen antaa päähenkilönsä ajatusten virrata kontrolloidusti. Ihailen ja koen tuttuutta kertojaa kohtaan: hänen pidättyväisyyttään ja kuitenkin jonkinlaista impulsiivisuuttaan, hänen tarkkailevaa asennettaan – kuin ulkopuolisuutta kaikesta ja kuitenkin kaiken keskiössä. Sivullinen on, tietenkin, osallinen.

Järjettömiä asioita ei ehkä ole ns. kirja kaikille. Ei niille, jotka haluavat juonivetoisuutta. Eikä niille, jotka eivät jaksa vatulointia. Mutta minulle tämä hyvällä kielellä kirjoitettu monitahoinen ja pohdiskeleva lukusukkula on juuri oikeanlainen. Kaiken lisäksi se käsittelee myös rakkautta: ihmissuhteissa ja suhteessa itseen, katsojaa pakenevien pikkulintujen olemuksessa, yksilön valinnoissa, niissäkin asioissa jotka eivät ole kovin kauniita. Ja se kaikki on arkista ja siksikin kaunista.

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja

 

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja
Gummerus 2021
The French Photographer 2019
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kansi Eevaliina Rusanen
474 sivua
Arvostelukappale
Australialainen, Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan sijoittuva romaani

Et sinä ole pelkuri, hän sanoi itselleen. Entä sitten, vaikka hänen taitonsa eivät riittäneetkään ottamaan kuvia, jollaisia hän oli nähnyt päässään? Hänen tehtävänsä oli kehittyä niin taitavaksi. Kukaan muu ei niitä kuvia ottaisi; joka ikinen miespuolinen kuvajournalisti olisi kiinnostunut sairaanhoitajista yksinomaan sukupuolisina olentoina ja katselisi heitä himokkaasti.

Nyt tiedän, mitä katson seuraavaksi Yle Areenasta: dokumentin nimeltä Lähikuvassa Lee Miller. Natasha Lasterin romaani Ranskalainen valokuvaaja perustuu osin Lee Millerin elämään ja tekee kunniaa kuvajournalistinaisille, jotka joutuivat kokemaan melkoista vähättelyä läpi uransa.

Niin joutuu myös romaanihenkilö Jessica May, joka Lee Millerin tavoin on ensin Voguen malli, sitten lehden kirjeenvaihtaja ja kuvajournalisti. Yhteydet luultavasti loppuvat siihen (edit. googlailin hieman ja ilmeisesti Jessissä on sittenkin enemmän Milleriä mukana) ja muutamaan muuhun todellisuuspohjaa omaavaan henkilöhahmoon, sillä Jessican – Jessin – elämä etenee viihderomaanien kaavan mukaisesti melkoisessa ihmissuhdesokkelossa: on rakkautta ja ystäviä, hyviä ja pahoja komistuksia ja eräs varsinainen pahatar. On myös pieni orvoksi jäänyt Victorine, johon Jess kiintyy vahvasti (tämä tieto kerrotaan jo kirjan takakannessa, joten en juonipaljasta mitään). Tämän rinnalla on kuvausta sodasta ja sen jättämistä arvista sekä valokuvaajan työstä, jota Lester kuvaa kiinnostavasti: kuvaamisen lisäksi myös kuvajournalistin aiheita sekä taidokkaan ammattilaisen tunnistettavaa, omaa jälkeä. Jessin 1940-luvulle sijoittuvan kertomuksen rinnalla kulkee vuoteen 2005 ajoittuva taidekuriiri D’Arcy Hallworthin tarina. D’Arcy käy läpi valokuvakokoelmaa ja saa samalla selville asioita omasta alkuperästään.

On mielenkiintoista, miten saman romaanin äärellä voi viihtyä ja ärsyyntyä, ja miten tiukasti otteessaan luettu pitää silloinkin, kun sitä lukee epäilyksen silmälasit nenällään. 

Ranskalainen valokuvaaja on lukuromaani, joka vie mukanaan: On saatava selville, miten Jessin ja D’Arcyn tarinat liittyvät yhteen (osan voi arvata helposti, mutta romaani onnistuu myös yllättämään). On kiehtovaa lukea, miten Jess pärjää miehisessä maailmassa ja kuinka hän kehittyy valokuvaajana. On ilahduttavaa huomata, miten vahvasti Lester kantaa naisasiaa (toki aina voisi toivoa vielä suurempaa monipuolisuutta, mutta romaani toimii hyvin siinä ajassa, jonne se sijoittuu, aikaan jolloin journalistinainen joutui jopa salaamaan sukupuolensa). On myös hyvä lukijana huomata, että joskus tällaisia suuria tunteita kaipaa ja ehkä juuri nyt, korona-aikaan, eskapismia todellakin tarvitaan.

Kaiken hyvän viihdyttävyyden rinnalla, tietenkin ja ehkä lajityyppiin kuuluvana, voi ärsyyntyä siitä, miten ihmiset ovat ah-niin-kauniita ja kuinka saippuaoopperamaisia juonittelukuvioita teokseen mahtuu.

Lesterin tekemää taustatyötä ei voi kuin ihailla, samoin kerronnan sujuvuutta. Lopputulemana ja rinnastuksena: tämä asettuu jonnekin Kate Mortonin ja Lucinda Rileyn teosten välimaastoon. Lajityypissään Ranskalainen valokuvaaja on enemmän kuin kelpo – se on kiehtova tarina sodan jäljistä, sukusalaisuuksista ja valokuvauksesta.

♥

Lue tämä, jos: olet kiinnostunut toisesta maailmansodasta, valokuvauksesta, naisten kokemasta vähättelystä, sukusalaisuuksista ja rakkaudesta – ja jos siedät kaikkea em. viihderomaanin muodossa.
Vältä tätä, jos: kammoksut viihderomaaneja ja sitä, miten pahikset ovat pahiksia.

Maggie O’Farrell: This Must Be The Place

Maggie O’Farrell: This Must Be The Place
Tinder Press 2016
486 sivua
Brittiläis-irlantilainen romaani

Soil is memory made flesh, is past and present combined: nothing goes away.

Tänään 17.3. on hyvä ajankohta postata romaanista, jonka muutama vuosi sitten Irlannista ostin. Romaani vie minut aina Dublinin eteläpuolella sijaitsevalle Killiney Hillille, paikkaan jota rakastan. Killiney Hill ei kuitenkaan ole Maggie O'Farrellin romaanin This Must Be the Place tapahtumapaikka tai liity teokseen mitenkään, mutta siellä tätä kirjaa kannoin mukanani. Irlannilla sen sijaan on romaanissa suuri rooli, samoin merkityksellisillä paikoilla aina Donegalista Pariisiin ja New Yorkiin.

Newyorkilainen Daniel elää vaimonsa Claudetten, joka on entinen filmitähti, ja lastensa kanssa Irlannissa, mutta hänen muu perheensä siellä täällä: aikuiset (ja vieraaksi jääneet) lapsensa Kaliforniassa, isä Brooklynissa. Matkalla isänsä syntymäpäiville Daniel saa yllättäviä muistumia entisestä rakkaastaan Nicolasta, mikä syöksee hänet raiteiltaan.

O’Farrellin romaani sisältää paljon aineksia: siinä on useita hahmoja, aikatasoja ja paikkoja. Sen tarinalinjat muuttuvat nopeasti ja luetusta on paikoin vaikea saada otetta. Syynä voi olla se, että luin kirjaa englanniksi enkä ehkä tavoittanut aivan kaikkia kielen ja kerronnan nyansseja. Toisaalta neljästä lukemastani O’Farrellin kirjasta olen lukenut suomeksi vain yhden (Käsi jota kerran pitelin), kaikki muut (Instructions for a Heathwave, I am, I am, I am ja tämä) englanniksi. Näin ollen kyse lie enemmän rakenteesta ja runsaudesta kuin kielestä. Yhtä kaikki, O’Farrellin romaani on niitä teoksia, jotka palkitsevat keskittyvän lukijan.

Monimutkaisuudessaan hieno romaani käsittelee rakkautta ja kaipuuta monelta kantilta: parisuhteiden, perheiden, vanhemmuuden näkökulmasta. O’Farrellin luomat henkilöhahmot ovat syviä: rikkonaisia ja ymmärrettäviä. Kiinnostavaa on myös teokseen sisällytetty kuva-aineisto: Claudetten esineet huutokauppakatalogissa. Niiden joukossa on mm. Marimekon olkalaukku (O’Farrell on aiemminkin viljellyt Suomi-viittauksia, Kädessä jota kerran pitelin yhtenä päähenkilönä on suomalainen Elina).

Kaikki ainekset ovat siis kohdillaan: henkilöt, tarinalinjat, rakenne, kieli. Joku tässä ei kuitenkaan osunut täysin omaan lukumieleeni, mutta noin yleisesti ottaen suosittelen O'Farrellin teoksia lähestulkoon kenelle tahansa.

Myös Kirjaluotsin Tiina on kirjoittanut O’Farrellin romaanista

Vera Vala: Aprikoosiyöt

 

Vera Vala: Aprikoosiyöt
Gummerus 2021
Kansi Eevaliina Rusanen
368 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen, Italiaan sijoittuva romaani

Vihdoin havahdun päättämättömyyden transsistani ja käsitän, että minun on pakko palata Villa Albaan. Kiirehdin takaisin kohti tuttua polkua. Aurinko on jo hylännyt minut, eivätkä pimeän yötaivaan vallanneet tähdet tarjoa minulle tarpeeksi lohtua. Kompastelen ja tajuan samalla itkeväni. Minusta tuntuu, että jotain on rikkoutunut, mutta en tiedä onko särö maailmassa vai ainoastaan omissa unelmissani.

Lauran elämä ei tunnut etenevän. Hän täyttää pian 40, mutta on jumissa niin mitäänsanomattomien työkuvioidensa, kirjailijuushaaveidensa, parisuhteessa kuin lapsuudenperheensäkin kanssa. Poikaystävä Robin tuntuu etäiseltä, isosisko Kati liian täydelliseltä, äidillä on muistisairaus. Lapsuusmuistoja läpi käydessään Laura tekee löydön, joka herättää paljon kysymyksiä, joihin hän etsii vastauksia Italiasta Tolfan alueelta. Italiassa asuva Aino-täti emännöi vanhaa Villa Alba -nimistä huvilaa, mutta nyt Aino on sairaalassa toipumassa onnettomuudesta. Onnettomuuden tapahtumapaikalla on sattunut aiemminkin, miksi?

Vera Valan romaani Aprikoosiyöt kiinnitti huomioni heti kustantajan katalogissa. Olen pitänyt Valan Arianna de Bellis -dekkareista ja myös Italia kiinnostaa minua useistakin syistä. Jännityskirjailijana tunnetun Valan uutuutta markkinoidaan “aistivoimaisena lukuromaanina”, mitä kaiken kiinnostukseni kohdalla hieman kavahdinkin: rakkausromaaniko tämä olisikin? Aistivoimainen rakkausromaani?

Sitäkin, mutta niin paljon enemmän. Upeakantinen Aprikoosiyöt on kahdessa aikatasossa kulkeva lukuromaani, jossa päähenkilön oman elämän solmut kytkeytyvät perhesalaisuuksiin tavalla, joka koukuttaa lukijansa. Sujuva kerronta vie mukanaan: nykyajassa kertojana toimii Laura, mutta menneen ajan minäkertoja pysyy lukijalta salassa hyvän tovin. Mitä pitemmälle romaani etenee, sitä suuremmaksi kasvavat sen arvoitukset. Vuosikymmenten takaiset valheet nousevat päivänvaloon, suvun raskaat salaisuudet ovat täynnä menneisyyden aaveita, jotka Lauran täytyy kohdata samalla kun hän käy läpi omia toiveitaan ja ihmissuhteitaan. Salaisuuksien rinnalla alati ihana Italia hehkuu pittoreskia tunnelmaa, on terrakottalattiat, mutteripannut, aprikoosi- ja viikunapuut... Kaiken viihdyttävän lomassa teoksessa on painavia teemoja: muistisairauden ohella muun muassa mielenterveyteen liittyvät kysymykset sovittuvat luontevasti kokonaisuuteen.

Ennakkoon odotin Aprikoosiöiden olevan nimenomaan viihteellinen lukuromaani, mitä se toki onkin, erinomaisen onnistunut sellainen: otteessaan pitävä ja mukavan kevyt ja samalla syvä ja koskettava. Viihteen ja painokkuuden vuorottelun lisäksi minut yllätti iloisesti Valan dekkaristitaustan näkyminen: Aprikoosiöissä on myös mysteeri jos toinenkin ratkaistavana, ehkä osin ennalta-arvattavana, mutta tihevää jännitystä tyylikkäästi tarjoavana.

Päällimmäiseksi kaikesta mieleen kuitenkin jää romaanin sydämeenkäypä kauneus. En osaa sanoa, vaikuttiko tämä nykyinen maailmanaika vai mikä siihen, että liikutuin kirjaa lukiessani kyyneliin. Olen ihminen, joka itkee hassuja asioita (mm. mainoksia elokuvateatterissa, lentokoneen nousua, koulun kevätjuhlissa…), mutta lukiessani kyynelehdin vain harvoin. Valan romaanin vahva tunnelataus teki hyvää – olin tarvinnut tällaista kirjaa enemmän kuin olin edes aavistanut.

Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa

 

Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa
Gummerus 2021
10 Minutes 38 Seconds in this Strange World 2019
Suomentanut Maria Erämaja
359 sivua
Arvostelukappale
Turkkilainen romaani

Kuolemansa jälkeisenä ensimmäisenä minuuttina Tequila Leilan tietoisuus alkoi heiketä hitaasti ja tasaisesti kuin luode, joka vetäytyy rannasta. Hänen aivosoluistaan oli veri loppunyt, ja ne olivat nyt tyystin vailla happea. Mutta ne eivät lakanneet toimimasta. Eivät heti.

Leila, Tequila Leila, kuolee. Hänet on murhattu ja kestää 10 minuuttia 38 sekuntia ennen kuin hänen elintoimintonsa lakkaavat. Tuona lyhyenä aikana Leila käy läpi elämäänsä lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen, pieniä onnenhetkiä ja rankkoja prostituutioon ajaneita kokemuksia, työtä ja rakkauksia, epätasa-arvoa, kotimaataan, tietynlaista kauneuden ja kauheuden vuorottelua. Kun Leila kuolee, on hänen ruumiinsa määränpäänä Tuntemattomien hautausmaa, mutta Leilan ystävät haluavat toisin.

Isossa-Britanniassa asuvan turkkilaiskirjailijan Elif Shakafkin romaanin alkuasetelma tuo mieleeni ruotsalaisen Sara Stridsbergin hienon Rakkauden Antarktiksen. Yhteistä onkin paljon: murhatun prostituoidun ääni, tämän taustat ja kaiken kytkeytyminen laajempaan yhteiskunnalliseen pohdiskeluun. Silti Shafakin ja Stridsbergin romaanit ovat aivan erilaisia, niissä kummassakin on oma maailmansa ja kirjailijoiden tapa kertoa on tietenkin erilainen sekin.

10 minuuttia ja 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa sisältää kolme osaa, joista ensimmäinen ja pisin, “Mieli”, kattaa Leilan viimeiset minuutit ja sekunnit ja siten hänen elämänsä. Se on romaanin tärkein osa, teoksen sydän ja sielu. Toinen osa “Ruumis” on turhankin vauhdikas, mutta onneksi romaanin lyhyt kolmas osa “Sielu” palauttaa kirjan ikään kuin raiteilleen ja tekee kunniaa Leilalle ja hänen kaltaisilleen.

Shafakin romaani on rikas niin sisäisen kuin ulkoisenkin maailmansa osalta. Kerronta on seikkaperäistä ja aistivoimaista, mikä sovittuu hyvin yhteen mielikuvieni Turkin kanssa. Kolmeosaisen romaanin keskeisin kertoja ja kokija on Leila, mutta äänensä kuuluviin saavat muutkin syrjityt, marginaaliin sysätyt ihmiset – Leila ohella hänen ystävänsä, jotka ovat erikoinen ihmisviisikko: Leilan lapsuudenystävä Sinan, somalialaistaustainen Jameelah, libanonilainen pakolaisnainen Zaynab, Nalan-niminen transnainen sekä väkivaltaista puolisoaan paennut Humeyra. Oma roolinsa on myös vasemmistolaisella taiteilijalla D/Alilla. Heistä kaikista rakentuu myös turkkilaisen (lähimenneisyyden mutta miksei nykyisenkin) yhteiskunnan kuva. Leilalle ystävät ovat se perhe, joka hänet hylännyt synnyinperhe ei koskaan ollut: veri ei tässä suhteessa, kuvainnollisesti, ole vettä sakeampaa.

Ihmisten rinnalle keskiöön nousee Istanbul, jonka ikiaikaisuutta ja varjokujia Shafak kuvaa vangitsevasti, hänen kerronnassaan on sellaista visuaalisuutta, joka saa kaupungin ikään kuin piirtymään lukijan verkkokalvoille. Kaupunki näyttäytyy elävänä ja monipuolisena, Shafak osaa loitontaa ja tarkentaa, pysäyttää hetkeen ja liikuttaa eteenpäin.

Kuten jo mainitsin, ei kolmeosainen romaani ole aivan tasavahva. Kokonaisuudessaan teos on lukuromaanimaisen vetävä, mikä on sekä ansio että myös pieni heikkous. Teos pitää otteessaan, Shafak kuljettaa monisyistä tarinaa jouhevasti ja teksti tempaisee mukaansa. Koska romaanin aihepiiri on painava ja rajukin, olisin kaivannut karsimista etenkin romaanin toisen osan tapahtumiin. Tästä huolimatta 10 minuuttia ja 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa on mieleenpainuva ja tärkeä romaani, josta päällimmäiseksi mieleen jäävät yhteiskunnasta syrjään sysättyjen ihmisten kohtalot, ystävyys ja se, miten maailmassa on – sittenkin – kauneutta.