Harry Potter -studiokierros

Alohomora! Miltä tuntuisi astua suureen saliin, kävellä viistokujalla, työntää matkatavarakärryä laiturilla 9 ja 3/4 tai maistaa kermakeljaa? Nyt olen tehnyt tuon kaiken, ainakin melkein - niin lähellä aitoa Harry Potterin maailmaa kuin mahdollista.

Viime viikolla teimme Lontoosta näet retken Watfordissa sijaitseville Warner Brothersin studioille ja osallistuimme siellä Harry Potter -kierrokselle.

Kierrokselle aikoville annan heti alkuun muutaman vinkin:

- Liput kannattaa ostaa ajoissa. Me ostimme omamme loppiaisena ja silloinkin oli enää iltapäiväaikoja tarjolla. Matkamme siis ajoittui hiihtolomaviikolle.

- Lipuissa on tosiaankin kellonaika, minkä ansiosta kohteessa ei ole kauheaa ruuhkaa. Ei kannata säikähtää studiotiloihin kiemurtelevaa jonoa. Se vetää nopeasti.

- Jos olet onnekas päivänsankari, saat avata Suuren salin ovet. Vau!

- Studioille pääsee joko edullisemmin julkisilla (junalla Watford Junctioniin, josta bussilla perille) tai tyyriimmin Golden Toursin bussilla Lontoon keskustasta (Victoria / Baker Street) saakka.

- Kierroksen aikana saa kuvata mielin määrän muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

- Studioilla on ravintola, josta saa pientä purtavaa ja lämmintä ruokaakin.

- Vessoja ym. on hyvin.

- Ja kauppa on tietenkin täynnä kaikenlaisia houkutuksia taikasauvoista kirjoihin ja vaatteista joka maun rakeisiin ja suklaasammakoihin.

- Kierrokselle kannattaa varata aikaa 2-3 tuntia, matkoihin toinen mokoma.

Toivottavasti tämä kuvapaljous antaa edes pienen ripauksen siitä taianomaisesta ilmapiiristä, joka koko perheemme valtasi. J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjat ja -elokuvat ovat meillä sekä vanhempien että lasten suosikkeja, meistä kaikkein suurin fani on 11-vuotias esikoisemme, joka luki ensimmäisen Potterinsa jo 7-vuotiaana. Hän poistui studioilta Rohkelikko-huivi kaulassaan, kuten moni muukin. Joillakin hurjimmilla oli Luihuisten tunnuksia yllään.

WB-studioille on luvassa uutta. Tänä vuonna avataan muun muassa Kielletty metsä, jossa olisi kyllä upeaa vierailla. Ehkä studiot joskus kutsuvatkin meitä uudelleen. Tulejo!

P.S. Kermakaljaa kannattaa maistaa! Sitä saa jäätelönäkin, mutta kyllä se kumottava tuopillinen on jotenkin tyylikkäämpi vaihtoehto.

Lontoo: lumoa ja kevään valoa

Terveisiä keväästä! Hiihtoloma alkaa olla lopuillaan ja Lontoossa vietettyjen päivien jälkeen tunnen suloista kaipuuta minulle kaikkein rakkaimpaan lomakaupunkiin. Mietin, mistä Lontoon lumo syntyy.

Syntyykö se valosta, jollainen on tietenkin erilaista eri aikaan vuodesta? Kesäisin niin vihreää, nyt keväällä kirkasta pilvien ja auringon vuorottelua. Herättelevää valoa ensimmäisissä kukkasissa, kattojen päällä ja etenkin mielessä. (Toki Lontoossa sataa usein, mutta nyt vain hetkittäin ripeksi emmekä tarvinneet ollenkaan sateenvarjoa.)

Vai onko lumo kaikkein ilmeisimmissä? Mustissa takseissa, punaisissa busseissa ja puhelinkopeissa, Thamesin rantateillä ja kaikille tutuissa maamerkeissä?

Ehkä lumo asuu turistin huveissa, kuten iltapäiväteessä? Perheelliselle kirjabloggaajalle sopivassa Jali ja suklaatehdas -vaikutteisessa teessä. (Aiemminkin olemme käyneet Roald Dahl -teellä, silloin Matildan kintereillä: tämänkertainen Jali ja Willy Wonka veivät voiton niin ilmapiirinsä kuin herkkujensa osalta.)

Ehkä lumo on lempimuseoissa? Jokaiselle omansa: yksi halusi muumioita katsomaan, pari muuta tervehtimään dinosauruksia ja tämä eräs prerafaeliittien äärelle. (Tai ok, halusin kaikkiin museoihin, mutta hauska erotella näin: Lontoossa on jotain kaikille! Ja museot ovat rakennuksinakin niin upeita. Kävimme myös Victoria ja Albert -museossa, joka on yksi suosikeistani.)

Lumousta on sekin, että voi olla esillä tai rauhassa. Voi kulkea ruuhkissa tai voi kävellä kaupunginosasta toiseen puistoissa, kaikki ruuhkat välttäen. 

Oma lumouksensa on kaikilla pienillä mukavilla asioilla: sillä, miten kirjaosastolla Paddington johdattaa Muumien luo; miten lempitaulu on yhtä rakas kuin aina ennenkin, miten popcornit ovat poshia ja kuinka lempielokuvat näkyvät paitsi kaupungilla, myös lentokentällä, tai kuinka hotellissa voi hyvän huoneonnen* lisäksi lukea tärkeitä (...) uutisia.

Suurin lumous on Lontoo itse. Miten yhteen kaupunkiin mahtuu aina uutta ja tuttua - ja sitä jotain, joka rauhoittaa mieleen. Miten jokaisella kerralla on käytävä tervehtimässä Peter Pania ja kuinka punarinta otti meidät vastaan heti ensimmäisenä aamuna. Lontoon taika ei katoa. ♥

* Hyvästä hotellionnesta: meillä on ollut useamman kerran onnetar myötä, nytkin (!) saimme sviitin vaikka olimme varanneet perhehuoneen. Koska blogiini tullaan säännöllisesti hakusanoilla ' Lontoo lasten kanssa ' ; ' Hyvä hotelli Lontoossa lapsiperheille ' ; ' Lontoo perhe matkat ' , kerron nyt että tällä kertaa majoituimme Crowne Plaza Kensington -hotelliin. Sijainti oli ihanteellinen: monet museot, Harrods ja Kensingtonin puisto sekä Hyde Park olivat lyhyen kävelymatkan päässä. Hotellissa oli hyvä aamiainen (varattiin ns. club room, jonka hintaan aamiainen kuului) ja lapsiperheen näkökulmasta kaikki muukin toimi hyvin. Suosittelen muutenkin Lontoota perhelomakohteeksi: kaupunki on toki iso, mutta eri kaupunginosat ovat kuin kyliä.

Elizabeth Gilbert: Big Magic. Uskalla elää luovasti

Elizabeth Gilbert: Big Magic. Uskalla elää luovasti
Gummerus 2016
Big Magic 2015
Suomentanut Laura Beck
288 sivua
Amerikkalainen self help -kirja

Nyt varmaankin luulet, että aion kehottaa sinua ryhtymään pelottomaksi, jotta voisit elää luovempaa elämää. Mutta en aio tehdä niin, koska en usko siihen. Luovuus on kyllä rohkeuden tie, mutta se ei ole pelottomien tie, ja tuo ero on tärkeä huomata.

Rohkeus tarkoittaa, että tekee jotain pelottavaa.

Pelottomuus tarkoittaa sitä, ettei edes ymmärrä mitä sana pelottava tarkoittaa.

Haluatko elää luovasti? No, kukapa ei. Eat, Pray, Love -hittikirjastaan tuttu Elizabeth Gilbert pohtii uudessa kirjassaan Big Magic. Uskalla elää luovasti luovuutta niin arjessa kuin taiteen tekemisessä.
 

Olen ihminen, joka ei (yleensä) todellakaan lue elämäntaito-oppaita (kuten en lue kirjoja järkyttävistäihmiskohtaloistakaan - ja minua ei todellakaan tarvitse uskoa!); blogissani on tainnut olla yksi säännön vahvistava poikkeus. Tai kaksi. Kun nyt bloggaan elämäntaito-oppaasta jo kolmannen kerran kaikkien näiden noin kahdeksan vuoden aikana, myönnän tietenkin vilkuilevani kyseisen lajityypin kirjoja aina toisinaan ja tällä Gilbertin kirja sattui puhuttelemaan minua niin, että luin sen miltei ahmimalla.

Lukuahmiseen on monia syitä. Ensiksikin Gilbert kirjoittaa hyvin ja Laura Beckin suomennos on sujuvaa luettavaa. Gilbert kirjoittaa omasta itsestään ja omista kokemuksistaan, oman luovuutensa perustasta, peloista ja rohkeudesta tavalla, joka saa lukemaan hänen tekstiään kuin romaania. Tällainen omaelämäkerrallinen asiaproosa onkin käsittääkseni kovasti nousussa ja miksikäs ei: romaanimaisen vetävään kerrontaan on helppo eläytyä ja samalla saada inspiraatiota omiinkin pohdintoihin. Ne omat pohdinnat ovat tietenkin toinen ja suurempi syy, miksi kirja minua otteessaan piti. Gilbertin teksti antaa potkua arkisen luovuutensa kipukohtien kanssa kamppailevien takalistoon.

Vaikka Big Magic on eittämättä ahmittava ja antoisa, on siinä nikottelemaan saavat sattumansakin: Meidän kaikkien sisällä olevat ihmeelliset jalokivet. Tai: kätketyt aarteet sisälläsi. Huhhei, totta kai, voihan niitä monenlaisia luovuuteen liittyviä haaveita jalokiviksi tai aarteiksikin kutsua, mutta uskokaa pois, tämän blogini lumiomenamaisen hempeyden ja haaveilun takana asustelee imelyyttä kaihtava realisti, jonka pitää jalokivistä vain koruissa, ei sanoissa. Gilbertin kirjaan sisälle pääseminen vaatii siis pientä pureskelua, mutta kun koristesanoihin tottuu, löytyy Big Magicista paljonkin sanomaa.

Gilbert myös haastaa lukijansa sopivan suorapuheisesti: Arveletko että olen väärässä? Hän kehottaa niitä, jotka uskovat taiteen olevan maailman vakavin ja tärkein asia lopettamaan kirjan lukemisen. Gilbertin oma luovuus liittyy ennen kaikkea kirjoittamiseen, mutta luovuutta voi olla vaikka kukkapenkissä möyriminen, kuten bloggaajakollega Jenni huomioi. Toki kirjassa on paljon muutakin työskentelystä inspiraatioon ja siihen, miten tärkeää on pitää siitä mitä tekee. 

Myös luovuus on tärkeää, mutta tietyt oletukset on hyvä riisua: on ehkä vapauttavaakin ajatella, ettei tarvitse pelastaa maailmaa oman itsensä luovuudella. Inspiraatio koittaa alati työskennellä kanssani. Joten minä istun ja työskentelen. Gilbert korostaa myös tekemisen tärkeyttä ja se onkin hyvä jokaisen muistaa: meissä kaikissa asuu luovuutta, mutta sitä ei tavalla tai toisella toteuta, niin eihän se koskaan pääse ulos. Sinnikkyyttä käsittelevä luku antaa paljon; haaveilla saa, mutta pelkällä haaveilulla ei tule valmista. Täytyy tarttua toimeen.

Kokonaisuus puhuttelee, mutta parhaiten - ainakin omalla kohdallani, mikä on varmasti yksi Big Magicin tarkoituskin, puhetella juuri lukijaansa, puhutella sinua  - minua puhettelee teoksen alkuosan luku rohkeudesta. Luovuus on osin pelkojen kohtaamista, rohkeutta on ottaa askel omaa tavoitetta kohti. 

Jos - tai kun! - Gilbertin kirja auttaa sisäistämään sen, se on tehnyt jo paljon.

Margot Lee Shetterly: Hidden figures – Varjoon jääneet

Margot Lee Shetterly: Hidden figures – Varjoon jääneet

Harper Collins Nordic 2017
Hidden Figures 2016
Suomentanut Virpi Kuusela
383 sivua
Arvostelukappale
Amerikkalainen tietokirja

”Voitteko te neuvoa minut vessaan?” Mary kysyi valkoisilta naisilta.

Naiset vastasivat hihittämällä. Miten he olisivat voineet tietää, missä hänen vessansa oli? Lähin vessa oli merkkaamaton, mikä tarkoitti, että se oli ainoastaan valkoisille ja kielletty mustilta.

Lasikattoja on erilaisia ja niiden rikkomista tavoittelevat, tai edes niitä kohti pyrkivät, monet ja hyvästä syystä. Tavoitellaanpa sitten äänioikeutta, tasa-arvoa, parempia työtehtäviä tai mahdollisuutta päättää siitä mihin bussissa istuu, on aina joku joka on yksi ensimmäisistä. Entä kun on nainen toisen maailmansodan jälkeisen ajan avaruustutkimuslaitoksessa? Ja samalla mustaihoinen ja nainen rotuerottelun ajan Yhdysvalloissa? Etelävaltioihin kuuluneessa Virginiassa?

Margot Lee Shetterlyn Hidden Figures – Varjoon jääneet kertoo naisista, jotka todellakin tavoittelivat ja monin osin rikkoivat lasikattoja. Yhdysvaltain avaruushallintovirasto NASA etsi päteviä työntekijöitä tekemään laskelmia, joilla hyödyttää maan avaruusvarustelua ja nopeuttamaan kilpajuoksua Neuvostoliittoa vastaan. Afroamerikkalaisten matematiikan opettajien joukosta löytyi useita lahjakkaita laskijoita, joille avautui ura Virginian Hamptonissa NASA:n palveluksessa.

Shetterleyn teos on ensimmäinen, joka kertoo näiden naisten tarinan suurelle yleisölle. Koska avaruus ja ihmisoikeushistoria ovat aina kiinnostaneet minua, ei ole yllätys että kiinnitin joku aika sitten huomiota tuttavani Facebook-päivitykseen, jossa hän intoili Hidden Figures -elokuvasta. Pienen googlettelun seurauksena huomasin, että Hidden Figures on ilmestynyt kirjana. Pieni hauska lukuvalintasekaannuskin teoksen kohdalla sattui. Kuvittelin lukevani tosipohjaisen viihteellisen romaanin, jonka arvelin olevan hyvää välipalalukemista loistavan, mutta temaattisesti raskaan Lahtarien jälkeen. Hyvää (välipala)lukemista Hidden Figures tarjosikin, paljonkin ennakkoon uumoilemaani parempaa, ja romaanin sijasta kertovaa tietokirjallisuutta.

Shetterlyn teos luotaa moneen suuntaan. Yhtäältä se on osa avaruustutkimuksen historiaa, suurvaltojen kilpavarustelua, laskentaa ja tutkimuslaitosten arjen kuvausta. Toisaalta se on tarina naisille avautuvista mahdollisuuksista. Ja kolmanneksi se on kertomus rotuerottelun vaikutuksista ja asteittain tapahtuvasta murtumisesta.

Keskiöön nousee syystäkin afroamerikkalaisten naisten, Dorothy Vaughanin, Mary Jacksonin, Katherine G. Johnsonin ja Christina Dardernin, kokemukset. Heidän kauttaan valottuvat niin arvostettu työ laskija-insinöörinä kuin afroamerikkalaisten ja eurooppalaistaustaisten amerikkalaisten kouluolojen erot, yhtä lailla naisiin kohdistuvat odotukset kuin isot ja pienet teot ihmisoikeuksien puolesta. Rosa Barks elää näissä laskijanaisissa. Tarina on kiehtova – ja tosi. Se kulkee sillä näkymättömällä rajalla, joka erotti menneisyyden tulevaisuudesta.

Sen verran mukana on insinöörisanastoa, että uumoilen Suomessa maaliskuussa ensi-iltansa saavan elokuvan toimivan jokseenkin kirjaa paremmin. Shetterlyn kirja on kyllä kaikilta osin kiinnostava, mutta kertovalle tietokirjalle tärkeä tarinankuljetus katkeaa hetkittäin tekniikan yksityiskohtaiseen selostamiseen, mikä ilahduttaa varmasti monia (insinöörihenkisiä), mutta vieraannuttaa toisia. Naisten elämä jää liian usein tämän selostuksen varjoon.

Shetterley tuntee hyvin aiheensa, osin omasta taustastaan afroamerikkalaisen tieteentekijän tyttärenä, mutta tarinankertojana hän ei ole vahvimmillaan. Kirjana varjoon jääneet on kerronnallisesti hieman tasapaksu tai kliininen, vaikka se koskettava onkin. Se voisi olla vieläkin koskettavampi, sillä jokainen ”ihmislaskija” joutui tekemään melkoisia uhrauksia esimerkiksi perhe-elämäänsä koskien. Kaikki se varmasti koettu riuduttava ikävä, nöyryytykset, ilon hetket, ylpeys ja osaaminen käyvät ilmi, mutta raporttimaisesti, tapahtumat ja puitteet edellä.

Ihmisoikeuksien, afroamerikkalaisten naisten elämän ja tiedemaailman kuvauksena Hidden Figures – Varjoon jääneet on antoisaa ja ennen kaikkea tärkeää luettavaa kenelle tahansa. Shetterleyn teos tekee kunniaa niille, joille se totisesti kuuluukin.

--

Hidden Figuresin sisarlukemisiksi suosittelen Kathryn Stockettin romaania Piiat, jossa siinäkin kuvataan etelävaltioiden mustien naisten elämää ja rotuerottelun päättymistä, sekä James Essingerin tietokirjaa Adan algoritmi, jossa naisten (tai yhden naisen) rooli tietotekniikan kehityksessä ihastuttaa ja aikakautensa puolesta hämmästyttääkin.

Kirjakuvan taustaa kuvittaa Tähdet ja avaruus -lehden pohjoisen tähtitaivaan kartta. URSA:n julkaisema lehti tulee meille, totta kai.

Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanto: Lahtarit
Gummerus 2017
Kansi Jenni Noponen
389 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

En tiedä ampumieni ryssien määrää, mutta suuri se oli. Tapoin niitä kuin rottia. Luoti selkään ja henki pois. Ihmisiä nekin olivat, vaikka hulluja. Mitä eteläisen meren matruusit tekivät suomalaisessa talvimetsässä? En minä niitä vihannut, ja tuskin nekään vihasivat minua, mutta sama verenhimo oli vallannut meidät molemmat.

 Anneli Kanto on niitä kirjailijoita, joiden uraa olen seurannut mutta joilta en syystä tai toisesta ollut tullut lukeneeksi mitään. Viime keväänä pääsin kirjastolaisten Fiktiopäivään kuuntelemaan, kun Lukuneuvoja-blogia pitävä Marika Helovuo vinkkasi elämänsä kirjoista. Niiden joukossa oli Kannon Veriruusut. Kun sitten viime vuoden lopulla kuulin Kannon kertovan silloin vielä tulollaan olevasta Lahtarit-romaanista, päätin että nyt vihdoin tartun hänen teoksiinsa. Hyvä, että tartuin. Lahtarit luettuani tiedän, että Veriruusujenkin aika tulee.

Suomen sisällissodan valkoisen osapuolen tarinaa kertovan Lahtareiden takatekstin mukaan teos rakentuu mosaiikkimaisesti. Luonnehdinta osuu paremmin kuin oikeaan. Romaani koostuu kymmenien eri kertojien episodeista. Ääneen pääsevät niin pienten ja isojen talojen pojat, jääkärit ja opettajat, ylioppilaat ja kansanopistolaiset. Jokaisella on omat syynsä osallistua valkoisten toimintaan. Mukana on myös satunnaisesti kohdattavia henkilöitä, kuten muonittajia, pikkuvirkamiehiä, prostiteerattu ja jopa suomenhevonen. Kaiken kukkuraksi kokonaisuuteen mahtuu Suomen senaatin julistuksia, marsalkan päiväkäskyjä ja tuntemattomien päiväkirjamerkintöjä.

Henkilöitä, tapahtumia, aineistoa ja näkökulmia on paljon. Mutta Kanto on hurjan taitava. Hän saa mosaiikkinsa sirpaleista niin ehjän kuin sotakuvauksen kohdalla on mahdollista: yksi kertoo tarinan osan, toinen seuraavan, joku jättää aukkoja, mutta seuraavalla on taas sanansa sanottavanaan. Lahtarit on perustellusti fragmentaarinen romaani, josta nousee enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Niin pitää ollakin, sillä tällaisista elämän sirpaleista ei pidäkään muodostua kokonaiskuvaa sodasta – ei edes fiktion keinoin, sillä sota särkee mielet; sisällissota asettaa saman kansakunnan väen toisiaan vastaan.

Tästä vastakkainasettelusta syntyy sekä vihaa ja ennakkoluuloja että lopulta myös kokemuksen synnyttämää yritystä ymmärtää: Ei se vähemmän sulhastaan rakastanut, vaikka oli punikki. Nuorten miesten mieltä hämmentää pakostakin se, miten vielä vaivoin liikkuvaa veristä myttyä ammutaan päähän. Hämmennystä ja sekosortoa, vaikka hyvin johdettua – siinä yksi kuva sisällissodasta.

Kielen tasolla vahva murre, etenkin eteläpohjalainen, mutta myös tamperelainen ja osin helsinkiläinenkin, tuo mukaan autenttisuuden tuntua, mutta saa tietenkin kaltaiseni savolaissyntyisen lukijan pinnistelemään, mikä sekin on hyvä. Kannon romaani ei kuitenkaan ole kokonaisuudessaan murrekerrontaa, vaan yleiskieltäkin on. Jokainen saa oman äänensä, oman kirjallisen kuvansa, onnistuneesti, persoonallisesti.

Lukijaansa Lahtarit ei siis päästä helpolla. Ei rakenteeltaan, ei kieleltään eikä varsinkaan teemaltaan. Ottaa oman aikansa päästä sisälle Lahtarien maailmaan, mutta kun sinne pääsee, kokee jotain pysäyttävää ja ravistelevaa. Sota on aina raakaa ja kaoottista, voittajatkaan eivät ehjinä säily.

Hienon romaanin loppu on erityisen vaikuttava, pysäyttävä. Kuolema ei välttämättä ole se pahin (itse)rangaistus, jolla sodan piinaama sielu voi itseään lyödä.

--

Myös Tuija ja Jorma Melleri ovat kirjoittaneet Lahtareista.

P.S. Kirja- ja kellokuvan otin ennen kuin alkanut lukea Lahtareita. Enpä silloin tiennyt, että kellollakin on oma roolinsa romaanissa. Kuvan kello ei liity Suomen sisällissotaan, vaikka ajallisesti voisi liittyäkin. Se on näet karjalaisen isoisoisäni kello 1900-luvun alkuvuosilta.

W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta

W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta 

Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Campo Santo 2003
Suomentanut Oili Suominen
77 sivua
Saksalais-eurooppalainen kirjoituskokoelma

Ehkä tunnin verran alus viipyi paikallaan loistaen valona pimeydessä, ikään kuin päällikkö olisi odotellut lupaa ajaa Calanchesvuorten takaiseen satamaan. Sitten, kun tähdet jo syttyivät vuorten ylle, alus kääntyi ja ajoi pois yhtä hitaasti kuin oli saapunutkin.

On kirjailijoita, joiden tuotanto tarjoaa melankolista, muttei lohdutonta, ja älykästä luettavaa. Sellainen on vuonna 2001 menehtynyt W. G. Sebald, jonka kirjoituskokoelma Merkintöjä Korsikasta on käsittääkseni Keltaisen kirjaston sivumäärältään pienin teos. Oili Suomisen oivallisesti suomentama kirja pitää sisällään neljä kertomusta tai esseetä Korsikalta – tai kuten teoksen nimessä, Korsikasta.

Sebald, joka kertoja ainakin minulle tuntuu olevan, saapuu Korsikalle, jossa hän majoittuu hotelliin. Saarella hän kulkee serpentiiniteitä, tekee kävelyretkiä, vierailee hautausmaalla ja museoissa, kohtaa lomalaisia, pohtii metsien tuhoa, sukeltaa muistoihinsa. Pienistä havainnoista rakentuu kokonaisen kulttuurin kuva: Yksi maalaus voi herättää ajatusketjuja, niemen edustalla paikallaan viipyvä laiva muistuttaa kuolevaisuudesta; korsikalainen metsästyskausi heittää muistojen Saksaan ja Englantiin. Ihmiselon kiertokulku, historia, kirjallisuus ja luonto muuttuvat koetuiksi ja eläviksi.

Merkintöjä Korsikasta on kaunis, surullinen, tarkkanäköinen ja ajelehtiva. Sebaldin kirjoituskokoelmaa voi luonnehtia monin sanoin, sillä pienuudestaan huolimatta teos pitää sisällään paljon. Sebaldin sanat kantavat maailman painoa ja keveyttä, enemmän ensin mainittua, jopa elämästä erkanemista (ainakin historiallisessa kontekstissa). Hänen tekstinsä rauhoittaa, ja saa samalla mielen vaeltamaan. Yhdistelmä kuulostaa ristiriitaiselta, mutta Sebaldin tekstissä on aina liikettä ja hetkessä kiinni olemista, joka kaikki kytkeytyy sukupolvien ja vuosisatojen ketjuihin sekä jonkinlaiseen yleiseurooppalaisuuteen. Sebaldin äärellä lukijakin löytää oman sisäisen, juurevan nomadinsa ja hyvä niin.

Siinä määrin luonnosmainen Merkintöjä Korsikasta on, ettei se nouse Sebald-suosikikseni. Ei toki tarvitsekaan Austerlitz ja Vieraalla maalla ovat niin lähellä sielua koskettavaa täydellisyyttä kuin kirjallisuus olla voi - nekin fragmentaarisia, surumielisiä ja kulkevaisia kirjoja.

Merkintöjä Korsikasta jäi auto-onnettomuudessa kuolleelta Sebaldilta kesken, mutta hänen kirjoituksiinsa tallentamistaan havainnoista valottuu kokonaisia maailmoja.