Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni

Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 1975
Alkuteos: Confieso que he vivido 1974
Suomennos: Matti Rossi
Kansi: Timo Mänttäri (5. painos)
Sivuja: 459
Muistelmateos, Chile

Runoilijan muistelmat eivät ole muistelmakirjailijan muistelmia. Muistelmakirjailija kenties eli vähemmän mutta valokuvasi paljon enemmän  ja rakentaa yksityiskohdista kauniin ja selkeän kuvan. Runoilija luo silmiemme eteen oman aikansa tulen ja varjojen ravisteleman aavegallerian.
Kenties minä en elänyt itsessäni. Kenties minä elin toisissa ihmisissä.

Elipä Pablo Neruda sitten itsessään tai toisissa ihmisissä, hän eli niin kokemusrikkaan elämän, että kokemuksia olisi riittänyt useaan elämään. Tunnustan eläneeni on Nobel-palkitun runoilijan ja diplomaatin muistelmateos, jonka kirjoittaminen jäi Nerudalta kesken. Miguel Otero Silva ja runoilijan puoliso Matilde Neruda viimeistelivät teoksen.

Yhtenä kesälomakirjanani ollut Tunnustan eläneeni sopi hyvin luettavaksi hellepäivinä, liikkeellä ollessa. Nerudan teksti nimittäin virtaa - ei tietenkään samaan tapaan kuin omalla kotimaan-lomamatkallani pari viikkoa sitten vaihtuneet maisemat - samalla kertaa tasaisesti ja koko ajan uutta kokien. Neruda kirjaa muistelmiinsa paljon: niin lapsuutensa, nuoruutensa, uransa kuin rakkautensakin, yhtä lailla näkemänsä maat ja maisemat, politiikan ja runouden.  Muistelmissaan Neruda kertoo paljon, mutta totta kai valikoidusti. Hän omistaa vaimolleen Matildelle kaiken mitä kirjoittaa. Minä rakastin eniten teoksen alkupuolta, Nerudan lapsuuskuvauksia ja muistoja opiskeluajoiltaan sekä runoilijanuransa alkutaipaleelta.

Tunnustan eläneeni vastaa moneen mieltä mahdollisesti askarruttaneeseen kysymykseen. Miten esimerkiksi syntyi runo "Macchu Picchun huiput", mistä Ricardo Eliecer Neftalí Basoaltona syntynyt Neruda keksi taiteilijanimensä? Se, että kokoelma Kapteenin laulut syntyi Caprilla ei lie mikään yllätys Nerudan elämää tunteneille ja elokuvien ystäville. Neruda kiersi maailmaa hyvinkin laajasti, ja hän kuvaileekin tarkkaan diplomaatinuraansa, maanpakolaisuusaikojaan, pidätyksiään ja menestystään. Hän ei arkaile kertoa kohtaamisistaan prostituoidun tai huumeiden kanssa ja tunnustaa (!) myös kantaneensa oman kortensa kekoon Stalinin henkilönpalvonnassa, mitä hän myöhemmin kritisoi. Kommunistina tunnetulle Nerudalle neuvostomaa oli heti alusta saakka rakas, mutta suuruudestaan huolimatta pienellä, Puskinin runojen kaikuja kantavalla tavalla.

Kaikkein kauneimmin ja sanoiltaan kirkkaimmin hän kuvaa kotimaataan Chileä, oi Chileä! Hänen myötään lukija pääsee lapsuusmaisemiin eteläiseen Chileen, jossa sade on unohtumaton henkilöhahmo. Temucon kaupungissa vesi tuntuu valuvan lankoina ja muodostavan mutameriä, elämä on ankaraa, mutta sieltäkin on mahdollista ponnistaa kohti runoutta. Nerudan Chile on vuoria ja tasankoja, opiskelukaupungin elämää, maaseutua. Ja se on myös Valparaison portaikot:  Jos kävelemme Valparaison portaat  päästä päähän olemme kävelleet maapallon ympäri. Yhtä lailla vahva tai koskettava on myös muistelmien loppupuoli, Allenden valtaannousun ja Chilen sotilasvallankaappauksen kuvaus. Nerudahan kuoli vain kaksi viikkoa Allenden jälkeen.

Kuten useat muistelmateokset, on Tunnustan eläneeni kokonaisuudessaan jossain määrin fragmentaarinen ja aavistuksen luettelomainenkin. Yksityiskohtia on paikoin liikaa. Neruda toki kirjoittaa runoilijan kieltä ja liki kaikki hänen elämänsä ja kokemansa ansaitsee tulla julkaistuksi, mutta myönnän lukeneeni loppupuolella olevat kuvaukset Nerudan tuntemista ja arvostetuista henkilöistä vain silmäillen. Suomentaja, runoilijakin tunnettu ja arvostettu Matti Rossi tekee laatutyötä ja on varmasti paras mahdollinen kääntäjä Nerudan tekstille. Rossin suomennos välittää Nerudan kielen ja mielen juurevasti ja ilmavasti.

Neruda kertoo olevansa tuulen ja taivaan ja kylmien metsien runoilija, vaikka sittemmin kadotti metsät. Tunnustan eläneeni on kuin värikäs ja ennen kaikkea eletty elämä itse: fragmentaarinen, mutta täyteläinen. Paljon nähnyt ja kokenut, muttei koskaan valmis tai maailmaa hylkäävä.

Auli Leskinen: Petojen aika

Auli Leskinen: Petojen aika
Kustantaja: WSOY 2013
Kannen kuva: Michel Nashin perheen arkisto; Päällys: Timo Kelaranta ja Martti Ruokonen
Sivuja: 331
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen, Chileen sijoittuva romaani

Kello oli kuusi, keskiviikkopäivä, kokonaan kuolemalle omistettu. Aamu kohosi hyisten Andien takaa ja valaisi aamuyön valossa sinertävän Atacaman autiomaan. Pian taivaan tulipallo nousisi valtaistuimelleen kiusaamaan Pisaguan vankeja.
Sotilasvallankaappaus oli alkanut Valparaison satamassa edellisenä aamuna. Sen musta siipi oli levinnyt yli maan vastoin uskoani ihmisessä versoavaan hyvään. Armeijan valtaannousu oli ollut nopea väkivoiman keskitys, lyhyt kuin karateisku.

Noin kirjoittaa Michel Nash Pisaguan vankileirillä 12. syyskuuta 1973. Chilessä on edellisenä päivänä tapahtunut sotilasvallankaappaus. Presidentti Salvador Allende on kuollut ja vallan on ottanut kenraali Augusto Pinochet. Maassa alkaa vuosien diktatuuri, jonka aikana lukuisia ihmisiä otetaan vangiksi, tapetaan tai he "katoavat". Yksi katoavista on Michel Nash, nuori kirjallisuudenopiskelija. Michelin tyttöystävän Cristinan perhe on äitiä lukuun ottamatta avoimen vasemmistolainen. Vallankumous hajottaa perheen: isä vangitaan, isoveli pakenee Suomeen, äiti on koko ajan omituinen. Cristina löytää oman tiensä poliittisesta vastarintaliikkeestä ja joutuu vangituksi. Villa Grimaldissa häntä kidutetaan, hänet halutaan saada tunnustamaan tekonsa - ja myös ne teot, joita hän ei ole koskaan tehnyt.

Auli Leskisen esikoisromaani Petojen aika kertoo chileläisen Rojasin perheen tarinan aina vallankaappauksen vuosista 1990-luvun alkuun saakka. Keskitysleirissä kidutettavaksi joutuva Cristina alkaa myöhemmin kirjoittaa vaiheistaan, niin totuudesta kuin petoksestakin. Leskisen kirja on fiktiota, mutta Michel Nash eli oikeasti ja katosi Pinochetin hallinnon aikana. Diktatuurin päätyttyä hänen perheensä nosti syytteen Pinochetiä vastaan. Vallankaappauksen päivämäärä, 11.9., tunnetaan Petojen ajan takakansitekstin mukaan pedon lukuna.

Oma mieli on pakopaikka. Se joka löytää tien itsensä suojattuun ytimeen, voi pelastua. Siellä on suljettu ydin, jonne tuntamattoman penis, sähköelektrodit ja lyönnit eivät yllä.
Jokaisella ei ole sellaista paikkaa sisällään. He ovat kaikkein surullisimpia. Sisäinen piilopaikka auttaa vankia irtoamaan ruumiistaan ja katselemaan omia jäseniään kuin outoja, kellertäviä ja pitkulaisia kehon jatkeita, joista tunto on osin jo kadonnut. Jotkut vangit irtoavat itsestään perusteellisesti, eivätkä palaa itseensä, heidän sielunsa lentää pois.

Petojen ajan nimi on hyvin mietitty. On selvää, että diktatuurin sotilaat ovat petoja, mutta peto voi olla kuka tahansa. On sanoja, joita ei voi lausua; Suu ei suostu muotoilemaan tavuja, joista rakentuu sana petos, traición. Totuus on valhetta ja valhe totta silloin, kun ihmisiä tarpeeksi piinataan ja heitä käsitellään tavoilla, joita ei voi edes sanoin kuvailla - paitsi, että Leskinen voi.

Kirjassa tapahtuu hirveitä asioita. P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara kirjoittaa, että Petojen aikaa ei lueta, vaan se eletään. Että lukemisen jälkeen oma elämämme - kenen tahansa - on kuin se olisi vuorattu pumpulilla. Olen Saran kanssa samaa mieltä ainakin siitä, että Leskisen onnistuu muuttaa Chilen historian rankimmat kokemukset eläviksi ja konkreettisiksi. Silti Petojen aika ei mässäile tai tirkistele, vaan kertoo sen, mikä on kerrottava ja mikä ansaitsee tulla kerrotuksi. Rojasin perhe on kuvitteellinen, mutta se voisi olla tosi.

Kaiken Leskinen kirjoittaa toisaalta toimittajan tarkkuudella: paikoin romaani taustoittuu tutkivan jourmalismin (ja journalistin) otteella, hyvin tarkasti. Mutta ennen kaikkea Petojen aika on romaani niin juonenkaareltaan kuin henkilöidensä osaltakin. Leskinen tarkastelee Chilen tapahtumia pintaa syvemmältä, suorastaan kouraisevista syvyyksistä, ihmismielen - joukkotyhmyyden, pakotettujen sielujen - pimeimmistä puolista. Millaisia petoja ihmiset voivat toisilleen ollakaan! Romaani on moniääninen ja -kerroksinen. Leskinen kirjoittaa usean henkilöhahmon näkökulmasta, voimakkaimmin Cristinan. Vaikka vallankaappauksen kauheudet ovat keskiössä, on Petojen aika myös romaani perheestä, jonka jokainen jäsen kokee erilaisen kohtalon: kuka selviytyy ja kuka ei - ja miten. Perhedynamiikan ja vankilan kauheuksien lisäksi Leskinen kuvaa arkea Chilessä, maan yhteiskuntaluokkia, arkea ja toivonrippeitä ja luonnon kiertokulkua.

Petojen aika ei päästä lukijaansa helpolla, koska se kertoo niin paljon. Se kuitenkin on kirja, joka ansaitsee tulla luetuksi. Jos Leskisen romaania pitäisi luonnehtia yhdellä ainoalla sanalla, olisi tuo sana väkevä.

--
Helsingin Sanomien esikoispalkinnon saaja julkistetaan huomenna. Olen lukenut nyt ehdokkaista puolet: Harnon, Pekkolan, Miettisen, Muinosen ja nyt Leskisen kirjat. Pihkatappi ja Avioliittosimulaattori odottavat hyllyssäni. Voimakkaimmin minua ravisteli Leskisen romaani ja Muinonen vaikutti muuten, mutta huono ei ole lukemistani yksikään. Jännityksellä odotan, mikä kirja valitaan voittajaksi.

Olen itse syntynyt Chilen vallankaappauksen vuotena. Näillä ei toki ole asiayhteyttä, mutta ehkä tästäkin syystä Chilen tapahtumat ovat kiinnostaneet minua ihan erityisen paljon.

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja
Kustantaja: Siltala 2012
Alkuteos: La contadora de películas
Suomentanut: Terttu Virta
Kansi: Wil Immink Design / Getty Images
Ulkomainen romaani, Chile
Sivuja: 133

Luin joskus lauseen, se oli varmaan jonkun kuuluisan kirjailijan, jossa sanottiin jotenkin niin, että elämä on tehty samasta aineesta kuin unelmamme. Minä väitän, että elämä voi olla tehty samasta aineesta kuin elokuvat.
Elokuvan kertominen on kuin kertoisi unen.
Elämän kertominen on kuin kertoisi unen tai elokuvan.

Elämä Chilen pampan salpitarikaivoslaisten hökkelikylässä on kovaa: työ on raskasta, viini vie miehiä eikä naisen ole mitenkään harvinaista tulla äidiksi jo 14-vuotiaana. Rahaa kuluu nopeampaa kuin sitä tulee, ihmiset elävät kädestä suuhun. Onneksi on elokuvat, jotka tarjoavat pakotien unelmiin, toisiin todellisuuksiin, ihmeellisiin maailmoihin, seikkailuun. Elokuvia rakastavat kaikki kyläpahasen asukkaat. Ennen kaikkea niitä rakastaa vaimonsa jättämä viiden lapsen raajarikko, möhömahainen isä, tuo juoppoparka. Koska perheellä on rahaa niukasti, kerää isä kokoon kolehdin, jonka ansiosta yksi perheen viidestä lapsesta - Mariano, Mirto, Manuel, Marcelino tai María Margarita - pääsee elokuviin. Isä päättää, että se lapsi, joka osaa kertoa elokuvasta kaikkein parhaiten, pääsee jatkossa näkemään kaikki elokuvat sillä ehdolla, että kertoo ne perheelleen. Näin äidin ikävää potevasta teini-ikäisestä, mutta naisellisesta María Margaritasta tulee elokuvankertoja, joka on Marilyn, Ben Hur, Zorro tai jopa itse Jeesus. Hän on niin hyvä, että pikkuhiljaa perheen hökkelille alkaa kertyä maksavaa yleisöä kuulemaan elokuvat hänen kertominaan. María Margaritasta tulee taianomainen unelmien todentaja, kyläläisten portti muihin maailmoihin.

Chileläinen Hernán Rivera Letelierin pienoisromaani Elokuvankertoja (2012) on kertomus maailmasta, joka on toisaalta kova ja onneton, toisaalta yhteisöllisyyden ja tarinan voimaa ylistävä. Se kuvaa chileläistä yhteiskuntaa ennen maassa 1970-luvulla tapahtunutta sotilasvallankaappausta, mutta kurottuu myös sen jälkeiseen aikaan. Ennen kaikkea se on kunnianosoitus juoksevalle filminauhalle ja kaikille niille tarinoille, jotka päästävät hetkeksi pois raadollisesta arjesta.

Vaikka se ei ollut juolahtanut mieleeni, minusta oli tullut heille kuvitelmien luoja. Jonkinlainen haltijatar, kuten naapurini sanoi. Elokuvakertomukeni veivät heidät pois autiomaan kovasta olemattomuudesta, ja he pääsivät edes vähäksi aikaa ihmeellisiin maailmoihin täynnä rakkautta, unelmia ja seikkailuja. Sen sijaan, että he olisivat nähneet nuo maailmat valkokankaalla, kertomusteni aikana jokainen sai kuvitella ne maailmat oman mielensä mukaan.

Leterier on kirjoittanut melkoisen kirjan, sen voin sanoa. Elokuvankertoja on pieni kirja. Se on pieni kooltaan ja se on myös erittäin nopealukuinen. Silti Leterierin onnistuu pienessä sivumäärässä kertoa paljon, kokonaisia elämäntarinoita, pätkän niin Chilen kuin maailman historiaakin. Marían tarinoiden kautta lukija pääsee osalliseksi mitä ihmeellisimpiä tarinoita, Marían muistot taas kuljettavat aaltopeltikodin sisäisiin ristiriitoihin, äidin ikävään, liian varhain koittavaan aikuisuuteen sekä siihen, miten yhteiskunnalliset muutokset vaikuttavat yksittäisten ihmisten elämään. Kaikkea leimaa elokuvan ihmeellinen voima: miten sama taidemuoto voi tarjota seikkailuja, muistuttaa hirmuteoista ja ennen kaikkea lumota pelkällä projektin valokeilalla, jossa pölyhiukkasetkin tuntuvat tanssivan kuin taiottuna?

Elokuvankertojassa onkin helppolukuisen pintansa syvempi taso, johon mahtuu kokonainen maailma. Letelier kirjoittaa helppolukuista tekstiä, jonka voisi lukaista tuosta vaan, mutta hän kertoo paljon enemmän. Vaikka suorastaan lumouduin Elokuvankertojasta ja ihailen romaaniin tiiviyttä, olisin mielelläni lukenut kirjaa sivumäärällisesti toisenkin mokoman, sillä Marían kertojanääni vei mukanaan, teki minusta tavallaan hänen oman elämänsä elokuvankokijan. Sitä elokuvaa olisin katsonut pitempäänkin. Toisaalta hyvä näin, pienuus tekee kirjasta helmen ja laajempana romaanin arkitodellisuus olisi saattanut alkaa ahdistaa. Nyt fiktiivisen toden - Marían perheen elämän - ja reaalisen fiktion - elokuvien ja tarinoiden - raja limittyy ja muuttuu ikään kuin kahdeksi rinnakkaiseksi maailmaksi.

Kaikki elokuvien, Chilen sekä hiotun, mutta pintansa alla paljon sanovan kerronnan rakastajat, lukekaa tämä kirja! Lukekaa se, sillä kirja jättää melankolisella tavalla onnellisen olon; sellaisen, josta minä pidän ja jota kirjoilta useimmiten haluan. Kaiken ihana-sanan yliviljemisen uhallakin sanon, että Elokuvankertoja on ihana kirja. Se on sekä surullinen että onnellinen, se kuin kirjan sivuiksi muuttunut Technicolor tai CinemaScope köyhän kansan iltataivaan alla.

****

Elokuvankertojat ovat lukeneet myös Sara ja Maria.

Carmen Aguirre: Kiihkeä maa

Carmen Aguirre: Kiihkeä maa. Nuoruuteni vastarintaliikkeessä
Kustantaja: Like 2012
Alkuteos: Something Fierce 2011
Suomentanut: Anu Nyyssönen
Ulkomainen muistelmateos, romaanimainen elämäkerta, Chile
Sivuja: 301


"Vallankumouksellisuus on elämän ja kuoleman asia. Väärän asian kertominen väärälle henkilölle on elämän ja kuoleman asia. Ja on mahdoton tietää, kuka on väärä henkilö.Teidän täytyy olettaa, että kaikki, aivan kaikki, ovat vääriä henkilöitä. Vastarinnassa me annamme elämämme kansalle, paremman yhteiskunnan puolesta. Pyydän teiltä paljon, mutta teidän täytyy muistaa, että teiltä vaaditut uhraukset eivät ole mitään verrattuna siihen, mitä suurin osa maailman lapsista kokee. Niin monet heistä kuolevat parannettavissa oleviin tauteihin tai joutuvat tekemään töitä tehtaassa kaksitoista tuntia päivässä eivätkä he koskaan opi lukemaan tai kirjoittamaan. Me taistelemme sellaisen yhteiskunnan puolesta, jossa kaikilla lapsilla on oikeus lapsuuteen. Olen ylpeä, että te tytöt olette osa taistelua."
Minä olin iloinen, että äiti oli ottanut meidät mukaansa.

Carmen on kuusivuotias, kun demokraattisilla vaaleilla valittu Chilen presidentti Salvador Allende syöstään vallasta ja maassa alkaa 25 vuotta kestänyt vuotta kestänyt kenraali Augusto Pinochetin aika: oikeistodiktatuurin ja kidustusten aikakausi. Yksitoistavuotiaana Carmen on lähtenyt äitinsä ja Ale-siskonsa kanssa pakolaiskodistaan Kanadan Vancouverista kohti kotimaanosaansa Latinalaista Amerikkaa. Carmen ihailee Charlien enkeleitä ja syö McDonaldsissa, mutta se on vain pintaa. Samaa pintaa, minkä vuoksi hänen äitinsä on vaihtanut hippivaatteensa jakkupukuun ja korkokenkiin. Isäpuoli Bob on matkustanut kohti Chileä jo aikaisemmin. Carmenin perhe kuuluu sissiliikkeitä lähellä olevaan vastarintaliikkeeseen, joka ei enää usko hippimäiseen rauhaiseloon pyrkiessään taistelemaan oikeudenmukaisuuden, solidaarisuuden sekä kidutusten lopettamisen puolesta. Chileen pääseminen on vaikeaa, sillä perhe on sotilasjuntan mustalla listalla ja kiinni jääminen tietäisi vankeutta eristyksissä, kidutusta ja melko varmaa "katoamista". Sama koskee myös lapsia, sillä sotilaat eivät erottele vihollisiksi katsomiensa ihmisten ikää. Näin ollen matka entiseen kotimaahan on vaarallinen ja sen onnistuminen riippuu sekä onnistuneesta peitetarinasta että koko perheen yhteiseen asiaan uskomisesta - myös pitkäaikaisissa välietapeissa Boliviassa, Perussa ja Argentiinassa.

Chileläissyntyisen kanadalaisen Carmen Aguirran omaelämäkerta Kiihkeä maa. Nuoruuteni vastarintaliikkeessä (2011) kertoo nimensä mukaisesti siitä, millaista on viettää teinivuotensa piilossa, elää valheellisen keskiluokkaista elämää vastarintaliikkeen keskiössä perheensä todellista tehtävää salaillen sekä poliiseja ja sotilaita peläten. Suomen UN naisten, YK:n alaisen järjestön, tukemana julkaistu kirja kertoo tärkeän tarinan yhden tytön ja myöhemmin nuoren naisen näkökulmasta. Kuinka teini-iän juuri saavuttanut tyttö kokee vallankumoukseen valmistumisen? Millaista on piileskellä koko ajan; Nähdä ammuskelua, kuulla helikopterin pörräävän ja olla silti samaan aikaan kadun pusukuningatar tai katolisen koulun kiltti tyttöoppilas?

Minä pohdin, kuinka saisi sydämen takaisin sisääni. Olin tunnoton, hengitin pinnallisesti. Pelon tukahduttaminen oli elintärkeää, mutta tarkoittiko se kaikista muistakin tunteista luopumista? Mutta jos se oli ainoa tapa pysyä toimintakunnossa, sen hinnan olin valmis maksamaan.

Jostakin mielikuvallisesta syystä johtuen nimenomaan Latinalainen Amerikka on jo liki kahdenkymmenen vuoden ajan ollut minulle rakas. En ole koskaan käynyt Chilessä tai muuallakaan Etelä-Amerikassa, mutta monet maanosaan liittyvät asiat kaunokirjallisuudesta elokuviin ja dokumenteista lauluihin ovat kiinnostaneet ja suorastaan kiehtoneet minut. Ei siis ole mikään ihme, että innostuin heti Aguirran kirjastakin.  Kiihkeän maan nimi voisi varsin hyvin olla Kiihkeä maanosa, jos se ei kuulostaisi niin kankealta, sillä Aguirren kirja ei kerro pelkästään Chilestä, vaan myös esimerkiksi Bolivian poliittisesta tilanteesta sekä siitä liikennehdinnästä, jota vastarintaliike harjoitti  monissa Latinalaisen Amerikan maissa. Aguirre sivuaa myös pakolaisuutta Pohjois-Amerikassa, etenkin Kanadassa ja kertoo kaikesta omien kokemustensa perusteella.

Nämä ovat kokemukset, nimenomaan niin nuoren tytön kokemukset, tekevät Kiihkeästä maasta ainutlaatuisen. Vastarintaliikkeestä itsestään on kirjoitettu paljon, sitä on romantisoitu, sitä on pohdittu televisiodokumenteissa ja akateemisissa keskusteluissa, jopa populaarikulttuurissa. Aguirre antaa liikkeelle toisenlaiset kasvot, sillä hän osaa peilata nuoren tytön tavallisia toiveita siihen tavoitteeseen, jota varten hänen perheensä eli. Kiihkeä maa on erittäin sujuvasti kirjoitettu, miltei romaanimainen teos. Aguirre kuljettaa lukijansa luokkahuoneista eri maiden rajoilla tapahtuviin tarkastuksiin ja hampurilaisbaareista luotisateeseen. Tarina (!) etenee vetävästi, tismalleen käsikirjoituksen mukaan. Silti kirja on paikoin raskasta tai hidassoutuista luettavaa; silloin kun lukija alkaa eläytyä Carmenin treffeihin tai koulun käyttätymissääntöihin, hänet tempaistaakin maailmanpolitiikan luennolle. Nämä vaihdokset ovat paikoin kankeita ja ne voivat työntää vastarintaliikkeestä kiinnostumattomia lukijoita pois. Minä kuitenkin nautin kirjasta. Tarinan vetävyys ei syö sen uskottavuutta, koska Aguirra on paitsi kokenut kirjoittaja, myös paras ihminen kertomaan omasta teini-iästään. Koin myös paikoittaisen hitauden perusteltuna, sillä asioiden suhteuttaminen historialliseen kehykseensä on tällaisissa kirjoissa välttämätöntä ja minuun tuo historiallinen kehys vetosi itse asiassa Carmenin omaa tarinaa enemmän.

Kiihkeä maa on paitsi kertomus lapsesta ja nuoresta vastarintaliikkeen ytimessä, myös kuvaus kasvamisesta, siskoudesta, vanhempien ja lasten suhteista, luokkayhteiskunnasta sekä ennen kaikkea oman tiensä löytämisestä. Sanonta henkilökohtaisuuden ja poliittisuuden yhteydestä pitää paikkansa paremmin kuin hyvin, sillä Aguirren kirja on vahvasti poliittinen. Hän uskaltaa ottaa kantaa, mikä on edelleenkin rohkeaa, sillä Chilessä elää nykyisinkin suuri ihmisjoukko, joiden mukaan Pinochet joukkoineen vapautti maan ja toi sille taloudellista menestystä. Kaikki eivät usko kidutuksiinkaan.

Yhtenäistä kansaa ei voi koskaan voittaa. Aguirren kirjan tunnelmat ovat vastarintaliikkeen ja kirjan nimen mukaisesti kaukana siitä rauhanomaisesta vallankumouksesta, jota vaikkapa Salvator Allende Chileen ajoi. Jokainen saa itse tulkita, kuinka oikeutettua aseellinen vastarintatoiminta oli, minä uskon Aguirren parantaneen maailmaa ainakin omalta osaltaan. Kaikki ovat toivottavasti sitä mieltä, että Pinochetin diktuurin murtuminen oli voitto ihmisoikeuksille ja vapaudelle. Suosittelen Aguirren kirjaa kaikille Chilen poliittisesta historiasta sekä yksilötason kokemuksista kiinnostuneille. Jätän teidät pohtimaan diktatuurin, aseistautuneen vastarintaliikkeen ja rauhanomaisen liikehdinnän voiman merkityksiä oman aikansa hitin, chileläisen Quilapayúnin kappaleen kera.

****-

~Marcela Serrano: Näkemiin, pikku naiset~

Joka kesä - ei puhuttu talvisesta harrastuksesta, kylmä sää houkutteli heitä aivan erilaisiin puuhiin - he ottivat jonkin romaanin, jonka Ada aina valitsi, ja sukelsivat sen maailmaan seuraavien kolmen kuukauden ajaksi. He elivät lähes kirjaimellisesti romaanin arkipäivässä, varastivat itselleen henkilöhahmojen elämän kasvaakseen omassaan, tunkeutuivat tuntemattomien sielujen labyrinttiin ja löysivät niistä sellaista toimintaa ja sellaisia tunteita joihin heillä ei ollut pääsyä.

Chileläiset serkukset Nieves, Ada, Luz ja Lola viettävät ihmeellisiä kesiä isoisänsä vanhalla maatilalla, pinjametsikön varjossa sijaitsevassa pueblossa. Ympärillä on suuri suku, rakas vanha Pancha, loputtomasti aikaa ja kirjallisia leikkejä Dostojevskin Karamazovin veljeksistä Alcottin Pikku Naisiin. Koska serkuksilla ei ole sisaruksia, ovat he keskenään kuin kesäsiskoksia. Ainoa poikana joukossa on sukuun adoptoitu Oliverio. Tyttöjen tasainen elämä ja monet unelmat romahtavat, kun Chilessä tapahtuu vallankumous eikä mikään ole kuin ennen. Tiet eroavat: kuka menee naimisiin, kuka matkustaa maailman ääriin, kuka jää joukosta pois. Vuosien kuluttua serkukset tapaavat toisensa lapsuutensa maisemissa. Jälleennäkemistä valottaa paitsi ilo ja rakkaus, myös erään valheen painolasti.

Chileläisen Marcela Serranon romaani Näkemiin, pikku naiset (Helmi kustannus 2006; Hasta Siempre, mujercitas 2004) on kirja kirjoista ja kirjallisuudesta, Chilestä, lapsuudesta sekä sukulaisuudesta ja naiseudesta. Ennen kaikkea se on nimekettään myöten kunnianosoitus Louisa M. Alcottin tyttökirjaklassikolle Pikku naisia. Kirjan luvut rytmittyvät Marchin siskosten mukaan, esimerkiksi Meg eli esitelmä varjosta tai Jo eli kielletty hedelmä. En kerro enempää lukujen nimistä, sillä ainakin minun lukukokemukseni kannalta lievä pettymys oli, että lukujen nimissä piili juonipaljastus.

Lukujen nimien ohella serkusten elämät valottuvat Megin, Jon, Bethin ja Amyn mukaan. Nieves on järkevä Meg, joka menee naimisiin ja jää asumaan Chileen. Ada on poikamainen Jo ja esikuvansa mukaan hänen hallussaan on kynän mahti. Hyvää tekevä Luz on kuin Beth kohtaloaan myöten, hemmoteltu Lola taas pääsee taidepiireihin eläen miltei Amyn elämää. Oliverio on tietenkin ihana, rakastettava Laurie, sukulaisten keskellä ikäpolvensa ainoa mies. Sukupuoli tulee leimaamaan heidän kaikkien elämää, koska vaikka Pancha rakastaa kaikkia lapsenlapsiaan, on poika hänelle suvun jatkaja.

Serranon kirja lähtee liikkeelle hitaasti, miltei liiankin viipyilevästi minun makuuni. Nievesin muistot rytmitettyinä ruoka-ostoksilla ja muovipussin taittelulla tuntuivat jotenkin liialta jopa minusta, arkisen(kin) kirjallisuuden ystävästä. Ennen pitkää totuin Serranon kuvailevaan kieleen ja muiden serkusten, Adan, Luzin ja Lolan sekä Olivieron tarinat ja kohtalo imivät mukaansa tarinaan, joka on samaan aikaan erikoisella tavalla runsas ja (eteläamerikkalaiseksi) elegantti: On väkivaltaa Tangirissa, sairaita Ugandassa, sukuselvityksiä, kirjeitä ja kauppareissuja, pidätyksiä, opiskelua Bostonissa ja Lontoossa, viipyileviä maisemakuvauksia, hämmentävää alastomuutta, epäonninen käsikirjoitus sekä ennen kaikkea epäuskoa, uskoa, ystävyyttä ja lojaalisuuden kyseenalaistamista. Kaikkea leimaavat lapsuuden kokemukset ja muistot.

Jos voisi astua avaruuskapseliin ja pysäyttää ajan kuin huonoissa elokuvissa, hän kysyisi: mikä oli se maailma jossa kaikki oli mahdollista, turvallista ja joka tarjosi äärettömät horisontit? Koska hän ei löydä vastausta, hän kysyy toisin: milloin horisontti kutistui? Maailma kutistuu silloin kun on käynyt sen jokaisessa kolkassa löytämättä vastausta.

Luin nyt Näkemiin, pikku naiset toista kertaa. Kuvittelin rakastaneeni tätä kirjaa, mutta kun selailin hyllyäni, huomasin, etten muistanut tästä kirjasta juuri mitään muuta kuin samaan aikaan ilmavan, pinjantuoksuisen tunnelman ja toisaalta kaiken sen hirveyden painolastin, jonka Chilen tapahtumat mieleeni jättivät. Satun luetuissa on meneillään minihaasteen osa 2, jonka aihepiirinä on latinalaisamerikkalainen kirjallisuus. Päätin lukea tämän kirjan osana haastetta. Uusi lukukerta vahvisti mielikuvaani siitä, että kirja on ihana. Tällä kertaa en kärsi vauva-ajan unenpuutteesta tai muista hormonihuuruista, joten kuvittelen, että nyt kirja myös jää mieleeni. Sitä ainakin toivon, koska Näkemiin, pikku naiset on hieno romaani.

Syyskuun 11. päivällä on merkittävä roolinsa kirjassa niin menneisyydessä kuin sen nykyhetkessä, 2000-luvun alun ensimmäisinä vuosina. Kaksoistorneihin tapahtunut iskukin mainitaan, mutta nyt kyse on serkusten tarinasta ja heidän juuristaan. Juuri syyskuun 11. päivänä 1973 Augusto Pinochet sotilaineen kaappasi vallan Salvator Allendelta ja tämän seurauksena tuhannet chileläiset joutuivat vangituiksi, kidutetuiksi tai maanpakolaisiksi. Serkusten turvallinen lapsuudenmaailma romahtaa sotilasvallankaappauksen seurauksena, kaikki revitään irti eikä mikään ole koskaan kuin ennen. Ei, vaikka myöhemmin demokratia palaa Chileen.

Olen aina ollut kiinnostunut Chilen historiasta syystä, jolle en ole keksinyt selitystä. Ehkä siksi päätin pitää tästä kirjasta ja vaikka sen lukeminen oli tälläkin kertaa paikoin jumiutuvaa, sain taas elää pienen hetken tuon kaukaisen maan kohtaloissa. Näkemiin, pikku naiset on viehättävä ja puhutteleva kirja, jota voin mielihyvin suositella kaikille Latinalaisen Amerikan kirjallisuudesta, tyttökirjaklassikoista, kirjailijuudesta sekä totalitarismin historiasta kiinnostuneille.

****