Katriina Ranne: Miten valo putoaa

Katriina Ranne: Miten valo putoaa

Gummerus 2017

Kansi Laura Noponen

176 sivua

Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Aaron tarina ei koske vain Aaroa, Lalan tarina ei kerro vain hänestä; jos tunnetaan tarkasti kaksi elektronia, voidaan kuvailla kaikki mahdolliset elektronien ja fotonien muodostamat konfiguraatiot.
Mutta miten nähdä tarpeeksi tarkasti?

Lala ja Aaro ovat kumpikin asettuneet Lontooseen. He ovat eri aikakausien kasvatteja, heillä on erilainen elämänhistoriansa, mutta he kumpikin ovat jättäneet taakseen kotimaansa. Suomalaissyntyinen Aaro on eläkkeellä oleva fyysikko, yksinäinen leskimies. Bulgariasta kotoisin oleva Lala puolestaan erilaisin tavoin toimeentuloaan kartuttava nainen, jolla on erinomainen valon taju. Tarvitaan mietintää ja hetken mielijohde, alkaa omalaatuinen kirjeenvaihto joka muistuttaa siitä, miten se, miltä asiat näyttävät riippuu aina resoluutiosta.

Katriina Ranteen kaunisniminen romaani Miten valo putoaa kuvailee elämän ohikiitäviä ja silti pysähtyneitä hetkiä ja muistuttaa, että vaikka valo tuntuukin pysähtyneen jonnekin, on valo nopeutensa vuoksi ohi ennen kuin ehdimme edes tajuta.

Miten valo putoaa on niitä kirjoja, jotka saavat peilaamaan itseään lukijana. Minulle se on esimerkki hienosta, hallitusta, erinomaisesti kirjoitetusta romaanista, joka ei kiehtovasta aiheestaan huolimatta puhuttele. Ei kosketa, ei ihastuta, ei myöskään inhota – viimeksi mainittuhan voi sekin olla vahvan lukukokemuksen merkki. Tämä on harmi, sillä Ranteen esikoisromaani Minä, sisareni lumosi minut liki kuusi vuotta sitten ja kirjailijan runoteos Ohikulkijan tuoksu oli mielestäni niin ihana, että olisin voinut ottaa sen vaikka yöpöytäkirjakseni.

Se on harmi ennen kaikkea siksi, että Ranteen romaani on niin hienovirtteinen, sen kielen nyanssit elävät, ja sen henkilöhahmoissa on syvällisyyttä ja yllätyksiä – itse asiassa koko romaanin alkuasetelma on yllättävä. Kaikkihan alkaa alushousuista: Kirkkaassa valossa kaikki pikkuhousut näyttivät valkoisilta. Alushousuteema jatkuu pitkin romaania, mikä aluksi huvitti minua lukijana (tahattomasti), mutta tulee kyllä perustelluksi. Teema on sellainen, jota minä en lukijana täysin omaksunut tai uskonut, vaan joka työsi pois, vaikka ymmärrän sen symboliikan niin aistillisuuden, kaipauksen, tuoksujen kuin menneisyydestä kumpuavan toiminnan välineenä. Tästä ymmärryksestä huolimatta tematiikka ja sitä myöten kokonaisuus jäävät vieraaksi, katoaa jonnekin lauseiden luomaan valoon.

Mutta sitten. Hetket. Ranteen romaani on täynnä helmiksi luokiteltuja kohtia. Miten valo putoaa on paikoin silkkaa kauneutta, jossa fysiikka on runoutta ja jossa kirjeenvaihdosta sukeutuu mahdottoman oloinen ihmissuhde. Elokuussa kirjoitin blogiini Menna van Praagin romaanista The Lost Art of Letter Writing, jolta odotin nimenomaan kirjeiden kirjoittamisen monisyistä kuvausta, mutta joka ei ihan täyttänyt odotuksiani. Ranteen romaani voisi olla onnistunut vastaus van Praagille. Näin kirjeiden kirjoittamista voi kuvata! Lalan ja Aaron tarinassa kirjeet ovat keskeisellä sijalla ilman, että kyse on varsinaisesta kirjeromaanista. Aaron ja Lalan sanoissa on pelkkää ilmaa, mutta ilma voi palaa.

Miten valo putoaa on siis hieno romaani, vaikkei se juuri koskettanut – ehkä syynä vierauden tuntemukseeni oli alkuasetelma, kenties joku vaikeammin määriteltävä seikka. Kieleltään kiehtova, hallittu romaani kuitenkin vakuutti: Ranne on taitava sanankäyttäjä. Eikä tässä kaipuun ja aistien aallokossa ripaus Lontootakaan haittaa tehnyt.

Runoja: Maaria Päivinen, Katriina Ranne, Pirjo Suvilehto

Maaria Päivinen: Sinun osasi eivät liiku
Kustantaja: Ntamo 2014
Kansi: Teemu Ikonen

Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu
Kustantaja: Gummerus 2014
Kansi: Eevaliina Rusanen, kuva: Karin Lips/Trevilion Images

Pirjo Suvilehto: Morfeuksen koirat
Kustantaja: Ntamo 2013
Kuvitus: Reijo Kärkkäinen


Runot, nuo kiehtovat, ihanat ja joskus hankalat! Luen mielelläni runoja, mutta tuon niitä harvoin blogiini. Nyt esittelen teille lyhyesti kolme kotimaista runokokoelmaa. On ehkä väärin verrata kolmea niinkin erilaista runokirjaa enkä suoranaista vertailua teekään, vaikka tiedän jo oman suosikkini. Blogiani seuraavat tuntevat taipumukseni pitkään sanailuun sen sijaan, että avaisin lukemaani lyhyesti ja ytimekkäästi. Nyt pyrin napakkuuteen, kerron lopussa miksi.


[--] oi, kuinka äänelläni tyynnyttäisin Shelleyn lintukynän kirjoittamat sanat ambientin avantgardistisen
astraalisävelten avaruudessa
masennusta lamaavat melodian pätkät
Morfeuksen koirien haukahdukset
tauot 
( )
[--]

Pirjo Suvilehdon Morfeuksen koirat vie nimensä mukaisesti unenomaiseen maailmaan. Maailma ei ole utuisen haaveellinen, vaan mielen soppeja tarkasteleva, monikerroksinen, vaikeakin. Kolmesta nyt esittelemästäni kirjasta Suvilehdon teos on haastavin. Suvilehto sekoittaa myyttejä, psykologiaa, seeffereitä ja sielunkokemuksia. Lopputulos on kiinnostava, joskin hieman sekava koiranpentuineen ja abstrakteine energioineen. Suvilehto rikkoo kielen rakenteita, muttei varsinaisesti uudista niitä. Jotkut kielikuvat ovat hienoja, toiset tuttuja arkielämästä, kuten harmaiden päivien jännite, toisinaan ollaan opintosuoritteen äärellä, sitten englanniksi kohdataan Bob Dylan. Suvilehto saa aikaan yhtenäisen runokokoelman, joka on eräänlainen matka tai trippi. Olen lukukokemuksen jälkeen hieman hämmentynyt, mutta ehkäpä tosiaan tämän nähtyääni tiedän. Reijo Kärkkäisen rujo kuvitus sovittuu onnistuneesti yhteen Suvilehdon tarinallisen runokokoelman kanssa.

--

Meidät ripotelty ympäriinsä, mutta sinut
vangitsen tähän
hetkeen joka on pysähtynyt kuvastimessa 
kuva
[--]

Sinun osasi eivät liiku on pysättävä nimi runokokoelmalle. Maaria Päivisen teos vie rakkauteen, herkkään, hellään ja väkivaltaiseen, se kaipaa ja menettää ja haluaa takaisin. Se kuljettaa niin vuoristoveden pinnalle kuin Mellunmäkeen. Päivisen väkeveä tapa käyttää kieltä on huikeaa. En koskaan ihastunut Päivisen romaaniin Pintanaarmuja sen rajuuden vuoksi, mutta huomioin kyllä hänen omaperäisen tapansa kirjoittaa. Runoissa se pääsee täysin oikeuksiinsa: runokieli ja -kerronta ovat vimmaista, raakaakin - ja sitten äkkiä herkkää. Paikoin vastaan tulee rauhallisia suvantoja, joissa lukija voi hengähtää hetken.  Kielen rytmi nuljahtelee runojen tunnelmiin sopivaksi.  En usko, että tulen kovinkaan usein palaamaan Päivisen ilmaisuvoimaisten runojen tunnelmiin, mutta olen varsin vaikuttunut siitä, miten komeasti Päivinen tuo haastavat teemansa yhteen. Runojen kieli ja mieli jäävät myös lukijan sisälle. Vahva esikoisrunokirja.

Sinun osasi eivät liiku on luettu myös blogeissa Leena Lumi ja Villasukka kirjahyllyssä.

[--]
Rakastan sinua niin kuin rakastan hangen ääntä askeleen alla,
niin kuin rakastan lumen alle jääneitä sienipaikkoja
joista en kerro kenellekään.

Se ei blogini lukijoille lie yllätys, että Katriina Ranteen kuulaat rakkausteemaiset runot vetosivat minuun eniten: kaikki hänen runojensa tuokiot, rakkaudet, kaipuu, arki ja käpertyminen tunteisiin. Näistä kolmesta runokirjasta Ranteen Ohikulkijan tuoksu on toki helpoin ja konventionaalisin, mutta minulle se on myös ihanin (!) ja ainoa, jonka voisin ottaa vaikkapa yöpöytäkirjakseni. Vain paikoin pitempien runojen kohdalla tuntuu, että ilmaisu voisi olla tiiviimpääkin, mutta en voi mitään sille, että menetän osan sydämestäni sille, miten sataa suuria hiutaleita ja joulu putoaa, kuinka puhuteltava sinä on kauneinta mitä ajatus voi lähestyä, tai kuinka reisi reittä vasten voi herätä pimeys, jota ei tunne. Ohikulkijan tuoksu on runokirja romantikoille, mutta vailla imelyyttä. Se on ilmaa ja merta ja maata, vettä ja teetä ja totuuksia maapallolla elämämisestä. Ranteen runoissa maailma sikistyy - ja samoin kaltaiseni lukijakin.

Ohikulkijan tuoksu on kirja, johon tulen palaamaan monta kertaa.

Ranteen kirjaa on luettu blogeissa melko paljon, linkitän nyt Saran ja Karoliinan arviot.
--

Olen runojen lukijana fiilistelijä, vaikka töiden vuoksi tunnen jonkin verran runouden kenttää ja tiedän, miten suuria eroja esimerkiksi aseemisella runolla, proosarunolla ja Spoken wordilla voi olla. Romaaneja ja tietokirjallisuutta voin analysoida tarkkaankin, mutta runot haluan pitää itselläni - haluan lukea niitä yksin ja hiljaisuudessa. Tästä syystä en avannut nyt esittelemäni runokirjojakaan sen pitempään. Sanon vain, että olen lukenut niistä jokaista jo muutaman kuukauden ajan, ihastunut, ihmetellyt, hylännyt ne ja sitten kuitenkin palannut niiden ääreen. Pidän usein enemmän yksittäisistä runoista kuin kokonaisista kokoelmista, sillä en halua ahnehtia runoja, vaan pysytellä pienissä tunnelmissa. Luulen, että haen runoilta kuulasta pakahtumisen tunnetta. Jos sen saan, olen onnellinen.

Millainen runojen lukija sinä olet? Tai käytkö runoustapahtumissa, seuraatko runouden kenttää?

Katriina Ranne: Minä, sisareni

Katriina Ranne: Minä, sisareni
Kustantaja: Nemo 2010
Kansi: Hanna-Maija Matikainen
Kotimainen romaani
Sivuja: 499

Tuuli ja Sade olivat isoja siskoja, jotka tiesivät miten maailma oli syntynyt ja mistä nimet tulivat. Minä ja Usva olimme tähtiä, mutta Tuuli ja Sade olivat aurinko ja kuu. He kertoivat suurimman osan tarinoista, pitkistä ja polveilevista; välillä tarinat jäivät kesken pitkäksi aikaa, ja osa niiden lumovoimaa oli aina jännitys siitä, jatkuisivatko ne enää. Toisinaan Usva ja minä loimme kahdestaan itse loppuja kuulemiimme tarinoihin. Ja kuka tahansa sai aina aloittaa uuden.

Noormarkkulaiset Vuolteen perheen tytöt, hikipisarasta syntynyt Tuuli, sadepisarasta alkunsa saanut Sade, kyyneleen tuoma Meri sekä kastehelmen luoma Usva, ovat tiivis siskossarja. Savenvalajankujalla sijaitsevassa kodissaan opettajaperheen tytöt kasvavat, aikuistuvat, muuttavat pois kotoa ja kokevat niin elämän kolhuja kuin iloja. He kaikki ovat eri tavalla kauniita ja eri asioissa lahjakkaita, mutta heillä jokaisella on uskomaton mielikuvitus ja taito olla olemassa toisilleen.

Katriina Ranne on kirjoittanut hienon romaanin, sen kerron heti alkuun. Minä, sisareni (Nemo 2010) on tiivistunnelmainen kudelma Vuolteen tyttöjen elämästä varhaislapsuuden ihmeellisistä vuosista aikuisiän vaikeisiinkin teemoihin. Ranne antaa jokaiselle siskolle oman äänen: Usva, Meri, Sade ja Tuuli - ihanat nimet, muuten - elävät omaa elämäänsä siten, että romaanista muodostuu eräänlainen kaunis ja samalla tarkkanäköinen tutkielma naiseudesta.

Oli hyvä olla froteepyyhkeen karheus pehmeää ihoa vasten. Froteepyyhe on kuin siskot: jotain jonka kanssa on elänyt syntymästään saakka, jotain jonka tärkeyttä ei sen jokapäiväisyyden takia välttämättä aina täysin tiedosta, mutta joka kuitenkin on läheisintä mitä voi olla.

Minä, sisareni jakautuu kolmeen osaan, mutta lapsuus ja aikuisuus määrittää sen kuitenkin kaksiosaiseksi. Romaanin alkuosa kuin modernin tyttökirjan kaltainen ihananuuskuvaus satakuntalaisesta lapsuudesta: on villapuvut, Mummula, kaukoputki, tähtikuviot, Jumala, uintiretket, Peppi Pitkätossu-leikki, mansikat, lakat, mustikat ja vadelmat. On päivänvarjomaiset meduusat Yyterissä. Siinä missä romaanin alkuosa kuin kuin realistista satua, on kirjan toinen puolisko aikuisen maailman rajuutta ja rumuuttakin. Ranne kuljettaa lukijansa niin Lontooseen, Brasiliaan kuin Joensuuhunkin. On vaikeita ihmissuhteita ja pornoakin, mutta on myös Taika-mukien satumaailmaa sekä ajatus siitä, että jouluna pitää olla lunta ja siskoja. Yhteistä molemmille aikatasoille on se, että siskoihin voi (useimmiten) luottaa, heille voi puhua, mutta heidän kanssaan saa myös olla hiljaa.

Olen sellainen lukija, että minulle kokonaisuudessaan erinomainenkaan kirja ei ole vailla jonkinlaisia lukemista katkovia kerrontateknisiä säröjä. Minä, sisareni on kirja, joka on täysin omalla mukavuusalueellani, johon minun oli helppo ihastua. Siinä kuitenkin olisi ollut hieman karsimisen tai tiivistämisen varaa. Liki viiteensataan sivuun mahtuu pientä jaarittelua, joka sai ainakin omat ajatukseni harhailemaan. Aivan aluksi minun oli vaikea pysyä siskojen kertojanäänten mukana, siskokset tuntuivat niin samankaltaisilta, etten tahtonut erottaa heitä toisistaan. Tämä kuitenkin onneksi muuttuu kirjan myötä niin, ettei siskoja voi romaanin loppupuolella enää sekoittaa toisiinsa. Lisäksi löysin kirjasta muutaman pienen epätarkkuuden, joiden kohdalla kustannustoimittaja olisi saanut olla tarkkana. Nämä ovat kuitenkin sellaisia pikkuseikkoja, joita mahtuu melkein jokaiseen hienoonkin romaaniin. Ranteen kirja on tavattoman vahva. Se korostaa upealla tavalla sisaryhteyttä ja kuljettaa miltei maailman ääriin. Ennen kaikkea se on aikuinen kirja luottamuksesta, läheisyydestä ja kipeistä asioista - se on romaani elämästä.

Kokonaisuudesta voisinkin todeta, että Ranne kirjoittaa ihanasti. Hän osaa kutoa sanojen verkkoja siten, että jokaisen siskon oma tarina kulkee koko ajan eteenpäin, kiertyy yhteen muiden siskojen kanssa sekä hellii ja raastaa tarinallaan. Ei ole varmasti vaikea arvata, että minä lumouduin. Yhden rakkaan siskon kanssa eläneenä alan ihan kaivata lapsuusvuosiini kuvitteellista siskosparvea.

****+

Minä, sisareni on ollut esillä useissa blogeissa. Kurkkaa ainakin Minnan/Ilsen, Karoliinan, Mari A:n, Marjiksen, Jennin ja Sannan mietteet kirjasta.
Osallistun tällä kirjalla sekä Siskoskirja- että Suomalaisen keskiluokan arki-haasteisiin.