Kustantaja: Karisto 2012
Kuvitus: Enna Airik
Kotimainen satukirja, klassishenkinen kuvakirja
Sivuja: 32
Rakas haavekirjani
Tämä on tarina tytöstä, joka oli hyvin sairas. Mutta eräänä päivänä tyttö sai ihmeellisen lahjan, joka vei hänet toiseen maailmaan. Siellä oli aurinkoinen kesäpäivä, sillä sellaisina päivinä parannutaan kaikista taudeista. Tyttö istui lehmuksen alla ja ihaili joutsenia ja nautti auringon lämmöstä, sillä ennen häntä oli aina palellut. Mäen päällä loisti valkoinen kartano kuin suunnaton helmi. Ja yksi kartanon huoneista oli tytön ikioma.
Aana pani kirjan sivuun. Hänen päätään oli alkanut särkeä. Hän sulki silmänsä ja kuiskasi:
- Rakas kirja, anna minun päästä Haavemaahan.
Koleana ja pimeänä marraskuun päivänä Aana-tyttö makaa kuumeisena sängyssään. Hän on maannyt siellä jo kauan eivätkä kivut tahdo millään hellittää. Vanhempansa menettänyt Aana asuu Oili-tätinsä luona. Täti hoitaa Aanaa ja kantaa syvää huolta tytön voinnista. Eräänä päivä Aana saa lahjaksi päiväkirjan, jonka oivaltaa olevan aivan ainutlaatuinen. Kirja on kuin taikakirja, sillä kaikki se, minkä Aana kansien väliin kirjoittaa, muuttuu oikeaksi ja eläväksi. Oikeaksi ja eläväksi muuttuu myös Aanan Haavemaa, jossa on aina kesä ja jossa kaikki on niin viehättävää. Ja mikä tärkeintä, enää ei ole kipuja, vaan Aana on terve ja voimakas! Mutta miksi Oili-täti on silti koko ajan niin huolissaan? Miksi Aanan valkea otsa kehkuu aina vain kuumempana ja kuumempana?
Enna Airik -taiteilijanimeä käyttävän Hanna Immosen kuvakirja Haavemaa (2012) on kaunis ja riipaiseva satu sairaasta tytöstä, mielikuvituksen lennosta, isän ja äidin kaipuusta sekä kaikista niistä asioista, joita tyttölapsi saattaa toivoa: koiranpennuista, lelukaupasta, mansikkakääretortusta ja kutsuista sekä parhaasta ystävästä. Kirja käsittelee vaikeita teemoja monitasoisesti toisaalta ihanaa satua kuljettaen, toisaalta sairauden ja menetysten aihioita käsitellen.
Airik kirjoittaa pääosin sujuvasti. Vaikka tarina kertoo sairaasta orpotytöstä, ei kerronta ole kuin aavistuksen imelää. Se on pikemminkin vanhanaikaista - tai ajatonta. Haavemaa voisi varsin hyvin olla 1920-luvulla kirjoitettu satu, mutta se sopii hyvin nykyaikanakin kirjoitetuksi ja kerrotuksi. Itse asiassa kirja melkein virkistää erilaisuudellaan nimenomaan nykykontekstissa, jossa lastenkirjoissa kuvaillaan yleisimmin (ihanan)sotkuista arkielämää tai sitten fantasiasiipien sävyttämää lennokasta menoa. Airikin käyttämät kielikuvat ovat pikkutyttöjen - tai runotyttöäitien - maailamasta. Hän kirjoittaa juhlapuvusta, jonka tylli kahisee kuin meren vaahto ja kuumeisen Aanan mielessä jostain kuuluu tähtien helinää. Kerrontaa vaivaa pieni toisteisuus, esimerkiksi kartanon helmimäisyys mainitaan useamman kerran. Tämä ei tietenkään ole suuri puute, kun ottaa huomioon sen, että kyse on lastenkirjasta, jossa toisto voi käydä tyylikeinosta. Mutta koska kieli on pääosin rikasta ja kuvailevaa, hypähtävät muutamat eri sivuilla käytetyt, keskenään tismalleen samat kielikuvat väistämättä silmään.
Haavemaan teemat ovat vakavia, koska niissä käsitellään muun muassa kuolemaa, sairautta ja yksinäisyyttäkin. Nämä teemat ovat siinä määrin suuria, että kehoitan kirjaa lapsilleen lukevien varaavan aikaa keskusteluun vielä lukemisen jälkeen. Ainakin meillä syksyllä ekaluokalle menevä tyttö koki surua lukemisen aikana, vaikkei sadun symboliikka vielä ihan täysin avautunut hänelle samalla tavalla kuin aikuislukijalle.
Tarinan monitasoisuutta kuvastaa - kirjaimellisesti - parhaiten Airikin kuvitus. Kirjan jokaisella aukeamalla on suuri värikuva, joka kertoo Aanan unelmaisesta elämästä Haavemaassa. Tekstisivun alalaidassa kulkee toinen tarina: se, joka itse sadussa kerrotaan rivien välissä. Mustavalkokuvitus näyttää kirjan reaalimaailman, Oili-tädin huolen ja apteekkireissut, Aanan sairasvuoteen ja tietenkin tärkeän päiväkirjan. Tämä ratkaisu on onnistunut, kaunis ja kirjassa sanoin kerrotun tarinan tukijana oivallinen. Mitä Airikin kuvitusjälkeen tulee, niin se on yksinkertaisesti upeaa. Airik on taiteen maisteri, minkä vuoksi hän tuntee varmastikin hyvin taidehistoriaa ja kantaa sekä tietoisesti että kunnioittaen klassisten kuvittajien, kuten kotimaisten Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin tai ruotsalaisen Elsa Beskown tyyliä. Kuvat on rauhallisia, kauniita, selkeitä ja silti yksityiskohdissaan rikkaita. Satukirjojen kohdalla pidän (myös) tästä suloisesta ja sadun lumoa kantavasta tyylistä, ja toivon että Airik julkaisee jatkossakin kuvakirjoja.
Haavemaa on varmastikin kaunein tänä vuonna lukemani lastenkirja. Se on myös ehdottomasti surullisin.
****
