Kustantaja: Basam Books 2008
Alkuteos: The Uncommon Reader 2007
Suomentanut: Heikki Salojärvi
Kansi: Ina Kallis
Sivuja: 115
Tietenkään Forster ei voinut sanoa sitä hänelle suoraan, sen hän toki ymmärsi, mutta mitä pidemmälle hän luki sitä enemmän häntä harmitti että ihmiset pelkäsivät häntä, ja hän toivoi että erityisesti kirjailijoilla olisi rohkeutta sanoa ääneen se mitä he myöhemmin panivat paperille. Hän alkoi myös huomata kuinka yksi kirja johti toiseen, uusia ovia avautui kääntyi minne tahansa, eivätkä päivän tunnit enää tahtoneet riittää lukemiseen.
Kaikki alkaa Windsorista - ja koirista. Kuningatar Elisabeth kulkee Buckinghamin palatsin puistossa koiriensa (niiden walesincorgien, vaikkei rotua kirjassa muistaakseni mainitakaan) kanssa. Koirat haukkuvat jotain erityisen paljon. Haukuttava kohde avaa kuningattarelle ihan uuden elämän: kyseessä on Westminsterin kirjastoauto, jonka sisään kuningatar astuu ja päättää lainata kirjan. Kirjoja saisi lainata kaikkiaan kuusi, mutta kuningatar päätyy Ivy Compton-Burnettin teokseen, mistä alkaa hänen tiensä lukijana. Kuningatar on toki aiemminkin lukenut kirjoja, mutta lukeminen ei ole koskaan kiinnostanut häntä, vaan hän on asemansa vuoksi osoittanut kiinnostusta lukemiseen. Kirjat ja lukeminen vievät Elisabethin mennessään. Hän haluaa keskustella kirjallisuudesta, alkaa hoitaa työnsä huolimattomasti. Jotain on tehtävä, tuumii juonitteluun tottunut hoviväki.
Mitäpä sitä mielipidettään piilottelemaan. Erään kesäni tiiliskiven hengähdystaukona - tiiliskivi saa jatkua ensi viikolla - luin yhden koko blogiurani hauskimmista kirjoista. Luin kirjan, joka on fiksu ja raikkaalla tavalla hersyävä. Kyse on Alan Bennettin pienoisromaanista Epätavallinen lukija.
Epätavallinen lukija tarjosi minulle täydellisen välipalakirjan. Bennettin pieni romaani on ylistyslaulu lukemiselle ja kirjallisuudelle ja lisäksi se on niin huokailuttavan brittiläinen, että kaltaiseni (osa-aika-)anglofiili voi kieriskellä onnesta. Menen ensin brittiläisyyteen: tapakulttuuri, ajelua Mallilla, teetarjoilua vesikrassi-, kananmuna- ja kinkkuleipineen - ja tietenkin hovielämää aina Elisabethin isovanhempien muistamisesta lapsenlapsiin ja brittiläisen luokkayhteiskunnan kysymyksiin. Sitten kirjallisuuteen: luokkayhteiskunnan kysymykset ovat mielenkiintoisia niin lukemisen säätelijöinä kuin hovin kannalta. Kuinka paljon ihmisen sopii lukea? Kuinka paljon korkeassa asemassa olevan? Voiko lukemisesta seurata jotain pahaa? Vai pelkkää hyvää? Mitä kaikkea uppoutuminen ihmeellisiin maailmoihin aina Nancy Mitfordista E.M. Forsteriin ja vanhaan kaukoihastukseen Ted Hughesiin lukijalleen oikeastaan tuo? Bennett pohtii sitä, miten lukeminen voi olla ihanaa ja välttämätöntä, mutta myös vaarallista.
Bennettin romaani on samalla kertaa hauska, yhteiskunnallinen ja sivistävä. Se kertoo siitä, millaista kokonaisvaltainen lukeminen voi olla. Se on hyvin kirjoitettu ja kerronnalliselta kaareltaan ehjä pieni romaani. Se on nopealukuinen ja kepeä, muttei tyhjänpäiväinen. Oikeastaan Epätavallinen lukija on niin täydellinen pieni romaani, että sen voisi tiivistää kahteen seikkaan:
1. Elisabeth kirjoittaa muistiin viisauksia, kuten ihminen ei pane elämäänsä kirjoihin. Hän löytää sen niistä.
2. Se sisältää ovelan ja täydellisen lopetuksen, joka jättää lukijansa huulille kestohymyn ainakin pariksi päiväksi.
Tämä välipalakirja saattaa muuttua jos ei pääruuaksi, niin ainakin alkupaloiksi.
