Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Fabriikki Kustannus 2017
Islandil ei ole liblikaid 2013
Suomentanut Outi Hytönen
Kansi Outi Vihlman
347 sivua
Virolainen, Islantiin sijoittuva romaani
Ja elämä alkaa. Alkaa sellaisella vauhdilla, ettei ole eroa, onko yö vai päivä, aurinko kimaltelee taivaalla yhtä lailla, öisin vain hieman matalemmalla, leijuu äänettömästi veden päällä kuin suuri keltainen ilmalaiva, ja joskus kuu riippuu auringon vierellä päiväkausia, niin että yö ja päivä tosiaan hallitsevat maan päällä samanaikaisesti.
Islandil ei ole liblikaid 2013
Suomentanut Outi Hytönen
Kansi Outi Vihlman
347 sivua
Virolainen, Islantiin sijoittuva romaani
Ja elämä alkaa. Alkaa sellaisella vauhdilla, ettei ole eroa, onko yö vai päivä, aurinko kimaltelee taivaalla yhtä lailla, öisin vain hieman matalemmalla, leijuu äänettömästi veden päällä kuin suuri keltainen ilmalaiva, ja joskus kuu riippuu auringon vierellä päiväkausia, niin että yö ja päivä tosiaan hallitsevat maan päällä samanaikaisesti.
Joskus kohdalle osuu romaani, jonka
lukemisesta nauttii, mutta jonka sisältöä on vaikea avata blogin lukijoille. Ehkä
silloin voisi tyytyä laittamaan valokuvan Instagramiin kera hashtagin #luen2017,
mutta kyseessä on romaani, josta haluan kertoa – edes jotain, edes tunnelman.
Kaunis kansi sinänsä on kyllä valokuvaamisen arvoinen.
Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia on tällainen kirja. Se on toisaalta
sukusaaga, joka kulkee menneestä nykyiseen, mutta se on myös kokeellinen
romaani, jossa runot, kansanperinne, juonikerronta ja tajunnanvirta, sekä
typografialla kertominen vuorottelevat. Suoran kerronnan joukossa on sivuja,
joille mahtuu vain sana tai korkeintaan muutama, on pyöreään muotoon aseteltuja
lauseita, kaavoja ja tehosteena toimivaa toistoa.
Edellä mainitulla perusteella kyseessä voisi
olla tekotaiteellinen sillisalaatti, mutta Kaldmaan romaani on hieno
kokonaisuus. Rikkonaisesta rakenteestaan huolimatta se on ehjä teos, jonka
henkilöhahmoilla on sielu ja jossa maisema - meri ja tuli - muokkaa ihmistä, elää heissä, antaa
ja ottaa.
Aluksi ovat Gudrun ja Jón, jotka asettuvat
syrjäiselle seudulle, jonne he talonsa rakentavat. Epäonni tuntuu seuraavan,
mutta pariskunta aloittaa sukupolvien ketjun. Enempää en osaa tai haluakaan
juonta avata, en siis oikeastaan voi kuin suositella Kaldmaan lukemista. Lukemiseen
kannattaa varata aikansa. Ei sen vuoksi, että Islannissa ei ole perhosia olisi
niin haastava (voi se sitäkin olla, mutta lukemisen nautittavuus ylittää sen
haastavuuden), vaan siksi että tämän romaanin kohdalla lukurauha avaa paremmin
mahdollisuuksia sukeltaa Kaldmaan maan ja meren vuorokäynnin Islantiin.
Kokonaisuus on kiehtova, omalaatuinen. Varmasti minusta lukijana kertoo se,
etten nopeasti muista lukeneeni vastaavaa, vaikka erilaisia kerronnan keinoja
rikkovia ja typografisiakin romaaneja tulee mieleeni.
Islannissa ei ole perhosia* vaatii siis jos ei kärsivällisyyttä, niin ainakin tarinaan ja kielellä leikittelyyn heittäytymistä. Kaldmaan teksti etenee, riippuu ja pysähtyy, kiihdyttää. Ja sitten se taas pysähtyy, pysähtyy tekstinä, vaikka tarina itse saa painoa. Kas näin: esimerkiksi sivulla 87 Gudrunin sisäisen pohdiskelun päätteeksi viimeinen sana on hänen nimensä, Gudrun. Sivulla 88 on vain kaksi sanaa, samalla rivillä mutta kaukana toisistaan:
Islannissa ei ole perhosia* vaatii siis jos ei kärsivällisyyttä, niin ainakin tarinaan ja kielellä leikittelyyn heittäytymistä. Kaldmaan teksti etenee, riippuu ja pysähtyy, kiihdyttää. Ja sitten se taas pysähtyy, pysähtyy tekstinä, vaikka tarina itse saa painoa. Kas näin: esimerkiksi sivulla 87 Gudrunin sisäisen pohdiskelun päätteeksi viimeinen sana on hänen nimensä, Gudrun. Sivulla 88 on vain kaksi sanaa, samalla rivillä mutta kaukana toisistaan:
tuskin hengittää.
Niin, Gudrun
tuskin hengittää, koska hän on niin halunnut
että he olisivat he. Aika kuluu, muut määräävät ja määrittävät, mutta kertomus jatkuu.
Niin kutsuttu reaalinen maailma elää vahvasti
rinnakkain kansanperinteen maailman kanssa; rakkaustarina kulkee yhdessä
luonnonvoimien kanssa; yksilö yhteisön puristuksissa. Kaiken Kaldmaa nivoo taianomaisella
tavalla romaaniksi, jonka tahdissa lukija paitsi sulkeutuu romaanin
ihmeelliseen maaperään, myös hengittää kielen rytmiä, tässä ja nyt, silloin ja
kohta.
*Googlailun seurauksena minulle selvinnyt
yksityiskohta on, ettei Islannissa tosiaankaan ole päiväperhosia.